Part 11
Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa, vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä Kurjalan maisemilla.
Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea mitä taas kuullut ja nähnyt oli talonpoikaistalossa. Siellä löytyi niin paljon sellaista hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin. Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin kristillisyyden kilvellä?
Jumaliste, eikö se ollut pappien kansanvalistustyöstä lähtöisin tai ainakin sen hengen suojassa kasvava mätäpaise? Milloinka oli vapaan valistuksen lääkäripappi saava tilaisuuden tehdäkseen verisen leikkauksen, jonka onnistumisesta riippui koko kansan elämän pelastus?
Ja entä talonpojan tietämättömyys omasta valtiollisesta asemasta! Kuka senkin oli valaiseva! Nythän oli Kurjalan väki sillä kehitysasteella että se tuskin pystyi erottamaan venäläistä santarmia suomalaisesta nimismiehestä. Molempia se oli valmis pitämään laillisina ystävinään tai laillisina sortajinaan -- asianhaarojen mukaan. Pientä onnea onnettomuudessa oli että aniharva kurjalainen tiesi venäläisen hirmuvallan susia Suomessa asustelevankaan, vaikka Bobrikoffin pamppu parhaillaan suhahteli ilmassa ja isänmaan rohkeimpia puolustajia ajettiin armotta maanpakoon. Niin suloisessa tietämättömyydessä eleli kaukainen Kurjalan soppiseurakunta. Kun syvemmin ajatteli, mistä tämäkin valtiollinen pimeys aiheutui, niin kiersivät johtolangat samaan paikkaan -- kirkkoon ja papistoon.
Surulliselta tämä kaikki tuntui sielussa, joka tahtoi kapinoida oman kotiseutu-kansansa ja synnyinmaansa parhaaksi. Surulliselta -- vaikka ei sentään läpeensä epätoivoiselta. Noista Pyhämäen emännän sanoista että hän, rovastinpoika, oli "avarassa uskossa", kajasti jo kaukainen aamurusko, jonka viriämisen kansa itsekkin ennenpitkää oli huomaava. Ennenpitkää ehkä sekin pimeydestään ja ahtaudestaan oli astahtava avaruuteen -- avaraan uskoon.
"Jollei vain olisi olemassa noita autuuden apostoleita, noita paholaisilla pelottelevia mustia veljeksiä!"
Nepä ne isänmaan joka kolkassa seisoivat läpipääsemättömänä muurina rahvaan heräysmahdollisen järjen tiellä. Tämä se oli se mailman itsevaltiaan järjestämä jesuiittaketju, joka raamatut kainaloissa oli siroitettu ympäri maan ja jolla oli asiamiehensä ja ilmiantajansa joka kylässä, niin -- joka mökissä, missä vain virsikirjaa veisattiin tai katkismusta muistista mongerrettiin. Juuri moisen ketjun olemassa-olo se oli vikapäänä siihen että isänmaassa parhaikaa niin tyynesti siedettiin valtiollista sortojärjestelmää. Niin äärettömän särmäkkäät ja hirveät olivat näet vanhoillisen oikeauskoisuuden seuraukset, niin laskemattoman mahtavat ja laveat sen ihmemeren mainingit, jota suuren Galilealaisen tarinoitiin myrsky-yönä uppoamatta asteelleen -- silloin kun omat opetuslapsensa häntä luulivat kyöpeliksi. Jumalan sallimaksi koettelemukseksi oli nimittäin suurin osa Suomen kansaa käsittänyt Idän hyökkäykset, piispat siitä julkisesti saarnasivat. Ristissäkäsin ne piti kärsittämään, minkäänmoiseen vastarintaan nousematta. Niinhän muka oli kaikkivaltiaan Jumalan tahto, niinhän muka lunastaja Kristuksen vaatimus. Kristuksen? Suurkapinoitsijan, joka ei ollut säikähtänyt hallitusherrainsa langettamaa kuolemantuomiotakaan totuudentuntonsa tähden?...
Se ei näyttänyt vaaralliselta tuo ketju pyhätamineissaan, virsikirjat kourissaan, mutta se oli sittenkin -- kaikista ketjuista vaarallisin! Sillä koko isänmaan kohtalo näytti riippuvan siitä, milloin terveen järjen valo oli pääsevä tunkeutumaan sisään kirkon kaikista ristikkoikkunoista -- valaisemaan Suomen raskasveristä uskonväkeä.
Eiköhän, eiköhän tuota aikaa koskaan ollut tuleva? -- --
Päivä jo hämärtyi, iltatähdet syttyivät poromiehen pään päällä. Neljännes neljänneksen perästä lumisia pintoja oli soljahtanut hänen taakseen, sinne oli häipynyt syrjäkylän jylhä järvi talvi-illan raukenevaan ruskoon. Tie suikersi nyt yli harvametsäisen kannaksen, pitkin avonaista jokivartta, missä vesi mustana kiilui kammottaen kylmänuhollaan. Sitten viskausi tie taas alhaiselle järvelle sekä kiersi, kaarsi kautta viidakkorantaisten lahtien korkealle honka-kankaalle, missä kymmenet nikamat ja mutkaukset armottomasti nakkelivat ja heiluttelivat köykäistä pulkkaa. Oli enää ainoastaan puolen peninkulmaa Kurjalan pääpappilaan.
