Part 21

Rehtori Rödman, lyhimmittäin sanoen, oli erinomaisen kunnollinen mies. Koko kaupunki tosin tiesi että hän yksityismielipiteiltään oli jumalankieltäjä ja hirmuinen anarkisti, joka alituisesti haaveksi puolen mailman ilmaanräjäyttämistä, mutta se nyt ei mitenkään johtokuntaa häirinnyt, koskapa rehtorin anarkismi ilmeni ainoastaan sanoissa eikä milloinkaan teoissa ja koska hän nöyrästi taipui rahan edestä toimittamaan vaikeata virkaansa, johon m.m. kuului jumalansanan viljeleminen joka aamu ja iltapäivä. Hän suoritti tehtävänsä klassillisesti ja kokoili kultaa kaksin kämmenin siitä tavattoman suuresta tuntimäärästä, minkä hän oli hartioilleen sälyttänyt. Tietysti hän inhosi virkaansa, mutta kärsi kuin mies sen mikä kärsittävä oli. Johtokunta hänestä erityisesti piti siitä syystä ettei hän koskaan sitä edestäpäin haukkunut, vaan panetteli aina takaapäin. Kaupunkilaiset häntä vuorostaan jumaloivat siitä syystä ettei hän koskaan antanut lapsille huonoja numeroita, vaan päästi pölkkypäisimmänkin luokalta. Yltäpäätä pätö mies hän oli! Nyt hänellä vain sattui olemaan nälkä sekä niin kiire kotiin etteivät jalankalikat tahtoneet pysyä matkassa. Mekin siis hänet jätämme.

Rehtori Rödmannin jäljessä -- ikäänkuin mutaproomu sotalaivan vanavedessä -- vyöryi koulun naisjohtajatar, ikivanha mamsselli Abramsson, huolestuneesti silmälasien läpi pälyillen ympärilleen etteihän vain hänen varjeluksensa-alaisilla tyttö-oppilailla ollut mitään sopimattomia kujeita toisen sukupuolen kanssa. Se nyt oli se alituinen kristillissiveellispedagooginen huoli. Mutta, kumma kyllä, suurimmat tytöistä nauraa tirskahtelivat hänen edessään vallan ylpeästi leiskautellen pitkiä neitsytpalmikkojaan olalta toiselle ja kuiskutellen uskomattoman pistäviä arvosteluita hänestä, jota pojat nimittelivät "tyttöin abbedissaksi." Jättäkäämme hänetkin menemään.

Koulunjohtajattaan perässä marssivat laitoksen muut apostooliset tunnukset.

Ensin tuli kuin sukkula silkkikangasta myöten neiti Nunnanen, joka oli kristilliseroottisesti salaa rakastunut uskonnonopettajaan, pastori Rynttäseen, eikä voinut kärsiä tuon neiti Abramssonin rukouksenpitoa, vaan oli koulunjohtokunnalta pyytänyt erikoisvapautuksen aina siksi kerraksi kun neiti Abramssonilla sattui laillinen oikeus rukouksenpitoon; nämät kaksi kilpakristittyä naista huvittelivat alituisesti opettajakuntaa, vieläpä oppilaskuntaakin erinomaisilla, kipunoitaiskevillä yhteentörmäyksillään, joissa toisinaan rehtorin nyrkinpaukaus oli jotakuinkin paikallaan. Neiti Nunnanen liukui äänetönnä alas koulunmäeltä ja meni ruokapaikkaansa kuin tosikristitty.

Hänen jäljessään keikkui kuin vieterirattailla neiti Pomerans, pulleapovinen, hohtavaposkinen, kaikista elämänhaluisin uutten kielten opettajatar, jolla ei ollut mitään muuta inhimillistä heikkoutta kuin se, että hän joskus keskellä tuntia purskahti teatterimaiseen itkuun jonkun pojanvekaran paatuneen sydämmen takia, onnistuen siten saamaan koko tyttöparvenkin hypnotisoiduksi kuorossa ulvomaan juutaksen juonille. Nämät neiti Pomeransin itkunhyrskäykset olivat traagillisinta, mitä ikinä Moukkalan kouluelämässä saattoi ajatella. Kuten sanottu, tällä opettajattarella ei ollut muuta vikaa, sillä viaksi ei mitenkään saattanut lukea sitä että hänkin, samoinkuin neiti Nunnanen pappiin, vuorostaan oli salaa platoonisesti pikiintynyt rehtori Rödmanniin, jota piti koko kaupungin intelligenssin Eiffeltornina, josta tornista hän pamppailevin sydämmin katseli moukkalaisia näkyaloja itään ja länteen.

