Part 17
Tässä nyt lähetän pyytämäsi ruotsinkielisen esteettömyyden todistuksen, jonka tarvetta en ymmärrä sinulla olevan, ellet aijo epäkirkollista avioliittoa perustaa, josta Luoja varjelkoon. Sillä kuten tiedät on meidän lakiemme mukaan kuulutettava siinä seurakunnassa, jossa morsian asuu, ja sehän on suomalainen seurakunta. Siltä varalta lähetän myös suomenkielisen todistuksen ja rukoilen sinua, Reinhold rakas, ettäs Paulan ja meidän rauhamme tähden noudatat tätä laillista tietä etkä julkisesti riko kirkkomme sääntöjä vastaan niinkauvan kun kuitenkin vielä olet jäsenenä tässä kirkkokunnassa etkä julkisesti siitä eronnut ole. Jos aijotte Ruotsissa vihityttää, niin proceduuri on semmoinen että kun on kolmesti kuulutettu, niin otat morsiamen seurakunnan sielunpaimenelta vihkimälupatodistuksen, niin saa sillä todistuksella vihkiä kuka pappi tahansa. Ei meillä suinkaan ole mitään sitä vastaan että piankin menette naimisiin. Siihen on sitä enemmän syytä, koska olet valittu opettajaksi Moukkalan kaupunkiin, josta sinua onnittelen. Kirjeesi, josta kiitän ja joka tuli sillaikaa kun minä olin rannassa, oli mamma jo aukaissut ja sai siis tietää hommasi, mutta ei sitä ole kodin piirin ulkopuolella suinkaan huudettu. Olkoon vain onneksi ja rauhaksi teille kummallekkin. Mutta vieläkin huomautan: älkäät vihkimistä hyljätkö, tätä vanhaa pyhää traditsioonia!
Helluntaina lähtivät järven jäät ja ihanaa on ollut rannassa katsoa järven tyyntä pintaa. Olen nimittäin siellä näinäpäivinä tervannut ja paikkaillut vanhaa purjepaattia, joka on täynnä vuotoja ja halkeamia. Oikein väsymykseen asti on siellä työtä eikä minun kangistuneet jäseneni enää tahdo tätä hommaa kestää, mutta kiire on joka alalla eikä ole ketä siihenkin työhön panna. Miilin häihin et taida joutua ja häiritseväthän ne piispan herratkin, jotta en pidä sitä kummana, vaikka et tulisikaan kotiin siihen mylläkkään. Lähettäen paljon terveisiä piirrän kiireesti:
_Isä_.
-- Se onnistuu! huudahti Reino Frommerus kirjeen luettuaan morsiamelleen. -- Enkö sitä sinulle sanonut? Todentotta olin itsekseni peljännyt paljon enemmän manausta ja "herrannuhdetta". Mutta tämähän on mainio plakaatti niin vanhan sielunpaimenen kirjoittamaksi kuin on minun isäni. Huomaa! Ei hiiskaustakaan siihen suuntaan että ukko pitäisi epäkirkollista avioliittoa epäkristillisenä -- hän mainitsee vain "traditsioonista". Uskotko että jos tämä minun isäni saa vielä joitakin vuosia elää, niin hän kuolee suvaitsevaisena miehenä...
-- Mutta, rakas kulta, -- sanoi Paula Winterberg: -- onhan kirjeessä sentään surkeaakin. Ajatteles: isä _rukoilee_ omaa poikaansa?...
