Part 12
-- Jumalalla nähkääs on kymmenen sormea kuten ihmisilläkin, niin hän joka sormella kirjoitti yhden käskyn. Sentähden sanotaankin jokaisesta lain käskystä että se on kirjoitettu Jumalan sormella.
Reino Frommerus rykäsi. Hänen oli vaikeata kuunnella moista moskaa.
-- Mitä Mooses teki sillä aikaa, kun Jumala kirjoitti? kuului taas opettaja kysäsevän. -- Ei sitäkään ole kirjassa, vaan ehkä joku sen paikan ymmärtää?
-- Hän vuotteli valtaistuimen juuressa jotta milloin toinen saisi ne taulut valmiiksi, -- vastasi joku kekseliäimmistä. Toiset pojat tuntuivat tirskahtelevan vastaukselle, mutta opettaja jatkoi:
-- Niin tietysti, vaan milläskeinoin hän vuotteli? Istuiko Mooses? kehitti opettaja.
-- Istui se...
-- Ehei! Kylläpä teillä on vähän najua päässä. Ei semmoisten suurten herrain edessä passaa istua. Tietysti hän seisoi.
-- Seisoi ja vuotti, -- säesti oppilas.
-- No niin. Kauvanko Mooses siis sai seistä vuorella? Paavo Pöllänen!
-- Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, vastasi harvakseen järeä ääni, jonka takana varmaankin seisoi koulun koljatti.
-- Joo joo, niin olivat asiat siihen aikaan. -- Siihenkö asti teillä oli läksyä? -- Kertokaa nyt tämä tapaus niinkuin kirjassa seisoo. Reeta Lauronenpa alottaa.
Luokalta alkoi kuulua sukkelasuinen, mutta yksitoikkoinen ääni:
-- Yhymn. Ko -- Kolmannen päivän aamuna Herra astui alas vuorelle ukkosen jyristessä, ukontulien salamoidessa ja kovan pasuunan äänen kuuluessa. Ja savu nousi vuorelta niinkuin pätsin savu. Koko Siinai vapisi ja kaikki kansa, joka oli leirissä, peljästyi sangen kovin. Ja Mooses vei kansan leiristä... ja Herra puhui kaikki nämät sanat...
-- Piisaa, keskeytti opettaja, samalla kun seinäkello kuului lyövän neljää. Lukekaa seuraavaksi kertaa -- -- --
Reino Frommerus siirtyi opettajan vastaanottohuoneeseen, jonne Lalli Limaskainenkin pian ilmestyi omituisesti hieroen käsiään. Nähtyään vieraan huoneessaan, säpsähti hän kovasti ja punastui korviaan myöten. Reino Frommerus mainitsi nimensä. Opettajan käytös muuttui silmänräpäyksessä kohteliaaksi ja kiemurtelevaksi.
-- Hauska tutustua, sopersi hän ja läksi toimittamaan kahvea piialtaan. Tuli taas takaisin ja soperteli kaikenlaista vaatimattomista asuinhuoneistaan, joita ei muka vielä oltu keretty laitella vieraskuntoon, ja pyyteli anteeksi.
-- Minulla on opettajalle vain vähän asiaa, -- virkkoi toinen ja loi lävistävän katseen levottomaan, sileänaamaiseen olentoon, joka pyrki helkyttämään kirjakieltä, mutta äänsi kaikki d-äänteet järjestään t:ksi.
-- Onko totta että te, herra Limaskainen, olette kirjoittanut päällekirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka jotkut rentut tästä pitäjästä aikoivat lähettää Bobrikoffille?
Herra Limaskainen hämmästyi, punastui ja tyrmistyi.
-- Mikä kirje? milloin? missä? kuka --?
-- Minä vain kysyn, onko se totta?
Vieraan katse poltti nuorta opettajaa. Tämän tulen edestä ei näkynyt pääsevän pakoon.
