Part 15

Mutta -- mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä? Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo --? Sehän on naurettavaa huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes aavista...

Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen suuressa tuskassa.

"Mutta? -- minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa odottamattomana päivänä -- tekee puhdasta jälkeä. Metsän se puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee -- longottaa... Avovettä! Avovettä!... Niin. Minussa on kevätvirran ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista yhteen pusertunut. Ei -- ei se odota! Se syöksee yli kaiken.

"Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!...

"Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja leimahtakoon elämän salaperäinen salama!... Minä päätän sen siis. Minä ratkaisen sen siis... Huomenna -- tai ei koskaan!"

-- -- --

Reino Frommerus heräsi lintujen liverrykseen.

Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä, vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun -- siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.

"Alppila?" vilahti hänen mielessään. Mutta hän oli nyt Kurjalassa...

Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat olivat miltei sulat...

Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla. Isäntärenki Risto piteli hevosta.

-- Saako tulla mukaan?

Isä katsahti hiukan kummastellen poikaansa, joka siinä seisoi pitkänä ja solakkana, poromiehestä äkkiä hienoksi herraksi valautuneena.

-- Tule vaan...

Vanha tapa oli ettei rovasti pappilanpihasta pyhäaamuisin kirkkoon-lähtiessä pitänyt sopivana liikoja puhua. Vasta toisen alamäen keskikohdalle jouduttua oli ikäänkuin lupa vaihtaa pari juhlallista maallista lausetta isäntärengin kanssa.

-- Kuinkahan me nyt pääsemme reellä?

-- Eiköhän tuota hiljalleen...

-- Tällä viikolla saisi Risto laittaa kärrykojeet kuntoon.

-- Joo! myönsi Risto. -- Kyllä minä laitan. Jo minulla ne turunkeisit onkin voideltuina...

Molemmat vaikenivat. Reino Frommerus istui ääntäpäästämättä hopeahapsisen isänsä rinnalla. Hänen sielussaan vallitsi myös maalais-pyhäaamun kalpea hartaus, aivankuin hänkin olisi valmistautunut saarnaan...

-- Et kai sinä kirkkoon asti?

-- En...

Pojan kävi sydämmellinen sääli ettei voinut seurata omaa isäänsä sinne, mitä tämä piti elämän pyhimpänä paikkana, elävän Jumalan huoneena ja ainoana pätevänä Jumalan-palveluslaitoksena. Hän katsoa tuijotti syviin maantienojiin, joissa juoksuvesi yön aikana oli noussut yli äyräiden. Pari kuhertelevaa, metsäkanaa lentää suhahti kiireesti yli tien...

-- Nyt minä teistä eroon...

Papinpoika hyppäsi alas reestä ja poikkesi syrjätielle.

"Minun tieni viepi toiseen taloon, siellä on, jota ra..."

Neiti Winterberg oli vahtinut ystävänsä tuloa ikkunasta. Ovi hiljaa aukeni tulijan edessä.

-- Tervetuloa! Minullekko sinä tämän ruusun? Ai kuinka kaunis...

-- Olethan yksin?

-- Olen, olen! Käy nyt tänne perälle... Heidän molempien silmissä oli kevätveden viileätä välkettä.

Ja samana päivänä, sillä-aikaa kun Kurjalan kaikki herrasväet ja sivistyneeseen luokkaan pyrkivät kyläläiset vanhan paikallisasetuksen mukaan kokoontuivat rovastin pappilaan juhlallisille vappupäivällisille, juuri samaan aikaan rohkaisi Reino Frommerus sydämmensä ja kysyi Paula Winterbergiltä sitä yhtä elämän tärkeätä, ankaraa asiaa... Ja kun he sitten illan tullen olivat pakotetut menemään maalaisrouvien ja virkamiesten juoruvalmiiseen seuraan, ei kukaan sentään vielä osannut aavistaakkaan että kihlaus heidän keskensä jo oli sanoilla päätetty ja että Reino Frommerus niiden sanojen jälkeen oli painanut elämänsä ensimmäisen, ujostelevan, värisevän lemmensuudelman porotyttönsä nuorille huulille. Ei kukaan sitä ollut osannut aavistaa -- ehkä siitäkin syystä että Reino Frommerus tänä salakihlauspäivänään syrjäisistä oli näyttänyt äärettömän onnettomalta. Sillä totta se olikin että hän sanomattomasti kärsi tästä onnensa aamuruskon kajastuksesta... Kärsi ehkä sentähden että tuona läpivalvottuna yönä oli suitsuttanut salaisen uhrin kaikille entisille jumalilleen ja tunsi nyt astumansa askeleen mitä vakavimman vastuunalaisuuden -- niinkuin voi tuntea vain mies, joka kihloihin mennessään lähenee jo kolmeakymmentä ikävuotta.