-- Ei ole vaarallista! väitti sulhanen. -- Se on vain mukavuuden vuoksi, ihmisten tähden. Kirje kokonaisuudessaan ei ilmaise sielullista hätää, se on luonnonterveesti kirjoitettu. Se, joka noin kirjoittaa, ei murru eikä joudu häpeään, vaikka toiveensa myttyyn menisikin... Kas niin! -- jatkoi sulhanen: -- Nyt minä sille kunnon vanhukselle lennätän selityksen, lohdutuksen ja koko vallankumousohjelmani -- ja se on helppo tehtävä. -- -- --
Vielä samana kevätyönä vei Reino Frommerus postilaatikkoon lämpöisesti kokoonpannun kirjeen isälleen ja äidilleen, jolta viimemainitulta myös oli tullut kirje, vaan jossa ei oltu kosketeltu muita kuin puhtaasti taloudellisia kuulumisia: pappilan kukoista, kanoista, lehmien metsäänpäästämisestä, koiranpenikkain suloisuudesta y.m.s. ja tosin myös Jumalasta, jonka nimeen valetuilla korulauseilla ruustinna aina muisti lopettaa kaikki todellista sydämmellisyyttä ja usein runollisuutta huokuvat kirjeensä.
Kun sulhasmies oli palannut postinsa viennistä ja kiivennyt ullakkokamariin, kuuli hän morsiamensa naurunhelinällä juoksevan perässänsä ylös portaita.
-- Nuo meidän tytöt nyt ovat ihan hassuja! huusi Paula Winterberg syösten sulhonsa syliin hiukset valtoiminaan molemminpuolin pitkänhentoa kaulaa. Eivät olisi minua päästäneet vaikka mikä olisi ollut sinun luoksesi!
-- Noh? kysyi toinen silmät suurina.
-- No siksi tietysti että minä olen näin. Agneskin, kaakkuri, kiljui kuin kummitus perään että: "Sehän on hirveätä kun tuo Paula menee sanomaan hyvää yötä Reinolle -- aamuröijysillään!"
-- Tosiaankin, onhan se vähän hirvittävä ilmiö, -- sanoi sulhasmies, sillä nythän on keskiyön aika.
Ja hän painoi hurjanpolttavan suudelman neitsyensä huulille, mutta toimitti tämän pian palaamaan alas, jotta ei rakkaiden siskojen yörauha taas häiriintyisi.
Seuraavana sunnuntaipäivänä, juuri kun kultalasisilmäinen kirkkoherra Land ensimmäistä kertaa kuulutti avioliittoon: "filosofian maisteri Reinhold Frommerusta Kurjalan seurakunnasta sekä neitsyt Paula Katariina Winterbergiä tästä kaupungista", nähtiin kihloissaolijain nousevan rautatiejunaan ja lähtevän kukkarintaisina, nenäliinojen huiskuessa asemasillalla, vierimään etelää kohden. Heidän käsissään kiilsivät uudenuutukaiset kihlasormukset, joita he itse näyttivät ihmettelevän enemmän kuin muut. Ja he tunsivat vihdoinkin olevansa kahdenkesken mailman taipaleilla...
* * * * *
Pitkillä rautatiematkoilla, kun juna pitää yksitoikkoista jyrinäänsä, ehtii ihminen miettiä ja tuntea paljon.
Sulhasmies yöjunan laverilla yksin maatessaan ajatteli sukupuoliasioita, joissa hänen nyt, naimisiin aikoessaan, pian oli määrääminen kantansa, sitä enemmän koska hänen verensä, luonnollisen lemmen lietsomana poltteli häntä joka päivä ja yö, ja hän tunsi sanomattomasti kituvansa siitä että muodin ja vanhan säädyllisyyslain tähden täytyi viettiänsä alituisesti pidättää. Ettei pidätys täydelle miehelle ollut terveydeksi, sen hän hyvin ymmärsi eikä hän semmoisesta enää järjessään kiistellytkään. Luonto antoi oikeuden... Mutta missä määrin tämä siveellinen oikeus suhtautui hänen nuoreen morsiameensa, se oli ainoa asia, jota kannatti ajatella.
