Part 2

Rahvaan ulkonaiset elintavat eivät olleet erittäin kehuttavat. Tupakka tupruili yli koko pitäjän miehistön, karvas venäjänlehtimälli asui joka-toisen ukon ja akan ryppyisessä poskessa kuin mikäkin märkärakko alati vaikuttaen näljää ja sylkemistä sekä tuottaen nuorelle väelle sydänalatauteja, muutamissa kylissä lapsetkin sekä tytöt että poikanaskalit opetettiin varhain viljelemään tupakkaa, jota vanhan kansan kertomusten mukaan joku entinen pappi saarnastuolista oli kehoittanut runsaasti käyttämään vaarallisia kulkutauteja vastaan, johon lääkkeeseen vieläkin uskottiin. Tupakan imemisestä oli luonnollisena seurauksena liiallinen sylkeminen, mutta sylkemistaipumus näytti myös muutenkin piilevän korvenkansan luonteessa ja jo pojannaskalit kilpailivat keskenään siitä, kuka pisimmälle jaksaisi sylkäistä ruiskahuttaa pirtin lattialle. Se oli jonkunlainen miehuuden merkki tämä syljen tirskauttaminen hammasten lomitse, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt että siinä olisi ollut mitään pahaa, vaikka emännät toisinaan moittivatkin lattioidensa kauheata siivoa ja vaikka postissa käydessä pitäjän postimamsseli uhkasi sakottaa jokaisen ukonkarilaan, joka likasi hänen lattiansa vieläpä kasvatukseksi pani pahimmat töhrääjät korjaamaan omat jälkensä. Sylkemättömyyttä ja sylkilaatikoita pidettiin vain herrojen keksiminä ylellisyyksinä ja niitä pilkkaamalla pilkattiin vielä sittenkin kun hiippakunnan käytännöllisteolooginen piispa tarkastusmatkallaan Kurjalan kansan suu-rustingeita oli vahvasti jumalansanalla ruoskinut.

Yhtä sakealla sauhulla kuin piipunnysät, höyrysivät ympäri seurakuntaa myös kahvipannut, joita samoin väitettiin pappien keksinnöiksi. Monessa sydänmaan töllissä nautittiin vuoroin karvasta petäjäleipää, vuoroin pikimustaa kahvia, jota herranvoidetta tyrkytettiin heikoimmillekkin sairaille -- joiden sisälmyksissä ei enää muu ruoka pysynyt -- sitä tiputettiin jo kapalolastenkin yskäisiin kurkkuihin.

Sieniä ja marjoja, joita korvessa oli runsaammin kuin petäjänkuoria, halveksimalla halveksittiin eikä sellaista "eläintenruokaa" koskaan iljetty kerätä talveksi. Kansan siisteyskäsitteet olivat siinämäärin pilaantuneet, että ihmiset erinomaisesti saattoivat nauttia omilla ulostuksillaan ruokkimiensa lehmien maitoa. Tietenkin hätä ja todellinen kurjuus osaltaan oli syynä moiseen menettelyyn, jota ei arvattu edes hävetä.

Kansanelämään kuuluivat myös russakat, kirput, lutikat ja täit, joita kaikkia pidettiin Jumalan säätäminä pikkuhuomautuksina mailman synnillisyydestä ja ihmislapsen raadollisuudesta. Jotkut katsoivat kristilliseen järjestykseen kuuluvaksi että näiden kiusaajain kanssa oli elettävä hyvässä sovussa, kunnes niitä sikisi semmoiset laumat taloihin, että oli pakko joksikin viikoksi talvipakkasella jättää pirtti kylmilleen. Mutta ei paukkuvankaan pakkanen eikä myrkyllisinkään keisarinviheriä tai röönä hävittänyt näitä kotieläimiä sukupuuttoon, jostapa juuri näki ettei se ollut luojan tarkoitus.