-- No hyvänen aika mistä te tiedätte! Ky--ky-- kyllä minä... panivat pyytämään... minä en tuntenut herraa... ne sanoivat... ja täytyyhän ihmisiä auttaa...
Reino Frommeruksen silmät säkenöivät. Hän oli ponnahtanut pystyyn puristetuin nyrkein. Hänen äänensä värisi vihasta, kun hän sanoi:
-- Hävetkää! Suomalainen kansakoulunopettaja alentuu santarmipalvelukseen? Joko te olette tyhmä raukka taikka kokonaan siveetön ihminen. -- Hyvästi!
Hän asteli raskain mielin alas pihalle, luomatta ainoatakaan katsetta jälkeensä. Kuuli takaapäin imelän kohteliaisuuden "eikös maisteri vielä tulisi juomaan toista kuppia?" mutta ei kyennyt siihen sanallakaan vastaamaan. Poro kiidätti hänet hyvää vauhtia kylän läpi suoraan kotipappilaan.
Iltatähdet jo kylmästi kimmelsivät...
Ja kun Reino Frommerus sitten yön hiljaisuudessa huoneessansa kuvitteli mielessään kaikkia niitä pirullisia juonia ja esivaltaisia vehkeitä, joita tunsi itseään vastaan punottavan, niin hänen sieluansa kouristi syvä kaiho korkeimman, väkevimmän jumalhengen yhteyteen, joka hänelle antaisi varmuutta, samalla kun hänen kätensä puristuivat nyrkeiksi ihmisten ilkeyksiä vastaan. Ja hänessä tapasivat vastakaikua ylivoimaansa vastaan taistelevan saksalaisen runoilijan sanat:
'Sydämmemme Jumalaan kohdistuvana, kätemme koiria vastaan, -- se on kristillisyyttä!'
* * * * *
Kurjalan kappalaisen ja hänen kätyriensä yritykset tehdä maisteri Frommeruksen julkisesti syytteenalaiseksi siitä että tämä muka oli loukannut uskonnon pyhyyksiä, raukesivat sentään tällä kertaa yhtä tyhjiin kuin tuo lapsellinen ilmiantohanke majesteettirikoksesta. Mahdollisesti tähän raukenemiseen vaikutti ilmiantajain tökerö esittämistapa, jossa ei voinut olla huomaamatta mieskohtaista vihaa, mahdollisesti myös sekin ettei pastori Möhkönen, joskohta oli totellut kristillisen avioliiton pakkoa, tuomiokapitulin edessä ollut parhaissa kirjoissa, ja mahdollisesti vielä sekin että se henkilö, joka tahdottiin merkitä oikeauskoisuuden häpäisijäksi, sattui -- ikävä kyllä -- olemaan saman pitäjän vielä elävän rovastin, arvossapidetyn vanhan sielunpaimenen oma poika. Varmasti voi otaksua että tuo autuuden valtakunnan poliisikanslia moisen ilmiannon saadessaan tunsi puhdasoppisuuden väristystä jokaisessa hermossaan ja että hiippakunnan piispan aivoissa leimahti heijastus kerettiläisen polttorovion pelastavasta liekistä, mutta mailmallismielinen järki sai vielä tällä kertaa kunniasijan tässä kansliassa ja täytyi myös huomioonottaa, minkä metelin toismieliset olisivat nostaneet, jos tuomiokapituli moisesta moskasta olisi tehnyt asian. Tosinhan tuomiokapituli olisi voinut, kätensä pesten, lainkirjainta seuraten kehoittaa paikkakunnan kristillisen seurakunnan esimiestä kirkkoraadin edessä antamaan varoituksen henkilölle, joka kuului sekaantuneen arvostelemaan jumalallisia totuuksia, mutta ei sekään olisi ollut kyllin viisasta, koskapa siten oma isä olisi pakoitettu ruoskimaan poikaansa yksikertaisten talonpoikien nähden ja sitäpaitsi oli peljättävää että rovasti Frommerus moisessa tapauksessa olisi taipunut kuulemaan enemmän omaatuntoa kuin kristillistä hallitusta, josta taas olisi koitunut tuomiokapitulille häpeää. Ei! -- älykkäintä oli jättää asia taivaallisen herran haltuun, mutta punastuvien korvien taakse saattoi sentään tallettaa sen tosiasian, että tuolla Kurjalan pappilassa, erinäisistä ilmiöistä päättäen, oli siinnyt ja syntynyt kapinasielu, joka haudoskeli ties mitä yhteiskunnallisia mullistuksia.