Olihan arpa heitetty koko elämästä! Kaikki leikki oli siis jätettävä syrjään nyt...

9.

Uuden elämänvaiheen ihmeellinen kevätrusko oli alkanut valaista kahden nuoren ihmisen sieluja korvessa. Niin ihmeellinen se oli etteivät he millään sanoilla sitä muille olisi voineet selittää. Hienosti väräjävin soiton sävelin sellaisia sydänten värituntuja ehkä aavistuttaa voisi syrjäisille... Haalea, puolivaloisa pohjolan kevät-yö, jossa valvova korva maanalaisten vetten solinassa erottaa lintujen ja metsän eläinten monilaatuisia merkinanto-ääniä, sellainen kevät-yö luonnossa ehkä osaltaan voisi antaa hämärän aavistelman siitä, mitä tunteenvivahduksia kahden toinen-toiselleen lupautuneen nuoren ihmisen sydämmissä viriää ja väreilee. Heille, lempensä löytäneille, on olemassa ainoastaan toinen-toisensa ja mitään muuta ei heille olemassa olekkaan -- ei maassa, ei taivaassa, ei koko maailman avaruuksissa... He kulkevat kuni heilimöivän ruisvainion sametinpehmoista piennarta, heidän pyhittynyt henkensä liitelee ikäänkuin ihmeellisissä satulinnoissa, joissa hyvät haltijattaret heitä palvelevat suloisimpia taikajuomiansa tarjoten... He juovat sitä sadun vienoa simaa ja he juopuvat siitä... ja he tietävät itsekkin että tämä on jumalallista huumausta, joka elämässä sallitaan ainoastaan yhden kerran, yhden kerran -- ja he tuntevat riemullista kiitollisuutta kaiken jakajaa kohtaan että heillä, juuri heillä nyt on ja olla täytyy käsissään tuo elämän ihmeellinen taitekohta -- avioliiton mahdollisuus.

Mutta tämän huumaavan sulon ohella huokuu heidän sieluistaan myös kärsimyksen lievä poltto, hempeä huoli ja yhä kasvava onnen kaiho, ja utelias pelko ja jännitys sekä kummallinen ahdistava vaatimus -- ja se johtuu kai siitä etteivät he, kaksi vapaata ihmislasta, kuitenkaan uskalla täysin vapaasti paradiisistansa nauttia, vaan he pysähtyvät miettimään ikivanhaa lastentarinaa kielletyn puun hedelmästä, kavalasta käärmeestä. Jumalasta ja välkkyvämiekkaisesta enkelistä, joka muka seisoo ja vahtii heidänkin paradiisinsa portilla. Ja sarja vaikeita, arkaluontoisia kysymyksiä tulvahtaa silloin kahden lempiväisen eteen ja ne kiskovat heidät aika-ajottain pois satujen taikalinnoista, ne pakottavat vakavasti ajattelemaan ympäristöä ja mailmaa, jossa hekin elävät, pakottavat punnitsemaan haaveitansa todellisuuden virallisessa vaakakonttoorissa, jossa jo näkyy muitakin ihmisiä kuin he, kuuluu muitakin ääniä kuin heidän yksilölliset kuiskauksensa lemmenyössä. Sillä heidänkin on pakko tuntea olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin ajan ja yhteiskunnan lapsia.

Paula Winterberg ja Reino Frommerus, jotka salakihlauspäivänänsä kumpikin itseksensä hämmästyivät että nyt todella olivat päättäneet mennä naimisiin ja tämän päätöksensä outouden yllättäminä melkein vapisivat uhkarohkeuttansa, tottuivat heti toisen päivän valjettua ajatukseensa että kihlautuminen ei ollut unta, vaan että se oli tosi ja että lemmen nautinto myös oli tosi -- eivätkä he sitä montakaan päivää saattaneet pitää salassa muilta.

