Part 16

-- Ehkä sinä pidit semmoista syntinä niinkuin minäkin? Siihen henkeenhän kaikki olemme kasvatetut kodissa ja koulussa.

-- Jos lienen pitänyt...

-- Ja varmaan sinä myös pidit sopimattomana kävellä jollakin määrätyllä kadulla, jolla opettaja oli kieltänyt poikia ja tyttöjä yhtaikaa kävelemästä!

-- Mistä kummasta sinä arvaatkin?

-- Siitä että itse olin samallainen. Minä olin sitäpaitsi ujo. Tottapuhuen pelkäsin ja punastuin tyttöjä, vaikka olin heistä utelias ja kauheasti ikävöin.

-- Minä en poikia pelännyt! Tappelinkin niiden kanssa. Mutta minäpä olin ollutkin aliluokat yhteiskoulussa.

-- Sinä onnellinen!

-- Mutta tokko sinulla, Reino, oli sellaista hurskasta tapaa kuin minulla että iltaisin, ennen maatapanoa, piti mukamas lukea raamattua?

-- Daavidin psalmejako?

-- Juuri niin!

-- Niitähän minäkin seuloin kuin pakana, vieläpä alleviivailinkin. Olin ankarasti uskonnollinen. Tietääpäs sen: papinpoika! Mutta ei siinä mitään naurettavaa ollut. Se lukeminen on erinomainen tapa, jota sietäisi vieläkin noudattaa.

-- Se jollakin tavoin varjeli... Niinhän?

-- Niin... ja ylensi mieltä, vaikka tuskin ymmärsi yhtään sanaa.

-- -- --

Näin he vaihtelivat ajatuksiaan ja muistelmiaan. Ja joka kerta kun Reino Frommerus valoisassa toukokuun yössä hiipi armaansa luota takaisin pappilanvaaralle kuullen molemminpuolin maantietä vetten solinan mustamutaisissa ojissa ja salapuroissa sekä teirien, metsojen, metsäkanojen, yöpöllöjen, laulurastaiden, tilttakerttujen ja muiden lintujen satumaiset soidinkuhertelut notkoissa ja rämeillä, hän ajatteli: "Hyvä Jumala -- se on siis toteutumassa. Elämäni erämainen yksinäisyys on loppumassa! Eikä minun tarvitse edes uhrata vapaita mielipiteitäni rakkauden takia."

Pappilan vanhukset iloitsivat vilpittömästi poikansa kihloihin joutumisesta:

-- Jumala teitä siunatkoon!

Ruustinna se näin huudahti, mutta tietysti rovastikin samoin ajatteli ujosti toivottaessaan onnea nuorille.

-- Minä luulen että sinä, Reino rakas, nyt muutut tasaisemmaksi...

-- Niin, äiti...

-- Tuonikäiset mekin papan kanssa olimme, kun naimisiin menimme! muisteli ruustinna kyynelet silmissä.

-- Muistatkohan sinä oikein, mamma? epäili rovastivanhus tapansa mukaan, hopeahelaista piippuansa poltellen ja lauhkeasti puhallellen hyväntuoksuisia savuja, mutta ruustinna näytti lasteniällä helposti toteen että rovasti oli ollut täsmälleen 30 ja hän itse 21, kun he menivät kristilliseen avioliittoon -- aivan sama ikä kuin nuorten välillä nyt.

-- Sepä on koko ihmeellinen sallimus, -- arveli silloin rovastivanhus.

-- Täti oli nuorena varmaan hyvin kaunis, koska vieläkin on noin? kysyi tuleva miniä.

-- Kysyisit papalta! neuvoi ruustinna, pieni veitikka silmissään.

-- Setä hoi, minkä näköinen tyttö tuo täti oli nuorena? kysyikin morsian.

-- D-jaa... no... arveli rovastivanhus naurahtaen, -- olihan se oikea kaupungin mamsseli.

-- Niin, minulla ei ole koskaan ollut kunnia olla "fröökynä"! ehätti ruustinna. Siihen aikaan puhuttiin vain mamsseleista.