Ilmianto, kuten sanottu, raukesi siis tällä kertaa ilman minkäänmoisia toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta.
"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Bobrikoffin jumalallista esivaltaa edustavista asetuksista oli yllinkyllin sielunvaivaa kristillisen kapitulinkin herroille...
Matti Möhkönen ei enää hymyillyt partansa sisää, kun milloin näki Reino Frommeruksen lennähtävän akkunainsa alitse. Pommi ei ollut räjähtänyt, kuten laskettu oli, ja uutta dynamiittia oli vähän vaikea hankkia. Pastori tyytyi nyt rikoksellista rankaisemaan ainoastaan pahoilla irvistyksillä läpi akkunan, selänkääntämisellä rovastille sakastissa, sydämmenpurkauksilla omalle pastuskalleen, mutta ennen kaikkea alasrepivillä juoruilla, joita hän oli mestari levittämään uskovaiseen väestöön tekemällä teräviä, varovaisia kysymyksiä kaikille niille, jotka olivat rovastinpojasta jotakin kuulleet. Ryhtyipä hän viattomiin aktivistisiinkin toimenpiteisiin komentamalla omat pikkupoikansa raahaamaan seipäitä ja karvaita kompastukseksi semmoisille paikoille metsäteitä, joista tiesi rovastinpojan täytyvän ajaa peurallaan -- ikäänkuin kameelilla neulansilmän lävitse. Se oli äärettömän salainen toimenpide, jota herra pastori tuskin olisi tunnustanut Jumalankaan edessä, jos nimittäin Jumala sitä joskus olisi häneltä hoksannut kysäistä, mutta merkillisesti tuo Reino Frommerus tottui vainuamaan nuo vaaralliset paikat sekä naureskeli ääneensä joka kerta kun keksi kappalaisen salasatimet edessään, ja näyttipä siltä että hänen uskollinen peuransakin nurjimmassa vauhdissaankin osasi haistaa, missä sielunvihollisen kavala paula kulloinkin piili lumisissa mäkirinteissä...
Muutoin tämä poromaisteri sielunsa syvimmässä tunsi vakavaa surua ja kärsimystä kaikista niistä ilmiöistä, jotka hänen ympärillään vallitsivat eikä vieläkään osannut ratkaista, mitenkä hän, yksinäinen yksilö, pystyisi vaikuttamaan suomalaisen kirkkokansan todelliseksi valistamiseksi. Saisikko hän, maallikko, koskaan sellaista pätevää jalansijaa kuin pappi: jolle nykyinen yhteiskunta antoi etuoikeuden kaikkien muiden kansalaisten rinnalla ratkaisemaan elämänarvoja kangistuneiden kaavojen ja oman mielensä mukaan? Olihan hirveätä vääryyttä että joku ulkonaisen ammattiasteen vormuun valettu olento sai ihmisten edessä suurimman oikeuden kajota totuusopetuksiin, joiden ydin oli kokonaan sisäistä laatua ja joihin ei oikeastaan saanut ryhtyä kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka todella tunsi jumalakärsimystä ja veljeydenkaihoa sydämmessään sekä jolle henki kaikkialla oli enemmästä arvosta kuin ruumiillinen hyvinvointi. Jeesus Kristus ei ollut ollut pappi ja kuitenkin hän kapinahengellään oli noussut papiksi kaikelle kansalle vieläpä ylitse pappien ja kirkon. Eikä yksikään uskonpuhdistaja ollut ollut pappi sanan tavallisessa merkityksessä, vaan kaikki ne olivat nousseet kansankirkon mahtimiehiä vastaan, silloinkun jumalainen