He eivät _tahtoneet_ pitää salassa kihlaustansa, sillä elämänmuutoksen ihmeriemu täytti heidän kummankin rintansa ja vastoin kaikkia keskinäisiä aikomuksia he nyt, lempensä kevätruskon leijuttamina, halusivat kertoa muillekkin, sukulaisille, tuttaville, nuoruuden tovereille ja ystäville -- vieläpä vihamiehillekkin että he nyt -- Paula Winterberg ja Reino Frommerus -- olivat laskeneet ankkurinsa samaan tyyneen satamaan ja aikoivat yhdessä nousta maihin. Tämä yhteistuuma oli siksi valtava ilon ilmiö ja nuorten omasta mielestä siksi merkillinen että siitä ansaitsi antaa koko mailman tietää... Koko mailman, jota nyt näytti valaisevan yhtä kaunis kultarusko kuin heitäkin, yksilöitä!

Heidän kevät-lempensä oli puhdas. Puhtautta saivat he tuntea suudelmainsa salaisuutta nauttiessaan. Tämä puhtaus se oli heille kummallenkin äärettömän tärkeä asia -- sellainen puhtaus, jota ei mikään entisyyden likainen muisto varjollaan himmentänyt. Ei mitään häpeämistä heillä ollut toinen-toisensa edessä.

-- Voi kuinka minä sinusta pidän juuri senkin tähden, Reino, ettet sinä koskaan niinkuin monet muut...

-- Sinä sen siis ymmärrät Paula... minun ihannetaisteluni merkityksen?

-- Minä luulen sen ymmärtäväni, Reino!

-- Vaikka et mitään ole kokenut, Paula... vaikka ei itselläsi ole ollut mitään sukuvietin vaivoja... eikä liene vieläkään?

-- Vaikka! Mutta minusta tuntuu ja se on aivan varma että jos sinä et olisi puhtaana säilynyt, niin minulla täytyisi olla kummallisia kärsimyksiä näin sinun sylissäsi istuessani ja näin sinun kasvojasi suudellessani. Näin -- kas näin. Nyt minä tunnen rajatonta vapautta ja jonkunlaista pyhää tunnetta että sinä olet sellainen...

-- Vielä enemmän saat tuntea sitten kun naimisiin mennään. Sinulle minä olenkin itseäni säästänyt läpi myrskyjen ja hirveiden ponnistusten. Sinulle, Paula kulta, jonka kohtalo nyt minulle vaimoksi antaa!

-- Mutta sinä, Reino, olisit tahtonut -- sen toisen?

-- Niin... mutta nyt _sinä_ minut siitä kärsimyksestä kokonaan vapautat!

-- Mutta kuinka osaan minä olla hänen arvoisensa?

-- Ei sinun tarvitse olla kuin oman itsesi arvoinen!

-- Voi voi kuinka minä voisin tulla sinulle oikein sopivaksi? Sinä olet niin kovin kehittynyt. Sinun pitää opettaa minut itsellesi mieluiseksi!

-- Oma kulta, miten sinä puhut? Kyllä minä... sinut opetan. Mutta sepä se juuri onkin pelottavinta avioliittoon mentäessä että toinen tahtoo liiaksi opettaa toista.

-- Et sinä liikaa voi opettaa. Minä niin haluan sinulta oppia...

-- Tyttö, tyttö! Sinä luotat minuun niin kauniisti. Mutta ajatteleppas, jos käytän pakotusta --?

-- Saat sinä käyttää pakotustakin, jos se vain on hyväksi...

-- Hyväksi meille molemmille...

-- Niin, niin, sinä ymmärrät sen paremmin... Mutta luetaan nyt taas sitä kirjaa...

Ja he rupesivat yhdessä lukemaan jotakin syvähenkistä teosta, jota Reino Frommerus oli vuosikausia matkassansa tallettanut, mutta eivät he nyt kyenneet kohdistamaan huomiotansa muuhun kuin sellaiseen, mikä jollakin tavoin valaisi heidän omia suhteitaan.

Joskus he painautuivat metsän viheriäiseen siimekseen istahtaen lampipuron solinaa kuuntelemaan sammalmättäälle. Ja jokainen paikka, jossa he kävivät, ikäänkuin jäi heille pyhäksi...

