Part 20
Yhdestä asiasta olen varma. Te tiedätte omassatunnossanne -- ja siis luonnollisimman uskonnon kannalta -- että avioliitto, jota pappi ei siunaa, on siveellisesti aivan yhtä pyhä kuin se, jonka pappi vihkii. Ja se on pääasia, joka Teidän tulisi huomioonottaa ja jättää kaikki muu kaivelematta. Sentähden teette Te väärin, kun annatte viittauksia että meidän muka vieläkin pitäisi alistua papilliseen päällevoiteluun. Ihmisten ja valtiokirkon tähden Te tätä tahdotte -- ette Jumalan. Ilkeitten juorujen välttämiseksi korkeintaan Te tätä neuvotte -- ette Jeesuksen tähden, joka ei papillista vihkimätoimitusta asettanut paremmin kuin siviliavioliittoakaan. Mutta Jeesus Kristus asetti omantunnon vapauden, joka on irti kaikesta ulkokultaisuudesta. Kristuksen edessä ovat mies ja vaimo todella pyhitetyssä liitossa niin pian kun he ovat antautuneet toisilleen ja koettavat olla toinen-toiselleen avuksi. Se että pappi vihkii, ei näy tekevän avioliittoja pyhemmiksi. Sitä osoittaa jokapäiväinen kokemus, jota ette Tekään voi kieltää. Rahvas on sillä asteella että se tarvitsee kirkollista polituuria -- teidän pappien syy! -- mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samalla kehitysasteella. Monessa valtiossa ulkomailla on papiton vihkiminen yhtä päteväksi tunnustettu kuin papillinenkin, onpa maita, joissa kirkollista vihkimistä ei edes hyväksytä päteväksi.
Olen nyt puhunut mitä tällä hetkellä ajattelen. Olisi paljon lisättävää, mutta arvelen sen hyödyttömäksi.
Ennenkaikkea ymmärtäkää, herra kirkkoherra, etten minä eikä minun vaimonikaan Teiltä mitään kerjää. Te saatte siis kirkonkirjoihinne merkitä meidät "laittomaan avioliittoon", jos tämä teko Teitä viihdyttää. Me emme enää odota mitään arvonantoa teikäläisestä pastorinkansliasta. Ja Teidän aristuneen persoonallisuutenne suhteen tunnemme sitä pettymystä, joka mailmassa on niin tavallista.
Te ehkä hävitätte tämän kirjeen, jossa kai mielestänne on "jumalatonta puhetta", mutta Te ette ikinä saa hävitetyksi mielestänne sitä että minä satuin olemaan yksi niitä harvoja edessänne, joka uskalsin sanoa niinkuin luonnollinen ihminen tuntee ja ajattelee.
Jääkää hyvästi.
(En voi kirjoittaa "kunnioittaen").
_Reino Frommerus_.'
Tietysti tähän kirjeeseen vielä saapui katkera, jylisevä-ääninen vastine kirkkoherra Landilta, joka oli ilmiantanut rikolliset tuomiokapitulille, mutta nuori rouva Frommerus, joka kirjeen vastaanotti sillä-aikaa kun hänen miehensä oli koulussa, ei tästä toisesta epistolasta miehelleen mitään puhunut, vaan hävitti sen salaisuudessa.
He olivat kumpikin päättäneet ruveta säästämään toistensa hermoja kaikessa, mikä koski ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä heidän avioliittoaan vastaan. Sillä uhkasivathan ne hävittää heidän kotionnensa ja sielunrauhansa...
13.
Vai sellainen luopio tuo Kurjalan rovastin poika olikin?
Ei ollut tuomiokapituli uskonut tästä nuoresta miehestä nousevan vaaraa yhteiskunnalle silloin, kun hänet ensi kerran ilmiannettiin pyhäinpilkkauksesta kappalaista Möhköstä kohtaan sekä taivaan ja helvettikuvien polttamisesta jossakin kurjalaiskylässä. Silloin olivat tuomiokapitulin herrat tuolle ilmiannolle armollisimmin hymyilleet pitäen sitä aiheutuneena satunnaisesta selkkauksesta, minkä saattoi anteeksiantaa elävän papin pojalle. Mutta nyt oli toinen ilmianto tapahtunut viralliselta taholta eikä se enää herroja naurattanut. Mirabile dictu, horribile visu -- olihan ennenkuulumatonta röyhkeyttä että kihlakumppanit elivät yhdessä, siunautumatta oikeassa järjestyksessä kristilliseen avioliittoon? --
Asia oli ylen vakavaa laatua! Se koski kirkon ja koko papiston arvoa. Se uhkasi järkyttää kaikkea kristillistä säädyllisyysohjelmaa... Ja siihen oli pakko huomionsa kääntää.