kipuna heidän rinnoissaan oli virinnyt vanhoillisuuttahävittäväksi tuleksi -- ja siten heistä vasta oli tullut todellisia pappeja. Ja aivan samoin näkyi nykyaikanakin -- kaikkialla muualla paitsi Suomessa -- nousevan todellisia pappeja ja todellisia kansanparannussaarnaajia ainoastaan niistä, joiden yksilöllinen henki kykeni kohoamaan yli arkipäiväisen nimijumalisuuden ja julistamaan laumoille vapaita, rehellisiä tutkistelmia. Tusinapappien vihollisista ne todelliset sielunpaimenet aina näkyivät kohoavan tässä uskonriitojen mailmassa. Vai eikö esimerkiksi venäläinen Leo Tolstoi ollut tuhansinverroin todellisempi sielunpaimen kuin joku hänen maansa oikeauskoisista papeista, jollainen, itse ilmiannettuaan jonkun veljistään santarmeille, vielä ilkesi tälle tyrkyttää viimeistä ristinsuutelua siinä tilaisuudessa, missä armollinen esivalta onnettoman hirtätti tai kuoliaaksiammutti?
Mutta milloin oli Suomessa noita todellisia pappeja ilmestyvä kahlehdittua kansaa vapauttamaan? Tai milloin oli temppeliherrain omista riveistä nouseva joku pappi täynnänsä pyhää uskallusta kirkonkaavoja repimään ja Jumalan kunniata vapaassa ihmishengessä julistamaan? Tottakai sen murroksen täytyi tässäkin maassa tapahtua, jos mieli Suomen kansan pysyä yleismailmallisen ihmishengen kehityksen perässä?
Mistä olisi uudistus oikeastaan alotettava, ja mistä se valitettavasti ei voinut alkaa ainoastaan sentähden ettei kukaan asiasta vakavammin välittänyt tai sentähden ettei suomalaisessa yhteiskunnassa tarpeeksi löytynyt terveitä kapinasieluja, kauniita esimerkkejä, uljaita tulensytyttäjiä?
Kodista ja koulusta!
Reino Frommerus muisteli oman lapsuudenkotinsa ilmiöitä. Muisteli sitä ikää, jolloin hänessä järki ja sydän oli kypsynyt vastaanottamaan jotakin elämän arvokysymyksistä. Mitä olikaan hänelle silloin opetettu? -- Muutamia kummallisia sanoja vain. Esimerkiksi seuraavat: _Jumala_ (joku hirveä kuningas-ukko pilvissä, pyhä kummitus, joka vasten lapsen selvää järkeä muka levisi kaikkialle ja oli joka nurkassa urkkimassa, vaikkei häntä näkynyt, kuinka tahansa tirkisteli). _Synti_ (vain se, minkä itse erehdyksissä tai vasten jonkun kieltoa tuli tehneeksi ja josta pelotettiin Jumala-ukon hirveästi rankaisevan, vaan josta ei kuitenkaan taivaallista rangaistusta näkynyt, vaan kaikki päättyi kirvelevään piiskasaunaan, jonka äiti antoi paljaalle ruumiille). _Jeesus_ (joku sangen hämärä sivuolemus Jumalan rinnalla, vuoroin niinkuin hyvin surullinen ihminen, joka kulki pitkissä hameissa, vuoroin kuin pieni valkoinen lammas, joka käsite varmaan johtui jostakin seinäkuvasta, jossa joku vaimonpuolelta näyttävä olento piteli sylissään lammasta ja kuvan alla seisoi sanat "katso Jumalan karitsa, joka poisottaa mailman synnit"). _Perkele_ (vuoroin niinkuin hirveä sarvipäinen olento, joka saattoi syödä lapsia elävältä aivankuin kissa Mikko hiiriä, vuoroin kuin kiljuva jalopeura, joka taas lapsen käsityksessä oli kuin suurensuuri peura