Part 19
-- Reino, minulla on uusi tuuma päässäni. Suostutko --?
-- Kirkolliseen vihkimiseenkö? säpsähti toinen tunnelmistaan toipuen.
-- Ei, jumalavarjelkoon! sanoi vaimo. -- Vaan siihen että nyt heti suoritamme tämän ruotsalaisen moskan selväksi, ja matkustamme sellaiseen maahan, missä saamme siviliavioliitto-oikeudet ilman että se meidän omiatuntojamme häiritsee.
-- Mistä rahat, hyvä ystävä? kysyi mies.
-- Me lainaamme. Ei auta...
-- Ihanko sinä totta tarkoitat?
-- Ihan. Tee se minun tähteni, kuuletko: minun tähteni ja sinun myös -- tee jumalannimessä, niin sitten tyynnymme molemmat! Sillä se on pääasia että me itse olemme tyytyväiset. Sivuseikka mitä ikinä ihmiset sanovat. Rakas mieheni, sinun täytyy suostua, sinun täytyy, maksoi mitä maksoi!
Paula Winterberg ei ollut luonnostaan itkunherkkä, mutta nyt hänen kirkkaista silmistään pitkien silmäripsien alta pusertui muutamia raskaita, polttavia kyyneleitä, kun hän nojautuneena lepäsi miehensä rintaa vasten. Miehensä, joka hänen pehmoisia hiuksiaan hellästi silitellen itsekkin oli omituisen mielenliikutuksen vallassa.
-- Kirottu, siunattu raha, jolla kaiken saa, vaan jolla totuuden edessä sentään ei mitään ansaitse!
Aviomies se näin -- värisevällä äänellä lausui.
12.
Jo oli kesä loppumassa, kun Reino Frommerus ja Paula Winterberg tähystelivät alas Suomen rantaan seisten korkeakantisessa merilaivassa, joka vast'ikään oli saapunut Englannista. Nuorten toivomus oli kesän kuluessa toteutunut, kotimaiset sanomalehdet olivat lentouutisena tienneet mainita heidän epäkirkollisen avioliittonsa vahvistamisesta ulkomailla, ja he olivat vastaansa, erääseen kylpypaikkaan, ehtineet saada joukon onnitteluja tuttavilta vieläpä tuntemattomilta ystäviltä, jotka lausuivat tunnustuksensa heidän muka rohkeasta teostaan. Myös Kurjalan pappilan vanhukset olivat lähettäneet lämpöiset onnentoivotuksensa, joista oli huokunut enemmän vanhempain osanottoa kuin kirkollista varoitusta. Kaikki näytti kallistuneen parempaan päin kuin nuoret itse olivat tohtineet otaksua. Ilomielin he siis nyt loivat katseensa kotimaiseen satamaan, jossa heitä ei häirinnyt mikään muu kuin venäläinen tulli-santarmisto, joka tyystin penkoi heidän matkatavaransa huvittaen kaikkia läsnäolevia ottamalla takavarikkoon suomalaisen raamatun, joka Reino Frommeruksella oli ollut mukanaan, ynnä puoliskon kesän kuluessa lakkautetun suomalaisen sanomalehden numeroa, joka oli kääräisty kalossien ympärille ja jota santarmit kivenkovaan väittivät "kielletyksi ulkomaiseksi kirjallisuudeksi."
-- Hyvä etteivät taskuja kopeloineet, -- lausui naurahtaen aviomies puolisolleen auttaen tätä ajurin rattaisiin. -- Mutta tekisi minun mieleni sentään lähettää pyhän synoodin yliprokuraattorille jälkilaskun ryöstetystä raamatusta. Oli lievimmin sanoen hävytöntä...
-- Älä rakas ystävä puhu niin äänekkäästi! kielsi nuori rouva istuutuen miehensä viereen ja kokoillen syliinsä kaikenlaisia kauniita kapistuksia, joita ulkomailta oli ostettu oman kodin ensi tarpeiksi.
He olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun samalla eräs sylinteripäinen herrasmies heitä lähestyi ja tuli tervehtimään Reino Frommerusta.
-- Et näy tuntevan?
-- Enpä totisesti --?
-- Valtteri Vakava!
-- Ahaa. Vai sinä se. Ka kun on mies muuttunut. Tässä on vaimoni...
Toveri tervehti virallisesti hymyillen kohauttaen sylinteriään rouva Frommerukselle, joka ei liikahtanut ajoneuvoista.