Viimeisenä opettaja-sarjassa astui ulos koulun pihasta tällä kertaa maisteri Reino Frommerus, tuo epäilyttävä pedagoogi, jonka erinomaiset viat ja arveluttavat ansiot rakas lukija jo entuudesta tietää sekä ne toivottavasti suosiollisesti muistissaan säilyttää.

Tänä raikkaana talvipäivänä oli tämä miesopettaja harvinaisen hyvällä tuulella. Hän tunsi tehneensä vaikeata työtänsä siinä vakaumuksessa ettei päivä ollut mennyt tykkänään hukkaan, kuten se niin usein menee parhaimmillakin koulunopettajilla. Yksi ainoa kultajyvänen yhteenkään ainoaan nuoreen sydämmeen, yksi ainoakin persoonallisen vaikutuksen sähkökipuna tulevaisen taisteluihmisen sytykkeeksi -- siinä jo kylliksi yhden talvisen päivän kasvatusopilliseksi vaatimukseksi. Jalon kylvön orastumista ei luonnollisesti voinut varmasti tietää, mutta sen saattoi uskoa, ja enempää ei opettaja tarvinnut.

Muutenkin hän tunsi rauhaa taas sydämmessään ja iloitsi että hän opettajatoveriensa kanssa eli varsin siedettävissä väleissä -- niin erisuuntaiset kuin tähtäyslinjat lienevätkin olleet. Hän luuli ymmärtävänsä heidän kunkin parhaat tarkoitukset ja tunsi ystävällistä osanottoa kunkin työhön, paljon enemmän kuin virkatoverit hänestä ehkä otaksuivatkaan. Jos hänessä joskus pilkahtikin ivaa jossakin kouluasiassa, jossa hänellä oli päinvastainen käsitys, niin ei hän sitä ivaansa tahtonut pahoin paljastaa säilyttääksensä yhteistyön mahdollisuuden ja varataksensa itselleen jonkunlaisenkaan vastapainon vaikutusvallan.

Olipa hän siis melkoisen ovela ja jalo opettaja tämäkin mies!

Reino Frommerus kiiruhti terveennälkäisenä kotiansa kohti. Hän oli juuri kääntymäisillään alas sille katukujalle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, kun samalla kuuli jonkun etäämpää sivultapäin häntä nimeltä huutavan.

-- Maisteri Frommerus? Kuulkaa -- maisten Frommerus!...

Hän kääntyi katsomaan ääntä kohden ja huomasi ihmeekseen että se oli pastori Elias Rynttänen, joka siellä seisoi kaupungin kirkon vieressä kuin vaivaistukki viittoen luokseen.

Nuori opettaja palasi takaisinpäin ja lähestyi uteliaana pappia, joka pystyynnostettuine kauluksineen, sinertävine nenineen, syväkuoppaisine silmineen ja parransängän sisästä punoittavine poskiajoksineen näytti kovin kurjalta ja viluiselta.

Kun maisteri Frommerus oli päässyt noin kolmen askeleen likeisyyteen papin eteen, teki tämä liikkeen ikäänkuin pysyttääkseen maallikon tarpeellisen välimatkan päässä, jonkatähden toinen vaistomaisesti pysähtyikin. Pappi ei millään tavalla tervehtinyt, vaan ikäänkuin tervehtimisen asemesta nauraa hohotti kummallista, käheäkurkkuista naurua, jonka syvä kumahtelu varmaan johtui hänen väkevästä tupakanpoltostaan. Ensi kerran hän nyt kiinnitti mustat silmänsä suoraan maisteri Frommerukseen, jota tämä katse ei vaivannut muulla kuin epäluuloisuuden ja epävarmuuden ilmeellään.

-- Olisi teille vähän asiaa, -- jyrisi pappi, -- mutta ettekö tahtoisi käydä minun kotonani siellä pappilassa?

-- Vai niin, mutta eikö herra pastori saata sitä tässäkin sanoa? virkkoi Reino Frommerus, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä mennäkseen kaupungin papin kotiin.

