Part 14
Seurasi kotvan äänettömyys. Reino ei pyrkinyt ensimmäisenä pakinoihin, istahtihan vain pieksunvarsiaan oikoen keinutuoliin ja alkoi keinahdella antaen toisten pitää seuraa nuorelle neidille sekä vastaanottaen äidiltään nuhtelevan katseen, koska ei ollut vaihtanut sarkaista, kulunutta porotakkiaan. Kun Miili sisko hetkenpäästä meni käyttämään vierasta neitiä omassa vinttikamarissaan, ja ruustinna sillä-aikaa nakkasi pojalleen kysymyksen mitä tämä nyt muka piti tuosta "uudesta tähdestä", niin sinkahutti nuori maisteri taaskin hyvin hylkäävästi:
-- Tuommoiseen maitonaamaan minä nyt en kuuna-päivänä voisi mielistyä!
Eikä hän vielä sittenkään kun illan kuluessa olivat jonkun sanan vaihtaneet, voinut tunnustaa että vieras neiti häneen olisi tehnyt erikoista vaikutusta. Jostakin syystä oli tuntunut epämieluisaltakin joka kerta kun tuo neiti häntä oli nimittänyt "herra Frommerukseksi." Tosin hän hänet nähtyään oli senverran aristunut ettei ollutkaan paiskannut kysymystä "onko neiti oikeauskoinen?" mikä hänellä jo oli ollut kielellä ennen saliin astumistaan.
Mutta paria päivää myöhemmin, kun Reino Frommerus ihanan iltaruskon hohteessa kiidätti peurallansa pitkin järven heläjäviä hankia, ei hän enää saattanut olla muistamatta että kylässä asui nuori neito, joka oli näyttänyt terveeltä ja elämänhaluiselta, vaikka kuuluikin noihin epäilyttäviin "kristillissiveellisiin." Sen neidon kirkkaat silmät ja lapsellisen puhdas katse olivat jollakin tavoin piirtäytyneet hänen mieleensä...
"On sentään sääli että niin sievä ja puhdas tyttö jääpi virkaherrain huvittelun esineeksi!" arvosteli hän itsekseen. Hän oli jo ehtinyt kuulla kaikenmoisista kohteliaisuuksista, joita neiti Winterbergiä kohtaan oli osoittanut vuoroin metsäherra, vuoroin vanha maanmittari, vuoroin juoppo kunnankirjuri, vieläpä pappi Möhkönenkin. Se sellainen erikoinen huomaavaisuus, vaikka kantoikin viattomuuden leimaa, sisälsi Reino Frommeruksen mielestä jotakin iljettävää, jotakin epäoikeutettua.
"Ja inhoittavaa se todella onkin, kun sitä rehellisesti tutkii; se on sitä seuraelämämme salaista masturbatsioonia!" varmisteli hän järjessään. "Nuo maalaisavioherrat, joilla ei ole riittävästi henkisiä, yliarkipäiväisiä harrastuksia, eivät saa tarpeekseen omista vaimoistaan, ja sentähden vain he pyrkivät kädenkosketuksiin ja silmäinpyyntiin ja avuntarjouksiin, kun eteen sattuu tuoreita naisia, jotka sivistysasteeltaan suinkin voidaan heidän ilmapiiriinsä lukea. Kaiken ilmenevän ystävällisyyden takana piilee jonkunlainen rikosromantillinen haave."
Mitä jos hän, naimaton Reino Frommerus, tällä kertaa astahtaisi väliin ja tekisi lopun tuosta maalaisavioherrain kaunistellusta itsesaastutuksesta, repisi heidän ennakolta-suunnitteleman huviohjelmansa säpäleiksi?
_Hän_ sen voi, jos tahtoo! Hänessä piilee siveellinen suuttumus kaikkea väärinkäytöstä vastaan ihmisten kesken, koskekoon se sitten uskontoa, politiikkaa tai seuratapoja...
Näin hän uhmasi vapaassa nuorenmiehen mielessään, joka ei mitään pelkää. Ja siihen uhmaan hän ryhtyi.