He eivät enää päivääkään viihtyneet yksikseen, vaan sielujen vetovoima pakotti heidät kiiruhtamaan toistensa luo heti kun arkitöiltään joutivat.

Joka kerta he erotessaan toisistaan päättyvät seuraavana iltana olla järkevämpiä valvomisen suhteen mennäksensä ajoissa nukkumaan, mutta kun seuraava ilta-armas koitti, kas: eivät sitä hennoneetkaan, vaan taas valvoivat sivu puolen yön. Ja heillä tuntui olevan loppumattomasti toinen toiselleen sanottavaa, selitettävää, uskottavaa, annettavaa, vaikka joku syrjäinen ei varmaankaan olisi huomannut heidän muuta tekevän kuin tuntikausia istuskelevan tyhjäntoimituksessa. Heille se ei ollut tyhjäntoimitusta, se oli samaa kuin luonnossa lintujen etsintäviserrys ennen pesimistä...

Niin syvälle oli elämän yhteiskaiho heihin syöpynyt että he erillään ollessaankin saattoivat toisensa nähdä, joskus sekoittaen mielikuvat ja todellisuuden yhteen.

-- Kuinka ihmeellistä, Reino, viime yönä senjälkeen kun sinä olit sanonut hyvästit ja minä olin mennyt sänkyyn, minä sinut yhä näin -- täällä luonani. Sinä seisoit tuossa oviverhojen välissä ja katselit minuun niin hellästi, kun minä makasin. Minua hiukan kiusasi se kun väsyksissäni olin heittäytynyt ilman yöpukua vuoteeseen: että sinä näet minun paljaat käsivarteni. Minä nousin naurussasuin ylös ja muutin rauhallisesti ylleni yöpaidan ettet sinä suinkaan näkisi niitä minun paljaita käsivarsiani. Ja sitten sinä tulit istumaan minun vuoteeni jalkopäähän ja minä näin sinut avoimin silmin. Ja minun oli niin hyvä olla, kun sinä siinä istuit, ja niin turvallista. Ja sinä katsoit, katsoit minuun siihen asti kunnes nukahdin... Mutta vasta tänä aamuna noustuani minä tajusin että sinä olitkin mennyt pois jo ennen kuin minä riisuuduin.

-- On se ihmeellistä! sanoi sulhanen. -- Niin minäkin sinun silmäsi näen ja äänesi kuulen siellä pappilan vanhallapuolella nukkuessani. Vaikka vasta viikkokausi on oltu kihloissa? Ja vaikka ei vielä olla naimisissakaan...

-- Kuule Reino, miten sinä olet ajatellut että milloin me menemme naimisiin? Puolenko vuoden päästä vai vuodenko? Jotkut ovat kaksikin vuotta...

-- Niin pian kuin mahdollista! sanoi sulhanen.

-- Miksikä niin pian? kummasteli morsian.

-- Siksi, kultaseni, että kihloissa kauvan kituminen on luonnotonta. Se on ihan inhoittavaa ja epäterveellistä. Annas kun selitän.

-- -- -- -- -- -- --

-- Rakas Reino, kyllä minä suostun, -- sanoi morsian. -- Mutta -- oma koti?

-- Oma koti rakentuu juuri siitä että kaksi ihmistä menee naimisiin. Ja on minulla sen verran rahoja että yhteen päästään. Leipätoimi myös häkeissä... Ja vaikka ei olisikaan...

-- Oi kuinka se sentään on mukava että saapi heittää tämän ilkeän ammatin ja pääsee naimisiin. Minä tyydyn vaikka kuinka pieneen kotiin, kunhan se vain on oma...

-- Kunpa tyytyisit!

-- Kuulehhan: minkälaiset huonekalut me ostamme?

-- Tyttö kulta! Puhutaan ensin pääasiat selviksi...

No puhutaan!...

-- Pelkääkö minun pikkukultani hirveästi ihmisten juoruja?

-- Reino --! Eihän sinulla vain ole mielessä...? Kuule: sen minä sinulle sanon etten ikipäivinä suostu siihen... semmoiseen... ennenkuin olemme vihityt.

-- Tyynny, tyynny, kyyhkyseni! Enhän minä mitään ole väittänyt... Mutta pitäisihän sinun tietää mielipiteeni. Vai etkö vielä ole käsittänyt, mistä päin tuuli käy?

