Part 18

Aviomies astui kalastajavenheeseen, ja nuoret huiskuttelivat toisilleen niin kauvan kun suinkin saattoivat toisensa nähdä. Vasta sitten kun valkolakki oli kadonnut niemen taa, juoksi nuori rouva rannasta ylös mökille, tempasi molemmat kätensä täyteen tuomenkukkia, sulkeutui huoneeseen, heittäytyi suulleen sängyn päälle, ummisti silmänsä... ja -- tuomentuoksu sieraimissaan ja linnunlaulu korvissaan -- tunsi koko sielullaan että hänenkin elämällään nyt oli sisältö, että oli mitä varten elää, ja ettei tämä enää ollut tyttömäistä unta ja haavetta, vaan täyttä totta...

"Minä tunnen sen koko olemuksessani, joka solussani ja hermossani..."

Eikä hän silmänräpäystäkään, tekipä mitä hyvänsä, kulkipa missä tahansa, voinut olla ajatuksissaan seuraamatta toisen poissa-oloa:

"Nyt hän on laivassa -- nyt saapuu hän kaupunginrantaan -- nyt seisoo hän postitoimistossa ja kysyy onko kirjeitä -- nyt hän on kirjakaupassa -- nyt leipurissa -- nyt muotikaupassa -- nyt konsulinvirastossa -- hyvä jumala, kunhan ei myöhästyisi laivasta -- hyvä jumala, kunhan hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi --!" --

Oli jo ilta kun aviomies palasi takaisin onnensa majoille, mukanaan mytty kaikenlaisia ostoksia.

Nuorikko kapsahti häntä kaulaan:

-- Voi kultaseni, kuinka minulla on ollut sinua ikävä!...

Auringon laskiessa he läksivät kävelyyn läpi hämyisen metsän, jossa käet taas kilvan kukkuivat. He kiipesivät vuoren kukkulalle ja antoivat katseensa levätä meren soiluvilla aalloilla, jotka eivät täksi yöksi ottaneet tyyntyäkseen. Kaukana, syvissä laaksoissa, karkeli valkoinen sumu.

-- Et ole mitään kysellyt postista, -- virkkoi aviomies.

-- Oi en, kultaseni! Minun on niin hyvä olla. En kaipaa tietoja mistäänpäin. Kun minulla vain on sinut...

-- Mutta minä sain kortin äidiltäni. Et voi aavistaa, mitä hän kirjoittaa...

-- Onko se jotain pahaa? Älä kerro. Älä pilaa tätä iltaa!...

-- Ei se ole pahaa. Päinvastoin. Minä milten itkenyt, kun sen luin... siellä esplanaadin penkillä... Näkyy olevan oikea runojen päivä. Aamulla minä sinulle -- nyt äiti minulle... %

-- Annatko lukea?

Aviomies otti povitaskustansa postikortin, joka oli kirjoitettu hyvin pienellä ja tiheällä käsialalla ruotsiksi.

-- Se on oikea äidinruno pojalleen, -- sanoi hän vakavasti.

Paula Winterberg alkoi puoliääneen lukea:

'Reinhold käre! Den 6:tte dennes är det om tisdan din födelsedag! Trettio år sen dess ha förflutit, älskade barn, hur minnes ej jag Den dag då du föddes! Skön som en engel var du min gosse med ögon så blå -- O! låt mig minnas den ljufliga tiden, minnas att lycklig jag varit också... O! jag vill bedja af hela mitt hjärta himmelska fadren välsigna dig än, Hjälpa dig genom de törniga stigar, som kanske möta dig många igen; önska dig visdom och nåd utaf Herren, då du i mörker måst trafva dig fram, Ty då Hans hjälp vi af hjärtat anropa, låter Han icke oss komma på skam. Alla vi minnas och önska dig lycka, helsa dig hjärtligt, o Reinhold kär! Och uti andanom blommor vi skicka, men "in natura" så stanna de här: Kolumbian blommar och therosen sprider i rummet den ljufvaste, finaste doft, Och rosen den gula har svällande knoppar, o huru de växa af jord och af stoft; Fuxian blommar, Penséer der ute och Bellis man finner så enkel och söt, Rabarbern framsticker så bjert och så prålig (och snart kan man kola af tjelkarne gröt), Hur härligt och hastigt till sommar förvandlas nu allt i naturen, barmhertige Gud! Låt sommaren komma med frukter och gröda, välsigna och hör våra suckar och ljud!