Oli päätetty toimeenpanna varhainen hankiaisretki neiti Winterbergin kunniaksi.
Reino Frommerus nousi ylös kello 5, valjasti pikaisesti poronsa ja ajoi täysissä tamineissa kylää kohti. Hän helisti porokellolla hereille neiti Winterbergin ja sai tämän ensimmäisenä kelkkaansa ennenkuin kylän herrat ehtivät kokoontumispaikkaan toisine poroineen. Huimaa vauhtia lennätti papinpoika alas järven hangelle. Häntä huvitti hilpeästi että kylänherrat ajoivat ja hiihtivät hänen kintereillään väijyen pienintäkin tilaisuutta olemaan kohteliaita. Aamu oli huhtikuun ihanin. Koko taivas loisti sineä ja avaruutta, ilma läpikuulsi kuin kristalli ja valkoiset lakeudet välkkyilivät ihmeellisessä lumi raikkaudessa. Keväthangen ja havukorven tuoksu levisi kuin jumalainen henki yli Kurjalan järvimaisemain.
-- Ensi kertaa siis porolla?
-- Ensi kertaa!
-- Miltäs tuntuu?
-- Oikein hauskalta!
-- Eihän vain palele?
-- Minulla on lämmin!
-- Pidelkää minusta kiinni ettette putoa... Näin he keskustelivat. Ja sitten, seurasta eristyen, myös näin:
-- Onko neiti Winterberg uskovainen?
-- Mitä te tarkoitatte?
-- Että uskotteko niinkuin kirkko uskottaa?
-- Kuinkas sitten?
-- Tai niikuin koulussa uskotettiin?
-- Kuinkas muuten?
-- Mutta onhan ylempääkin uskoa?
-- Minä en tunne...
-- Sietäisi tutustua. Uskaltaisitteko tutustua, jos lainaisin pari kirjaa?
-- Uskallan tietystikin. Luen hirveän mielelläni. Koulutyttönä himoitsin kaikkia kirjoja...
-- Hauska kuulla! Kaiken tutkimishalu on ihmisen paras ominaisuus!
-- Niin. Minua niin poltteli etten saanut jatkaa ylioppilaaksi asti...
-- Mutta kuinka ihmeessä teistä sitten on tullut dia...?
-- Voi älkää puhuko. Mamma-vainajan mieliksi tulin vastaanottaneeksi tämän toimen.
Neiti Winterbergin valkoisen otsan ylitse näytti liukuvan pilvenvarjo.
-- Anteeksi, -- sanoi kavaljeeri ääntään hiljentäen. -- En tiennyt että äitinne jo on kuollut.
-- Kuollut -- pari kuukautta takaisinpäin...
-- Elääkö isä?
-- Kuollut -- jo monta vuotta ennen...
He vaikenivat. Poro laukkasi hilpeästi, hanki huokui kevättä, kevättä, luonnon lumo tempasi nuoret mielet väkisinkin mukaansa. Kaukana järven seljällä juosta vilisti kettu...
Huviretkeilijät nousivat komealle harjulle, keittivät kahvinsa kuusenjuurella, juoksivat leskeä pitkin hankea, jolloin Reino Frommerus yhä esiintyi voitonsaajana, sekä läksivät paluuretkelle ennenkuin päivänpaiste kerkesi pehmittää lumen kohvettuneen pinnan.
-- Ettekö tule sisään --?
-- En nyt...
-- On täällä käynyt muitakin herroja.
-- Sen kyllä uskon...
Rovastinpoika palasi kotipappilaan, jonka räystäät taas alkoivat tippua vettä. Mutta kun ilta viileni ja liedot tähdet syttyivät, ajatteli hän: "Kevätkö vai mikä vaikuttanee, mutta outo raskaus ja levottomuus on asettunut sieluuni tästä aamusta alkaen."