Pastori Rynttänen alkoi rykähdellä. Nähtävästi hänen oli vaikeata saada asiaansa esitetyksi. Hän muutteli levottomasti jalkojaan, tömisteli niitä kuin hevonen ja katsoi kujalle päin. Mutta kuja oli autio ja tyhjä, viimeisetkin oppilaat olivat juosseet tiehensä. Pastorin vettävuotava nenä kääntyi kirkon tornia kohden, silmät siristyivät ikäänkuin tutkimaan, oliko risti sen huipussa paikoillaan. Kädet syvällä palttoon taskuissa, ja värisevällä, karkealla äänellä lausui hän vihdoin...

-- Se nyt on sillä tavalla, hyvä maisteri, että minä olen saanut ikäväksi tehtäväkseni tuomiokapitulin puolesta kysyä teiltä että... että aijotteko te todenteolla pysyä tuossa siviliavioliitossanne -- ja kehoittaa teitä ystävällisesti vihityttämään itsenne ihmisten tavoin. Tehän tiedätte papinpoikana varsin hyvin että jumalansana...

-- Olkaa hyvä, herra pastori, -- keskeytti äkkiä Reino Frommerus myöskin värisevällä äänellä, -- älkää vaivatko itseänne saarnalla. Minä sanon teille heti suoraan että minä pysyn siinä missä olen ja ettei voi tulla kysymykseenkään enää ottaa kirkollista vihkimistä. Sehän olisi kerrassaan naurettavaa!

-- Mutta kaikkien rettelöiden välttämiseksi? kysyi pappi nähtävästi hilliten suuttumustaan.

-- Kaikkien rettelöiden välttämiseksi pitäisi teidän, herra pastori, sielunpaimenena olla sekaantumatta toisen avioliittoasioihin!

-- Enhän minä ole sekaantunutkaan... sehän on tuomiokapituli ja kirkkoherra Land päällekantajana... ja, minusta tosiaan on varsin ikävä sekaantua! puolustelihen pappi koettaen puhua harvakseen.

-- Kuinka te, herra pastori, -- huudahti toinen sisällisesti kärsien: -- kuinka te ilkeätte väittää ettette muka halua sekaantua minun yksityisasioihini, vaikka juuri te ensimmäisenä tästä kaupungista, ennenkuin tänne olin saapunutkaan, sähkötitte kouluylihallitukselle ja koetitte estää minua tänne tulemasta?!

-- En se minä ollut! vastasi pappi ontolla äänellä, muljauttaen silmiään.

-- Juuri te se olitte! väitti nuori opettaja.

-- Ei se minusta ollut lähtöisin! vastusti yhä pappi.

-- Vai ei se teistä ollut lähtöisin? ahdisti toinen siveellisesti pilkaten. -- Mistä se sitten muka oli kotoisin?

-- Jumalasta...! äänsi pappi.

-- Hävetkää herra pastori puhumasta vasten omantuntonne ääntä! karjahti toinen. -- Jumalalla ei tässä asiassa ole mitään tekemistä. Minä uskallan teille vakuuttaa että jos tuo sähkösanoma ei ollut lähtöisin teistä itsestänne, niin oli se sitten lähtöisin siitä olemuksesta, jota te nimitätte -- perkeleeksi.

-- Teillä on aivan nurinkuriset käsitykset Jumalasta! sanoi pappi salavihasta värisevällä äänellä.

-- Ja teillä -- perkeleestä! paiskasi toinen. -- Herra pastori! Teidän kristillisessä ansioluettelossanne on eräs toinenkin raportti esivalloille, tuo teidän maanmainio ilmiantonne minun "ujostelemattomasta yhdyselämästäni" -- "toverini" kanssa!

-- Mistä te sen olette urkkinut? sävähti pappi.

-- Herra pastori! -- sanoi toinen -- on rumia asioita, jotka ikäänkuin jumalallisen välttämättömyyden pakosta itsestään ilmi tulevat!... Ajatelkaapa jos minä _teistä_ menisin raporteeraamaan jollekkin kuinka te vietätte häikäilemätöntä yhdyselämää jo kolmannen naisen kanssa! --?

-- Mutta minähän olenkin kristillisessä avioliitossa! sähisi pappi.