-- Sinä tahdot -- -- --?

-- Minä tosiaankin tahtoisin sinun kanssasi mennä naimisiin ilman pappeja ja pippejä ja sen seitsemiä seremonioja, sillä minusta avioliitto on kahden ihmisen kahdenkeskinen asia, johon ei tarvitseisi pyytää pyhitystä syrjäisiltä ja varsinkaan sekoittaa siihen uskonvaloja.

-- Mutta onhan siinä vanhassa menotavassa kaunistakin. Minä olen nähnyt...

-- Niin, kyllä siinä onkin kaunista se että Jumalaa rukoillaan onnellistuttamaan kahden ihmisen yhteiselämää, mutta se ei suinkaan ole kaunista että siinäkin asiassa muka tarvitaan oikeauskoisuuden välittäjä ja että pappi, syrjäinen sielu, saapi lukea kaikenlaisia järjettömyyksiä "kolmiyhteisestä Jumalasta" ja muuta lorua rakastavaisten korvat täyteen, ennenkuin ihmiset uskovat että nämät ovat pätevästi naimisissa.

-- Mutta häät, rakas Reino? Häät --?

-- Joutavia, Paula. Tarkoitat valkoisia morsiuspukuja ja muuta sellaista kahinaa. Ei nyt puhuta pikkuseikoista. Niin, tyttö. Minä tosiaankin tahtoisin mennä sinun kanssasi aivan vapaasti avioliittoon, ilman papin armokirjoja. _Minä_ olen sillä kehityskannalla. Jos se on yli-ihmistä, niin olkoon. Sillä jos rakkauden huumeessa antaisin vihkiä itseni papin edessä, niin se varmasti minua perästäpäin kirveleisi että olisin suostunut semmoiseen, mitä en hyväksy. Se minua hävettäisi -- ei ihmisten edessä, vaan itseni edessä, niin, vieläpä Jumala-etsimiseni edessä. Ja sehän on kaikista tärkein kalleus elämässä. Ja vielä minä siitäkin syystä tahtoisin mennä vapaaseen avioliittoon sinun kanssasi, että menettelylläni -- minäkin osaltani -- järkyttäisin tämän maan pinttyneitä ennakkoluuloja, noita ahdasmielisiä, tekopyhiä näkökantoja. Suomi on niin surkeasti jäljessä kaikista Euroopan sivistyskansoista! Tarvittaisiin tienraivaajia avioliitto-asioissakin...

-- Voi voi, mitä me nyt tehdään? huudahti morsian. -- Kyllä minä niissä uskonnon asioissa olen ihan sinun puolellasi. Mutta minä tahtoisin papillavihityttämistä vain sen vuoksi että saisi olla rauhassa ihmisten pistopuheilta... ettei kenelläkään olisi oikeutta meitä osotella sormella... ymmärräthän sinä, rakas --?

-- Ymmärrän, oma kulta, ymmärrän varsin hyvin. Ja voin aavistaa... Mutta sen minä sanon että jos joku sinua uskaltaisi häpäistä minun vaimonani, niin minäkin häpäiseisin hänet, en sietäisi... tottatosiaan -- minä vaikka tappaisin sellaisen viheliäisen olennon!

-- Herranenaika kuinka sinä olet kiivas, Reino!

-- Niin, minussa nousee se pyhä viha aina kun ajattelenkaan niinnimitettyjen oikeauskoisten katsantokantoja! Ihan minä kiristän hampaitani ja puristelen nyrkkejäni, kun kuvittelenkaan ihmisten vääriä tuomioita...

-- Älä ole vihainen. Minä suutelen sinun vihasi pois. Noin -- noin -- poikakulta -- nyt jatketaan tyynesti.

-- Niin! Mitäs minä aijoinkaan vielä sanoa. Niin tässä huumautuu ettei tahdo järki juosta. Kuinka kummanlailla näkyy voivankin toiseen mielistyä niin ettei tunne muuta kuin pelkkää suloa, vaikka toiselta hampaat suusta imisi... Onkohan se aivan äärimmäistä epänormaalisuutta vai terveen rakkauden esimakua?

-- Muistatko, eilen söimme pappilassa samalla lusikallakin...