Seuraavan päivän iltana nähtiin maisteri Frommerus jälleen peurallaan kyyditsemässä neiti Winterbergiä poispäin kylältä. He istuivat rinnakkain pienessä reslassa, johon ainoastaan hyvä sopu pani mahtumaan vierekkäin. Matka kävi kaukaiseen järvensaareen, jossa asui nuori kruununtorpparin perhe. Mökinväki, joka oli Reino herran talonpoikaisystäviä, piti harvinaisia vieraitaan niin _hyvin_ kuin suinkin kykeni. Juotiin kolmet kupit kahvia ja tarjottiin viiliä, ainoata herrain herkkua, mitä talonpoikakin joskus voi tarjota.
-- Joko tämä ryökkynä on oikein maisterin morsian? kysyä tokasi valkotukkainen mökinmies päreitä kiskoen rahilla.
-- No se se vasta on pöljä tuo meijän Jussi! huudahti näppärännäköinen torpanemäntä nuhtelevasti.
Mutta sekä neiti Winterberg että herra Frommerus olivat punastuneet kuin koululaiset. Varsinkin neiti Winterberg oli suuttuneen näköinen, heilautti ylpeästi kaunista palmikkoansa, puristi punaiset huulensa yhteen ja sirkeät silmät terästyneinä lausui:
-- Saattaa sitä olla ihmisten seurassa muutenkin kuin -- sillälailla!
-- Saattaapa hyvinkin, -- myönsi emäntä. -- Voi hyvä-jumala kuinka minä tästä vieraasta ryökkynästä tykkään!
Ja torpan nuori emäntä pyrki halailemaan solevaa neiti Winterbergiä, ja kaihonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
Hän oli Jussinsa kanssa naimisissa, mutta kerran oli hän ollut pappilassa piikatyttönä ja haaveillut silloin mahdotonta haavetta... Se oli ollut siihen aikaan, jolloin Aatami herra tuli ylioppilaaksi...
Reino Frommerus seisoi halailevan torpanemännän vieressä ajatellen: "Paula Winterberg ei ole huono ihminen. Hänestä pidetään..."
-- Ei, ei, hyvä emäntä, -- kielsi hyvästeltäessä neiti Winterberg, -- me emme saa jäädä teidän kamariinne yöksi, minulla on aamulla hyvin tärkeä vastaanotto. -- --
Kevätmyrsky raivosi järvellä, pian oli sydänyö. Tuuli puski niin voimakkaasti että peura toisinaan näytti hoipertelevan.
-- Painakaa päänne minun selkäni suojaan! pyysi kavaljeeri.
-- Kiitos, niin täytyy tehdä...
Maisteri Frommeruksesta tuntui jollakin tavoin hyvälle että rekitoveri nojautui hänen sarkapalttoista selkäänsä vasten etsien kuin lintunen suojaa hirmuiselta tuulelta. Ja taidokkaasti ohjatessaan peuraansa pitkin pilkkopimeätä järvenselkää ympärillään luonnon elementtien humina, tunsi hän povessaan miehen väkevämmyyttä naisen suhteen ja -- sekin tuntui hänestä nyt viehättävältä. Sitten hänelle yhtäkkiä kauniina, sadunomaisena romaanina vilahti kuva, kuinka hän tässä nuoren immen kera aivan kahdenkesken pimeässä huhtikuunyössä kiitää, kiitää vasten kevätmyrskyä. "Aivan varmaan neiti Winterbergkin samoin tuntee!" päätteli hän. Ja hän riemuitsi salaa: "Meitä ei myrsky häiritse, meitä ei pimeys peljätä -- me siis jollakin tavoin jo luotamme toinen toiseemme -- oi! onhan se suurenmoista... se että kaksi ihmistä myrskyssä näin turvautuu toisiinsa!"
Juhlallisen kolkko oli yö.
-- Kas niin, äänsi nuori mies -- tuossa häämöittää pitäjämme kirkko. Kuulkaa kuinka kummallisesti satavuotiset kuuset ja petäjät sille veisaavat...
-- Minua vistottaa! virkkoi neiti Winterberg nostaen pientä päätään.
-- Älkää nousko. Kuuletteko, kuinka paholainen ryskää... tuolla tornissa?
-- Voi älkää pelotelko. Se vie unen...
