Part 13
Näin arvosteli, intoili, kapinoitsi haaveilevassa hengessään Reino Frommerus ajellessaan edestakaisin Kurjalan kirkonkylässä.
Mutta, yksikseen korvessa elellen, masentui hän mielessään joskus sangen alakuloiseksikin -- tunsi itsensä suureksi pessimistiksi.
Silloin, jos hänellä olisi ollut oikeus nousta seurakunnan saarnastuoliin, olisi hän purkanut sisunsa kuten se, joka näkee mailman sen pahimmalta puolelta eikä suinkaan niinkuin toivorikas mailmanparantaja.
Näin esimerkiksi:
Milloin te, kurjat sanankuulijat, olette nähneet arvoa annettavan kaikelle sille, minkä omantunnon hienoin ääni sanoo hyväksi, kauniisti-tehdyksi, vapaaksi, jaloksi ja jumalalliseksi?
Eivätkö ihmiset kilvoittelemalla kilvoittele saadaksensa totuuden äänen peitetyksi niin syvälle kuin mahdollista tylyn arkipäiväisyyden hautaan?
Kaikkihan kantavat totuuden ja kristillisyyden kipunoita rinnoissaan, mutta ovat niin kurjasti kasvatetut tai itsensä kasvattaneet että häpeävät koettaakkaan toteuttaa sitä, minkä tunnustavat paraimmaksi, siveellisimmäksi, arvokkaimmaksi elämässä. He lykkäävät alituisesti hyvän ja jumalallisen toteuttamiset tuonnemmaksi sekä tottuvat siinämäärin tähän toistaiseksi-lykkäämiseen etteivät huomaa lykkäävänsä sitä ikuiseksi -- ja kun kuoleman viikate vihdoin elämän korren katkaisee, silloin on jo myöhäistä sitä toteuttaa.
Kurja, kurja on siis ihmissuku, ja kauvan, kauvan sen täytyy mailmassa sukupolviansa uudistaa ennenkuin jumalalliset siemenet siinä itävät ja hedelmälliseksi puuksi kasvavat! Kurja, kurja on ihmisen pyhä henki, joka kuten hyödytön suuri kapitaali makaa maahankaivetun arkun pohjalla, ja kulua voi tuhansia vuosia ennenkuin siitä kenellenkään hyötyä koituu.
Kurja, kurja on ihmisen jumaluuden kaiho ja heikot, heikot hänen hyvän tahtonsa näytteet. -- -- --
8.
Katkesi talvenselkä Kurjalan korvessa, alkoi ihmeellinen, vaihteleva aika -- kevättalvi.
Ja pappilan vanhanaikuisen taitekaton räystäistä rupesi tipahtelemaan vesipisaroita, jotka huikaisevan kirkkaasti kimaltelivat päivänpaisteessa. Metsän syvyyksissä kuului salaperäisiä humahduksia, kun korkeimmat kinokset siellä laskeutuivat. Ja kelohongan harmaassa kyljessä takoa naksutti kirjosiipi tikka niin että metsänrinta iloisesti raikui...
Variskin jossakin raakahteli ikäänkuin olisi tahtonut pitää oppineen luennon talvipäivän seisauksesta.
Aamuisin hohtivat pitkät jääkynttilät pirtinräystäissä kuin mitkä satujättiläisten jäätyneet kyyneleet. Ja kaikki pehmoiset lumipinnat olivat muuttuneet koviksi hangiksi niin että kantoivat koiran ja hiihtäjän, jalkamiehen ja koko peurankin puikkineen. Oli se raikasta aikaa korvessa.
Ukko-rovasti otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näkyi olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauva mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengeille.
Saipa hän joskus taloustoimiinsa orjautuneen, mutta luontoa salaisesti jumaloivan ruustinnankin matkaansa hangelle. Silloin lyöttäytyivät koiratkin mukaan henkivartioiksi, tosin hullautuen usein haukkumaan oravaa puun latvasta tai kaivamaan kivikkoon kätkeytynyttä kärppää, joka sähähteli hurttien innostukselle. Ah! se oli ihanaa aikaa vanhoille, jos nuorillekkin. Toisinaan oli Reinokin isänsä kera näillä hankikävelyillä eikä silloin väitelty uskonnollisista asioista, vaan sekä pappi että papinpoika nauttivat täydessä sovussa kaikesta siitä jumalallisesta, mikä heitä vastaan huokui korvessa.