-- Niin, niin. No nyt jatketaan virallista neuvottelua. Kuule Paula: Suomen suuriruhtinaallinen laki on hyvin ankara niille, jotka eivät tottele autuaaksitekevää kirkkoa. Ainakin sen nojalla voidaan kaksi vapaassa avioliitossa olevaa miten tahansa häpäistä ja heiltä monellaisia etuoikeuksia kieltää. Avioliiton siveelliseen oikeutukseen nähden on se siis sangen väärä ja hävytön laki. Ne, jotka tahtovat "lailliseen", mutta epäkirkolliseen avioliittoon, voivat siihen päästä ainoastaan rikoslain jotakin pykälää tarkoitukseensa sovelluttamalla. Siis, jos "lain" turvaa etsimme, mutta pappia vältellä tahdomme, niin se tie on meillekkin avoinna. Mutta _minä_ en tahdo mennä sitäkään tietä. Ja sinä vielä vähemmin. Minä omasta puolestani olisin valmis menemään jyrkintä ihannepolkua -- siis ilman minkäänmoisia muotoja ja kaavoja yhteiskunnan edessä -- se on jokaisen puhdasmielisen edistysintoilijan tie -- mutta minun täytyy ottaa laskuun sinunkin asemasi, Paula, ja ennenkaikkea pohjoismaisen naisen kypsyysaste. Sinä et uskalla tehdä huiminta hyppäystä minun kanssani. No, et tarvitsekkaan. Olkaamme varovaisia. Ja sentähden meidän täytyy koettaa antaa avioliitollemme yhteiskunnan edessä sellainen muoto, joka sinulle osaksikaan takaa tuon "kunnian", mitä naiset tarvitsevat, ja joka samalla ei loukkaa minun uskonnollista vapauspyrkimystäni. Sellainen muoto on niinsanottu siviliavioliitto, jossa vihkiminen toimitetaan ilman uskonnollisia menoja lakivirkamiesten edessä. Mutta ei siihenkään pääse Suomessa.

-- Pääseekös ulkomailla?

-- Pääsee!

-- Sen muodon me valitsemme, Reino! huudahti morsian iloisesti. -- Siviliavioliittoon minä suostun koko sydämmestäni. Me matkustamme Ruotsiin? Niinhän, poikakulta? Ai kuinka hauskaa!

-- Tai Tanskaan tai Saksaan tai Englantiin, Ranskaan... tai minne tahansa, missä vapaamielisyydellä on jotakin jalansijaa, -- lisäsi sulhanen. -- Ajatteles mikä häpeäpilkku Suomen sivistyksessä että vielä 20:nnella vuosisadalla täytyy turvautua vieraiden kansojen lakeihin saadaksensa jonkunlaisenkaan valtakirjan naimisiinsa. Suomi ja Venäjä ovat ainoat valtiot Europassa, joissa mustatakkiset pakoittavat ihmiset tanssimaan oman paimensoittonsa mukaan. Ja kaikki nöyrästi taipuvat, nekin jotka mielessään kapinoivat... antavat kuin lampaat ajaa itsensä samaan karsinaan kerittäviksi, korvista leikattaviksi... -- -- -- Minusta se tosiaan on hirveän raukkamaista ja kurjaa! puheli sulhanen ääneensä ajatellen ja intoillen. -- Vapaamieliset ihmiset, jotka väittävät että he järjessään ja omassatunnossaan eivät hyväksy kirkollista vihkimäkaavaa, suostuvat kuitenkin tuon kaavan allekirjoittamaan ummessasilmin... kun papat ja mammat, tantit ja rakkaat tädit niin tahtovat ja kun se nyt kerran on niin "yleinen tapa." Eikä heillä ole puolustuksekseen muuta sanottavaa kuin että täytyyhän muka lakia totella niin kauvan kunnes se "laillisella tavalla" muutetaan. Muotimailman matelijat! Jos jokainen lain pyhää korjausta jäisi odottamaan, niin ei tässä maassa kuuna kullan valkeana lakia muutettaisi. Ei! Kaikki ihanteellinen vapaustaistelu on vallankumouksellista...

-- Enkä minä ymmärrä -- jatkoi hän yhä -- kuinka ne saattavatkin vasten omaatuntoansa suostua! Aivan samoin kuin se, joka vasten vakaumustansa ei voi jättää itseään vihkimättä kirkollisesti, aivan samoin siveellinen pakko pitäisi näkyä niissäkin, jotka eivät hyväksy kirkollista naittamisjärjestelmää. Vaikka se miltä näyttäisi toisista...