Med en varm omfamning tecknar gamla mamma.'

* * *

Poikani armas! Syntymäpäiväs tämän kuun kuudes taasenhan on, Kolmekymmentä silloin sä täytät... oi, se on muistossa sammumaton Päivyt se jolloin tänne sä synnyit sinisin silmin -- kuin enkeli vaan... Salli, ah, salli tuot' aikaa mun muistaa, viipyä äidinkin onnessaan! Syämmeni pohjasta rukoilla tahdon: taivahan taatto sua siunatkoon! Hän sinut poluilta pahoilta aina armahaisesti auttakoon! Suokoon Hän sinulle viisauttansa, pimeässä kun kuljeskelet! Sillä kun Häneltä apua huudat, häpeään sinä joudu et. Kaikki me sinua muistamme täällä, onnea sinulle toivottain, Hengessä sinulle kukkia kantain, vaikka ne tänne jäävätkin vain: Kolumbia kukkii -- teeruusut tuoksuu -- keltaruusuissa silmikot on -- Fuxia loistaa -- Bellis ja Pensé ryytimaassa on verraton. Kauniisti luonnossa, laupias luoja, kasvavi kaikki, kukka ja puu, Siunaa myös huokaus äidin, oi Sinä, voimasta kaikki min uudistuu!

Lämpimästi syleillen piirtää äiti vanha.

-- Sinulla on hellä äiti siellä kaukana korvessa! virkkoi miniä luettuaan.

-- Niin, -- sanoi aviomies hiljaa: -- minun käy sääli... Ja hävettää ettei minusta ole tullut kelvollisempaa poikaa, joka hänen runohenkeensä paremmin soveltuisi...

-- Voi rakkahani... lohdutti Paula, ja he palasivat käsikädessä majaansa.

Sinä yönä sumut peittivät koko meren rantaman. Mutta käki yhä kukahteli sumussakin...

11.

Valtiollisen vapaustaistelun ensimmäinen tulenliekki oli leimahtanut Suomessa juuri samana päivänä, jolloin se laiva, jossa vastanaineet ulkomaille matkustivat, parhaillaan keikkui keskellä Itämerta. Kun nuoret Tanskan rantaan saavuttuaan ajoivat kööpenhaminalaiseen suur-hotelliin, saivat he näet ovenvartijalta heti kuulla meren yli lentäneen sähkösanoman kenraalikuvernöörin äkkikuolemasta. Heidän sydämmensä eivät voineet olla sykähtämättä samasta ilosta, mitä kaikki sortoavihaavat pohjoismaalaiset povissansa tunsivat -- nekin, jotka hengessänsä riitelivät terroristisia tekoja vastaan. Gordionin solmu oli aukaistu! Poissa oli paha painajainen, poissa kauhea tyranni! Mutta mikä tärkeintä: poissa oli pelkuruus siitä pienestä joukosta ihmisiä, jotka Suomessakin vihdoin uskalsivat uneksia jostakin itsenäisemmästä elämästä ja sitä saavuttaakseen nousta taisteluun itse esivaltaa vastaan.

-- Usko minua -- virkkoi nuori aviomies silmät sädehtivinä: -- vaikka ei juuri kukaan siellä nyt _sitä_ ajattele, niin -- minä rohkenen ennustaa -- se päivä ei ole kovin kaukainen, jolloin isänmaassamme Suomessa pyhä taistelu on alkava _kaikkea_ orjavaltaa vastaan, tulkoon se sitten idästä tai itsestä päin. Jumalaisen koston päivä on nouseva, jolloinka uskonnonkin hirmuherroja vastaan siellä kuulat vinkuvat -- minä tarkoitan niitä kultaisia kuulia, joilla meidän vapaauskoisten hengelliset pistoolit jo kauvan ovat olleet ladatut, vaan joilla emme tähänasti ole uskaltaneet ampua -- siellä uhripässien ja määkivien lammasten unisessa maassa. Oikeastaan meidän, kuule Paula, nyt heti pitäisi palata Suomeen, koska tällainen murrosaika siellä on sarastamassa! arveli Reino Frommerus katsoen miettiväisenä ulos hotellihuoneen akkunasta, josta levisi kirjava näkyala yli humisevan suurkaupungin.

-- Rakas ystävä, -- huudahti nuori rouva huolestuksissaan, hiuksiaan laitellen -- tottahan ensin järjestämme nämät naima-asiamme?