-- Niin, kyllä te olette! jatkoi maisteri Frommerus. -- Kauniisti te olettekin! _Sillä_ verholla te kaiken peitätte. Enkä minä tahdo teidän aviovuoteidenne kristillissiveellisiä peittoja kohotellakkaan, en totisesti. Olkoon siellä alla mitä hyvänsä! Mutta minä sanon teille että jos te kristillisine avioliittoinenne siirtyisitte tästä -- ei edemmäs kuin noin 15 peninkulman päähän -- niin te olisitte siinä maassa, jossa teidän kolmatta vaimoanne ei nimitettäisi vaimoksi, vaan joksikin paljon pahemmaksi kuin "toveri", eikä teidän avioliittoanne "kristilliseksi." Siitä te näette, kuinka erilaiset ja hullunkuriset ovat käsitykset avioliittojen kristillisestä pätevyydestä, vaikka sama kristinusko täällä vallitsee molemmin puolin valtioiden rajoja. Kuinka te siis uskallatte sanoa ettei se, joka ensimmäisen ja ainoan vaimonsa kanssa elää, ole yhtä hyvin kristillisessä avioliitossa kuin te, pappi, jolla on jo kolmas vaimo?

-- Te olette häpeemätön! karjasi pappi puristaen luisia nyrkkejään taskuissansa. -- Te saatte... vastata puheistanne! --

-- Niin, minä olen häpeemätön -- se nyt on se ainoa voimasana, jonka te tässä keksitte ja joka teidän kannaltanne katsoen on oikeutettu. Mutta puheistani aion minä vastata jollekkin muulle kuin teille tai tuomiokapitulille.

-- Te siis ette taivu -- vihittäväksi? kysyi pappi jäykästi.

-- En ikinä! Kuinka te olettekin niin lapsellinen että sellaista kysytte?

-- Minua on käsketty ystävällisesti kehoittamaan. Punnitkaa kaikissa tapauksissa tarkoin!

-- Se on jo punnittu! Älkää ärsyttäkö minua!...

-- Mutta ettekö tahdo nähdä papereita, jotka tuomiokapitulista ovat minulle lähetetyt?... ne ovat minun kotonani -- tyrkytti pappi.

-- En! en tahdo niitä nähdä. Kaunistelkaa itse niitä niin paljon kuin tahdotte, kirjoittakaa että olen "häpeemätön" ja "julkea jumalaton", "uppiniskainen saastainen pakana" ynnä muuta sellaista, lisätkää syntikuormaani niin paljon kuin teidän oikeauskoinen pappilan ruunanne jaksaa vetää, ja pankaa sitten kuorma menemään suoraan arkkipiispan kartanoon, mutta minua, hyvä herra, älkää enempää ärsyttäkö, te olette jo kyllin ärsyttänyt, ja lienee minullakin oikeus vaatia ihmisyyttä...

-- Teidän viimeinen sananne on siis --? jyrisi pappi, otsa synkkänä kuin uhkaava ukkospilvi.

-- Minun viimeinen sanani on: hyvästi inkvisiittori!

Maisteri Frommerus käänsi kääntämällä selkänsä ja läksi taaksensa katsomatta astumaan pois kirkon juurelta. Pastori Rynttänen katsoi hetken hänen jälkeensä, nosteli palelevia jalkojaan, painoi päänsä alas, ja niskat kyyryssä tuijotti kotvan eteensä lumeen, sähähti sitten kuin käärme, jotakin muistaen, kävellä hoippuroi kerran ympäri kirkon sekä läksi vasta sitten kiivaasti astumaan kotiinsa päin, silmäkulmat tuimasti rypyssä.

Oli sentään onni etteivät kaupungin akat heidän kaksintaisteluaan olleet nähneet. Ainoastaan puolentusinaa koiria oli haukuskellut heitä erisuunnilta. --

Reino Frommerus ei mennyt suoraan kotiinsa. Hän riensi kosken rannalle ja katseli kuohuihin, jotka ruosteenruskeina purskuivat lumenvalaisemien jokiäyräiden välissä.

Hänen päätään huimasi, hänen täytyi pidellä kiinni suoja-aidasta, jottei syöksyisi alas pyörteisiin.

"Ikuista kohinaa! Ikuista taistelua!" ikäänkuin säestivät talviset laineet.

Tuntikauden myöhästyneenä saapui hän vihdoin pieneen kotiinsa, väsyneenä, mieli masennuksissa.

-- Poika kulta, missä olet viipynyt?

-- Kävin vain -- virkistelemässä...

-- Olet ihan kalpea ja väriset?

-- Mitä joutavia...

-- Annas kun minä sinut lämmitän!

-- No lämmitä!

Nuori rouva kietoi käsivartensa lujasti miehensä kaulan ympäri ja suuteli kuumanrajusti.