-- Kuule, minulla olisi sinulle vähän asiaa. Viitsitkö vaivautua hiukan syrjään.
-- Ei minulla ole salaisuuksia vaimoltani, -- sanoi Reino Frommerus, mutta suostui kuitenkin astumaan jonkun askelen sivullepäin ajoneuvoista. -- Noh?
-- Sinuthan valittiin kesäkuulla opettajaksi Moukkalan suomalaiseen yhteiskouluun? virkkoi silkkihattuinen toveri, jonka leuka oli huolellisesti ajeltu ja viikset taitehikkaasti kiverretyt.
-- Kas kun tiedät! ihastui Frommerus.
-- Minä olen virkamies kouluylihallituksessa, -- ilmoitti toveri arvokkaasti.
-- Ohoo, taidat olla minun esimiehiäni?
-- En varsin -- sehän on yksityiskoulu.
-- Niin, niin, mitäs sinä sitten nyt oikein aijoit sanoa?
-- Sitä vain että ole hiukan varuillasi, kun nyt matkustat sinne ylös! ilmaisi virkamiestoveri.
-- Miksi niin? kysyi Reino Frommerus uteliaasti.
-- Katsos, -- selitti Valtteri Vakava suosiollisesti, -- heti kun uutinen sinun naimajutustasi oli julaistu sanomalehdissä, saapui _meille_ Moukkalasta sähkösanoma: "Saapiko semmoinen mies tulla koulunopettajaksi, joka on siviliavioliitossa?"
-- Hiidessä! huudahti ulkomailta palaava. -- Sehän oli selvää suomenkieltä! Noh, mihin toimenpiteisiin ylihallituksenne ryhtyi?
-- Tietysti _me_ nauroimme sille, -- ilmoitti Valtteri Vakava omituisesti hymyillen ja pälyillen kuperilla silmillään.
-- Miksi te nauroitte?
-- Siksi ettei se kuulunut virallisesti _meille_.
-- Siihen ei vastattu, vai --?
-- Jaa, kyllä siihen vastattiin. Minä sain toimekseni laatia sopivan vastauksen...
-- Vai sinä. No, tiettävästi lennätit lemmosti löylyä hyvän asian puolesta?
-- Katsos, hyvä veli, minun ei sovi tässä asemassa ilmaista yksityisiä mielipiteitäni. Minä tietysti vastasin virallisesti...
-- Ann' kuulua! kiirehti toinen.
-- Noin vain: "Suomen laki ei asiasta mitään lausu -- koulun johtokunta ratkaiskoon."
-- Oo kuinka noobelisti! sanoi Reino Frommerus ikäänkuin kätkien jotakin sydämmensä pohjaan. -- Ja kuka -- jos vielä uskallan udella -- oli tuon sisältörikkaan sähkösanoman lähettäjä?
Valtteri Vakava katsahti varovaisesti ympärilleen.
-- Saatanhan sen sinulle sanoa -- virkkoi hän hiljaisella, armollisella äänellä. -- Moukkalan pappi. Rynttänen. Tunnet kai?
-- Ei ole kunnia... Se on minulle tuiki tuntematon suuruus.
-- Jahah, -- virkkoi Valtteri Vakava vilkaisten kultakelloonsa, -- ei minulla sinulle muuta sanottavaa ollutkaan. Tahdoin vain varoittaa... Tervehdä rou... minä tarkoitan: tervehdä matkakumppaniasi!
-- Kiitos veli! Ja kiitos jalosta ilmiannostasi! sanoi Reino Frommerus puolittain toverillisesti, puolittain terävänivallisesti.
Kouluylihallituksen nuori virkamies poistui hopeapäistä keppiään parahultaisesti heiluttaen, kaukaa kohauttaen silkkihattuaan hyvästiksi toverinsa rouvalle. Reino Frommerus palasi sekavin tuntein odottavaan ajuriin.
-- Rautatie-asemalle! komensi hän.
-- Rakkaani! huudahti nuori rouva säpsähtäen. -- Meidänhän oli aikomus pistäytyä huonekalukaupassa?
-- Ai tosiaan... sanoi mies ja antoi ajurille toisen määräyksen.
-- Kuka oli se vakava herra, jonka kanssa sinä...?
-- Se oli juuri itse herra Vakava.