-- Tämä meidän mamma se on ollutkin nuorena oikea mallimamsseli, -- sekaantui sulhanen Reino puheeseen. -- Hän, kuulehhan Paula, rakasti hurjasti tansseja ja baaleja ja elegantteja, rusettikaulaisia herroja, ja ratsasteli kuin kosakki kauniilla hevosilla, kunnes tuo pappa veijari -- -- --

-- Minäkö veijari...? pani pappisvanhus punehtuen hopeahapsisia korvantauksiaan myöten.

Kaikki nauroivat sydämmellisesti niin että kahvikupit helisivät.

-- Mutta kuinka ihmeessä sinä, mamma rukka, saatoit tanssia ja ratsastella, kun siihen aikaan tietääkseni mamsseleilla oli vannehame, se kamala krinoliini?

-- Ajoithan sinäkin kerran frakki-päällä porolla! -- letkautti ruustinna pojalleen vastaukseksi.

-- Bravo, mamma! sanoi sulhanen.

-- -- --

Anna, rovastin vanhin tytär, oli myös saapunut kotona käymään. Kevätillan hämyssä pappilan tyttökammiossa puristi hän kummankin kihloihin joutuneen kättä ja tyrskähti katkeraan itkuun.

-- Ah, te sitä olette onnelliset! nyyhkytti hän kadehtivasti, -- mutta mitäs minä... repale... jolla on... sellainen nahjus...

Kaikki kiiruhtivat lohduttamaan salaiseen rakkauteensa hiutuvaa vanhaapiikaa ja saivatkin hänet lopulta makeasti nauramaan kiltille tupsutukkaiselle pyhäkoulumestarilleen, jota Anna neiti säännöllisesti nimitti arvonimellä "se Janne raiska."

Miili neiti, joka juuri oli kaupungin muotiompelijattarelta saanut postissa valkoisen morsiuspukunsa -- hän näet oli kolmen vuoden uskollisen kihloissa-olon jälkeen vihdoin saanut häänsä kesäksi päätetyksi rakkaan farmaseuttinsa kanssa, josta oli tulemaisillaan proviisori -- oli kovin tuskastunut jollakin tavoin epäonnistuneesta hääleningistään sitä parhaillaan jäseniinsä kiskoessaan ja huudahti verhojen takaa:

-- Sen minä sanon etten ikipäivinä toista kertaa mene naimisiin, koska tämä leninkikin on näin hullu!

Ja hän sekä itki että nauroi yhtaikaa.

-- Siinä nyt kuulet, Anna, kuinka kiusallista peliä on naimajuttu, kun meidän mallirakastavainen Millikin kauppojaan katuu! laski leikkiä velimies.

-- En minä kadu -- mutta tämä leninki. Niin hermostuttaa! vastasi häitään-valmisteleva, polkien jalkaansa lattiaan.

-- Pakkokos on mennä mokomilla rimssuleningeillä naimisiin? ahdisti veli.

-- Älä puhu mitään, pian sen tuon sinunkin Paulasi häähameissa rimssut rutisee!

-- Vaan jos ei rutisekkaan?...

Sulhanen ja morsian iskivät silmää ja painautuivat likitysten jotakin toisilleen kuiskuttelemaan:

"Sanotaanko tytöille?"...

"Ei -- ei vielä --!"

-- -- --

He olivat taas kahden.

-- Paula! virkkoi Reino Frommerus tuskaisesti: -- Kurjalan maa polttelee jalkaini alla. Täällä on kaikki liian tuttua... ja ilma tuntuu niin ahtaalta... Etkö jo pian joudu?

-- Vaikka jo huomenna, poikakulta. Joko kapsäkkisi on valmis? vastasi ja kysyi Paula Winterberg.

-- Ollut jo sullottuna siitä saakka, kun kihlauduimme... olen sitä piiloitellut sänkyni alla.

-- Voi sinua! Mutta tokko kelirikolta pääsemme?