"Ei! ei! ennenkuin on vihitty!" oli Paula Winterberg heti heidän kihlauksensa alussa huudahtanut. Reino Frommerus muisti tuon huudahduksen aivankuin pyhän pyynnön, jota täytyisi totella. Nyt hän sen merkitystä punnitsi... Kuinka omituista! Hän, Reino Frommerus, tuli siihen vakuutukseen että Paula Winterberg tuon huudahduksen oli päästänyt suustaan aivan kuten tuhannet muut tytöt kihloihin jouduttuaan. Se oli siis ennenkaikkea ollut tyttömäinen huudahdus eikä mielipiteen varmuus sen takana voinut olla varsin luja. Toiseksi oli Paula Winterberg tuon huudahduksen päästänyt ennen sitä keskustelua, jossa he molemmat olivat päättäneet luopua vanhoista pyhitysmenoista ja hyljätä kirkollisen vihkimisen. Mutta nainen, joka uskalsi hyljätä papin välityksen, hänen täytyi -- johdonmukaisesti -- myös hyljätä kaiken, mitä kirkollisen vihkimisen säädyllisyyslakeihin kuului. Sellaisen naisen oli tietystikin lakattava olemasta kaikkien tekopyhien siveysreseptien orjatar. Hänen ei suinkaan tarvinnut päättämällä päättää muka ruveta polkemaan hänessä säilyneitä käsitteitä neitsyyden ja morsiamen kunniasta, vaan hänen oli ainoastaan lakattava ajattelemasta siten kuin tässä asiassa tavallisesti ajateltiin: hänen oli lakattava tuomitsemasta niitä, jotka syystä tai toisesta sieluineen ruumiineen antautuivat lempeensä ennenkuin yhteiskunta oli heidän päänsä jollakin virallisella avioliiton leimasimella kruunannut. Hänen oli lakattava myös tuomitsemasta itseänsä. Sanalla sanoen: morsiamen, joka oli lupautunut lemmessänsä tulevan miehensä kapinatoveriksi, täytyi milloin hyvänsä olla valmis yhtähyvin aistilliseen kuin henkiseen yhdyselämään, sillä ilman edellistä ei voinut jälkimmäistäkään muodostua. "Ja juuri oikeaan, luonnolliseen avioliittoonhan me kumpikin pyrimme ja sitä me vaistomaisesti tavoittelemme, silloinkin kun ujostellen ja täydellisestä nautinnosta varoutuen toisiamme suutelemme -- ainoastaan suutelemme!"
"Minun nuorella morsiammellani ei ehkä ole sukupuolihimon tuskia -- pitääkö minun, sulhasen, siis odottaa, kunnes hänessäkin sellaisia syntyy?" kyseli hän itsekseen. Ja hän vastasi itse: "Mutta jos siten teen, silloinhan voi sattua etten pääse naimisiin vielä sittenkään kun ihmisten silmissä jo olen 'naimisissa?' Vai milloinka on kuultu että mikään virallinen vihkiluku tai virallinen aviovaltakirja herättää sukupuolihimon naisessa?"
"Ei! tykkänään muut ilmiöt ne siis ratkaisevat, milloin on siveellinen oikeus lemmittynsä kanssa yhtyä. Mitkä muut ilmiöt? Ei suinkaan mitkään muut kuin rakkauden oma tarve -- lemmen keskinäinen voima -- kahden kaihoavan sielun puhdas luottamus toinentoiseensa!"
"Jos itsensäantaminen kahden lempivän välillä tuottaa suloa toiselle, tottakai täytyy sen tuottaa suloa myös toiselle. Siinä ei voi olla mitään muuta siveyslakia kuin se että se, tuo itsensäantaminen, todella on puhdasta, jumalaista nautintoa toiselle tai toiselle."
Tähän suuntaan vierivät sulhasmiehen ajatukset. Ja vapaata avioliittoa ihannellessaan palasi hän myös aina siveellisellä suuttumuksella ruoskimaan kirkollisen vihkimyksen varjopuolia.
Näin hän niistä ajatteli oman lempensä hehkussa: Papinko kädestä ja suusta käsikirjan kaavan mukaan yksinomaan lankeaa pyhä oikeus aviosyleilyyn?