"Se muistakaamme että esivalta On saanut valtikkansa Jumalalta, Niinkuin sen Jesus meille opettaa, Apostolitkin aina julistaa."
Arvoisa tuomiokapituli ryhtyi oitis kolmenlaisiin etuvarustuksiin.
Ensiksi: se lennätti Kurjalan seurakunnan kirkkoherrankansliaan pikaisen tiedustelman: millä tavalla maisteri Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa olivat tulleet merkityiksi sikäläisiin kirkonkirjoihin, ja saatuaan äskennimitetyltä kirkkoherranapulaiselta ilmoituksen että asianomaiset -- omituista kyllä -- olivat merkityt kuten tavallisesti, _mieheksi ja vaimoksi_, lennätti kauhistuksissaan vielä toisenkin tiedustelman: _kuka_ oli merkinnyt? ja _millä perusteella_?...
Toiseksi: tuomiokapituli lähetti urkkimakirjeen Moukkalan papinkansliaan visusti tutkistellen: asuiko eräs maisteri Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa siinä kaupungissa sekä asuivatko kihlakumppanukset todella yhdessä vai erillään --? Johon kaupunkiseurakunnan sielunpaimen, kappalainen Rynttänen heti sinkautti seuraavanlaisen salaisen raportin:
'Maisteri Frommerus ja hänen _toverinsa_ asuvat tässä kaupungissa ja viettävät _ujostelematonta yhdyselämää_.
Viran puolesta:
_Elias Rynttänen_. (kirkon sinetti.)
Ja kolmanneksi: tuomiokapituli lähetti nuoren papin -- erään Reino Frommeruksen entisistä koulutovereista -- nuuskimaan niitä jälkiä, joilla kihlakumppalien huhuiltiin liikuskelleen ennen ulkomaille katoamistaan, ja tämän pelastussotilaan velvollisuuksiin kuului ylipäänsä tutkia, mitä kaikkea ikävää noista eksyneistä lampaista tiedettiin. Epäilemättä olisi kapituli lähettänyt hengellisen salaurkkijansa aina ulkomaille asti, jos sen kapitaali suinkin olisi kannattanut. Mutta kotimaisia pakanalähetyksiä varten olivat sen käyttövarat aina olleet vähän täpärällä.
_Hoc signo vinces!_ "Tällä merkillä olet voittava!"
Kapitulissa oli alkanut kapina ja paperien rapina, ja tuomioherrat kynsiskelivät hermostuneina päitään. Olikohan tuo mies anarkisti vai mikä, kun Bobrikoffin hyytyneen veren ääressä oli keksinyt ruveta hätyyttämään hengellistä säätyä siviliavioliitto-pommeilla?
Paperit liitelivät kuin Noakin arkin kyyhkyset ulos tuomiokanslian avatusta akkunasta etsien jalansijaa vedenpaisumuksessa ja, kuni kyyhkysetkin, löysivät ne aina jonkun vihreän oksan. Ne kasvoivat kasvamistaan kokonaiseksi vuoreksi hengellisiä asiakirjoja, joiden päällä hiippahattuinen piispa seisoi kuni Mooses Sinailla syvässä keskustelussa ukkojumalan kanssa, jota keskustelua kesti enemmän kuin 40 päivää ja 40 yötä.
Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!
Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: _kuka_ on merkinnyt? ja _millä_ perusteella? -- ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle näytti -- sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän omituisesti vavahti...
Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi, missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin...
Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin... että ne useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut, tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia vedellä ja hengellä -- niin, tämän ikäeroituksen hän muisti ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua Pilatuksen sanoilla: "minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin, rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.
'Hyvät herrat!'
näin alotti vanhus tuttavallisesti.
'Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja aran ammattini puolesta. Mutta -- hyvät herrat ja kristityt -- _Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo_, ja siihen suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset henkilöt _mieheksi ja vaimoksi_, joiksi Jumala heidätkin kai loi.
Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa ynnä meille, pojan vanhemmille.
Kunnioittaen
_Fredrik Gabriel Frommerus_.'
Tällaisen selityksen lähetti Kurjalan pappisvanhus tuomiokapitulille. Ja katso: herra piispa ja koko pappishovioikeus ynnä hänen kanssansa hämmästyivät suuresti vastausta sekä kyselivät toinen-toisiltansa: "tuleekohan Kurjalastakin jotakin hyvää?"
Rovasti Frommerus oli vedonnut Jumalaan ja omaantuntoon. Sellaista perustelua herrat pappisjuristit eivät todentotta olleet odottaneet. Tokkohan tämä vain oli sitä oikeata: hoc signo vinces?...
Mutta he vaikenivat kuin viisaat miehet vaikeuden edessä eivätkä he sen koommin viitsineet vaatia rovasti Frommerukselta uutta selitystä...
Kurjalan vanha pappila huokasi helpoituksen huokauksen ja tuon kaukaisen erämaan pitäjän kirkonkirjat lupasivat pyhästi säilyttää lujat merkkinsä, joista ei huokunut mitään vainoa eikä inhoa, joskohta ei myöskään erityistä suvaitsevaisuutta siviliavioliittoa kohtaan. "Sinäpä sen sanoit" ikäänkuin kuiskuttelivat ne vanhat, kymmenenleiviskän painoiset kirkonkirjat telineiltänsä eräänä iltana rovastivanhukselle: "Sinäpä sen sanoit että käy se laatuun olla oikeissa naimisissa, vaikka ei olekkaan kirkollisesti vihitty!"
"Hva sa'?" säpsähti silloin rovasti katsahtaen kummastuneena selkänsä taa, luullen ruustinnan siellä hiiviskelevän.
Mutta ne vanhat paksut kirkonkirjat naurahtivat niin makeasti ja jupisivat: "Me sitä vain täällä nurkassa huviksemme höpisemme ja ennustelemme uuden ajan asioita."
Ja kun ukkorovasti oli pistänyt iltapiippuunsa sekä lähtenyt sauhutellen ruokasalin puolelle, silloin nuo kirkonkirjat remahtivat ääneensä nauramaan, laskivat mäkeä hyllyiltä alas lattialle sekä huusivat vasikannahkan paksuisia lehtiään yhteen paukutellen: "meillä on sentään hyvä isäntä, meillä on hyvä isäntä -- pois jaloista, te vanhat hupsut virsikirjat!"
Ruustinna silloin työntyi kovaa vauhtia kansliaan, katsahti kysyväisesti ulko-oveen, ja palasi takaisin saliin sanoen rovastille: "minä olin kuulevinani että ovi siellä rasahti, mutta siellä olikin kaikki 'tyst och stilla' -- sinun kirkonkirjasi vain, rakas Fredrik, näkyivät romahtaneen lattialle."
Jolloin rovasti virkahti: "Minun sietäisi niille teettää uudet telineet, jos vain seurakunta kustantaisi"...
* * * * *
Reino Frommerus oli jonakin päivänä jollakin keinoin tullut tietämään, mitä hänen opettajakumppaninsa, pastori Elias Rynttänen, hänestä tuomiokapitulille oli ilmoittanut.
Tuo lauselma "Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa viettävät ujostelematonta yhdyselämää" ei voinut olla häntä siveellisesti suututtamatta, samalla kun se häntä syvälle loukkasi.
"Pirullisempaa tekopyhän lausetta tuskin voipi kukaan keksiä?" arvosteli hän mielenkuohussaan.
Ensinnäkin: pappi oli ilmaissut itsensä jonkunlaisena salaurkkijana toisen avioelämästä, josta olisi voinut tulla siihen luuloon että hän, pastori Rynttänen, todella jolloinkin oli hiiviskellyt toisen perheen aviovuoteiden ääressä?