-- Maantiet ovat sulat kaupunkiin asti, Tunturikylän rinteissä vielä vähän lunta, järvet panimoillaan ahtojäissä...

-- Jos koetettais lähteä jo huomeniltana.

-- Hurraa! siis huomenna...

"Nytkö jo pois? nytkö jo pois?" ikäänkuin sorahteli korpipuro, kun Reino Frommerus kotiinsa kulki. "Kansanvalistus? Kansanvalistus?" ikäänkuin syyttäen läiskytti ensimmäinen kevätlaine kotilahden jäänrepeämässä, kun sulhanen kävi ylipääsyä tutkimassa. Mutta pastori Möhkösen rasvaiset kasvot tirkistelivät tyytyväisesti myhäillen läpi kappalaisen asunnon akkunan maantielle, jolla ei enää poromiehiä näkynyt. "Mene niin kauvas kuin pippuri kasvaa!" Pitäjän herrat sähköttelivät toisilleen langattomalla sähköllä:

"Kannattaako mennä saattamaan? Saattamaan? Toisen morsianta?"

-- Eipä kannata, ei kannata. Hällä on niin hiidesti mustasukkainen sulhanen. Tammefaan. Hukkaan hyvät humalat!...

Reino Frommerus ja Paula Winterberg pääsivät siis lähtemään ainoastaan omaistensa saattamina Kurjajärven rantaan, jonka takaa vasta oikea kesämaantie läksi vetämään mailmalle.

Sydäntäliikuttavat olivat ne jäähyväiset pappilan vanhusten kanssa. Rovasti ei liikoja sanoja lasketellut eikä hänen tapansa ollut mielenliikutuksiaan kenellenkään näytellä, mutta hänen käytöksensä vaikutti silti aina vakavasti. Vaan ruustinna ei helliä tunteitaan hävennyt, hän itki ja syleili, kuiskutteli korvaan sen mitä sydän kipeimmin tallensi:

-- Et, rakas lapsi, ole mitään puhunut suunnitelmistasi, mutta olkoot ne mitkä tahansa, minä toivotan sinulle sydämmestäni onnea. Ja anna nyt anteeksi...

-- Äiti! sanoi poika parahtavalla äänellä. -- Älä häpäise itseäsi. Kenellä tässä lienee anteeksipyytämisiä -- ei minunkaan sydämmeni ole kiveä. Mutta älkäämme olko niin juhlallisia, eihän tässä ole mitään surun syytä...

-- Sinä katoat taas maailmalle enkä minä tiedä, saanko sinua enää koskaan nähdä, -- vaikeroi ruustinna, -- me olemme molemmat jo niin vanhoja papan kanssa...

-- Jumalantähden, äiti, älä puhu sillä tavalla... kyllä me vielä tapaamme.

Poikansa morsianta myös syleili ruustinna:

-- Paula! Älä koskaan jätä Reinoa! Ole hänelle hyvä -- muuta en osaa sanoa...

-- No nyt täytyy joutua! kuului rovastin komentava ääni järven rannasta, jossa venhe odotti sohjuisessa rantarailossa.

Matkallelähtijät ja osa saattajista astuivat alas venheeseen, jolla ensin mentiin jään reunaan, missä miesväki nousi jään päälle ja alkoi jyrinällä vetää venhettä pitkin murtunutta jään pintaa. Morsian istui keskellä venhettä miesten huimasti kiidättäessä venhettä poikki järven. "Näin sitä morsianta viedään!" Seitsenkymmenvuotias rovastivanhus juoksi siinä venheen vieressä yhtä ketterästi kuin hänen poikansa. Järven toisella puolella kaikki taas hilpeätuulisina hyppäsivät venheen sisään ja soutivat avovedessä rantaan.

Törmällä seisoi takkukarvainen kyytihevonen kärryineen.

-- Anna nyt kuulua jotain hommistasi, -- sai rovasti Frommerus sanotuksi puristaessaan poikansa kättä hyvästiksi.

-- Kyllä minä... sanoi sulhanen ja auttoi morsiamensa kärryihin.