Mutta tavallisesti virkistelihen poika yksikseen peuroineen näillä kevättalven aamuhangilla. Hän ajaa karahutteli mistä sattui läpi metsien, lasketteli pitkin sileitä järvenselkiä. Pulkka ei tuntunut mitään painavan ripeän peuran perässä. Tosin sen tervalla paahdettu pohja hankautui valkoiseksi moisessa kelissä. Maarianpäivän ja palmusunnuntain pyhät uhrasi papinpoika kokonaan näihin pororetkeilyihin, lähtien aamulla ja palaten vasta illalla. Illoin oli samallainen kova keli kuin aamuisinkin. Reenjalasten uurtamat urat talviteillä olivat jäätyneet kivikoviksi niin että niiden terävät särmät viileksivät pulkan laitoja kuin puukolla leikaten. Ajeleminen poronpulkassa moisina kirkkaina pakkas-iltoina oli alinomaista kolinkolia... Se oli hengenvaarallista helskytystä, jyskytystä ja jyrinää. Mutta luonnontunnelmat silloin olivat kaikista raikkaimmat. Kaikki taivaankannen alla silloin tuntui helisevän, soivan, soiluvan kuin elohopea...
Jonakin päivänä loppuu poronhoitajalta syöttöjäkälä. Peura siis täytyy laskea vapaalle jalalle. Mutta kas ihmettä: se ei karkaa, vaan käy ainoastaan lähimetsässä jyrsimässä naavaa kuusista ja kuopimassa kukkajäkälää lumen alta sekä ilmestyy joka aamu takaisin tanhuaan. Se on siinämäärin kesyttynyt että se irrallaan-ollen juoksentelee kuin koira isäntänsä perässä. Reino Frommerus saa sen leivänpalalla kapuamaan omaan asuinhuoneeseensakin. Se on todella hänen uskollisin ystävänsä korvessa!
Saattaa sattua että peura toisinaan on tykkänään kadoksissa silloinkun sitä tarvittaisiin ajoon. Silloin poronhaltija ottaa leivänpuolikkaan käteensä ja laskea sujahuttaa suksilla korpeen kuulostelemaan... Ensin ei kuulu hiiskaustakaan. Mutta vihdoin, kotvan kierreltyään hiljaisia salokumpuja, erottaa hänen herkistynyt korvansa porokellon tutun kalkatuksen kaukaa korkealta harjulta. Kil-kal-kil-kal... Hän tuntee hilpeän sykähdyksen povessaan, samoaa lähemmäksi mustanaavaisten kuusten lomitse ja alkaa kaikuvalla äänellä kutsua peuraansa: "kali-kali... huhuu! Sirppisarvi huhuu! kali-kali!" Silloin lakkaa porokellon kalkatus kokonaan -- porohärkä nähtävästi kuuntelee päätänsä värähyttämättä, herenneenä syömästä. Mutta kohtapa kalahtaa taas kaulakello ja sen sointi alkaa lähestymistään lähestyä. Toisinaan se yhä lakkaa -- luultavasti härkä taas höristää korviaan ja kuulostaa tarkkaan. Ystäväkö vai vihollinen --? Mutta poroisäntä yhä kutsuu, huhuu ja maanittelee... Ja katso: yhtäkkiä vilahtaa jotakin harmaata etäältä puiden lomitse, peittyy piiloon, mutta ilmestyy taas näkyviin, ja oman isäntänsä huomattuaan tulla kahmaisee porohärkä juosten ihmisen luo, hauskasti turpaansa ojennellen ja saparo pystyssä. Se on vainunnut leivän suloisen hajun jo kaukaa sieraimiinsa, ja himoitsee sitä nyt hurjasti, nuuskien haltijansa kaikki taskutkin sekä pyrkien innoissaan kaatamaan hänet kumoon. Sitenpä poromies rakkaan ajokkaansa aina kiinni saa.
Tällaisia olivat kevättalven idyllit syvänsinervässä korvessa.
* * * * *
Oli pitkänperjantain myöhäinen ilta huhtikuun ensimmäistä päivää. Reino Frommerus ei viihtynyt kotonaan, vaan valjasti taas poronsa, tällä kertaa kelkan eteen. Kuu parhaillaan nousi metsän takaa. Veripunainen kuu...