Pappiko se siis Jumalan paritusohjaajana täsmälleen määrää hetken, milloin kaksi rakastavaista saapi heittäytyä toistensa syliin?
Sellainen laki on siveellisesti ala-arvoinen, häpeällinen -- vapaan ihmisen toteltavaksi!
Vai sekö muka on jotakin likaista, haureellista ja epäsiveellistä, jos kaksi rakastavaista yhdistyy ennen kuin vihkimäkaava heille on luettu? -- Kurja ja kiero katsantokanta, kokonaan hengetön, vieläpä epäkristillinenkin! Eivätkö ne kaksi, jotka yhtyvät _totisen avioliiton tarkoituksessa_, tunne tekonsa tapahtuvan ylemmän olennon kuin papin luvalla -- näkymättömän Jumalan?
Eikö tämä vapauden korkea veisu voi olla vähintään yhtä puhdas kuin konsanaan virallisesti rakennetun, säädyllisyysmailman hyväksymän morsiusvuoteen salaisuus?
Voipi! Se voipi olla yhtä puhdas ja puhtaampikin -- sentähden että siihen liittyy luonnollisempi, uljaampi, muotitempuista riippumattomampi sulon ja nautinnon kaiho.
Ja ennenkaikkea: siihen liittyy lemmen syvä salaisuus, jonka ilmestyshetkeä ei syrjäisten tietää tarvitse!
Reino Frommerus ja Paula Winterberg saapuivat pääkaupunkiin. Oli kesäkuun ensimmäisen päivän aamu...
Tärkeiden paperien hankkiminen epäkirkollisia puuhiansa varten viivytti heitä heti nousemasta ulkomaille lähtevään laivaan. Oli pakko jäädä odottelemaan pariksi viikkoa.
-- Ja nyt meidän on piiloutuminen jonnekkin, jossa ei kukaan meitä tunne ja jossa saamme elää täydessä vapaudessa?
Se oli yhteinen päätös, jonka toimeenpanoon he intomielin ryhtyivät... ihanissa, epämääräisissä aavistuksissa...
Korkea veisu.
_Motto_: "Ensi kertaa tytön vieressä on kuin tuomiolla: Paha on kättä kaulalle panna, paha on ilman olla!"
(Suomalainen rekilaulu)
Kesälämpöisenä lauvantaipäivänä soudattivat he itsensä kaukaiseen merenrantaseutuun, jonnekkin Suomenlahden tuhansista hymyilevistä saaristomaisemista. He matkustivat sinne umpimähkää, vähääkään aavistamatta, ihmistenkö kattojen suojassa vai luojanko hymyilevän taivaan alla saisivat viettää yönsä. Mutta kohtalo heille oli suopea. Heidän onnistui heti löytää itselleen ihanteellinen pieni mökki viheriäisellä kummulla, lehtituoksuunsa juuri puhkeavien suurten koivujen katveessa, valkoisinaan kukkivien tuomipuiden alla...
-- Tämähän on aivankuin meitä varten?
-- Meitä varten se onkin!
-- Ja tämä on aivankuin satua, jonka joskus lapsena on lukenut?
-- Niin! sanoi sulhanen. -- Nyt sen sadun on täytynyt toteutua. Se on meidän rehellisten nuoruusunelmaimme luonnollinen tulos. Luonto sen meille antaa -- pyytämättämmekin.
-- Katsos millainen sievä keinukin kahden lipajavan haapapuun välissä. Tule:
"Nyt kanssani keinuhun käy, mun impeni valkealiina! Kuin morsian kauniina seisovi luonto..."
-- Se on Aleksis Kiveä. Eikö olekkin?
-- Niin, niin. Tässä on meidän hyvä olla. Katsoppas tuota mökkimme valkoista akkunalautaa, sekin siinä häämöittää kuin ikään suomalaisessa kansanlaulussa.