tai poro.) _Enkeli_ (valkosiipinen tyttö, joka saattoi liihoitella taivaan ja maan väliä ja joka kantoi lapset uuninpiipun kautta taivaaseen, silloinkun ne kuolivat, sekä seisoi vuoteen vieressä, jos osasi olla kiltti mammalle, ja se enkeli oli hyvin hempeä poskiltaan, hiuksiltaan ja vaatteiltaan niin että tähän käsitteeseen ehdottomasti yhtyi alkava lemmenhyväilyn kaiho). _Pyhähenki_ (kummallinen viileä tuulen henkäys, joka pyrki näkymään hiukan kirkkaampana kuin muu ilma; toisinaan niinkuin sininen pääskynen, joka tulla tuijasi päistikkaa alas pappilan nurmipihalle -- niinkuin tallipääskynenkin, silloinkun kissa sattui kulkemaan yli pihan; pilkka tätä pyhää henkeä vastaan jäi salaperäiseksi arvoitukseksi). _Taivas_ (sinervä ilman kansi hyvin korkealla pään päällä, sinne muka pääsi, jos osasi olla oikein kiltti s.o. papalle ja mammalle mieliksi; uskoi kyllä että siellä oli hyvää ja kaunista ja helppoa, vaan hiukan pyrki pelottamaan että jos siellä sentään lienee liian juhlallista ja jäykkää ikäänkuin vieraassa salissa ja tulee ikävä, koskapa siellä on se ankara Isä-Jumala, jonka nähden, jos se vain istuskelee samassa huoneessa ja katsoa pullistelee suurilla silmillään, ujostuttaa ruveta leikkimään). _Helvetti_ (hirveän kuuma paikka ikäänkuin pappilan pirtin leivinuuni, silloinkun se hehkui täynnä palavia halkoja: siellä ihminen paloi eikä kuitenkaan muuttunut tuhaksi ja pirut pistelivät hiilihangoilla ja nauraa räkättivät ympärillä); ynnä muita kirjavia kuvia.
Tämän-haahmoinen hänen uskonnon-käsityksensä kotikoulussa oli ollut, ja varmaan se verrattuna moneen muuhun kotiin oli ollut varsin malliksikelpaava, koskapa isä oli pappi ja äiti myös jumalaapelkääväinen papinrouva. Mutta miksei koskaan oikein lämpimästi ja selvästi oltu pysähdytty puhumaan pääasioista: ensinnäkin siitä, mikä hän, Reino, tässä mailmassa oikeastaan oli, miten hän mailmaan oli tullut, ja mitä merkitsi hyvänä tai pahana oleminen hänelle itselle ensisijassa ja vasta sitten tuolle ukko-Jumalalle, tai mitä Jumalalla, vieraalla, vanhalla herralla, ylipäänsä oli hänen, pikkupojan kanssa tekemistä tai miksi se häntä niin vahti, ja minkälainen hyvä hamesetä tai lammaspaimen se tuo Jeesus oikein oli ollut, ja missä liikkui tuulenpuuska, se pyhähenki, ja miksei enkeleitä näkynyt päivällä ja miksei nähnyt itse Isä Jumalaakin, koska se kuului olevan levällään joka paikassa ja näki kaiken, minkä toinen salaakin teki, ja miksi tuomittiin niin hirveään paikkaan kuin helvettiin, jos vähänkin teki tuhmuuksia? ja miksi sunnuntaisin oltiin eri tavalla kuin arkipäivinä eikä saanut vapaasti olla keilasillakaan salin lattialla, vaan täytyi hiipiä ullakolle, vaikka tuli sieltäkin poisajetuksi, jos liiaksi jyrräsi lattiaa, ja täytyi sydän kurkussa kuunnella, kun äiti luki sitä kovin ikävää postillakirjaa, ja miksi vasta sitten sai vehnäiskahvit, kun oli aikuisten keskessä istunut liikahtamatta tuolillaan ja muka kuunnellut jumalansanaa?