-- Tule nyt syömään, minulla on sinulle aivan mieliruokiakin...

Reino Frommerus ei vielä yövuoteellakaan ilmaissut vaimolleen mitä hänelle tänäpäivänä oli sattunut kotimatkalla koulusta...

Hän koetti yksin kantaa mitä kannettava oli.

* * * * *

Kului vain muutamia vuorokausia. Oli lauvantaipäivä. Reino Frommerus oli tapansa mukaan koulussa, mutta pastori Rynttänen, jolla ei lauvantaisin ollut kuin yksi tunti keskipäivällä, oli hyräillen lähtenyt kotiinsa Reino Frommerus oli pannut merkille että pastori ennen uloslähtöään oli pysähtynyt koulun seinällä riippuvaa lukujärjestystä tutkimaan. Sitten olivat pastorin silmät vähän omituisesti välähtäneet Frommerukseen päin. Mutta toinen ei tätä miksikään ollut aavistanut...

Pastori Rynttänen meni kotiinsa, joi kiireesti kahvinsa, siemasi intohimoisesti paksun beirutski-paperossinsa savupilvet syvälle keuhkoihinsa, selaili hiukan papereita kansliansa pöydällä ja työntyi taas ulos kadulle.

Ei hän mennyt kouluun eikä kirkkoon, ei myöskään sairaan luo tai lapsenkastoon eikä myös virkistyskävelylle sanan tavallisessa merkityksessä. Ja kuitenkin hän katsoi kelloonsa aivankuin hänen menonsa olisi ollut määrätunnista riippuvainen. Niin olikin. Hän näet suuntasi askeleensa maisteri Frommeruksen asuntoon, jossa ei siihenasti ollut käynyt. Lasku ei pettänyt. Pappi osui oikealla hetkellä -- maisterin "toveri" oli kuin olikin ypöyksikseen kotona, ja aviomiehen kotiintulosta kesken tuntia ei ollut pelkoa.

Nuori rouva Frommerus säpsähti aikalailla nähdessään hänelle puolioudon, karkeamuotoisen miehen äkkiä ilmestyvän eteensä, kun oli parhaillaan sovittelemassa jotakin taulua seinään. Hän hämmästyi sitä ettei vieras sanallakaan tervehtinyt eikä kysynyt "onko maisteri kotona", ei myöskään sanallakaan pyytänyt anteeksi että täten tunkeutui toisen kotiin. Eikä hän myöskään voinut olla merkille panematta ettei tämä vieras häntä puhutellut rouvaksi paremmin kuin muullakaan nimellä, mikä jotenkin olisi ilmaissut toisen luonnollista asemaa.

-- Minä olen seurakunnan pappi, -- esittihen tulija pyrkimättä kättelemään ja etsien silmillään, mihin istuisi. Ja odottamatta pyyntöä, jota Paula Winterberg hämmästyksissään tuskin osasi antaa, istua rymähti seurakunnan pappi keskelle pienen salongin sinipunervalla veralla päällystettyä sohvaa luoden viekkaan silmäyksen verhoilla varustetun oven lomitse makuuhuoneeseen, josta näkyi kaksi lumivalkoista, rinnakkain seisovaa vuodetta.

Pappi alkoi harvakseen puhua silminnähtävästi sanomattomasti nauttien toisen hämmentyneestä tilasta. -- Minä -- olen -- hiippakunnan -- tuomiokapitulilta -- saanut -- toimekseni -- tutkia -- onko -- teillä -- vakaa -- aikomus jäädä -- ilman kirkollista siunausta -- liitossanne maisteri Frommeruksen kanssa -- vai tahdotteko ehkä -- korjata -- erehdyksenne -- ja...

Pitemmälle ei pappi ehtinyt. Silmänräpäyksessä oli nuori rouva Frommerus älynnyt, mitä tämä kummallinen luonakäynti tarkoitti, samalla kun hän oli muistanut kaikki kauniit päätökset taistelusta yhteistä vihollista vastaan ja samalla kun hänelle myös oli selvennyt, miksi pastori sovitti visiittinsä juuri tähän aikaan päivästä. Hänen kirkkaista silmistään leimahti tuskan ja uhkan kipunakimppu, ja hän huudahti heleällä äänellään, tähdäten suoraan papin silmiin:

-- Minkä erehdyksen? Minkä erehdyksen? Sanokaa heti!?