-- "Ja mamman kiukku ei auta!"
-- Ja "elämänlanka ja palssami kasvaa heilini akkunalla!"
-- Niin. Ja leppälinnulla pesä pieni sen armaan akkunan alla!
-- Kuule, kuule, kuinka täällä käetkin kukkuvat -- "kahden puolen kotilahden?" Kukkuu...
-- "Ja se nukkuu!"
-- Kukkuu?
-- Se myös "hukkuu!"
-- Kukkuu?
"Kukkuu on ilon ilmoitus, Kukkuu on onnen toivotus, Kukkuu on kuultuamme surunkin huojennus... Kukkuu! oi milloin minä saan kukkua ilolla? kuunnella kukkulaulun suloisuutta kultani rinnalla?... Kukkuu? -- viel vuota yksi vuos! Kukkuu? -- sen laulat leikin vuoks! Kukkuu? -- oi minäkin pääsen tuon oman kullan luoks!"
-- Reino, Reino, juostaan rantaan?
-- Paula, Paula, kirjoitetaan santaan? Kaikki kuin kansanlaulussa. Hei heilini kans yli aidan! Minä näes olen... aitomus -- ei minua mikään pidätä...
-- Eikä minua! Et näy vielä tuntevan tämän tytön oikeata luonnonlaatua. Uskotko: minä lennän sinun kanssasi yli tuon kallion, jos vain tahdon...
-- Niinkö että "kiharat tuulessa häilyy"?
-- Niin juuri. Ai, älä polje. Katsos! Noin paljon sinivuokkoja. Ja valkovuokkoja! En elämässäni ennen ole nähnyt. Totisesti on tämä Eeden...
-- Niin. Ja me juoksemme parhaillaan kielletyn puun ympärillä...
-- Nyt minulle selvenee eräs asia...
-- Nytkö vasta?
-- Ihmettä kuinka tuo ilta-aurinko lämpöisesti paistaa! Niin suloisesti herpaisee. Poika kulta -- mennään tuonne... jonnekkin... puron suistamoon... kaahlimaan?
-- Mennään! Paula? Mennään kylpemään! Yhdessä? Miksi hävetä sitä mikä on kaunista? Paula? Riisutaan itsemme -- aivan alasti. Riisutaanko? Minä -- kuule -- en milloinkaan vielä ole nähnyt naista alasti. Muuten kuin -- kuvissa, patsaissa... Nyt... tahtoisin nähdä sinut... oman morsiameni... juuri semmoisena kuin Jumala sinut on luonut... Paula? Suostuthan? Sinä vapiset... naurat? -- Onhan meillä... ihana oikeus. Onhan...?
-- On, mutta --?
-- Ei mitään muttaa enää. Ei kukaan meitä näe. Tule! Joudu! Anna minun... riisua sinut! Näin juuri sen pitää tapahtua... auringon paisteessa, luonnon puhtaassa helmassa, kevätvihreys ympärillä, linnunlaulu ilmoissa... Anna minun... Hellanletta... Sinä... sinä ihana tyttöseni, neitseeni... Paula! Katso... katso vapaasti. Tämmöinen on mies... Anna minun... Noin... Näin... Katso! Oi! Minä... Minä olen valmis. Me suuret tuhmat lapset... Paula? Jumalantähden, Paula? -- "Tulkoon valkeus!"
-- -- -- -- -- -- --
-- "Ja valkeus tuli!"
-- Jumalani, Jumalani, kuinka sinä olet kaunis! Tyttö! Minä hullaannun sinusta...
-- Ota enemmän! Ota, ota, kun vihdoinkin saat! Poika kulta. Paljon kärsinyt. "Ellös kärsikö kauvempaa!" Juo, ystävä, juo kultaisesta maljasta. Juo janosi sammuksiin... "Hieta-aavikon kulkija!" -- Rakas -- oma -- mieheni.
-- Rakas -- pikku -- oma -- vaimoni!