-- Niin! myönsi toinen havahtuen huumeestaan. -- Sinun tähtesi se tapahtukoon, Paula. Mutta tottakai myönnät että jo nyt olemme _oikealla tavalla_ naimisissa?

-- Oma armaani, tietenkin minä sen myönnän, tunnenhan sen koko olemuksessani... siitä ensi illasta alkaen... siitä sadunihanasta käenkukku-illasta alkaen ... mutta ihmisten tähden -- kyllä minä luulen että se meille molemmille on parasta että kuljemme kultaista keskitietä...

-- Älä sano "kultaista keskitietä", sinä et näy tietävän, kuinka pinttyneitä kirkonorjia ne siellä kotimaassa oikein ovat... varmasti saamme jossain muodossa osaksemme vainoa, vaikka vahvistutammekin liittomme näillä mailla.

-- Sen vainon luulen kestäväni! vakuutti puoliso entiseen tapaansa, ylpeästi.

-- Kiitos, sinun rohkeutesi antaa minulle uutta ryhtiä. Paula! Sen ilkeän ihmisen, joka sinua hiukankaan ivaa sentähden että olet... sen minä raastan itsensä Jumalan eteen...

Niin, niin, sitten se nähdään... Kunpa nyt vain heti... Aivan huomispäivänä. Voi kuinka olisin iloinen... kiirehti toinen.

Ja he ryhtyivät toimenpiteisiin pian tullaksensa julistetuiksi siviliavioliittoon kaikkien niiden paperien ja kauniiden todistusten nojalla, joilla olivat kapsäkkinsä täyttäneet lähtiessään Suomesta.

Mutta odottamattomat esteet heitä kohtasivat. Tuo huudettu ulkomainen vapaamielisyys, josta he Suomessa niin kauniisti olivat uneksineet, ei avautunutkaan heidän edessään hymyilevänä vapautuksena kaikesta, mikä on orjallista pakotusta kaavoihin ja taikauskoon. Loistavain suositusten ja päteväin todistusten nojalla heidät tosin joka paikassa otettiin kohteliaasti vastaan, mutta yleinen mielipide näytti olevan se ettei heillä, ulkomaalaisilla, saanut olla oikeutta käyttää hyväkseen Tanskan vapaampia lakeja, jolleivat tahtoneet pitemmäksi aikaa asettua maahan asumaan ja hankkia itselleen kansalaisoikeuksia. Sekä lakimiehet että papit heidän pyrkimykselleen hymyilivät ja jos joku sanoikin tahtovansa heitä auttaa, niin se auttaminen raukesi heti kun tuli ilmi että morsian ja sulhanen, joiksi heitä väkistenkin nimitettiin, julkisesti elivät yhdessä eivätkä noudattaneet kirkollisten ikivanhaa tapaa, jonka mukaan salavuoteus on kunniallista niinkauvan kun se virallisesti pidetään ihmisiltä salassa. Paula Winterberg ja Reino Frommerus olivat liiaksi rehellisiä voidaksensa salata viranomaisilta että todella lempivät toinen-toistansa ja että ainoastaan eurooppalaisen kulttuurin vaatimusten vuoksi tahtoivat vihityttää itsensä porvarilliseen avioliittoon. Päivä-päivältä, viikko-viikolta täytyi heidän keskustella tanskalaisten kirkonmiesten ja juristien kanssa, jotka juoksuttivat heitä paikasta toiseen huutaen heille korvat täyteen vuoroin lakia, vuoroin evankeliumia, ja vaivaten heitä mitä joutavimmilla kysymyksillä tai ristikuulusteluilla, joiden päätarkoitus näytti olevan vain saada selville, kuinka suuria rahasummia he luulivat kykenevänsä suorittamaan Tanskan kuningaskunnalle siitä, jos heidät onnistuttaisiin saamaan uhraamaan mielipiteensä siveydestä ja oikeudesta.

Vihdoin turvautuivat he hädissänsä erääseen advokaattiprofessoriin. Tämä lihava herra, joka ei ollut tanskalainen eikä ruotsalainen, vaan siltä väliltä, kuljetti heidät yli Öresundin salmen Ruotsin rannoille juoksuttaen heidät milloin papinkansliaan, jossa heidän nuoruusaikaista herranehtoollistodistustaan ankarasti tutkittiin, milloin jonkun toisen juristin luo jotakin asianhaaraa takaamaan, milloin toimittaen heidät erilleen asumaan, jolloin heidän välttämättä piti esiintyä "neiti morsiamena" ja "herra sulhasena", milloin taas antaen heille täyden vapauden yhdessä asumiseen.