Pastori Rynttänen liikutteli jalkojaan kestämättä tuota naisen tulenpalavaa, puhdasta silmäniskua niin rauhallisesti kuin oli sellaisiin varustautunut. Nuori rouva seisoi siinä hänen edessään solakkana ja ryhdikkäänä, rinnat täynnä voimaa ja elämin uhkua.

-- Minä tarkoitan, -- sanoi pappi mitä suurinta levollisuutta teeskennellen, -- että kuten te itsekkin tiedätte: meidän evankeelisluteerilainen yhteiskunta tunnustaa ainoastaan sellaisen avioliittomuodon, jonka...

-- Älkää selittäkö! katkasi taas nuori aviovaimo reippaasti. -- Tuon kaiken minäkin hyvin tiedän, sitä ei kannata jauhaa. Me olemme mieheni kanssa menneet naimisiin omalla tavallamme, ja se ei kuulu teille, herra pastori!

-- Mutta eiköhän se kuulu Jumalalle? sanoi kappalainen koetellen leikillistäkin sävyä ja ylimielisesti naurahtaen kuten uskovaisten on tapa.

-- Niin, Jumalalle se kuuluukin! säesti rouva Frommerus muistellen mitä kaikkea miehensä kanssa tästäkin olivat puhelleet. -- Jumalalle me toki teemmekin avioliitostamme tilin...

Pastori Rynttänen näki viisaimmaksi olla painautumatta syvemmälle väittelyssä jumala-käsitteestä, joka aina oli harmillisin kohta keskusteluissa sivistyneiden ihmisten kanssa.

Hän rykäsi arvonsasäilyttävästi ja kysyi:

-- Te siis ette suostu vihille?

-- Emme. Mehän olemme jo vihityt Englannissa!

-- Kuinka? tokasi pappi, mutta samalla hän huomasi että toinen vain tarkoitti siviliviranomaisten edessä vihkimistä.

-- Ja sitäpaitsi olemme kuulutetut -- kolmessa eri valtakunnassa! Siinä pitäisi olla kyllin pyhitystä -- kirkonkin puolelta? lisäsi rouva Frommerus voitonvarmasti hymyillen.

Hän oli täydellisesti tointunut hämmästyksestään eikä enää peljännyt tuota romoluista olentoa, jonka silmiä hän ei voinut kärsiä.

-- Mutta jos teidän mie... minä tarkoitan jos maisteri Frommerus suostuu? paiskasi yhtäkkiä pappi koetellakseen kaikkia ruuveja.

-- Hän ei ikinä suostu! huudahti nuori rouva, lisäten kiivaasti: miksi ei pastori sano minun miestäni "viettelijäksi" tai "salavuoteuden harjoittajaksi", koska te kerran olette niin raukkamainen ettette raski häntä nimittää minun miehekseni?

Pastori Rynttänen katsahti oudostuneesti nuoreen naiseen. Hän melkeinkuin oli hämmästynyt sitä siveellistä pontevuutta, jolla heikompi astia -- se, jonka asia apostolien mukaan oli seurakunnassa vaikeneminen -- ruoski häntä, valtiokirkon puhdasoppista vartijaa. Siinä pontevuudessa, kun se näin tuli sivistyneeltä taholta, oli hänelle jotakin vaikeasti-sulatettavaa.

-- Oletteko valmis kantamaan kaikki seuraukset -- naisena? kysyä tokasi sielunpaimen.

-- Luuleeko herra pastori että nainen on halvempi kestääkseen kirkonkirousta kuin mies? Meitähän aina on alennettu ja epäilty, tokko meillä naisilla edes on sielua. Ja juuri teidän taholtanne se on tapahtunut!

-- Ai ai kuinka on terävä kieli! nauroi pastori kolkosti.

-- Niin, sitä hiotaankin vain herra pastorin kunniaksi! lennätti toinen ja katsahti vieraaseen aivankuin olisi odottanut tämän jo lähtevän.

-- Onko se teidän viimeinen sananne ettette suostu kirkolliseen vih...?

-- Tietysti!

-- Minä siis saan ilmoittaa tuomiokapitulille että...

-- Ilmoittakaa mitä tahansa! v

Pappi vilkasi kelloonsa aivankuin ei olisi toisen sanoja kuullut ja sanoi hiukan hätäisesti:

-- Hyvästi siis.

-- Hyvästi!