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Jo seuraavan päivän iltana myöhään olivat he perillä.
* * * * *
Moukkalan kaupunki oli muinaismuistojen kaupunki aivankuin kaikki muutkin kaupungit Suomen suuriruhtinaallisessa maassa. Sielläkin näet oli _raunio_. Historia tiesi kertoa melkoisen kovasta räjähdyksestä ja tämä mainio räjähdys -- se se oli kaupunkilaisten salainen ylpeys... Mutta oli siellä myös _koski_, pirullisesti ärjähtelevä putous, jolla samoin oli syvä, muinaistieteellinen merkitys. Siihen koskeen näet kerran oli päistikkaa hypätä porskauttanut kaupungin hengellisen elämän perustaja, katoolilainen munkki Pater Kaljupääensis, josta aikaa myöten oli tehty kaupungin suojeluspyhimys. Moniaita satoja vuosia myöhemmin oli samaan koskeen pudota mäiskähtänyt myös maistraatin puheenjohtajan härkä, mutta kaupungin kirkkoraati ei sitä ollut julistanut pyhimykseksi, arvattavasti siitä syystä että mullikka vallan onnellisesti oli luovinut kosken alas asti, vieläpä noussut elävänä maihin.
Nämät olivat ne tarkemmat historialliset muinaismuistot Moukkalassa.
Kuinka raunion ympärille oli voinut syntyä kaupunki, oli koko ihme, joka aina oli herättänyt matkailijoissa mitä suurinta kummastusta ja pelonsekaista kunnioitusta. Moukkalassa näet ei löytynyt ainoatakaan rakennusmestaria! Oli enemmän kuin luultavaa että itse taivaan enkelit kerran olivat rakentaneet tämän pienen kaupungin ja sitten jättäneet sen asukkaat oman onnensa nojaan. Sukupolvi sukupolven perään oli elää kimpuroinut noissa puisissa hökkeleissä, jotka tosin vuosi-vuodelta painuivat yhä syvemmälle maaemon helmoihin, mutta joilla vanhuutensa takia oli se erinomainen ominaisuus etteivät ne helposti voineet syttyä tuleen.
Millaista kaupungin elämä oli ollut kaukaisessa muinaisuudessa, se tietysti on mahdotonta sanoa. Pääkallotutkimus on liian laihasti paljastanut ihmisten sieluja.
Mutta sen elämäntavoista kahdennenkymmenennen vuosisadan koitteessa olemme tilaisuudessa lainaamaan luotettavia tiedonantoja, jotka meille on uskonut eräs sen läänin historian kirjoittajista. Tämä pohjoismainen Tacitus kertoo eräässä yksityisessä epistolassaan ystävilleen näet seuraavaa:
"Tunnen kaupungin niiltä ajoilta, jolloin siellä asuin enkä luule sen paljon siitä vielä muuttuneen (kirje nähtävästi on kirjoitettu vähää ennen meidän aikamme mullistuksia). Silloin kuului vielä päivän polttaviin kysymyksiin, poikiiko Adamssonnin lehmä mikkelinä vai kekrinä ja kiisteltiin vihaan saakka siitä, painoiko Hakkaraisen saama lohi 5 kiloa vai 5 kiloa ja 150 grammaa. Tärkeinä, uteliaisuutta kiihoittavina uutisina kertoeltiin toisilleen, kenellä oli ähky ja kenellä ulostustauti, sekä pidettiin tarkka vaari siitä, missä mikin illoin oli kylässä, mitä hyvää siellä tarjottiin ja monenkolaista leipää oli ollut kahven kanssa. Illoin käytiin kävelemässä Moukkalan espiksellä, suurella kumisevalla puusillalla, missä rumempi sukupuoli kulki sillan vasemmalla laiteella, mutta kaunottaret, puetut mamsell Appelgrénin atelierin uusimman kuosin hattuihin, sipsuttelivat oikealla puolella, salaperäisesti supattaen ja aina väliin vilkaisten yli olkansa toiselle käytävälle. Siihen aikaan tiedettiin varmuudella että Moukkala oli maailman keskipisteessä sekä kummasteltiin, miten tuhmia sentään muut, erittäinkin Helsingin herrat olivat kaikissa toimissaan ja yrityksissään. Moukkalassa olisi Samppa Saastamoinenkin paremmin osannut maan asiat ohjata, puhumattakaan Homma-Himasesta tahi Ukko Näälmannista. Merkillisimpiä henkisiä huvituksia olivat tulipalonyritykset, joita sattui yksi joka kymmeneen vuoteen ja jotka nahkuri Hassunen sammutti suusanallaan ja palokunnan lipulla, kun rakennukset olivat niin lahoja, ettei tuli niihin tepsinyt. Postipäivät, joita oli 2 viikossa, olivat kaikista rasittavimpia, silloin kun näet täytyi lukea sanomalehtiä suoritetun tilausmaksun takia, missä vaivassa moni kaupungin asukas menetti sekä järkensä että terveytensä. Näin elettiin Moukkalassa kymmenkunta vuotta takaisinpäin ajassa ja tytyväisiä oltiin. Ainoastaan uudet tulokkaat mielivät 5:tenä ensimmäisenä vuotena oloajastaan etsimään vikoja olevissa oloissa ja esiintymään mailmanparantajina, mutta muutamien vuosien kuluttua olivat he yhtä vakuutettuja kuin me muutkin siitä että kaikki oli niinkuin ollakkin piti ja ettei löytynyt parantamisen sijaa eikä syytä."