Lämpöistä tunnetta tunsi hän lapsuudenkotia kohtaan, mutta vielä lämpöisempää sitä kohtaan, joka hänen rinnallaan istui.

"Sillä miehen pitää eroaman isästänsä ja äidistänsä ja..."

Ja niin kihlautuneet läksivät pois korvesta, jossa kevät vitkaan edistyi.

10.

Oli ollut osaksi hurjaniloista, osaksi vakavastiharkitsevaa, osaksi myös kärsivän-väräjävää kahden sielun vuoropuhelua koko se matka. Oli ikäänkuin vielä kerran säpsähdetty molemmilta puolilta kysymään, oliko suhde, tuo suuri aikomus, unta vai totta. Ja oli tultu uskoon että sen täytyi olla totta ja ratkaisevaa... Kolme vuorokautta kihloissaolijat täten olivat matkustaneet yhdessä pitkin autioita maanteitä, joilla kärrynrattaat syvälle uppoilivat talviroudastaan sulavaan maahan ja joiden varrella sijaitsevissa majataloissa matkustaja aina löysi toivomisen varaa, mikä kuitenkin, heti kun oli perille päästy, tyytyväisesti unhoitettiin.

Sitten he päiväkauden levähdettyään tuon surunsuloisen maamatkansa jälkeen olivat lähteneet jatkamaan kulkuansa junakyydillä. Ja nytpä he parhaillaan lähestyivät sitä merenranta-kaupunkia, josta morsian Paula Winterberg oli kotoisin.

Oli helluntain aatto...

-- Vai nämät nyt ovat sinun lapsuutesi leikkitantereita, Paula? virkkoi sulhanen ikäänkuin arastellen katsahtaen ulos vaununikkunasta.

-- Niin, niin, -- sanoi morsian iloisesti, -- näkisitpä vain kuinka niityt kesällä ovat kauniit! Kuuletkos Reino? Pium, paum. Ne ovat minun kotikaupunkini kirkonkellot, jotka siellä kumahtelevat vastaamme...

-- Kirkonkellot? Huh. Raskaasti kuin hautajaisiin ne soittavat! -- arvosteli sulhanen.

-- Mutta niinhän kirkonkellot aina soivat, ystävä hyvä!

-- Hermoihin koskevasti...

-- Kultaseni...

Juna lähestyi jo jarruttaen asemasiltaa.

-- Mutta lupaathan, Paula ettemme täällä kauvan viivy? huolehti sulhanen.

-- Lupaan, lupaan, -- sanoi morsian ja samalla hän jo reippaasti hyppäsi ensimmäisenä alas pysähtyvästä vaunusta.

Asemasilta kihisi täynnä väkeä.

-- Päivää! No päivää! -- Onnea! Ai onnea! Liuta morsiamen sisaria oli äkkiä ympäröinyt kihlautuneen parin ja korjannut väkisten haltuunsa heidän matkatavaransa. Ne olivat kaikki vanhempia kuin Paula Winterberg, joku jo vanhanpiian rajoilla. Mutta kovasti ihastuneita he kaikki näyttivät olevan nuorimman siskonsa ihmeellisestä kihloihinjoutumisesta.

-- Sulhaseni! -- Sulhaseni! kuuli maisteri Frommerus itseään joka suuntaan esiteltävän ja kaikki katsoivat häntä kuin ulkomaan eläintä.

Heidät vietiin riemusaatossa morsiamen kotiin, tuohon omituiseen kotiin, jossa ainoastaan naisväki isännöitsi. Sulhasmiestä kohdeltiin kuin prinssiä, morsiamen sisaret häntä kilvan syöttivät ja juottivat. Sulhasmies tunsikin itsensä erinomaisen tyytyväiseksi ja alkoi ruokapöydässä laskea leikkiä.

-- Nuorimman siskon nähtävästi luullaan valinneen sulhasensa kurjan-kurjasta kodista? sanoi hän vapaasti.

-- Ei, kyllä me tiedämme, kuinka Kurjalan pappilassa syödään, -- vastasivat sisaret kuorossa. -- Paula on kaiken kertonut...