-- Kaikki tapahtuu _pro forma!_ huuteli advokaattiprofessori kesähelteessä marssiessaan kaupunkien katuja ja huitoen kämmeniään milloin kirkontornia, milloin hallituspalatsia kohti. -- Nyt puuttuu herrasväeltä yksi ainoa todistus, yksi ainoa todistus -- ja sitten on kaikki klaaria. Jaa, ja sitten vielä yksi pikkuinen, pikkuinen nappula: ja kone rupeaa liikkumaan.

Mutta, hyvä herrasväki, onko herrasväellä mistä maksaa kulut? Fria idéer, mitt herrskap -- det kostar pengar! Minulla, kuten tiedätte, on professorin titteli...

-- Tietysti me maksamme, -- sanoi Reino Frommerus sydän-kurkussa.

He lausuivat taas joksikin päivää hyvästit tuolle kohteliaalle, leikkiselle advokaatille, joka oli luvannut heidän asiansa perille ajaa.

-- Paula! kuiskasi nuori aviomies istuessaan pienen ruotsalaisen kaupungin puistossa: -- minua koko tämä touhu tuskastuttaa. Tässä on jotakin ilkeätä. Nämät jonnijoutavat muodollisuudet...

-- Niin, -- sanoi nuori rouva, jonka yllä oli uusi hieno kävelypuku ja joka ei voinut olla lapsellisesti nauttimatta länsimaisen kulttuurin ulkonaisista viehätyksistä: -- meidän täytyy odottaa kärsivällisesti...

Ja hän pysähtyi loistavan muotimakasiinin eteen ihailemaan kaikkea mitä kristallilasi-ikkunasta näkyi.

-- Kunpa vaan ei tulisi pahempaa? jatkoi mies muristen. -- Vaatimukset alkavat nousta sille rajalle, jolloin omatunto pyrkii kapinoimaan...

-- Nuori rouva kääntyi poispäin ikkunasta.

-- Mutta täytyyhän meidän, -- huudahti hän: -- täytyyhän!

-- Täytyykö? Mietippäs tarkoin...

-- Ah ei puhuta. Tämä on ikävää... Mennään nukkumaan! Unohdetaan kaikki. Minua niin hirveästi haluttaa maata sinun kanssasi... käsikaulassa. Minulla on niin hirveän ikävä... ymmärrä... yksin.

-- Lintuseni, sinä olet niin luonnollinen. Kummallista vain että sinä pidät tätä porvarillista avioliittopuuhaakin luonnollisena. Tietysti se _voisi_ olla luonnollinen, mutta meille ulkomaalaisille se näissä pikkuvaltioissa ei ole luonnollinen. Täydellinen pettymys se minulle on. Ruotsi ja Tanska näkyvät olevan -- kerrassaan pikkumaisia maita. "Kun for kvinder!" Punssi ja sikari täällä vain haisee -- raittiimpia tuulahduksia ei tunnu...

-- Sinä olet hermostunut tänään, -- sanoi nuorikko, hellästi puristaen miestänsä käsivarresta. -- Kuulehhan!

-- Mitä?

-- Mentäis Norjaan?

-- Yhä hullumpaa! Kuinka voisi siellä olla suurempi vapaus, kun sen suurimmat runoilijatkin jo huokailevat etteivät näe tarpeeksi avaria näkyaloja "over de höje fjelde!"

-- Mutta mitäs me siis osaamme tehdä?

-- Kyllä tiedän kohta mitä tässä on tehtävä...

-- Sano --?

-- Toisella kertaa. Antaahan mennä vielä vähän matkaa alamäkeen...

He palasivat hotelliinsa, jossa heillä oli kaunis huone yläkerroksessa valtavine näkyaloineen yli sinertävän meren. Ja he todella unhoittivat nämät pienet huolensa pakenemalla lemmen ihmeellisiin ruusutarhoihin, joissa he kumpikin käyskentelivät vapaina, hymyilevinä, terveinä. Mutta jo seuraavana päivänä oli heidän pakko herätä räikeään todellisuuteen, joka näkyi tahtovan tehdä tyhjäksi kaikki heidän laskelmansa.