Toiseksi: pappi oli ilmiantanut toisen ihmisen pyhimmät yksiavioisuuden asiat muka riettaana tekona, vaikka ei kukaan koskaan ollut tahtonut ilmiantaa herra pastorista että hän itse, ollessaan kolmansissa naimisissa, todennäköisesti oli ujostelematta viettänyt yhdyselämää ei ainoastaan yhden toverin, vaan vähintään kolmen kanssa, sillä herra pastorilla oli runsaasti lapsia kaikista kolmesta avioliitosta.
Ja kolmanneksi: tämä pappi oli salaisessa raportissaan ilmeisesti kiertänyt _vaimo_ sanaa sekä käyttäessään tuota itsessään erinomaista "toveri" nimitystä käyttänyt sitä ehdottomasti pahassa tarkoituksessa. Hänen käyttämänään se sitäpaitsi oli ollut pelkurin sana!
Reino Frommerus tavatessaan Elias Rynttäsen koulun opettajakammiossa, jossa tämä, intohimoinen tupakanorja ollen, puhalteli huoneentäyteisiä savupilviä, ei papille mitään sanonut siitä mitä tiesi. Hän oli päättänyt hillitä itsensä ja iskeä ainoastaan silloin, kun oli välttämätöntä. Mutta hänen sielussaan paisui paisumistaan pyhän kapinan tunne, sitä mukaa kuin aavisti isänmaansa jesuiittain hänen selkänsä takana puuhaavan jotakin pirullista hänen kukistamisekseen. Kotirauha oli vielä rikkomaton, ja hän tahtoi sitä kauniisti varjella. Pastori Rynttäsestäkin tahtoi hän vielä uskoa mahdollista parasta -- sitten kun pahin mielenkuohu oli asettunut.
-- Minä en usko että se on totta! vastasi hän esimerkiksi juoruajalle, joka tuli hänen luoksensa sivistyneen rouvashenkilön muodossa. -- Te sanotte että pastori Rynttänen muka kirkkosaarnoissaankin jo tähtäilee meidän avioliittoomme, puhumalla siitä irstaasti ja hullunkurisilla vertauksilla, mutta niin törkeätä menettelyä en sentään ota uskoakseni suomalaisen sielunpaimenen puolelta, vaan otaksun minä tässä olevan jotakin väärinymmärystä sanankuulijaan puolelta...
-- Mutta käykäähän itse kirkossa, niin ehkä kuulette ja uskotte! väitti juoruaja.
-- En, minä en ikinä astu Moukkalan kirkon kynnyksen yli! sanoi silloin Reino Frommerus.
-- Mutta olettehan papinpoika? kiusasi kaupungin rouva.
-- Ja senkötähden minun muka pitäisi käydä kaikenlaisissa pakanain temppeleissä! huudahti koulunopettaja.
-- Sanotteko meidän kirkkoamme pakanain temppeliksi? kauhistui uskovainen rouva, silmät suurina kummastuksesta.
-- Niin tuota tulin sanoneeksi, -- naurahti toinen.
Ja häntä samalla huvitti yhdellähaavaa kuin suretti tämä pikkukaupungille luonteenomainen itserakkaus kaikessa, mikä oli omaa. --
Sen piirteen hän kaupunkiin asetuttuaan oli heti merkillepannut muissakin kuin uskonnollisissa asioissa. Hän oli esimerkiksi kerran vanhalle, vaikutusvaltaisimmalle kaupungin valtuusmiehelle tullut leikillä sanoneeksi että Moukkalan lehmäin ruosteiset rautakellot olisivat välttämättömästi tukittavat, jotta ihmiset saisivat rauhassa nukkua ennen työhönsä nousemista, mutta kaupungin patriarkka oli siitä tupakkajutusta saanut aiheen lykätä kokonaisen pääartikkelin Moukkalan ainokaiseen sanomalehteen: "kuinka esi-isien pyhiä menoja olisi kaikkialla kunnioitettava ja kuinka karjankellojen kalinakin sumeina syysaamuina mieliimme muistuttaa tämän kaupungin alkuasukasten historiallisia aherruksia vieläpä vie meidät, uskonnollisessa katsannossa, syvälle noihin ajastaikoihin, jolloin härjillä kynnettiin ja aasit kävivät läsnä laitumilla ja Jumalan miehiä koeteltiin kauhistuttavilla Joopinposteilla, kuten meitäkin näinä vaikeina valtiollisina aikoina."