Sänkyjä tai vasituisia makuutelineitä ei Kurjalan seitsemällä tuhannella sielulla ollut tuskin neljännellä osallakaan, vaan melkein kaikki ristirahvas lojui yönsä saunakuumiksi lämmitettyjen, löyhkäävien pirttiensä likaisilla lattioilla ynnä pitkillä seinäpenkeillä kihisevien russakkarakojen alla; aniharvoin kesällä nukuttiin ulkohuoneissa, jotka olivat ne siisteimmät makuupaikat. Muutamissa taloissa sentään oli isännällä ja emännällä tai talon herrastuneilla nuorilla kömpelötekoinen, punaiseksimaalattu puusänky, jonka pahnoissa kätkihen kokoelma kaikenlaista kansatieteellistä sekatavaraa: rikkinäisiä pieksusaappaita, sukanriekaleita, paidanrääsyjä ja muita vaatteita, tyhjiä viinapulloja, kuppasarvia, satavuotisia virsikirjoja ynnä muuta senkaltaista. Lapsilla myös oli oma lämmin pesänsä: kiikkeräjalaksinen kätkyt tai lullu, joissa pieniä poikia ja pieniä tyttäriä heti syntymästä saakka harjoitettiin sietämään ankaraa heilumista -- ikäänkuin olisi tarkoitus ollut karaista heidät aikaiseksi tulon varalta Atlantin aalloille Ameriikan laivoihin.

Vastapainoksi kaikelle likaiselle oli olemassa supisuomalainen, sisääntupruava, pikimustaksi karstoittunut sauna, jossa tehtiin puhdasta. Tehtiin siellä myös muutakin, nimittäin lapsia, kuten kansa itse luontevasti sanoi. Saunanlöylyä viljeltiin niin runsaasti että se monelta, iäksi korvensi silmät. Jos ei viina ja sauna auttanut, tuli kuolema. Erikoisissa sairaustapauksissa oli häränsarvi suuressa kunniassa ja sen jättämiä kamalia verinaarmuja niskaan ja poskipäihin pidettiin vähintään yhtä ritarillisina muistomerkkeinä kuin saksalaiset ylioppilaat kuuluvat pitävän järjettömässä kaksintaistelussa ansaitsemiaan miekanhaavoja. Hieromista, silloin kun sattui olemaan "reväsin irti", harrastettiin kiitettävällä huolella, ja hieroja-akatpa ne varmaan ovatkin ne hyvät enkelimme, jotka kaikkina aikoina ovat Suomen kansan pelastaneet pulasta. Paitsi pakanallisia loitsulääkkeitä ja puoskaritemppuja, oli lisäksi tulikivi, juurikkaterva, pikiöljy sekä eräs seos p-- p--, jota saatiin atteekista, tehokkaimpia kansan parannusaineita, joita kaikkia käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti aivankuin Noakin arkin tervaa.

Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.

Tässä suhteessa olivat herrat ja talonpojat yhdenarvoiset.

Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa, mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?

Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on "henki" ja että meidän oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa! Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä, jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan jumalaparan leima -- sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko -- se oli todella mainio suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua, kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää -- millaisen laiskajaakon tahansa...

* * * * *

Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla, lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja, mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan, jossa "rysligt vackert" ja "icke ingenting" kuni kevätkiuruset kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:

"Kyyt som haaver paarnen säär..."

Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! "Icke ingenting" -- se sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta "kyyt" ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.

Hör oss Svea, moder för oss alla! -- Auta meitä, Ruotsi, rakas äiti!

Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.

Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden Idun'in följetongeja ja Familje-Journal'in romaaneja tutkittiin näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean maalaisyön hiljaisuudessa... Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin "Papinrouvaa" ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet hengessään "fru Elli'n" kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen kirjallisuuden kosketuksilta.

Pääasiaksi maalaisrouville -- sillä aikaa kun herrat suomentelivat virkojansa -- jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja ruotsiksi sekä loput yötä -- silloin kun rakkaat aviomiehet joivat totia -- juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.

Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä -- nuot mailman herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää? Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät. Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta -- aivankuin olosuhteet sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu... Ne olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia välttämättömyyksiä -- niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.

Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa tutkistella.

Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja vaatekomeroissaan -- ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! -- he kuuluivat eri mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille jolloinkin lennätettiin -- piikoja myöten -- joku hengenmuru herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta sellaista sielunravintoa: "lukekoot muka hekin jotain -- hiukkasen sivistyäkseen"...

Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut, kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu, kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa... se ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. --

Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan kevättuulahdus läpi ilman?...

PYHÄ VIHA

1.

Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen ympärillä.

Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan partaallakaan helpoita.

Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien, kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan, joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan. Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä, samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar, likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista, josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti, josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista, tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen, sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien, sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.

Olipa se todella kaunis kuusi!

Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin -- sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla, mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi. Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli. Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä, mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.

Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta, pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa, virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.

Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.

Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman..."

Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan lukemistaan:

"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa: maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia..."

Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:

"... kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he ole... Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka lapsen henkeä väjyivät'..."

Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot, herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket -- kaikki tämä yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!" niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"