Paula Winterbergiä vaadittiin vaihtamaan uskontunnustuksensa "johonkin muuhun kristilliseen uskontunnustukseen." Ruotsin kuninkaallisessa laissa kuului olevan eräs pykälä, joka salli siviliavioliiton ainoastaan sellaisille yhteenpyrkiville, joista toinen oli eriuskolainen.

-- Tämä paperi tarvitaan vain _pro forma!_ huusi advokaattiprofessori taas huitoen vuoroin päin Tanskan puolelta häämöittäviä kirkontorneja, vuoroin Ruotsin rannalla kohoavaa uhkeaa Raatihuonetta kohden. Ja herra asianajaja ryhtyi kiihkeisiin toimenpiteisiin, jotta "neiti" Winterberg tuollaisen uskonvaihto-paperin saisi. Se ei suinkaan ollut mikään helppo temppu, siihen vaadittiin paljon kekseliäisyyttä ja ennenkaikkea suosiollista apua "morsiamen" puolelta.

Aviopuolisoiden tuskastus oli noussut äärimmilleen.

-- Nyt en enää kestä! sanoi Reino Frommerus suoraan, väännellen itseään kuin nääntynyt hotellihuoneen korkean sängyn päällä.

-- Tämä on tosiaankin ilkeätä peliä! myönsi myös Paula Winterberg.

-- Se on kyllä totta, -- jatkoi mies seljällään loikoen, kullankirjailtuun lakeen tuijottaen, -- että uskontunnustuksen vaihtaminen ei ole häpeällistä, mutta tässä tapauksessa se on tympäisevää, kun kuitenkaan ei pääse erilleen nimikristillisestä seurakunnasta ja kun muuttaminen ei tapahdu omasta sisällisestä vakaumuksesta. Täällä Ruotsissa näkyy vallitsevan juuri sama surkea uskonvapauden puute kuin meillä Suomessakin! Eikä asia vähääkään sillä kaunistu että vaihto toimitetaan vain muodon vuoksi parilla sanan muutoksella paperilla. Ja miksi juuri sinulta tätä uskonhuijausta vaaditaan, miksei sitä vaadita minulta, jolle olisi samantekevää, vaikka minut paperilla olisi merkitty miksi mustalaiskristityksi hyvänsä? -- yhtä vihainen minä niille kaikille olen...

-- Minäpä arvaan! huudahti nuori rouva. -- Advokaatti vaatii sitä minulta vain sentähden että olen _nainen_.

-- Sinäpä sen sanoit! takertui aviomies sanaan.

-- Naisen tietysti otaksutaan vaihtavan uskontunnustuksiaan yhtä mielellään ja yhtä helposti kuin leninkejään.

Reino Frommerus naurahti ivallisesti. -- Luteerilaisuus on musta leninki ilman rimssuja -- sanoi hän -- ja babtismit, metodismit ja muut sen semmoiset skismit ovat myös mustia leninkejä, mutta varustetut rimssuilla ja mahdollisesti avonaisemmilla kaulanteillä... Kuule Paula, -- jatkoi hän: -- sinä olet minusta kaikista kaunein ja luonnollisin ilman mitään, mutta koska kerran leninki olla täytyy, niin kyllä minusta on parasta säilyttää sitä yksinkertaista mustaa. Vai mitä itse arvelet?

-- En todella tiedä mitä tehdä, -- vastasi Paula Winterberg. -- Minä tahtoisin jonkunlaisen kunniakirjan ihmisten edessä, mutta nämät temput loukkaavat...

-- Loukkaavat! jatkoi toinen. -- Hyvä että vihdoinkin huomaat. Me voimme tähän harakantanssiin suostua ainoastaan siinä toivossa ja vakuutuksessa että nämät temput kuitenkaan eivät meitä loukkaa _niin_ paljon kuin kirkollinen vihkiminen loukkaisi, jos siihen taipuisimme.

-- Mutta ne eivät saisi loukata ollenkaan! kiivasteli nuori rouva. -- Minä en tahdo!

-- Kas niin, kullan nuppu! sanoi aviomies hellästi. -- Nyt ollaan siis sillä asteella. Mitäs nyt käsket tehdä?

Toinen ei mitään vastannut. Hän näytti hautovan jotakin aivoissaan.

Tässä oli tosiaan kestämistä -- kesäkuumassa vierailla mailla...