Mutta poro ei mielellään taipunut lähtemään alas pappilan vaaralta. Se hyppäsi peltoon puikkelehtien vaarallisten karvaiden välitse, teki kymmeniä kiehkuroita lumeen, loikkasi sitten päistikkaa männikköön ja suostui vasta hurjan valssin perästä laukkaamaan alas kipperää törmää. Kelinkeliä, kolinkolia! Ihmeellisesti mies jo oli tottunutkin porokyydin kaikkiin ongelmiin -- nautti sielustansa moisesta menosta. Se oli käynyt ikäänkuin välttämättömäksi lääkitykseksi hänen hermoilleen...
Reino Frommerus riensi kylänraitille, asettamatta päämäärää, minne ajaisi. Ei tarvinnutkaan! Hän tapasi erään pitäjän nuorista virkamiehistä, jolla myös oli poro, ja houkutteli tämän mukaansa järven jäälle. Kuutamo valaisi kidekimmeltäviä hankia, loi juhlallisen hohteen kirkon kuuraiseen ristiin -- puisen kömpelön kirkon, joka nukkui kuni uneksuen mahdottomia unelmia autiolla niemekkeellä, Kurjalan järven rannalla. Peurat laukkasivat rinnakkain, niiden hullunkuriset varjot väikkyivät salaperäisesti pitkin kuutamoisia pintoja.
-- Niinpä on kaunista ettei osaa edes puhuakkaan, -- virkkoi Reino Frommerus.
-- Niin... myönsi nuori virkamies muuta lisäämättä.
Senjälkeen olivat he pitkän aikaa vaiti.
-- Kevään tuoksua tuulahtelee jo ilmassa, -- virkkoi taas Reino Frommerus.
-- Niin... myönsi taas nuori virkamies muuta lisäämättä.
Ja taas he olivat pitkän aikaa vaiti.
-- Taitaa olla parasta jo palata kotiin?
-- Niin...
Reino Frommerus tuskin huomasikaan milloin oli erkaantunut toveristaan.
Hänen sielunsa pohjavesillä souteli hämäriä haaveita, joita ei itsekään ymmärtänyt...
Tällaisena kuutamoyönä, kun hanget helisivät korvessa ja vihanaksi puhdistunut metsä hienosti tuoksui unelmoiden koittavasta keväästä, olisi hän tahtonut iäti rientää peurallansa kuunnellen pienten kulkusten sirinää ja sarvitiukujen säveätä sointia... Tällaisena yönä olisi hän tahtonut sielustansa tuulettaa pois kaiken mailmansurkeuden ja elämänpainon. Ja jos hänen sylissään lisäksi olisi istunut vienorinta punaposki tyttö, joka samankaltaisin tuntein luonnon suuruudesta olisi nauttinut, niin -- eipä hän tässä maalaiselämässään enempää sydämmenlohdutusta olisi kaivannut...
Tyttö? Sydämmen lohdutusta? Kuinka hullunkurista että moinen järjetön haavelma vielä uskalsi viritä sellaisen miehen sielussa, joka jo uskoi tehneensä lopputilin lemmenasioissaan! Huhtikuun narripilaa kai se vain oli moisen haavelman välähdys?...
Reino Frommerus oli niitä nuoria miehiä, jonka sydämmen joku vastarakkaudeton rakastuminen johonkin naiseen äärimmäisillä kidutuksillaan oli särkenyt. Jo vuosia takaisinpäin oli hän alkanut itseänsä pitää naismailmalle kuolleena, jonkunlaisena elävältähaudattuna, jolla ei ollut eikä luonnonlakien mukaan saanutkaan olla mitään toivoa ruumiillisesta avioliitosta. Koska kerran ei ollut saanut omakseen sitä naista, jota koko olemuksellaan oli himoinnut, oli hänen ollut pakko nöyrtyä kohtalonsa alle, mutta samalla oli hän pitänyt mitä suurimpana ihmeenä sitä että sellaisen ruhjomuksen jälkeen vielä oli jäänyt olemassa-olemaan. Sen rakkauden onneton hehku oli näet kuluttanut hänen kaiken sukuviettiviehätyksensä -- niin hän itse uskoi -- ja hän oli tuntenut itsensä erityisessä suhteessa loppuunpalaneeksi...
Nyt oli hän vuosia vaeltanut syttymättömänä suurmailman viekottelevimpienkin kaunotarten seurassa, jota seuraa ei omasta alotteestaan ollut etsinyt.