-- Ohoh. Vai kaiken, onkos hän kertonut senkin että me siellä joka päivä söimme samalla lusikalla viiliä ja että...?

-- Hyi sinua, Reino, kun olet ilkeä! Jos vain kerrot lisää, niin minä pinkasen pois tästä pöydästä! huudahti morsian tulipunaisena poskiltaan.

-- Kas, kas meidän flikka-lasta, eipäs vielä ole kruuti loppunut! huomautti joku sisarista, puhuen omaa kielimurrettaan.

-- Minä en totisesti kärsi että tuo Gunilla kuulee!

-- Hyvät ystävät, -- vuorousi sulhanen juhlallisesti puhumaan: -- minulle on hyvin tärkeätä nähdä Paulaa omaistensa parissa juuri semmoisena kuin hän on. Mutta tietysti emme kerrokkaan syrjäisille tärkeitä keskinäisiä salaisuuksiamme.

Hän vilkasi veitikkamaisesti morsiameensa.

-- Kertokaa nyt toki sentään meillekkin, milloin aijotte naimisiin? uteli Agnes niminen sisar, jolla oli hyvin loistavat ja ystävälliset silmät.

-- Milloinkako? Nythän me juuri _aijomme_...

-- Ei, mutta milloin aijotte viettää häänne?

-- Emme me häitä vietäkkään!

-- Ahaa, te olette niin uudenaikaista väkeä että vihitätte itsenne kirkossa ja sitten -- päätäpahkaa ulkomaille?

-- Emme me vihitä itseämme... ei kirkossa eikä kotona! lausui sulhanen lujasti.

Sisarparvi kuuli oudon asian hämmästyneenä eikä aluksi tiennyt mitä ajatella tai mitä sanoa.

-- Minäpä arvaan, -- äännähti vihdoin lähinnänuorin sisarista Laura: -- te menette vissiinkin semmoisiin naimisiin kuin oli kerran meidän kaupungin sanomalehdessä: ettei tarvitse muuta kuin kaksi kertaa peräkanaa sanoa "rakastan" -- niin sitten saapi olla? Kaikki pöydässäolijat pyrskähtivät nauramaan, niin että Laura neiti lensi poskiltaan punaiseksi kuin mansikka.

-- No jo se on tuo Laura-Maija koko...! Sehän oli vain kaikenlainen Skottlannista, -- tiesi 10 kuukautta häntä vanhempi Tyyra sisar.

-- Eipähän ollut kuin Amerikan vitsi! intti Laila niminen sisar, seuraava järjestyksessä viisautta ja vanhuutta kohti...

-- Austraalian villeistä se pätkä oli, te pirpanat! määräsi Gunilla, sisarsarjan vanhin.

Sisar Agnes yritti myös jotakin sanomaan, mutta toiset tukkivat häneltä suun.

Syntyi melkoinen hälinä siitä, kuka tyttäristä sen lehdessä olleen pätkän oikein muisti. Joku juoksi kesken syöntiä etsimään numeroa vanhojen sanomalehtien seasta, mutta kovaksi onneksi ei löytänyt.

-- Kaikesta päättäen se ei ollut tuiki tuhma juttu, -- julisti nyt sulhanen Frommerus. -- Ja neiti Laura tässä osui jotenkin likelle totuutta, mitä meihin Paulan kanssa koskee...

-- Reino hyvä! älä viitsi sanoa minun sisartani neidiksi! -- keskeytti morsian.

-- Niin, jatkoi sulhanen kahvin lomasta, -- teistä sisarista se tietysti on outoa ja kauheaa, mutta ihan todella me Paulan kanssa olemme päättäneet mennä siviliavioliittoon.

-- Herrajesta! Siviliavioliittoon?

-- Niin! Nyt sen tiedätte.

-- -- -- -- -- -- --

Samana iltana auringon aletessa istuivat morsian ja sulhanen pikkukaupungin kalmistossa nojautuneina toisiinsa kevätviileässä värjöttelevän paljaan koivun alla.