-- Mitä joutavia. Mutta, onko neiti tehnyt havainnon, kuinka juuri uskovaiset enin pelkäävät kirkkoa? Vaikka he sitä väittävät itsensä Isän Jumalan huoneeksi, niin eivätpä uskaltaisi tämmöisenä yönä, kun tuuli ulvoo tapulissa, viittä minuuttia istua yksiksensä noilla kiviportailla. Eivätpä uskaltaisi! Siitä sen näkee että he pitävät jumalaansa heikkona suojelijana ja uskovat enemmän -- paholaista.
-- On siinä vähän perää, -- myönsi neiti Winterberg. -- Miksi minuakin niin kammottanee tässä kirkon kohdalla...
-- Mennäänkös istumaan tuonne kirkonportaille?
-- Ei ei! mennään kotiin nyt!
-- Mutta minun niin tekisi mieleni tämmöisenä huhtikuun synkkänä yönä istua teidän kanssanne Kurjalan kirkon kiviportailla ja keskustella vapaasti Jumalasta ja kaikesta...
-- Ei, ei, ajetaan eteenpäin...
-- Juokse siis porosein. Neiti Talvivuori suvaitsee peljätä Kurjalan puustatehtyä epäjumalaa...
-- Te olette niin mukava puheissanne!
-- Millainen?
-- Niin suora ja samalla runollinen!
-- Hoo! Onko se pahakin vika?
-- Ei suinkaan...
Ja niin he saapuivat kotiin tältä saariretkeltänsä.
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, haettiin neiti Winterberg jälleen pääpappilaan. Miili sisar hänet nouti veljensä porolla. Satoi kamalasti vettä ja tuiskusi myös räntää. Neiti Winterberg jäi yöksikin pappilaan.
Reino Frommerus, ulkonaisesti sangen reipas, oli sisimmässään kuitenkin surkeasti onneton. "Mikä piru minua vaivaa?" kyseli hän itse itseltään. "Mitä se minuun missään suhteessa kuuluu että joku neiti Winterberg nukkuu siskoni kanssa viereisessä huoneessa?..."
Aamu valkeni täynnä kevätsumua. "Sumua ja sulaa lunta -- surua ja suloista unta!" saneli papinpoika mielessään ja kyyditsi takaisin asuntoonsa sen, jota leikillä oli ruvennut nimittelemään "porotytökseen." Kyydistä palattuaan ja päästettyään poronsa metsään, hän puoliääneensä virkkoi: "Jumala varjelkoon meitä kaikkia huhtikuun hullutuksilta!"
Pappilan räystäistä vuoti vesi virtanaan; kinosten sulahduksia kuului nyt sekä idästä että lännestä. Mutta hymyilevää aurinkoa ei näkynyt. Kaikki oli paksun auteren peitossa.
Reino Frommerus koetti ryhtyä järkevään työhön, mutta ei siitä nyt tolkkua tullut. Ilma leyhyi kummallisen kuumana, talvivaatteet tuntuivat raskailta... Kun ei muuhun kyennyt, tempasi paperiarkin ja alkoi kirjoittaa:
Huhtikuun hullu puro.
Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi rakkautta.
Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä rakastaa vai eikö.
"Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri -- naimisiin pääseminen.
"Siiskö en häntä todella rakastakkaan?
"Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta -- tässä on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä, jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.
"Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö -- mitäpä hän ymmärtäisi haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.
"Mitä hän tytöstä sitten tahtoo?
"Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes esittää?
"Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä. Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan _minä?_ Mitä huutaa vereni, mitä himoitsee tyytymätön henkeni?
"-- Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta...
"Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie...
"Hirmuista ettei kukaan minua auta! Hirmuista..."
Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti päiväkirjaansa:
'Kurjala, 21 p. huhtikuuta (10 astetta lämpöä varjossa)...
Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan ja panen sen talon kynnykselle -- -- -- Ja nyt odottelen vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun _hän_ tulee kotiin niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän mukana, se on totta se, -- mutta totuuden tähden pitää olla valmis vaikka kuolemaan...