Mitä ihmettä siis merkitsi että hänessä nyt, keskellä kaukaisen maaseudun intohimotonta yötä ja kuutamokylmää, tuulahti lapsellinen haavelma tytöstä?
Mistä täällä edes oli otettavissa tyttö?
Reino Frommerus säpsähti itseään. Hän oli tottunut pitämään sammumustaan pyhänä. Ei saanut lemmen kaihoakaan hänessä enää si'itä. Kuinka voisi joku Fenix lintu kohota harmaasta tuhasta? Ei! Huhtikuista houretta kai se todentotta vain oli?...
Ja hän ajoi täyttä laukkaa ylös pappilan törmää kotipihaansa, päästi poron irralleen ja meni makuulle. Kuu katsoa loimotti häntä vasten kasvoja läpi akkunan... silmää räväyttämättä kuin mikäkin suurveijari, jolla on kepponen mielessä. Sen katsonta häntä kiusasi...
-- -- --
Kului muutamia vuorokausia. Säät muuttuivat surullisiksi, taivas harmaaksi, kelit kelvottomiksi. Lumi oli suojaa, tiet kalloilivat mustansontaisina. Päiväkausiin oli mahdotonta mihinkään porolla lähteä. -- Heleät aamu- ja iltahanget näyttivät kadonneen. Sää kävi yhä inhoittavammaksi, sateli silkkaa vettä, ja räystäistä ja ränneistä tippui pisaroita niin tiheästi että koko pappilan kartano soi yhtenä lorinana. Tuli sunnuntai, sanomattoman pitkä, sanomattoman ikävä päivä. Ja kaikkia tämä ikävä painoi...
Reino Frommerus läksi illansuussa peurailemaan -- viimeistä kertaa, kuten hän arveli. Hän ajeli pitkin järven sohjua niin että poron kaviot räiskyttivät hänen silmilleen vettä ja hyyhmää. Täytyi tuontuostakin pyyhkiä kasvojaan. Harmaa, limaskainen taivas riippui niin matalalla yli maisemain että kirkon ristikin oli sukeltanut vesisumuihin. Pian peittyi tökerö tornintötterökin vesipilveen ja Kurjalan puiseva herrantemppeli tökötti autiolla rantamalla kuin iso kana, jolta koirat ovat purston repineet. Sitten näyttivät taivaalliset koirat popsivan suuhunsa tuon kanan koko ruumiinkin, niin ettei lopuksi enää mitään näkynyt. Höyheniä vain -- ikäänkuin -- lenteli ilmassa. Satoi näet taivaantäydeltä lumiräntää. "Tämä on kirottua", päivitteli itsekseen papinpoika, jonka ei onnistunut enää saada poroansa vilkkaasti juoksemaan, kuten talvella; se nulkkasi vain ja luimisteli pehmeitä korviaan näyttäen sateessa surkealta kuin kaivosta nostettu kissa; permojakin sen karvan alla jo pullotti.
Joku kievarikyyti näkyi ajavan kaupungista päin yli järven. Siinä oli ajajana poikanen, joka antoi aisakellon ja kulkusen soida vähääkään huolimatta huonosta ilmasta. Reino Frommerus saattoi nähdä vilahduksen nuorista naiskasvoista muhkean susiturkin sisää sekä reen kannaksille köytetyn ison matkakoffertin.
"Mikähän lintu nyt lie lentämässä Kurjalan rannoille?" ajatteli poromies itsekseen. Häneenkin maalaisseuraelämän yksitoikkoisuus oli vaikuttanut jotakin uteliaisuutta. Olihan merkkitapaus, jos joku "parempain ihmisten lapsi" jolloinkin ajautui näin kauvaksi kaupunkipaikoista. Moinen sattuma leimattiin Kurjalan korpikunnassa melkein kuin valkoihoisen ilmestys saarivaltioon, jossa asuu mustia villejä.
Maisteri Frommerus ei liikkeistään päättäen kuitenkaan näyttänyt uteliaalta. Taakseen katselematta hän näet ajoi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin vieras kyyti ja nousi sitten maihin metsäherran vanhaan kartanoon, Metsolaan.