-- Reino! kuiskasi Paula Winterberg. -- Sinä luulet että minun äitini sen kieltäisi, jos eläisi. Mutta minusta tuntuu nyt tässä haudan päällä aivankuin hän meidät ymmärtäisi, jos eläisi! Ainakin paremmin kuin nuo... Agnes ja Gunilla...

-- Sitä ei voi tietää, -- sanoi sulhanen. -- Älkäämme palvelko vainajia kuten mitkä kiinalaiset -- se vie vanhoillisuuteen. Sinä, Paula, näyt olevan sukurakasta sukua -- kunhan vaan et antaisi siskojesi itseäsi horjauttaa!

-- Minäkö? En ikinä...

He läksivät pois haudalta. Mitäpä kuolema heille kuului?... Kevät-yön hämärissä he sitten kauvan valvoivat hiljaisessa ullakkokamarissa, jonne sulhasmiehelle oli yösija valmistettu morsiamen kodissa.

-- Huomenna menen papin pakeille, -- sanoi sulhanen: -- sinun paperisi täytyy heti saada reilaan.

-- Joko omistasi kirjoitit kotiisi? kysyi morsian.

-- Jo matkalla. Eilen...

-- Mikähän myrsky sielläkin nousnee?

-- Ei siellä mitään myrskyä nouse. Minä kirjoitin vain sen yhden paperin lähettämisestä. Siitä voi vain hämärästi aavistaa että jotakin on tekeillä. Täytyy varustaa vanhukset siihen vähitellen. Sillätavoin he sen mainiosti kestävät. Miilin juhlalliset häät, joita koko kylä siellä nyt valmistelee, sattuivat myös onneksemme. Minkä veli ryöstää, sen sisar antaa. Ymmärrätkös yskän: pappilan ryökkynä naimisiin! Vaikutukset menevät tasan eikä minkäänlaista haavaa synny. Ole varma. -- Muuten -- jatkoi sulhanen -- ei tämmöinen asia pitäisi olla mahdoton sulatettava isällekkään, vaikka onkin pappi, sillä juuri pappien keskenhän siviliavioliitosta kirkolliskokouksissakin on riidelty. Moni hurskas kirkkoherra ja joku ortodoksinen piispakin sitä on puolustellut, vaikka äänestyksessä ovat jääneet vähemmistöön. Siviliavioliitto meillä on siis ajan kysymys vain ja ellei olisi tätä lamauttavaa Bobrikoffin aikaa, niin... Jos tällaista taantumusta jatkuu, voipi kestää sata vuotta ennenkuin siviliavioliitolle suodaan jalansija Suomen laissa...

-- Mutta kuule, mitä se sinun vanha ystäväsi rouva Balder sinulle kirjoitti? Sitä kirjettä et ole minulle näyttänyt, veitikka? tiedusti morsian.

-- Mihin lienee joutunut, -- vastasi sulhanen. -- Minua niin suututti kun sen kirjeen sain. Ajatteles: olin siihen ihmiseen enin luottanut, sillä hän se aina oli leimunnut kaiken vapaan ja kauniin puolesta uskonnossa ja avioliittoonmenossa, mutta nyt kun hänelle kirjeen nakkasin -- minä lennätin sen sinun tietämättäsi heti kihlauspäivämme jälkeen -- ja kysyin minkä neuvon hän minulle antaa, niin hän jyrkästi kielsi minua menemästä siviliavioliittoon...

-- Mutta minkätähden?

-- Mene tiedä. Hän ruikutti sitä samaa nuottia, jota ne kaikki muutkin: "pappasi ja mammasi vuoksi! pappasi ja mammasi vuoksi!" Niin löyhäpäistä väkeä se on tämä Suomen vapaamielinen intelligenssi!

-- Mutta minäpä luulen, -- tarttui morsian puheeseen: -- että rouva Balder kyllä salaa toivoi sinun menevän vapaata tietä, vaan ei tahtonut joutua kiihoittajaksi.