Näin pitkälle kulttuurikuvauksessaan herra Tacitus. Nyt oli Moukkalaan sentään rakennettu rautatie, ja herrasväki Frommerus lienee ollut miltei ensimmäisiä ihmisiä, joka niitä sileitä kiskoja myöten oli ajaa hurauttanut tuohon pieneen korpikaupunkiin, joka niin suloisesti nukkui pauhaavan koskensa kaltaalla. Se tiettävästi oli koski, jonka huumaava pauhu sitä nukutti.
Mutta nyt, kun ensimmäinen juna jyristen saapui peninkulmia pitkien soiden yli, se ikäänkuin haukotteli ja siristeli silmiään -- aivankuin herätäkseen.
Ja koko Moukkalan kaupunki oli tätä ensimmäistä junaa vastaanottamassa. Siinä seisoi kunnianarvoisa kaupungin pormestari harmaine haarapartoineen, siinä prameili kaupungin viskaali muinaismuseo-univormuineen, siinä kävellä käpperehti kaupunginkamreeri -- yksityis-ammatiltaan nuuskatehtailija -- pitkine mustalais-kaprokkeineen, ynnä monet muut huoneenhallituksen jäsenet, kuten kristilliset viinakauppiaat, tervatynnyri-porvarit ja Suomen kansaa rajusti rakastavaiset tukkipäälliköt. Myös legioona kaupungin ja lähikyläin akkoja lykkelehti someroisella asemasillalla, ja tirskahtelevaa piikaparvea säesti sotnia kivenheittotaitoisia pikkupoikia. Koko tämä kristillinen kaupunkiseurakunta näytti ensimmäisen junan tuloiltana melkein unhoittaneen vanhat kyyrie-eleson-virtensä ja iloisesti irvistellen ikäänkuin kuorossa hymisevän uusaikaista suomalaista rekilaulua:
Voi sitä Ruunun rakennusta, Voi sitä Ruunun voimaa: Että kun se on laittanut rautatiet Ja sähkökellot soimaan!
* * * * *
Maisteri Reino Frommerus ryhtyi innokkaasti opetustoimeensa, haluten kasvattaa nuoria ihmisalkuja sekä järjen että sydämmen puolesta. Hän ei tahtonut olla mikään leipäopettaja, jolle on yhdentekevää miten tunnit saadaan kulumaan, eikä hän myöskään tahtonut olla mikään poliisimies, joka turhantarkasti vaatii ankaraa järjestystä luulotellen itseänsä sangen mallikelpoiseksi kasvattajaksi, jos keinolla millä hyvänsä saa järjestyksen ja säntillisyyden säilytetyksi. Hän tahtoi ainoastaan kylvää ihmisyyden siemeniä sinne, missä perinnöllisyyden rikkaruohot uhkasivat tukahduttaa kaiken, minkä omatunto -- Jumalan ainoa ääni ihmiskunnassa -- kuiskasi olevan parhainta, kauneinta ja onnellisinta elämiselle läpi maallisen elämän. Hän oli itse koulupoikana kärsinyt siitä että häneltä niin paljon salattiin ja hän tahtoi nyt, päästyään opettajan vastuunalaiseen asemaan, menetellä toisin, ennakkoluulottomasti ja vapaasti opettaa kaikkea, mihin suinkin omissa aineissaan saattoi saada aihetta. Ja hän lämpeni ajatellessaan, kuinka hän, yksilö, täten pikkukaupungin hiljaisuudessa oli tekevä tärkeätä työtä isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!