Siellä oli Kurjalan niin-nimitetty intelligenssi koolla yhteisvoimin tätä sunnuntain iltaikävää tappamassa. Ja sinne nyt jäi Reino Frommeruskin iltaansa viettämään. Siellä juotiin monenkertaiset kahvit ja teet monenkertaisten nisujen ja marjahillojen kanssa, siellä syötiin rasvaiset illalliset mitä herkullisimpien ruotsalaisten kohteliaisuuksien höystäminä, siellä soitettiin pianoa sekä nelikätisesti että kaksisormisesti ynnä lauleskeltiin niinhyvin kuoroa kuin sooloa. Ja siellä keskusteltiin -- ei tuppisuina istuttu. Siellä keskusteltiin sekä isoista koirista että pienistä koiranpenikoista, sekä isoista viroista että pienistä sivutuloista, poronlihoista, politiikasta ja porvareista, vieläpä kerrottiin todellakin sattuvia "vitsejä" ja "skitsejä" sen tuomiokunnan kaikista tuutinkiherroista, johon Kurjalan kunta kuului. Mutta sekä alussa että lopussa ja myöskin keskellä kaikkia näitä pakinoita lasketeltiin maalaissukkelata leikkiä siitä "uudesta tähdestä, joka oli Karjalan horisontille ilmestynyt" ja jonka maisteri Frommerus, se onnensuosikki, kuului ensimmäiseksi huomanneen järven jäitä ajaessaan.
-- Niin, -- virkkoi rovastinpoika pilapuheita juhlallisesti säestäen, -- minä tosiaankin olin näkevinäni oudon tähtösen vilahtavan taivaanrannalla, mutta kukaties se olikin meteoori, joka kiisi halki ilman ja särkyi sammuen törmätessään vasten Kurjalansalmen rantaa?
-- Tai pyrstötähti, hyvä veli, komeetti? arveli pitäjän rillisilmäinen lukkari, joka oli melkoinen tähteintutkija ja joka jo kerran, teatterikiikarilla avaruutta tähystettyään, oli ennustanut pikaista mailmanloppua, jota kaikkien onneksi sentään ei ollut tapahtunut.
Maalaisherrat iskivät toisilleen veitikkamaisesti silmää.
-- Kyllähän meillä siitä flikasta, jos se vain lie nätti, sinun kanssasi, kuule bror Reino, taitaa tulla hiidenmoinen duelli! letkautti pitäjän lyhyentanakka nimismies, jolla oli tapana esiintyä erinomaisena Don Juanina.
-- Maisteri hoi, maisteri! Ottakaa minut sekuntantiksi tuelliin! huudahti valkotukkainen, pystynokkainen maanmittarinoppilas, herra Sebastian Sälli, joka oli tunnettu sivistyneestä puhetaidostaan, vaikka hänen hioutunutta järkeään toisinaan epäiltiin suuruushulluuden myrkyttämäksi.
-- Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää pastori Möhkönen sekundantikseni, -- lisäsi nimismies viiksiään kivertäen. -- Kaksi oikeauskoista kahta vääräuskoista vastaan! Kippis.
Naurun myrsky pauhasi yli Metsolan salin.
-- Pois syrjäiset, meidän kesken se jellaa! huusi viinipikariaan kohottaen nuori metsäkonduktööri Taxalin. -- Minulla on yhtä hyvä poro kuin herra Reinollakin ja lisäksi suopunki...
-- Bravo -- skål bror! hyväksyi vanha kaljupäinen metsäherra, jonka lapsimaiset silmät aina nauroivat läpi sinisten koppalasien, joita hän käytti ikuisen kilon takia.
-- Tottatosiaan! jatkoi leikkiä myös Reino Frommerus. -- Veli Taxalinin suopunkia en pelkää. Kyllä se tyttölapsi taitaa mennä sisään minun rysästäni...
-- Reino hoi, Reino, lainaas vähän poroasi, niin minä lennätän noutamaan sen flikan heti tänne! kiljahti yksi herroista, jonka kaikki tiesivät olevan hiukan surkeissa naimisissa.
-- Hejda dei Hesekiel! komensi tämän varomattoman lausunnon johdosta lihava Ebba rouva, sormi uhkaavasti pystyssä. -- Akta dina ömmaste känslor!
Se ei suinkaan ollut Hesekiel herran oma kainaloinen kana, joka näin komensi, vaan mahtavan sahapatroonin puoliso, joka pystyi pitämään tohvelinsa alla pari aviomiestä kerrallaan. Ebba rouva näet painoi vähän yli 100 kiloa.