Reino Frommerus oli tämän runollisen artikkelin lukenut ääneen vaimollensa ja sitten hän sen sanomalehtinumeron oli lähettänyt eräälle ystävälleen Helsinkiin, näytteeksi millaisessa ilmapiirissä hän kansallisen elämäntyönsä nyt oli alottanut. Se ystävä oli lennättänyt hänelle vastauskortin: "Laita itsesi ajoissa pois mokomasta ämmäin karsinasta!"
-- -- --
Kolmas toimenpide, johon tuomiokapituli maisteri Frommeruksen siviiliavioliiton suhteen oli ryhtynyt, ei tuottanut suuria tuloksia.
Kirkollisen peltomiehen kylvämät siemenet lankesivat näet johonkin kallion rakoon ja kantoivat varsin laihan hedelmän.
Eräänä päivänä oli nimittäin Moukkalan nuorella opettajalla onni saada postissa seuraavanlainen kirje:
'_Hyvä veli Reino Frommerus!_
Rauha olkoon sinulle isältä Jumalalta ja Pojalta ja Pyhältä Hengeltä. Ammen.
Minä tahdon sinulta kaikessa hiljaisuudessa tiedustella erästä sangen arkaluontoista seikkaa: Matkustellessani -- Tuomiokapitulin asioissa -- Helsingissä, johdatti Jumala minut ihmeellisesti samaan taloon Bulevardinkadun varrella, jossa sinun sanottiin morsiaminesi viimme kesän alussa asustaneen -- kolme vuorokautta. Koska minä olen pappi, kuten kai tiedät, ja Valkoruusun jäsen, niin tulin kysyneeksi talon emännältä visummin sinun olostasi siellä sekä sain silloin tietää että sinulla ja morsiamellasi oli ollut vuokrattuna _yhteinen_ huone. Siveydellisistä syistä en pappina voinut tarkemmin kysyä, vaan sattumoilta tulin nähneeksi sen huoneen, missä olitte asuneet. Siinä sijaitsi kaksi sänkyä ja punainen verho häälyi niiden välissä. Minä kysyin piialta, oliko huone kauvankin ollut samalla tavalla sisustettuna ja piikainen vastasi että se jo kolme vuotta oli seisonut samassa asussa. Enempää en kysynyt. Mutta minussa heräsi hirveä epäluulo... Ja Jeesuksen, meidän Herramme nimessä minä nyt kysyn sinulta, entinen toveri: ethän sinä vain millään tavalla sopimattomasti käyttäytynyt siinä huoneessa? Sillä Tuomiokapitulin papereista olen tietämään tullut että sinä silloin, kun huoneessa asuit, olit vasta _yhden kerran kuulutettu_ meidän kirkossamme. Muistan sinun koulupoikana olleen varsin säännöllisen ja siveän, en tahdo uskoa että perkele sinuun vieläkään olisi sisälle mennyt, mutta hengellisen huolestuksen vuoksi tahdon täten sitä asiaa sinulta kahdenkesken tiedustaa, luottaen sinun tunnettuun rehellisyyteesi. Sinun prosessissasi minä tietysti koetan vaikuttaa niin paljon kuin mahdollista eduksesi. Moninaisissa me kaikki puutumme. Toivoisin että sinäkin, veli parka, oppisit lohduttamaan itseäsi sillä elämän balsamilla, mikä esimerkiksi minua lohduttaa ja joka niin sattuvasti on ilmaistu suomalaisessa virsikirjassamme, v. 392: 10:
O taivaan hekkumaa, jonk' autuahat saa! Sua halaan sydämmestä, En huoli muusta mistään; kun sinut vaan ma saisin, Muun kaiken unhottaisin.
Ystävällisesti:
_Kyösti Karitsa_ (entinen Karlsberg).
Osote: Rauhavuorenkatu N:o 1.