Mutta polttavimmat kaikista kestettävistä olivat ne kummalliset huimaavat silmänräpäykset, jolloin nuoret aviopuolisot kesken sulosointuisinta onneaan yhtäkkiä alkoivat epäillä koko avioliittoaan... vieläpä rakkauttaan!

Sellaisia silmänräpäyksiä ehkä täytyi olla? Luultavasti oli niitä jokaisessa nuoressa avioliitossa, vaikka ihmiset ne kilvan salasivat? Se siis oli luonnollinen ilmiö -- avioliitto oli kai yhtäpaljon ankara kasvatuslaitos kuin paradiisi, jossa sai vapaasti nauttia suloisen puun hedelmistä. Onnellinen hän, joka tämän dualismin heti alussa ymmärsi! Onnellinen se aviopari, joka oivalsi että ristiriitaisiakin tunnelmia täytyi tulvahdella rakkauttajanoovissa sieluissa. Että täytyi käydä sekä mustia että valkeita aaltoja, jotka levottomasti loiskuivat elämän meren kuivia hiekkarantoja vastaan... Että murheen synkällä ukkostaivaalla täytyi välähdellä ilon ihmesalamoita -- taikka päinvastoin. Kärsimys ja nautinto -- ne kai ne olivatkin nuoren avioliiton tuntomerkit. Lempiä ja saada vastalempeä saattoi jokainen, mutta osata säilyttää sukupuolirakkauden keskinäinen pyhä suhde eheänä kaikissa koettelemuksissa ja pettymyksissä läpi elämän -- siinä avioliiton suurin taito... Ne olivat silmänräpäysten epäilyksiä nämät. Ne olivat niitä vivahduksia, joita olla täytyi lupaavimmassakin avioelämässä...

Mutta avioliiton yhteiskunnallinen pätevyys -- se kysymys heitä nyt pysyväisesti ahdisti. "Asianajajat? uskonvaihto-valhe?" -- Mitä oli tehtävä?

He läksivät huviretkelle Tanskansalmen toiselle puolelle koettaen haihduttaa sitä mielestään. Mutta ei hymyilevä kesäluonto, ei ihanteellinen yhdessä-kylpeminen meren satumaisen poukaman lämpöisissä aalloissa, ei iloiset puistoteatterit laulajattarineen eikä kulttuuriravintolan hienot tarjoilut juhlallisine soittoineen voineet painostusta kokonaan poistaa. Se kiusasi heitä vielä yövuoteillakin.

Jumalankiitos että heillä tässä ahdingossa oli toinentoisensa. Niin syvästi he sen tunsivat etteivät enää mitenkään olisi voineet elää eikä hengittää ilman toinentoistaan!

Eivätkö he siis olleet todellisessa avioliitossa? miksi piti kuvitella vainoa?...

Surunsuloinen oli yö. Nuori vaimo näki unta häähuoneista. Oli olevinaan Suomessa, kotikaupungissaan. Kaikki hänelle hymyilivät. Hänen morsiuskruununsa oli ihmeen kaunis. Ja hänet vihki pappi, pappi, joka näytti katsovan hänen sydämmensä pohjaan asti. Hän säpsähti tuota polttavaa, säteilevää silmäniskua, ponnisti kaikki sielunvoimansa luodakseen vastakatseen pappiin. Mutta silloin hän huomasikin että se oli hänen oma armaansa, juuri se, jonka kanssa hän jo oli mennyt vihkimättömään liittoon.

-- Kerro nyt minullekkin unesi! kehoitti Reino Frommerus aamulla.

Toinen kertoi...

-- Rakas raukkaseni! virkkoi mies. -- Minun käy sinua todella sääli. Kun sinä noin kosketat sydämmeen, olisin valmis toimittamaan häämenot kaikkien vanhain juhlakaavojen mukaan...

-- Sehän oli unta vain, -- hymyili vaimo. -- Enhän minä niin ajattele valveillani.

Mutta ylösnoustuaan sängystä nuori rouva yhtäkkiä sanoi miehelleen:

-- Kuule Reino! Minä olen varma siitä että olisimme saaneet paljon häälahjoja, jos olisi pidetty oikeat häät. Satojen markkojen arvosta! Nyt ne kaikki meni. Pakkaa harmittamaan... Eikös sinuakin kaduta?

-- Paula hoi, herää, herää! huusi silloin aviomies niin että toista rupesi naurattamaan. Enempää ei mies asiaan kajonnut.