Niin tätä leikinlaskua jatkettiin. Sitten taas soitettiin "nelikätistä" ja lopuksi lauloi Kurjalan director cantus sydämmiäriipaisevasti serenaadin "Slumra ljuft du lilla..." Sitä kuullessa tapahtui että Koskenhovin Lilli rouva pillahti tunteelliseen itkunhyrskäykseen, niin että hänen oli pakko nenäliina kourassa juosta toiseen huoneeseen.
Sillä kyllähän se oli totta että elämä näillä kaukomailla oli hieman ikävää ja köyhää, mutta näissä yhteisistunnoissa sentään sai tuntea hajua siitä paradiisista, jonka maalaiset aina kuvittelevat kadottaneensa.
Oli jo keskiyön hetki, kun Reino Frommerus kotiinsa päin ajeli. Heti yksinäisyyteen jouduttuaan tunsi hän tunnonvaivoja että oli ottanut osaa pilapuheisiin ventovieraasta neidistä, jota ei kukaan vielä tuntenut. Häntä olivat aina iljettäneet maalaisvirkamiesten tekosukkeluudet nuorista naisista. Moisten maireuksien takana tavallisesti piili jokin halpamainen katsantokanta, aivankuin jokaisella olisi ollut oikeus pitää naista leikkikalunaan. Reino Frommerus tiesi pitäjässä tapahtuneen siveydellisiä haaksirikkojakin, jonkun samalla tavalla sinne satunnaisesti muualta matkustaneen naisen suhteen. Ehkäpä pilanteko hiljaisuudessa hävetti kaikkia, vaikka oli tullut pahaksi tavaksi maalaiselämän yksitoikkoisuudessa! Mutta että sellaisilla itseään huviteltiin naineidenkin kesken, oli merkki henkisten harrastusten köyhyydestä. Reino Frommerus häpesi muistellessaan mitä kaikkea taas oli arvailtu ja suunniteltu tulokkaan suhteen ja että hän itsekkin oli alentunut kerskailemaan jostakin muka valloittamistaidostaan. Hän? -- naismailmalle kuoleutunut mies!
Yön ilma oli käynyt yhä inhoittavammaksi ja se vaikutti ehdottomasti mielialaan. Mustaa ja märkää oli kaikkialla luonnossa. Ja peuralla-ajajan sielussa tuntui tuiki toivottomalta. "En tiedä mikä tästä tulleekin, jolleivät ilmat parane!" Hän ikäänkuin ei tuntenut itseään samaksi, mikä oli ollut talvella. Aivankuin olisi ollut horjahtamaisillaan radaltaan...
Radaltaan?
Mikä siis oli Reino Frommeruksen rata?
-- Pyhä viha!
Pyhä viha kaikkea valhepyhää vastaan.
Pyhä viha kaikkea vastaan, minkä omatunto, vaisto ja terve, lahjomaton järki arvosteli kehnoksi, kurjaksi, vääräksi ja turmiolliseksi.
Siinä hänen oli pysyminen, siinä ainoastaan. Siinä oli yhdelle miehelle kylliksi työtä koko elinajakseen. Ja se työ oli kaikista tärkeintä mitä yhteiskunta-elämässä olla saattoi. Sen hän oli ymmärtänyt lukiessaan ranskalaisen Zola'n Totuus-evankeliumia, sen hän oli ymmärtänyt ahmiessaan saksalaisen Frenssenin uskonnollisesta vallankumouksesta leimuavia romaaneja, sen hän oli oivaltanut venäläisen uskonpuhdistajan Leo Tolstoin kirkkoa ja valtiota vastaan hyökkäävistä sadoista kirjoituksista, tunnettujen tieteilijäin ja kirjailijain kuten Haeckelin, Brandesin, B. Björnssonin, Westermarckin, Ellen Keyn ynnä monen muun järkeävalaisevista lausunnoista, englantilaisen Grant Allenin jostakin novellista, syvähenkisimpien anarkistien teoksista, vieläpä parhaista urheilukirjoistakin -- sanalla sanoen: koko eurooppalaisen valistuksen edustajien arvosteluista. Eikä ainoastaan niistä, vaan kaikkien aikojen hengenhelmilöistä, itse ristiriitaisesta Raamatustakin -- niin! itse Jeesuksen Kristuksen himmeästä elämäkerrastakin...
Pyhän vihan hän sieltä kaikkialta oli sisäänsä imenyt, pyhän, sammumattoman vihan, joka sisälsi et ainoastaan vanhan lahoneen rikkirepimistä, vaan myös uuden lujan rakentamista, rakentamista jollei muuten, niin unelmissa...