Tähän kirjeeseen lennätti Reino Frommerus seuraavanlaisen vastauksen, ihmetellen itsekkin mielentyyneyttään:
_Herra Pastori Kyösti Karitsa!_
Jumalan santarmi! Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksestasi minuun, Ihmisen poikaan! Koetanpa vastata sinulle niinkuin parasta on. Se punainen verho, jota sinun Jumalasi johdatti sinut näkemään Suomen Sodomassa ja Gomorrassa, on sinun oma irstas mielikuvituksesi. Suo anteeksi että niin hyvin muistan sinun entisyytesi. Sinähän se olit, joka jo koulupoikana kokosit meidät, viattomat nuorukaiset, ympärillesi ja huvittelit meitä kertomalla kaikellaisia riettaita sukupuolisalaisuuksia, joista sitä ennen emme mitään tietäneet! Ja sinähän se olit, joka ylioppilaaksi tultua teoloogina olutlasin ääressä kerskailit, kuinka olit onnistunut raiskaamaan oman kortteeritalosi emännät ja piiat, koska et uskaltanut käydä julkisissa porttoloissa. Sinä juuri se olit!
Mutta nyt sinä olet papiksi vihitty mies, ja musta kaapu peittää kaikki sinun nuoruus-syntisi. Ja sinä pidät itsesi sopineena Jumalan kanssa kaiken ikävän mitä välillänne on ollut. Kadehdittava mies! Minä onnittelen sinua!
Mutta kun sinä pidät oikeutenasi urkkia sellaisen toverin avioliitto-salaisuuksia, joka ei sinun augustinolaisista hairahduksistasi ole mitään hälytystä nostanut, niin on minulla moisen menettelyn johdosta sinulle vastattavana yksi ainoa sana. Se sana kuuluu -- Jeesuksen nimeen: -- häpeä!
Toverillisesti:
_Reino Frommerus_.
-- -- Kirjevaihto ei pitemmälle jatkunut.
14.
Oli keskitalven aika. Päivän viimeinen oppitunti Moukkalan pienessä porvariskoulussa oli juuri loppunut, ja pojat ja tytöt ryntäsivät hälisten ja huutaen ulos rukoussalista, jossa koulun rehtori Rödman oli kuivalla äänellä lukea rompottanut tavanmukaisen lopettajaisrukouksen, jonka oppilaat joka päivä olivat tottuneet nielaisemaan aivankuin jonnijoutavan apteekkipillerin, minkä joku lääkäri on määrännyt siinä hyvässä tarkoituksessa että heikko veri vahvistuisi ja suolet muka paremmin sulattaisivat ravinnon.
"Rom pom pom!" matkia maiskuttivat oppilaat syöstessään suinpäin alas koulun portaita, suussaan vielä rukouspillerin maku, joka haihtui vasta sitten kun he olivat tuiskahtaneet nenälleen hankeen ja saaneet suunsa-korvansa täyteen raikasta lunta.
-- Hyi kuinka nuo poijat on häjyjä! kirkuivat tytöt etsien suojaa yleisessä sekasorrossa, jossa kirjoja ja vanttuita sinkoili sekaisin.
-- Jeekuli, kuinka nuo likat on lenkoja! vastailivat pojat, mikä hyppien suksillaan kuin harakka, mikä ajaen vimmatusti takaa toveriaan, joka oli kiskaissut lakin toisen päästä, ja nutistaen tämän vihdoin porttikujan nurkkaukseen.
-- Me ollaan laketaimonilaisia Termopylain vuorisolassa! Tietäkää se!
-- Elä ipata. Pois alta, Sauna-Aapelin vesihepo!
-- Kattos näitä sompasauvoja! Minä oon Kserkses, joka pieksätän...
-- Pieksätä, pieksätä pieksusi pohjalla, vaan minä oon se suomalaisten kuningas Attila, jonka hevonen...
-- Attila kattila, Mattilan Mikon matikka -- sinn' oot ryssän prenikka!
-- Oo vaiti vasikka. Suusi on kuin Poprikohvin kätyrin kärsä!
-- Voe miten sannoa jarrautti, passivistin penikka!
-- Tämä on politikkaa pojat! Heistelee!
-- Joo! vaan sinn' oot santarmiston salaurkkija!
-- Tyst gossar, ja flikkaihmiset myös. Maltshii durak! Rehtori tulee perässä!
-- Maltshii! maltshii! maltshii!... vihelsivät pojat ja pakenivat hurjaa vauhtia alas koulumäeltä.
Koulun rehtori tuli tosiaan poikain kintereillä nokka pystyssä ja keppi suorana. Hänellä oli hiivatin nälkä niin että suolet kurisivat -- olivat kurisseet jo isämeitää lukiessa.