Ja miksei sitten, kun poika pantiin kouluun ja opettaja alkoi luettaa piplian historiaa, yksi ainoakaan ihminen edes kotona kuiskannut korvaan, minkä-arvoisia ne nuo kummallisen juhlalliset jutut oikeastaan olivat? Miten se oli mahdollista että Jumala kuudessa päivässä ennätti rakentaa ja luoda niin äärettömän paljon maita ja meriä, vuoria ja laaksoja, jokia, järviä, metsiä ja hirmuisen paljouden monenlaisia eläimiä ja lisäksi vielä kaikki taivaan tähdet ja auringon ja kuun ja vihdoin kaksi ihmistäkin, joista hän toisen tekasi toisen kylkiluusta? ja miksei Aatami ja Eeva saaneet syödä omenia vapaasti kaikista paratiisin puista? ja miksi he sitä häpesivät, vaikka olivatkin alasti Jumalan heitä huutaessa, koska ei Jumala ollut mitään puhunut housujen ja hameiden käyttämisestä? tai mitähän taikinaa ne kaltiaiset olivat, joita Saara-muori syötti Jumalalle? ja mitenkä kaikki elukat mahtuivat Noakin arkkiin ja mistä niille kaikille ruokaa piisasi? ja miten oli selitettävissä ettei hiuskarvaakaan kärventynyt kolmelta mieheltä: Sadrakilta, Meesakilta ja Abednegolta, jotka olivat tulisessa pätsissä? tai miten kummanlailla se hyvä Heenokki otettiin elävänä taivaaseen tai miten Elias profeettakin sinne ookkasi kultaisilla vaunuilla ja hevosilla?
Niin! miksikähän ei kukaan kodissa tai koulussa, silloin kun tätä "uskontoa" alettiin ahtaa nuoreen ihmissieluun, ollut rehellisesti kuiskannut korvaan että nämät kaikki olivat hebrealaisia satuja, joita ei tarvinnut uskoa tosiksi enempää kuin muidenkaan kansojen ikivanhoja tarinoita, enempää kuin Suomen kansan satuja jättiläisistä ja syöjättäristä tai runoja mailmanluomisesta ja Väinämöisen sankaritöistä?
Miksi oli nuoreen henkeen sotkettu yhteen sykkyrään nuo hullunkuriset, hupaiset, väliin rumat, väliin kauniit sadut eli mielikuvituksen leikit sekä ne pyhät totuuden kipinät, jotka piilevät jokaisen nuorenkin ihmisen järjessä ja omassatunnossa? Miksi ei niitä oltu heti alussa tarkasti eroiteltu ja suunnattu sadut menemään satujen polkua, mutta jumalaisen totuuden etsiskely omaa valtatietänsä --? Silloin ei ajanpitkään olisi käynyt niin hirveän vaikeaksi seuloa opetuksen jyväsiä, jotka vuosikymmenisen kuluessa koulupojan olemukseen vähitellen olivat varistetut, kaikkia uudestaan -- sillä pyhän järjen kultaseulalla, jota olisi voitu käyttää jo alustapitäen!
Mitä se olisi vahingoittanut, ketä se olisi turmellut, jos niin olisi tehty? Eikö sellainen opetusmenettely päinvastoin olisi laskenut terveen pohjan ihmisen koko siveelliselle olemukselle ja saanut syrjään sysätyksi sen taikauskon myrkytyksen ja tuon ihmejumalpainajaisen, joka ei perinjuurin tahdo irtautua kenestäkään, joka lapsuudesta pitäen kerran on kasvatettu pelkäämään näkymättömiä, yliluonnollisia voimia?