He läksivät aamukävelylle. Yllättivät postikonttoorista poste-restante kirjeen, joka näkyi olevan Miililtä, Reino Frommeruksen sisarelta. Istahtivat yhdessä lukemaan sitä kirjettä suurten pyökkipuiden siimekseen, vihreäksi-maalatulle nojalavitsalle.

'Kurjalan Pappilassa 26 p. kesäkuuta ....

_Rakkaat ystävät!_

No nyt on häähumu sivu ja piispanherrat myös huilanneet -- siis on aikaa hiukan hengittämäänkin. En ole joutanut teille ennen mitään hiiskumaan, mutta seurannut kumminkin olen ajatuksissani matkojanne, pyrkimyksiänne ja onnenne suloutta, ja toivon että se iäti kestäisi, nimittäin onni ja rauha rinnoissanne.

_Minun_ hääpäiväni valkeni lämpöisenä ja paisteisena kuten ainakin kesäpäivä, kirkastaen mielet ja herättäen toiveita. Kuitenkin meni taivas toisinaan pilveenkin ja illalla oli kylmää. Oliko se päivä vertauskuvana tulevasta elämästämme -- sen näemme vuosien kuluttua. Juhlapäivä se meille kuitenkin oli, rinta täynnä rauhaa ja suloutta, ja turvallisina lujalla luottamuksella toisiimme antausimme kaikkiin ulkonaisiin seremonioihin. Itse vihkiminenkin, niin kiduttavalta kun se toiseltapuolen tuntuikin, vaikutti juhlallisesti -- luultavasti siksi että oma harmaahapsi-isä sen toimitti -- lopuksi lämpimiä sanoja meille puhuen. Uskotko Reino -- ei se ollut niin pahaa kuin olin ajatellut ja sinäkin ajattelet. Olisin vain suonut _sinunkin_ olevan täällä Pauloinesi. Veljien, siskojen ja kaikkien omaisten sekä muiden osanottavaisuus teki myös liikuttavan vaikutuksen. Syötyä luettiin kaikki onnittelut, joita oli postissa saapunut useita kymmeniä. Konrad piti puheen ja Seidi lausui juhlarunon, joka oli niin kaunis ja sisältörikas etten ikinä olisi uskonut sellaista Seidistä lähtevän. Vieraita oli paljon, sen arvannette. Hyvältä tuntui kun veljenikin olivat saapuneet juhlaamme. Osoittihan se osanottoa. Niin. Vihtori, Heikki ja Konrad morsiamineen olivat läsnä. Sitten tulivat myös täti Hultman ja Tyyne orpana sekä maisteri Torsti Appelqvist (Seidin suosikki). Nyt olen viimeistä päivää kotona ja silmät täynnä kyyneleitä piirtelen tätä, sillä arvaattehan kumpikin, mille se tuntuu kotinsa turvissa kasvaneelle äkkiä muuttaa aivan toisiin oloihin joka suhteessa, alottaa uutta elämää -- -- -- täynnä on sydän kaihoa että näiltä leikkipaikoilta täytyy lähteä. Kuka tietää mitä kodissakin sillävälin ehtii tapahtua. Huomenaamulla me lähdemme -- mieheni kanssa. Niin, se sinun uusi koirasi -- se voi mainiosti ja lysti sitä on hoitaa. Kaikki minunkin koirarakkauteni on siihen kohdistunut sen jälkeen kun Sopuli lemmikki joutui pois tästä murheen laaksosta. Se on tosi että minä Sopulia rakastin enemmän kuin monta ihmistä ja suruni oli suuri, jotta itkeä täytyi, kun se raukka määrättiin manan majoille, mutta niinhän se parasta oli, sillä kovin olivat sen kärsimykset kovat. Nyt en ehdi enempää enkä jaksa. Toivotan vain kaikille aikeillenne onnea. Koettakaa kumpikin parastanne toisianne onnellisiksi saattaaksenne. Itsekkäisyys molemmin puolin pois. Muistakaa meitäkin Mansikkamäellä. Tervehdys lämmin teille molemmille

_Miili siskolta_.'

Reino Frommerus ja Paula Winterberg katsahtivat toisiinsa, syleilivät toisiaan kuumasti ja istuivat pitkän aikaa vaijeten pidellen toisiaan kädestä. Mutta sanaakaan kirjeen johdosta eivät he lausuneet.

Vihdoin äännähti nuori rouva etsien toisen katsetta.