Ilokseen hän myös huomasi ettei koulun johtokunta ollut ryhtynyt hänen valintaansa peruuttamaan sen vuoksi että hän avioliitossaan oli astunut vapaampaan suuntaan, ja hän koetti uskoa että tämä peruuttamattomuus oli tapahtunut jostakin kunnioituksesta valistusaatteita kohtaan, joita oli pakko kaukomaillakin vaistomaisesti tajuta.
Pikkukaupungin rouvien seläntakaiset juorut kahvipöydissä, pikkuporvariherrojen kömpelöt leikinlaskut "naimattomasta nuoresta parista", palvelustyttöjen lörpöttelyt ja muut sellaiset ilmiöt eivät uutta opettajaa vähääkään häirinneet. Eivätkä ne myöskään hänen nuorta vaimoansa kiusanneet siitä syystä että he aniharvoin niitä joutuivat tai joutivatkaan kuuntelemaan. Elämä ennenmuuta oli työtä ja toivoa. Päinvastoin: jokainen, joka heihin tutustui, kohteli heitä erinomaisen ystävällisesti, ja luonnonterve järki näkyi ennenpitkää tekevän tyhjäksi kaikki juorunvirittelyt, mihin mahdollisesti vaikutti sekin että jonkinlainen uutuuden tuulahdus herrasväki Frommeruksen mukana oli saapunut Moukkalan yksitoikkoiseen kaupunkiin. Saattoi kyllä johtua pikkukaupungin pikkumaisista näkökannoista että heitä pidettiin arvossa, mutta kaikissa tapauksissa se asianomaisista tuntui todelliselta arvonannolta, josta he sydämmissään olivat kiitolliset. Suomessakin -- ihme ja kumma -- näyttiin siis ymmärtävän että mies ja nainen tuossa peljätyssä siviliavioliitossa voivat olla oikea mies ja oikea vaimo, eikä siinä olevien tarvinnut huomata vähintäkään yritystä mihinkään halvempanapitämiseen kirkollisten avioliittojen rinnalla. Mahdollisesti sellaista halventamisenhalua paljonkin piileksi sydämmissä -- perinnöllisen vanhoillisuuden luonnollisina seurauksina -- mutta ulospäin ei sitä näkynyt, ja oppilasten tyytyväisyys opettajaansa, joka heitä kutsui kotonaankin käymään, esti vihamielisiä suhteita viriämästä koululasten vanhempain, kaupungin asukasten puolelta. Ensimmäisenä lukukautena ei todellakaan vielä mitään pahaa tiedetty uudesta tulokkaasta, joka ei sekaantunut kaupungin asioihin eikä niihin tahtonutkaan sekaantua, koskapa nähtävästi piti niitä henkisille pyrkimyksilleen epäkiitollisina.
Reino Frommerus ja Paula Winterberg alottivat siis elämänsä tuossa suomalaisessa pikkukaupungissa kaikissa suhteissa onnellisesti, lupaavasti, voisippa sanoa loistavastikin. He nauttivat sen melankoolisesta rauhallisuudesta, sen terveestä maalaisluonnosta, sen vaatimattomista, suursivistystä lapsellisesti hapuilevista tavoista ja oloista, mutta ennenkaikkea syventyen sieluissaan oman nuoren perheonnensa ilmiöihin, oman pikkukotinsa luomiseen ja täydentämiseen.
"Aivanhan tämä meillä on kuin silkkiä ja samettia!" saattoivat he kumpikin toisilleen vakuuttaa tai jos eivät sitä sanoilla ilmaisseet, niin ainakin niin tunsivat sydämmissään, tunsivat silloinkin kun joku avioliiton välttämätön ilmiö heitä koetteli nuorilla tuskillaan pannen miettimään alotettua yhteiselämää yhä vakavammin, yhä pyhemmin.
"Milloin onnistumme luomaan lapsen, avioelämän jatkuvan ilon --?"
Se oli heidän kummankin yhteensulaneen järjen ja yhteensointuvan sydämmen terve huokaus, luonnollinen ihana toivomus syksyn pimeinä iltoina. Tosin he toistaiseksi olivat tyytyväiset näinkin, uskoessaan tulevaisuuteen...