-- Kas millaiset sinulla on...
-- En minä uskonut että sinä tässä asiassa osaisit olla...
-- Miten olla?
-- Niin suloinen... niin terve, teeskentelemätön!
-- Uskotkos nyt --?
-- Oi älä kysele. Tämän hetken tähden kannatti mailmaan syntyä ja kärsiä...
-- Niin...
-- Sinun nuori ruumiisi aivan säteilee... puhtauden pyhyyttä...
-- Poika-kulta! Sinusta virtasi minuun -- jotakin? Mitä ihmettä se oli?
-- Minun sieluani se oli!
-- Niin kai se oli. Minä tunsin... nousevani... nousevani sinun kanssasi... aivankuin vuorelle.
-- Pyhälle, huimaavalle vuorelle? Niinhän? Tyttö, tyttö! Minä imen sinun valkoisia rintakumpujasi niinkuin pieni lapsi.
-- Ime ihanaiseni. Sinua varten tämä kaikki nyt onkin... toistaiseksi... Sinua varten!
-- -- --
Muistatko, kuinka kauniisti Vanhassa Testamentissa ylistetään naisen suloja, morsiamen rintoja -- lanteita -- kaikkea? Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän.
-- Niinkö? Niitä raamatunpaikkoja en ole koskaan lukenut.
-- Etkö ole lukenut kuningas Salomonin korkeata veisua? Et! Tietenkään ne eivät sinun ole antaneet lukea. Kuule siis: minä osaan kauneimmat katkelmat sieltä muistista. Kuuntele -- se sopii meihin -- luonnonlapsiin:
'Katso minun armaani, sinä olet ihana ja suloinen, ja meidän vuotehemme viheriöitsee! Meidän huonehemme kaaret ovat sedripuusta, vuolteet hongasta...
Sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos välillä... Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma ja sinun puhees suloiset. Sinun kaksi rintaas ovat niinkuin kaksi nuorta metsävohlaa, jotka kukkaisten keskellä laitumella käyvät.
Siihen asti että päivä soipeemmaksi tulee ja varjo katoo: minä menen mirrhamin vuorelle ja pyhän savun kukkulalle.
Sinä olet kokonas ihana, minun armaani, ei sinussa ole yhtään virhettä...
Sinä olet ottanut minun sydämmeni pois, rakas morsiameni...
Kuinka ihana onkaan sinun rakkautes: sinun rakkautes on suloisempi kuin viini ja sinun vuotees haju voittaa kaikki yrtit...
Sinun huules, minun morsiameni, ovat niinkuin valuva mesileipä, mesi ja maito ovat sinun kieles alla ja sinun vaattees tuoksu tuulahtelee kuin leyhkäys Libanonilta...
Sinä olet suljettu ryytimaa, kiinnipantu kaivo, lukittu lähde...
Nouse pohjatuuli ja tule lounastuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse että sen yrtit vuotaisivat...
Minä olen riisunut minun pukuni, kuinka minun taas pitäis pukeman ylleni? Minä olen viruttanut minun jalkani, kuinka minun pitäisi ne sokaiseman jälleen?
... Sinun molemmat lantees ovat niinkuin kaksi käätyä, jotka taitavan kädet tehneet ovat.
Sinun napas...'
(Morsian naurahti).
-- Niin! Se seisoo jumalansanan korkeassa veisussa...
'On niinkuin ymmyrkäinen malja, josta ei koskaan juoma puutu; sinun vatsas on niinkuin nisukeko, istutettu ympäri ruusuilla.
... Kuinka ihana ja suloinen sinä olet, minun armaani, hekkumassa!
Sinun vartes on niinkuin palmupuu, sinun rintas viinimarjarypälten kaltaiset...
Minun ystäväni on minun omani ja hän himoitsee minua...
Hänen vasen kätensä on minun pääni alla ja hänen oikia kätensä halajaa minua...