Pastori Rynttänen yritti poistumaan ilman korkeita kalossejansa, mutta rouva Frommerus huomautti hänelle niiden olemassaolosta, ja vieras pakeni rymistellen alas jyrkkiä portaita.

Kadulle tultuaan pappi taas vilkasi kelloonsa ja läksi sitten niskat kyyryssä, kulmat kippurassa, suu supussa kiireesti astumaan kotiinsa. Hän murisi aivan ääneensä, veisata hyräilikin sekaan, mutta jos joku outo, joka ei olisi tiennyt että tässä vaelsi kaupungin sielunhoitaja, hänet tällä hetkellä olisi sattunut näkemään, niin sellainen varmaankin olisi ajatellut: "mikähän pahantekijä tuossakin mennä koikkelehtii?"...

Neljännestuntia jälkeen edellämainitun kohtauksen tuli maisteri Frommerus kotiin koulusta. Hän löysi vaimonsa lepäämässä toiselta makuuhuoneen vuoteista ja hiipi hänen viereensä. Paula Winterberg huoahti raskaasti ja katsoi suurin, miettiväisin silmin mieheensä.

-- Oma kulta, -- virkkoi mies hellästi, -- miksi olet itkenyt?

Mutta toinen ei tahtonut kertoa, vaan kietoi käsivartensa intohimoisesti ystävänsä kaulan ympäri, pyrkien tämän povelle kuin kuluttavainen tuli.

-- Sinun täytyy se kertoa, Paula? Se helpoittaa!

-- Mutta lupaathan ettet mitään tee hänelle?

-- Kenelle hänelle? huudahti aviomies kauhuissaan ja ponnahti istualleen. -- Kuka juutas täällä on ollut? Minä haistan ihan ilmasta että täällä on pahahenki käynyt?

-- Lupaathan, Reino, ettet kosta?

-- Kuinka voi mitään luvata, kun ei tiedä, mistä on kysymyskään?

-- No sitten en kerrokkaan! sanoi nuorikko päättäväisesti.

-- Kerro nyt, oma kulta, -- pyysi mies heltyen: -- minä koetan olla niin järkevä kuin mahdollista.

Silloin vasta vaimo kertoi.

-- Kotitarkastus siis! huudahti nuori aviomies siveellisestä katkeruudesta värisevällä äänellä. -- Ei! tämä on pahempi kuin kotitarkastus. Santarmit nuuskivat ainoastaan kirjoja ja aseita, mutta, luteerilaisoikeauskoinen pappi julkeaa tunkeutua toisen kotiin nuuskimaan ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen sisällistä suhdettaan Jumalaan, hänen mielipidettään siveydestä. Hyi! se tottatosiaan on alentavaista, liian nöyryyttäväistä -- mutta kaikista alentavaisinta sille, joka niin tekee. En todella ollut uskonut suomalaista papistoa sellaiseksi kuin huhut kuiskailivat, mutta nyt alan uskoa. Nyt alan uskoa että pastori Rynttäsiä tai Möhkösiä ei ole ainoastaan Moukkalassa ja Kurjalassa -- niitä maleksii ympäri Suomennientä. Kiittäköön tämän kaupungin pappi -- jatkoi hän, kiihdyksissään -- kiittäköön jumalaansa että sinä minua varoitit kostamasta pahaa pahalla, sillä minä en takaa mitä sille miehelle olisin tehnyt nyt, nyt... jos et sinä minua olisi varustanut. Vereni niin kuohuu...!

Hän kohotti käsivartensa ja pui nyrkkiä kaupungille päin samalla naurahtaen tuskaisesti:

-- Kirkkosantarmi! kirkkosantarmi! Sinä, Paula, et aavista puoliakaan sen pelastusarmeijalaisen kaikista vehkeistä...

-- Mutta mitä sinä luulet tuomiokapitulin nyt tekevän? kysyi rouva Frommerus harkitsevasti.

-- Jumalan santarmihallitukselta voi odottaa mitä hyvänsä. -- Esimerkiksi että meidät haastetaan persoonallisesti sen eteen yhä uudestaan kuulusteltaviksi sekä yhdessä että erikseen, yhä uudestaan nuhdeltaviksi, häpäistäviksi. Yhä uudestaan, yhä uudestaan loppumattomaan kidutuspenkkiin -- siinä hurskaassa toivomuksessa tietysti että huuliltamme vihoviimeinkin luiskahtaisi tunnustus, katumus, armonanomus...

-- Sinä liioittelet, sinä olet nyt kiihdyksissä?