-- Niin, sanoi sulhanen, -- kyllä kai se onkin hyvä että vastuunalaisuus lankeaa meidän omille niskoillemme...

-- Voi voi, kun nyt ei mitään ikävyyksiä tulisi! huokasi morsian.

-- Paula kulta! sanoi sulhanen vakavasti ja hellästi. -- Sinun on tottuminen siihen ajatukseen että ikävyyksiä tulla voipi. Siviliavioliitto Suomessa on kapinaa "kristillistä yhteiskuntajärjestystä" vastaan, ja kaikki kapinallisuus on taistelua vihollista vastaan. Taistelu taas tuottaa kärsittäviäkin...

-- Me panemme ne kahtia, Reino, me panemme kaiken kahtia, -- puhui toinen. -- Voi voi, nyt taitaa olla jo myöhä. Ei hennoisi erota... Tule minun polvelleni.

-- Tule sinä minun!... He hyväilivät toisiaan.

-- Sinun lempesi on niin tuore -- niin viileä -- puhdas -- niin nuori!... puheli sulhanen onnellisena ja melkein kuiskaavalla äänellä. -- Ja sitä ihanammalta se tuntuu, kun minä... miten sen sanoisin... ikäänkuin merirosvo... sinut tästä merilinnasta... vieraille maille... Kuule: meidän suvussa on aina ollut romantiikkaa...

-- Ssh! säpsähti morsian oikaisten vartalonsa. -- Joku kiipesi ylös portaita...

Kuului nakutusta ovelle.

-- Kuka siellä? huusi morsian neitseellisesti närkästyneenä.

-- Minä vain, -- vastasi pehmyt ääni.

-- Tulkaa sisään vapaasti! pyysi sulhanen istuen hänelle valmistetun vuoteen jalkopäässä, käsi kiedottuna morsiamen kaulan ympäri.

-- Mitä sinä Agnes täällä? moitti morsian.

-- Gunilla käski sanoa että Paulan pitää jo tulla nukkumaan... ettei saa valvottaa...

-- Minuako? Ohoo? sanoi sulhanen hiukan ivallisesti. -- Kiitoksia hyvät ystävät huolenpidosta. Neiti Agnes, tulkaa istumaan tähän toiselle puolelle, niin jutellaan yhdessä elämästä ja kaikesta...

-- En minä... sanoi morsiamen sisar ujostellen.

-- Tulkaa nyt vain -- tule nyt vain!

-- Ei, en minä -- Gunilla siellä alhaalla itkee tuon Paulan tähden...

-- Höpsänkenkä! sanoi morsian. -- Semmoinen mamsseli se Gunilla aina on ollut, niin kauhean tähellinen ja olevinaan...

-- Kas ihmettä kun Paulallakin olla piti oikeauskoinen sisar! letkautti sulhanen.

Agnes neiti katsoi suurin tutkivin silmin vuoroin sisareensa, vuoroin tämän sulhaseen.

-- Onkos Agnes neiti koskaan rakastunut? kysyi viimeksimainittu hienonterävästi.

Mutta niin arkaluontoista kysymystä ei morsiamen sisar kestänyt, vaan pakeni punastuneena vinttikamarista.

Pian hänen jälkeensä kiiruhti myös Paula Winterberg -- ja sulhanen riisuuduttuaan kuuli sisarusten vielä pitkän aikaa puhelevan alhaalla yhteisessä makuuhuoneessaan. Hän kuuli mainittavan sanoja "Jumala" -- "pappa" ja "mamma vainaja." Vihdoin äänet hiljenivät, ja aamua jo kajasteleva kevät-yö peitti kaiken syliinsä.