Kuka on se, joka korvesta tulee ja nojaa ystävänsä päälle? Omenapuun alla minä sinua herättelen, jossa sinun äitis sinut synnyttänyt on, jossa hän sinut siitti, joka sinut synnytti...
Pane minut niinkuin sinetin sinun sydämees ja sinun käsivartees, sillä rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva niinkuin helvetti...
Niin ettei vedenkään paljous taida rakkautta sammuttaa... Jos joku antais kaiken taloinsa tavaran rakkaudesta, niin ei se mitään maksaisi...'
-- -- -- -- -- -- --
-- Paula, nukutko sinä?
-- En, kultaseni...
-- -- -- -- -- -- --
-- Reino!
-- Mitä armahaiseni?
-- Että nyt vasta minä kokonaan olen sinun. Muut miehet eivät minulle tästä illasta alkaen ole mitään. Kuuletko: ei mitään. Sinä olet pyyhkäissyt kaikki laudalta. Ja nyt minä sinusta en ikinä eroo!
-- Et siis kadu?
-- Oi, en, en. Sanon päinvastoin: jumalankiitos. Tämä on minun silmäni avannut... Mitä tässä olisi katumista?
-- Niin, ei mitään. Tiesinhän minä...
-- Voi sinä rakas, rakas! En minä, tyttönen, aavistanut että alastomuus voisi olla näin ihana ja synnitön...
-- Minä puolestani olen aina aavistanut että alastomuus luonnossa... luonnollisuudessa... on siveyttä -- terveyttä -- kauneutta -- kaikkea...
Näin he kuiskaillen puhelivat. Ja taivas heidän päällänsä häälyi sinikorkeana hymyillen heidän nuorille nautinnoilleen, ja heidän sieraimiinsa uhoili keväisen maan tuores tuoksu viileän meriveden vaiheella. Ja lintuset lepikossa heille kuni häähymniä lauloivat...
Sitten he vihdoin nousivat, pukeutuivat ja palasivat sievään majaansa... ensikerran yhteiselle yövuoteelle nukkumaan. Aurinko tulenpalavana vaipui meren helmoihin, ennustaen huomeneksikin herttaista päivää. Ja käet yhä kilpaa kukahtelivat kalliolaaksoissa -- kalliolaaksoissa, joissa hennot vuokkoset jo olivat silmänsä sulkeneet...
* * * * *
Oli kesä-aamu.
Lintuset livertelivät. Aurinko kuumasti paahtoi. Väkevät tuoksut nousivat maasta. Vuokot siristelivät silmiään. Uusia kukkasia sikisi ja syntyi. Meren lahdelma karehti terässinisenä...
Ja nuori aviomies heräsi ja kuuli mehiläisen iloisesti surisevan majan akkunassa, johon päivä kirkkaasti paistoi. Hän katsahti vierelleen ja hymyili. Ajatteli: "Nyt en enää ole yksin! Nyt en enää ole orpo! Sydän sydäntä, rinta rintaa vasten olen lähtenyt vaeltamaan elämäni taivalta..."
Hän hiipi hiljaa ylös ja avasi akkunan. Tuomen tuoksua, käen kukuntaa sieltä häntä vastaan hulvahti.
"Mitä, jos kirjoittaisin runon?"... "Mutta tämähän kaikki on jo runoa semmoisenaan -- hullutusta sepittää runoa runosta!" arvosteli hän omaa mielitekoaan.
"Jos kuitenkin koettaisi!... Tämähän on vakava asia, ehkä vakavin elämässä..."
"'Laulu immellenikö siis? Ei, ei -- sellaiset minua nyt tympäisevät..."
"Miksi ei kukaan runoile ensi yhtymästä, joka on elämän kukka?"
Hän istahti pöydän ääreen, työnsi hellävaroen syrjään joitakin naisen pikkukapineita ja alkoi sepittää:
Ihanaa on nukkua oman armaan kanssa, huumanansa hukkua kaunis kaulallansa... Ihanaa on tuntea: hän on mun, ei muiden, sielullaan ja ruumiillaan suloss' suuteluiden...