Heillä oli toinentoisensa... ikävän repivinä hetkinä saattoivat he vapaasti etsiä lohdutusta toistensa henkiruumiillisesta rakkaudentarpeesta... painautua kuin linnunpoikaset pehmeään untuvapesään, kun ympärillä myrsky pauhasi ja pimeys kujilla kammotti... Se ei suinkaan ollut pelkkää sukuviettiä ja aistillista nautintoa tämä toistensa rintoihin painautuminen, usein siinä ilmeni todellista henkistä kaipausta päästä niin likelle kuin suinkin toinen-toistansa voidaksensa täyttää avioliiton tarkoituksen. Sillä jo varhain olivat he sen itselleen ja toisilleen tunnustaneet että yhdyselämä toi mukanaan onnea ainoastaan silloin, kun se tapahtui terveysperiaatteita noudattamalla ja kun sielullinen yhteissointu pidettiin yhtä suuressa kunniassa kuin aviollinen oikeus.
Heidän nuori avioliittonsa oli siis uskoa hyvään, kaihoa pyhään, ikävöimistä kauniiseen ja oikeaan. Ja heidän oli hyvä olla siten kuin oli.
Yksi ainoa ihminen heitä hieman kummastutti oudolla käytöksellään, jonka syitä he vain hämärästi aavistivat. Se ihminen oli kaupungin pappi, pastori Elias Rynttänen. Kohtalo oli tehnyt maisteri Frommeruksen pedagoogiksi samaan kouluun, jossa tämä mies toimi uskonnonopettajana, mutta aivan harvinaista oli että pappi olisi esimerkiksi tervehtinyt niinkuin muut tuttavat uutta opettajaa tai hänen nuorta rouvaansa, eikä hän kuukausimääriin -- ellei ollut virallista asiaa -- kertaakaan suoraan suostunut puhuttelemaan virkaveljeänsä, mainitsemattakaan siitä ettei koskaan katsonut tätä silmiin, vaikka melkein joka päivä oli pakotettu oleskelemaan samassa pienessä opettajakammiossa, johon he usein saattoivat jäädä kahdenkeskenkin. Reino Frommerus aavisti että moinen kylmänkalsea, puisevankarkea käytös kyljenkääntämisineen oli jossakin yhteydessä sen sähkösanoman kanssa, jonka hän tiesi papin lähettäneen kouluhallitukselle, mutta hän ei voinut käsittää, kuinka sielunpaimen, joka tahtoi edustaa Kristuksen oppia ja siitä joka päivä pauhasi sekä koulussa että ulkopuolella koulua, kuinka sellaisessa asemassa oleva henkilö niin kauvan saattoi pitkittää mielenosotustaan, vaikka ei toinen hänelle mitään pahaa ollut tehnyt eikä millään tavalla häntä mieskohtaisesti loukannut.
Reino Frommerus ei saattanut olla salaisesti kärsimättä tästä papin härkäpäisestä käyttäytymisestä, ei suinkaan sentähden että erityisesti olisi halunnut ystäväksi herra pastorin kanssa, vaan sentähden, että hänen mielestään se uho, mikä papista kävi, oli epäkristillisyyden uhoa, häijyjen henkien suvaitsemista vasten parempaa tietoaan.
Kunnes hänelle yhtäkkiä alkoi selvetä mitä papiston puolelta hänen selkänsä takana oli tekeillä ja ymmärsi silloin heti että pastori Rynttänen tavalla tai toisella oli köyden päässä kiinni.
Eräänä lokakuun sateisena päivänä koulusta tultuaan sai hän nimittäin kirjeen kirkkoherra Landilta siitä kaupungista, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.