En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää kymmentä minuuttia eteenpäin... Elämäni ratas on pyörähtänyt helvetin kuiluun.
Vai vieläkö kaikki voisi valjeta?'
Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä, joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.
Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä -- pakottaaksensa itsensä unhoittamaan jotakin. "Olen hävittänyt viimeisenkin tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää", vaikeroitsi hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen povellaan poltteli kirje -- naisen kirje, jota ei uskaltanut toistamiseen läpilukea.
Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa, nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin, kastuen likomärjäksi... mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?
Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä keväänä -- vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen -- oli jälleen ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?...
Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun siskolleen pappilaan:
'Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein. Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä -- -- --'
Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään, herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen heti neiti Winterbergille.
-- Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, -- nyt on hullusti! Ja minä kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta minä lennätän heti lohdutuskirjeen...
-- Et voi kirjoittaa. Ei kukaan tiedä missä hän harhailee...
Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?
-- -- Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen, puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun. Viikon hän vaelsi -- sitten oli pakko kääntyä takaisin.
Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt metsästämään...
Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle törmälle -- juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille, joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.
Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi, porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan pihaan...
-- Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt, hän on sinua tiedustellut joka päivä!
-- Vai niin. Mitä se merkitsee?
Mutta sitä ei sisar voinut tietää...
Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: "Tässä lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot." Kaihoten hän myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: "Pulkkani, pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla revontulten hohteessa?"... "Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin Kurjalaan koittaa?"
-- -- --
Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu...
Kuni kamalaa unennäköä kaikki vain ollut olikin!
Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle -- Koskenhoville -- tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.
-- Paula!...
-- Reino!...
-- Ethän ole enää vihainen?
-- En -- jumalavarjelkoon. Ethän sinäkään?
-- En -- jumalankiitos...
-- Oi kuinka nyt tuntuu hyvälle... myrskyn mentyä...
-- Niin minustakin...
-- Me Frommerukset olemme kaikki samallaisia -- siinä asiassa. Se on sukuvika -- sukuansio...
-- Taitaa olla...
-- Sinun silmäsi ovat hyvin kauniit, Paula!
-- Mitäpä niistä. Pääasia että viha nyt on poissa...
-- Ajatteles jos jää pettäisi hevosen? salmessa käy salainen virta.
-- Minä en pelkää sinun kanssasi!
-- Enkä minä sinun...
He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä, joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän veden voimasta.
-- Kuulkaa herra Fro... anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.
-- Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii? Kuunnellaan...
He erkanivat kosken kaltaalta ja erottivat kimakan äänen:
-- Neiti Winterberg! Neiti Winterberg! Nostakaa hameenne korkeammalle!
Reino Frommerus purskahti nauruun.
-- Kyllä kuullaan, -- huusi hän vastaan.
-- Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. -- Vielä! Vielä! Neiti Winterberg --! Neiti Winterberg --!
-- Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, -- virkahti maisteri Frommerus naistoverilleen. -- Se on itse entinen ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn poikamiesten kirjoissa...
-- Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he läksivät toiseen suuntaan...
Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.
-- Etkö jää yöksi taloon?
-- En tälläkertaa...
Ja he ajoivat vielä neljänneksen verran pappilasta kylälle.
-- Sinä siis tulet aamulla?
-- Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.
Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula. Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto...
Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.
Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä... Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa -- kiikkuivat toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita...
Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän hänestä saisi, jos...?
Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen -- senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea -- edes lähinnäoikea?
Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi. elinkaudeksi-haudattu haave... Se -- iäksi saastutettu pyhyys...
Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos sitten kadun?... Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin osa kärsivää ihmiskuntaa?...
Mutta hänhän -- on nuori! Hänhän -- on terve tyttö! Hänhän -- on hyvännäköinen! Ja minä -- pidän hänestä...
Hänet voi ehkä kehittää juuri siksi hyväksi, jota minä kaipaan --?
Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa -- tässä asiassa vain?
Mutta? -- eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos... Ei mitään ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin... Sehän on aina väärin! Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista -- ennenkuin on myöhä?