-- Niin, niin, poikakulta, -- saneli neiti Winterberg kietoen käsivartensa lujasti sulhasensa kaulaan -- me siis menemme vaikka läpi seinän siviliavioliittoon ulkomailla -- se olkoon lujasti päätetty asia!

-- Tyttö, tyttö! On onni ettei sinulla satu olemaan holhoojia tässä mailmassa. Jos vanhempasi vielä eläisivät: aivan varmasti tästä nousisi kamala piiritys ja pommitus heidän puoleltaan ja ristiriita sinun sielussasi ennenkuin minä sinut saisin "läpi seinän."

-- Onhan se mahdollista... Mutta entäs sinun sukulaisesi Reino? ajatteles -- rovastin poika?

-- Ja 300-vuotisen pappisheimon rintaperillinen! Ne nyt ovat minun asioitani, kyllä minä ne lupaan hoitaa... Puhutaan nyt eteenpäin. Ihmisillä tässä maassa on siviliavioliitosta tykkänään hullunkurinen käsitys. Ne harvat, jotka siitä ovat kuulleet, luulevat että se on semmoinen kevyt lemmenliitto, jota ei tarvitse muka pitää pyhänä... että sopii muka erota milloin tahansa... että se kaikki muka on vain koetteeksi. Ne eivät käsitä että avioliitto, olkoon sillä yhteiskunnan edessä mikä muoto tahansa tai ei muotoa ollenkaan, on aina samalla tavalla sitova ja samalla tavalla vapaa. Siinä ei voi ratkaista mikään muu kuin kahden ihmisen keskinäinen suhde. Tietysti joku hengellisesti-ylpeä voi väittää että siviliavioliitto on onneton ja kirkollinen muka onnellinen, mutta kokemus näyttää ettei papin kaunis siunaus vähääkään estä avioliitto-helvettiä, kun se kerran on tullakseen, ja luulisinpä minä puolestani että epäkirkolliset avioliitot yleensä ovat onnellisempia, sillä edellyttäväthän ne jotain mielipiteiden ja elämänkatsantojen tarkistelua kahden yhteenpyrkivän välillä.

-- Voi voi, rakas Reino, kunpa meistäkin tulisi oikein, oikein onnellinen pari!

-- Lapsi kulta... sanoi sulhanen silitellen morsiamensa pehmeitä hiuksia. -- Suokoon sallimus. Se riippuu kai tahdonvoimasta, jota kannamme sisässämme. Minä en ole minkään satumaisen onnen uneksija -- en enää olla saa -- kysymys on vain toistensa osittaisesta auttamisesta, ymmärtämisestä elämän taistelussa. Meidän on nyt jotenkin helppo olla... Mutta muista, Paula, että jos meistä vuosien-pitkään tulee onnettomat, niin syy ei ole -- siviliavioliitossa.

-- Sen ymmärrän. -- Kuule Reino!

-- No mitä?

-- Sinä luulet että minä muka olen hyvin taikauskoinen... että minä niissä uskonasioissa vain sinun tähtesi... Ehei, en minä sinuun olisi suostunutkaan, jos olisin sinun mielipiteitäsi kammonut.

-- Ihanko tosiaan?

-- Ihan. Kuulehhan: siitä on jo pari vuotta aikaa, kun minussa alkoi muutos tapahtua. Olin jossakin näinikään yksikseni maaseudulla. Eräänä syysiltana kävelin edestakaisin kamarissani ja haudoin jotakin, mitä lienen hautonutkaan päässäni. Ja yhtäkkiä minulle silloin kuin salama taivaasta tulla tupsahti se vakaumus ettei helvettiä olekkaan. Ajatteles: vaikka en kenenkään kanssa ollut puhellut...

-- Se oli paljon se -- tyttölapsen yksinjärkeilyksi.

-- Minun äitini oli uskovainen. Mutta ei hän milloinkaan minulle tyrkyttänyt omaa oppiansa. Antoi täyden vapauden esimerkiksi teatterissakäyntiin kouluaikana. Mutta minä en käynyt... en tiedä mistä syystä en käynyt.