Tuo valtion järjestämä uskonnonopetus ei ollut luonut luonnollista pohjaa XIX:nnen ja XX:nnen vuosisatain vaiheissa elämäänjoutuneelle ihmiselle, jolla tietenkin oli oikeus olla aikansa järjellisen kehityksen tasalla.
Se oli -- ennenkaikkea -- turmellut _mielikuvituksen_ Jumalasta tyrkyttämällä siihen harhaanvievän hahmon olemuksesta, joka muka maantie-ukkona saattoi marssia Mamren tammistoon ja jonka jalkoja Abraham pesi puun alla ja joka puhutteli ja nauratteli emäntä Saaraa synnytysasioista, ja joka hahmo kipeästi häiritsi sitä hienoa, sisäistä, näkymätöntä Jumalan kuvaa, jota sitten Uutta Testamenttia luettaessa sai aavistella esimerkiksi Jeesuksen kuolemankuvauksessa, sanoissa: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Ja mikä hirveä ristiriitaisuus saattoikaan poltella ajattelevan kouluoppilaan järjessä, kun hänelle ensin vuosikausia oli päähän päntätty että Jumala muinoin tuttavallisesti seurusteli ja jutteli kaikellaisten hyvien ukkojen ja eukkojen kanssa, mutta sitten opettaja jonakin lukukautena yhtäkkiä luetti hänellä, kuinka Jeesus, jota sanottiin koko uskonopin päähenkilöksi ja keskustaksi, olikin Johanneksen muistiinpanojen mukaan lausunut että: "ei Jumalaa kukaan koskaan ole nähnyt." _Ei kukaan_ -- _eikä koskaan?_ Siis ei itse Jumalan poikakaan ollut nähnyt omaa isäänsä, Jumalaa? Sepä oli merkillistä! Olikohan Isä siis kuollut ennen Pojan syntymistä vai mitä sekamelskaa tämä oli? Mutta kuinka se olisi voinut olla sekamelskaakaan, koskapa uskonnonlehtori yliluokkain dogmatiikkatunneilla vakavasti oli selittänyt että Pyhässä Raamatussa kaikki on johdonmukaista ja ettei siinä ollut mitään ristiriitaisuuksia, vaan että kaikki oli pantu paperille Jumalan pitäessä kiinni kirjoittajia kädestä ja kirjoittajat sen ohessa olivat olleet "Pyhän Hengen inspireeraamia." Joka-ikinen pilkkukin siinä muka oli Jumalasta lähtenyttä -- niin oli uskonnonlehtori vakuuttanut ja sitä opetusta oli kuunneltu hartaasti, ei kenenkään suu ollut edes hymystä värähtänyt. Ja kaikki nämät kirjavat käsitykset Jumalasta, joka kuudessa päivässä oli luoda ropsahuttanut taivaan ja maan ja sitten vihapäissään hukuttanut omaksi huvikseen luomansa ihmiset, paitsi yhtä ainoata perhekuntaa, ja sitten omin käsin kirjoittanut syntisille lakikirjat Siinain vuorella sekä sitten nostanut parhaat profeetoista elävinä taivaaseen ynnä vihdoin lähettänyt kolmannen jäsenen olemuksestaan Pyhän Hengen alas mailmaan siittämään Lunastajan, joka syntyi toisen yljän morsiamesta Maariasta, ja joka heti katosi näkyvistä, kun Jeesus hänestä alkoi saarnata ja joka vuoroin rakennutti itselleen loistavan tabernaakkelin, vuoroin taas antoi tietää halveksumisensa kaikkia näkyväisiä kirkkoja kohtaan -- kaikki ne käsitykset saivat jäädä sulamaan nuoren ylioppilaan aivoihin. Mutta ei kukaan vielä ylioppilaaksi-tulevankaan korvaan ollut sanallakaan huomauttanut että hänen henkiseen vastaanotto-onteloonsa oli väkisten syydetty sulamattomiakin aineita, joilla ei ollut minkäänlaista ravinto-arvoa, ja joista jotkut saattoivat olla suorastaan myrkyllisiäkin hänen elimistölleen.