... Seuraavan päivän iltana astui Reino Frommerus kaupungin kirkkoherrankansliaan esittäen itsensä ja asiansa. Hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja hän ymmärsi että tämä tapahtui kahdesta syystä: ensiksi siitä että hänen isänsä oli vanha pappi, joka oli saarnannut monta parannussaarnaa jo ennenkuin tämä nuori kirkkoherra oli mailmaan syntynytkään, ja toiseksi siitä syystä että kirkkoherra Land oli morsian Paula Winterbergin sielunpaimen, rippi-isä ja uskonnonopettaja. Mutta vielä enemmän Reino Frommerus hämmästyi, kun hän ilmaistuaan että hänellä oli vakaa aikomus hyljätä kirkollinen vihkiminen ja pyrkiä siviliavioliittoon ulkomailla, sai kirkkoherran suusta kuulla myönnytyslauseen:

-- Menkää vain, jos suinkin pääsette. Minä kunnioitan jokaisen vakaumusta.

-- Vai niin, -- ihastui Reino Frommerus: -- onpa harvinaista tavata Suomessa niin suvaitsevaisia pappeja kuin te, herra kirkkoherra!

-- Oo! lausui kaupungin kirkkoherra komeasti räpytellen suuria, valonhohtavia silmiään kultakehäisten lasiensa takaa: -- teillä vapaamielisillä on usein aivan väärät käsitykset meistä, papeista. Minä, kuten sanottu, kunnioitan jokaisen vakaumusta...

-- Herra kirkkoherra on varmaan lukenut kreivi Tolstoitakin? kysyä tokasi sulhasmies todellisesti lämminneenä.

-- Jaa, no... niin... enhän minä häntä nyt ole lukenut... mutta kyllä minä tiedän...

-- Hän on suuri kristitty! huudahti Reino Frommerus.

-- Hjah, -- pani kirkkoherra heittäen räpyttämästä silmiään ja katsoen kiinteästi maisteri Frommerusta silmiin. -- Tietysti täytyy kunnioittaa jokaista vakaumusta, mikäli se on vilpitön ja lepää kristinuskon pohjalla.

Vallitsi kotvan juhlallinen äänettömyys.

-- Maisteri tahtoo kai ottaa avioliittokuulutuksen? kysyi sitten kirkkoherra arvokkaasti.

-- En! kielsi toinen.

-- Vai niin, mutta kyllä se on välttämättömän tarpeellinen siinäkin tapauksessa että aiotte siviliavioliittoon, -- ilmoitti pappi.

Sulhasmies jäi miettimään.

-- Niin no, sanoi hän sitten: -- minä suostun ottamaan kuulutuksen sillä ehdolla että kirkkoherra sen toimittaa aivankuin jonkun maallisen toimenpiteen sekoittamatta siihen mitään uskontunnustusta.

Kirkkoherra haki käsikirjan ja näytti.

-- Kelpaako tämä kaava?

-- Kyllä muuten, -- selitti sulhanen, -- vaan minä tahdon siitä pois nuo kolmiyhteisyyden nimeenlukemiset. Ei mitään sellaista saa olla. Omatuntoni ei sitä hyväksy.

-- Jahah, jassoo, kaikista yksinkertaisimmin siis. No hyvä, kyllä minä suostun.

Kirkkoherra ja sulhasmies sopivat sanamuodosta.

Sulhasmies palasi morsiamen asuntoon sydän sykkäillen ilosta ja pelosta.

"Papit ovat hyvät", ajatteli hän, "kun vain heidät saa pidetyiksi erillään kaavoista."

Mutta tämän ajatuksen rinnalla poltti myös epäilys: "Ken paholaiselle antaa pikkusormensa, siltä vie se koko käden."

Tuli myös kolmas tunnelma: "Yleisen mielipiteen alle ei saa taipua, kaikista vähin rakkauden asioissa."

Paula Winterberg ei voinut kylliksi ihmetellä että kirkkoherra Land oli esiintynyt niin suvaitsevaisena hänen sulhasensa edessä. Hän oli siitä toiseltapuolen ylpeä, mutta toiseltapuolen hän jäi epäilemään, mitä tuo hyväntahtoisuus oikeastaan merkitsi...

Kului viikon päivät. Sulhanen sai kirjeen kotoansa. Kirje oli rovasti Frommerukselta ja kuului se näin:

Kurjalasta 26 p, toukokuuta...

_Rakas Reinhold!_