Mutta ennenkaikkea hän sellaisen pyhän vihan oli tajunnut omassa itsessään, omassa vuosivuodelta vapautuvassa järjessään, omassa taikauskon kuonasta puhdistuvassa hengessään, ympäristön ilmiöitä rehellisesti hapuilevassa omassatunnossaan...
Sillä radalla hänen siis oli pysyminen, sillä se oli samaa kuin oleminen uskollinen omalle itselleen, jumalalleen...
Kotona ei kukaan herännyt, kun papinpoika hiljalleen ajoi pihaan. Panu vain heilautti häntäänsä, kävi nuolasemassa kädelle ja sukelsi heti kopperoonsa.
-- -- --
Päivän valjettua, kun rovastinperhe parhaikaa istui kahvipöydässä, kuului aisakellon helinää, ja pihaan ajaa karahutti keskimmäinen sisar Miili, jota näkyi tuovan sama kievarinpoika, joka edellisenä iltana oli nähty kyyditsevän vierasta neitiä kylään.
-- No voi hyvänen sentään että piti käydä niin hassusti, -- läähätti Miili Frommerus riisuen turkkejaan pappilan salissa, posket matkasta tulipunaisina, -- kun olisin saanut matkatoverin kaupungista ihan tänne asti, vaan kun kerkesi lähteä päivää ennen. Olen häntä ajellut takaa kuin sutta...
-- Niin, se uusi diakonissaneiti, joka kuuluu tulleen eilenillalla, -- sanoi ruustinna puuhaten kuumaa kahvia tyttärelleen.
-- Eikö mamma häntä vielä ole nähnyt? kysyi Miili. -- Etkö sinäkään, Reino, vielä ole tavannut?
-- Mistä kummasta juuri minun olisi pitänyt hänet tavata? sanoi veli ylenkatseellisesti.
-- Se on sievänpuoleinen tyttö! selitti Miili. -- Minä siihen tutustuin pari viikkoa sitten, mutta en kuolemaksenikaan silloin arvannut että sekin matkustaisi Kurjalaan. Saat varoa, Reino, ettet häneen vain pikiinny! toimitti sisar veljelleen. -- Se on ihan nuori, tuskin yli 20!
-- Sinun pitäisi, Miili, tietää ettei tapani ole pikiintyä jokaiseen maantie-enkeliin, kaikista vähimmin diakonissoihin! vastasi veli ankarasti, miltei vihaisesti.
-- Mistä diakonissasta te puhutte? kysyi rovastivanhus, joka kuuli huonosti.
-- Paula Winterbergistä! Kas kuinka pappakin... on utelias!
-- Vähät kai minä, -- naurahti rovasti synkästi. -- Minä vain virkani puolesta...
-- Kauvanko se täällä viipyy? tiedusti ruustinna.
-- Kuukauden. Se on tänne lähetetty järjestämään jotakin kristillissiveellistä säästökassaa kansalle, -- tiesi tytär.
-- Jasso kristillissiveellistä säästökassaa, -- sanoi rovasti, -- sehän on hyvä asia.
-- Erinomainen asia, ivasi Reino Frommerus. -- No jo sitä josjotain keksitäänkin kansa paran istuttamiseksi kirkon jalkapuussa... kristillissiveellisiä säästökassoja -- hyi!
-- Ids int för pappas skull! hillitsi ruustinna.
-- Niin, en minä niin tarkkaan muista, oliko se juuri sillä nimellä, vaan jotakin sentapaista se on, -- sanoi Miili sisar vähän nolostuneena että veli isketteli hänen selityksiinsä.
Enempää ei vieraasti neidistä sen päivän osalle puheltu.
Mutta seuraavan päivän iltana näki Reino Frommerus siskonsa Miilin pappilan Pollella tuovan sitä vierasta neitiä kartanoon.
-- Reino! muuta, kultapoika, parempi takki päällesi! huusi ruustinna salin ovelta, kiiruhtaen vastaan etehiseen.
Mutta kultapoika ei muuttanut. Häntä hermostutti että tehtiin juttu joutavista. Parahiksi, jos olisi painautunut metsän peittoon poroansa kuulostamaan, sääkin kun jo näkyi seijastuvan. Vaan poistuminen olisi näyttänyt pakoonmenolta.
Hänen oli pakko astua saliin, ja Miili sisko hänet esitteli:
-- Neiti Winterberg!
-- Veljeni...