Mutta inhoittavinta oli se opetus, joka salasi totuuden vasten opettajan parempaa tietoa!
Nykypäivän tullen eivät monet kansakoulunopettajatkaan noita jumalaistaruja uskoneet, sen näki ja kuuli heidän kevyestä opetustavastaan, ja kuitenkin kaikki nämät valtiouskonnon laillistettujen oppikirjojen palkka-orjat yhä kiemurtelivat kuin paradiisin satukäärmeet ihmislasten edessä ja väittivät oppilastensa näitä taruja syöttämällä tulevan tietämään eroituksen hyvän ja pahan välillä. Mutta kuinka harva heistä olikaan vastuulleen ottanut, mitä rikkaruohon siemeniä he täten kylvivät siihen tuoreeseen maahan, joka oli tarkoitettu luonnon ja hengen Jumalan puhtaaksi taimitarhaksi?
Ja milloin oli tuleva se valistuksen päivä, jolloin koulunopettaja Suomessa, esittäessään uskontoa lapsille, vapaasti oli uskaltava luoda katsahduksia mailman kaikkiin jaloluontoisiin uskontoihin, ei yksin luteerilaisuuteen, ja siten kiskova nuot itserakkaan, turmiollisen "oikeauskoisuuden" syvät juuret irti kansanlasten ohdakkeilla kylvetyistä sieluista?
Milloin oli puhuttava rinnatusten Kristuksesta. Buddhasta, Muhamedista sekä muista suurista elämän opettajista? Milloin oli opettaja rohkeneva verrata Buddhan katkismuksen ihanimpia, ehdottomasti jumalviisaita ja Jeesuksen sanojen kanssa kilvoittelevia elämänsääntöjä tohtori Lutherin yksitotisiin, kuivakiskoisiin pääkappaleisiin ja selityksiin?
Sisälsiväthän esimerkiksi Buddhan siveyssäännöt paljon käytännöllisempiä, henkisesti vaikuttavampia ja luonnonkirkkaampia määräyksiä kuin kristillisen suomalaisen katkismuksen kiellot huoruudesta, mikä herkkään ja ujostelevaan oppilassieluun vaikutti jollakin tavoin karkeasti ja samalla uteliaisuutta-kiihoittavasti, jota uteliaisuutta tekosiveä opettaja valitettavasti ei koskaan tyydyttänyt. Ja mikä ajatusten selkeys ja samalla mitä ylevimmän runouden tuoksu huokuikaan Karman ikuisesta opista ja kuinka syvänluottavasti janoavaan järkeen vaikutti tämän autuudenopin rehellinen paljastus että sen suuri mestari ei ole ollut Jumala, kuten kirkko vielä tänä päivänä tyrkyttää Kristuksesta, siten himmentäen todellisen kuvan, vaan että hän, Siddharta Gautama, oli _ihminen_, mutta viisain, jaloin ja pyhin olento, joka lukemattomien ruumistusten kestäessä oli kehittänyt henkensä muiden olentojen yläpuolelle!
Miksei näitä mailmanuskontojen luojia sekä muita jumalhenkisiä kuolevaisia, jotka kaikki olivat tahtoneet pelastaa ihmiskunnan kärsivät sielut iäiseen totuuteen, iäiseen täydellisyyteen, miksei heitä ja heidän opinvalojaan vapaasti uskallettu verrata toinen-toisiinsa, niin että oppilas todella olisi imenyt sisäänsä uskonnon tietoa eikä vain yhtä ainoata ahtaalle-rajoitettua hämärää uskoa, jota häneen, aivankuin auringon täyttä valoa peläten, kaikin keinoin tyrkytettiin?
Milloin ylipäänsä oli vertaileva uskonnonopetus tunkeutuva totuusihanteiden kyntäjäksi, kylväjäksi Suomen kansan kaikkiin kouluihin?