'_K. Herra Maisteri!_
Senjälkeen kun lähetin Teille kuulutustodistuksen Tanskaan, on siviliavioliittoasianne tullut sangen sekavaksi ja minun on nyt mahdoton merkitä Paula Katariina Winterbergiä, joka tähän asti on kuulunut minun sielunhoitooni, kirkonkirjoihin siten, kuten alussa olin luvannut. Englannista on nimittäin minun kansliaani saapunut asiakirjoja, joista m.m. käy ilmi ettette kumpikaan halua palvelusta kansankirkon papeilta. Sitäpaitsi on Paula Katariina Winterberg merkitty asuvaksi Englannissa. En voi ymmärtää, kuinka kaikki tämä olisi voinut käydä päinsä lakia rikkomatta. Luonnollisesti ovat moiset todistukset joko kokonaisuudessaan merkittävät tahi tykkänään jätettävät merkitsemättä. Tarvinneeko sitä sanoa -- sen Te luonnollisesti tiedätte yhtähyvin kuin minä -- että Suomen lain mukaan avioliitto ei ole vielä sillä päätetty että ollaan kihlakumppanit ja kolmesti kirkossa kuulutetut. Lakimme mukaan on avioliitto kirkollisella vihkimisellä päätettävä. Yllämainituista syistä olen minä sentähden, velvollisuuteni vaatimana, lähettänyt Tuomiokapituliin ilmoituksen Teidän siviliavioliittonne sotkuista.
Kunnioittaen:
_Sakarias Land kirkkoherra._'
Reino Frommerus laski kirjeen kädestään, joka hiukan vapisi. Hänen nuori vaimonsa istui hänen rinnallaan...
-- Enkö minä sinulle kultaseni sanonut ettei siihen pappiin ole paljon luottamista?
-- Ja enkö _minä_ sinulle sanonut että kaikista selvintä olisi ollut jättää sivilit sikseen ja olla -- niinkuin olimme? Nyt alkaa ilmeinen vaino. Mutta -- alkakoon!...
-- Me sen kestämme! vakuutti vaimo.
-- Niin! Ja minä kirjoitan, sodin... jumaliste en voi olla purkamatta mitä mielessäni liikkuu! kiivasteli mies.
-- Tulehhan kultaseni ensin syömään! pyyteli nuori rouva. -- Koko päivän olet ollut työssä.
-- Ei, anna minun ensin kirjoittaa!
-- Kirjoita sitten Jumalan nimeen...
'_Kirkkoherra S. Land_!
Kirjeenne, jossa koskettelette siviliavioliittoasiaamme, on vihdoinkin paljastanut suvaitsemattomuutenne niitä ihmisiä kohtaan, jotka uskaltavat nousta kirkollisia mielipiteitä vastaan. Minä olin Teitä luullut pieneksi poikkeukseksi ahdasmielisestä laumasta, koska mieskohtaisesti annoitte itsestänne vallan edullisen kuvan, vieläpä itse kehoititte minua tekemään vakaumukseni mukaan ja koettamaan päästä epäkirkolliseen avioliittoon. Mutta nyt kun toivoni on täytetty, huomautatte te että "Suomen lain mukaan ei avioliitto ole vielä sillä päätetty" ja että se on "kirkollisella vihkimisellä päätettävä." Aivan kuin Te täten tahtoisitte vaatia meitä palaamaan papin vihittäväksi? Kiitoksia isällisestä neuvostanne, mutta sallikaa meidän nyt jäädä epäpyhien joukkoon ja sieltä katsella muiden pyhyyttä.
Jos Te todella olisitte rehellisesti suosinut toisinajattelevaisia -- jonka kuvan alussa tahdoitte itsestänne antaa -- niin ette olisi takertunut muodollisuuksiin niissä papereissa, joiden perustuksella joku ulkomainen laki sallii siviliavioliiton. Jos Teillä on syytteitä lainrikkomisia vastaan, niin olkaa hyvä: huomauttakaa siitä Englannin Hallitusta, joka yksin on vastuunalainen tästä teosta.
Minä en suinkaan tahdo kiitellä niitä temppuja, joihin meidät alistettiin saadaksemme ulkonaisen oikeuden avioliittoon. Kaikki temput ja muodollisuudet ovat yhtä ala-arvoiset -- sekä siviliavioliiton että kirkollisen vihkimisen -- mutta kun kerran olemme yhteen näistä alistuneet, niin siinä pysymme eikä siinä enää ole katumista. Te ette millään tavalla kykene saamaan ulkomailla tapahtunutta epäkirkollista vihkimistämme kumotuksi. Teidän mielestänne on asia käynyt "sangen sekavaksi"? Se on käynyt sekavaksi ainoastaan sentähden että Teitä salaisesti harmittaa muka esi-isiensä pyhästä uskosta luopuminen. Älkää koettakokaan väittää vastaan -- minä näen nyt selvästi, mihin Te tähtäätte. Olenko erehtynyt, arvoisa kirkkoherra? Suokoon Jumala että olisin.