Oi tyttö, tyttö, valkorintainen! Oi ihmelapseni, samettipintainen! Kuin sinut luoja kauniiksi loi? En kyllin sanoja löytää voi sun sulojes soitantaan -- ne mun ovat vaan -- Paula, Paula, sa pelastat mun! Niin terveesti sinuun ma hurmaannun! En tuhkaksi palaa voi milloinkaan liekkeihin -- lempesi sun!
Paula, Paula, oma morsiamein, oma armaani mun, oma vaimoni mun, mun ollos, ollos, vain yksin mun, niin minä myös olen yksin sun... Ah onhan se kauneinta alla taivaan, kun kaks näin luottavi lemmen laivaan, vaikk' alkamassa on myrsky -- --
-- Reino hoi, mitä sinä kirjoittelet? huudahti vieno ääni vuoteesta.
-- Kullankukka! -- säpsähti aviomies ja työnsi paperinsa kiireesti piiloon: -- kas kun jo olet hereillä...
-- Näytä minulle se runo! pyysi toinen.
-- Mistä tiedät että se on runo?
-- Olet sen näköinen kuin juuri olisit syntiä tehnyt?
-- Syntiä teinkin, siksi en näytä.
-- Anna sitten aamusuudelma, rakkaani, ja mene... vähän pois...
Aviomies poistui pihalle ja istahti keinulautaan... Mutta kun hän taas palasi tupakamariin, tapasi hän ystävänsä vuoteessa itkemässä ja hymyilemässä, paperiliuska puristettuna paljasta rintaa vasten.
-- Tämä on sellainen runo, jota ei kolmas ymmärtää voi!
Ja Paula Winterberg kiersi rajusti käsivartensa miehensä kaulan ympäri.
-- Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! torui toinen ja nosti vahvoilla käsivarsilla lemmittynsä ylös sängystä.
-- Oma kulta, jumalantähden, mihin sinä minut raahaat? Naapurit näkevät...
-- Nähkööt. Koko mailmalle sinut näytän... jumalille ja ihmisille! saneli mies ja asetti nuoren vaimonsa akkunalaudalle aurinkopaisteeseen.
-- Päästä! päästä! huusi Paula Winterberg.
-- Tämä se vasta on runo! laski vain leikkiä aviomies ja suuteli omaansa intohimoisesti -- jaloista ylös aina otsaan saakka...
Vihdoinkin saivat he vaatteet ylleen.
-- -- --
-- Kuule Paula! Minun täytyy lähteä kaupungissa käymään, -- virkkoi samana päivänä vähän myöhemmin aviomies, kelloonsa katsahtaen. -- Jää sinä tänne.
-- Sehän on kauheaa -- viisi tuntia erossa. Ethän vain karkaa?
-- Kas, kas meidän tyttöä. Nyt vasta sinussa on sama tunne kuin oli minussa ennen _sitä_... Pelkäsin joka hetki salaa että mailma sinut minulta ryöstäisi. Senkin tähden kai niin kiiruhdin...
-- Veitikka!
-- Papit sanoisivat: "viettelijä!"
-- Minä en sano. Sehän oli yhtä paljon minun -- ansioni.
-- Nyt käytit oikeata sanaa!
-- Oma kulta, täytyykö sinun tosiaankin lähteä? Miten ihmeessä minä saan aikani kulumaan?
-- Lepää sinä. Nauti onnestasi. Nainen on onnellisin kaihossaan, luulen...
-- Ihan varmaan sinä karkaat, koskapa noin puhut? Et saa mennä!
-- Pikku hupakko... sinä kuristat minut...
-- Mutta lupaathan tuoda sen... sieltä?
-- Tuon, tuon...
-- Niin minä sinulle sillä-aikaa laitan oikein makean illallisen!...