Reino Frommerus tunsi lapsellista iloa lähestyessään vanhaa kotipappilaansa, jossa tiesi vanhempainsa häntä hellämielin odottelevan Karja-Marin lämmittämään saunaan ja runsasruokaiselle illalliselle. Hän päästi poronsa valtonaan vierimään viimeistä myötämäkeä eikä saattanut olla tuntematta tervettä ylpeyttä, urheilijan itse-ihailua että niin uljaasti suoriusi alas "Pöksämuorin törmästä", jota pimeässä pidettiin kovin vaarallisena. Helskytellen ja hilpeästi hihkaillen ajokkaalleen laski hän laukalla yli soukan Syväjärven niin että mäntyiset viitat kuin aidanseipäät vilasivat molemmin puolin linjasuoraa tietä. Ja samaa vauhtia läksi hän vihdoin puhkaisemaan viimeistä korpea, joka jo kuului kotipappilan metsään.
Mutta yhtäkkiä pysähtyi poro niin että pulkka töytäsi sen haaroitettujen koipien alitse, ja poromies kuuli ryskettä ja kovaa karjuntaa edestään.
-- Tpruu tamma, tpr... perkeleen porojätkä... tpruu saatana... no nyt tuli kummat, voi perrr-hana minkä teki... taluta tiepuoleen se koikkeli -- kuka perrr-kele lienetkin... saatanan helevetti... saverikot tässä katkee ja aisat... tpruu, tpruu --!
-- Mikä siellä on hätänä? huusi poromies, hämärästi nähden, kuinka pitkä resla huppelehti lumessa yli kantojen päin ryteikköä.
-- Älä aja perrr-kele, tpruu tpr...
-- Enhän minä ajakkaan! huusi poromies tyynesti, malttamatta lisätä: -- Ketä siellä niin komeasti kyyditään?
-- Pappia, perrr-kele, tpr... älä aja...
Reslan perästä, koko ilmanrannan pimittävän möhkäleen sisästä kuului nyt pastori Möhkösen äräkkä ääni:
-- Kuka se on se laiton kulkija valtatiellä... kuvernöörille minä valitan. Ilmoitappas nimesi! Hähää, hehee -- taitaapa olla maisteri Frommerus. N-niin n-niin, kyllä muistetaan. Käräjiin minä semmoiset herrat... Vai sillä tavalla... vai sillä tavalla sinä... pappia virkatoimissa... ähhää... pr...
Ja pastori Möhkösen katkera viha koko Frommeruksen sukua vastaan pulpahti nyt tähän satunnaiseen yhteentörmäykseen.
-- Noinko puhuu kristitty pappi? huusi rovastinpoika koettaen kiskoa itsepäistä poroansa pois tieltä ja kaahlaten vyötäryksiään myöten syvässä lumessa.
-- Näin se puhuu! kiljui kappalainen yhä enemmän ärtyneenä. -- Malta sie, malta sie... sinä olet minua aina näykkinyt, töykkinyt, vaan nyt saat nähdä että siitä leikistä tulee äkkiloppu... kuvernööriin minä sinut... oikeuteen minä sinut... leivän minä sinulta... vien! huusi pappi.
-- Saat veikkonen kunniankin! huusi poromies vastaan. -- Jos sillä elät! lisäsi hän.
-- Vai niin, vai niin! Minä en sinun kunnioitasi tarvitse... Tiedä se! Sinulla ei ole... kunniaa...
-- Yhä kristillisempää! ivasi toinen myös jo suuttuneena. -- Ihanhan sinä, Matti, olet kuin juovuksissasi! Kunhan et, hyvä veli, liene lähteissäsi ryypännyt sitä ainetta, jota olet sairaille viemässä -- Kristuksen verta?
-- Ts! kuulitko sinä Antti, miten se sanoi, kuulitko sinä? karjui pastori kyytimiehelleen.
-- Tpru! enhän minä mitä kuule kun tuo hevonen perkele... älkää ajako siellä... maisteri... tai viekää syrjään... pr...
-- Voi julkijumalatonta miestä! sähisi pastori pompahdellen kuin matkakarhu häkissään puoleen ja toiseen reslassa, joka alati oli kaatumaisillaan, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Hevonen korskahteli ja pärskähteli sieraimet levällään, väristen joka jäseneltään ja tuontuostakin hypäten pystyyn. -- Sanoppas toinen kerta! Hähää, ehee -- tästä se juttu nousee ihan keisariin asti... pyhää henkeä olet pilkannut... Ja vielä -- rovastin poika? Mene hele...
-- -- -- -- -- --
Enempää ei Reino Frommerus voinut kuulla, sillä samalla silmänräpäyksellä oli nälistynyt poro, kiusautuneena siitä ettei päässyt kotiin, äkisti riuhtaissut hänet seljälleen vasten pulkan terävää perälautaa ja isku oli sattunut niin kipeästi vasten lantioluuta että kaikki musteni poromiehen silmissä, yksin taivaan tähdetkin, ja hän vastustamattomasti pyörtyi, veren humina korvissaan...
Kun hän sitten vähitellen tointui itsetajuntaan, joka tuntui hirveältä järjenponnistukselta ennenkuin yksilöllinen minuus selveni, huomasi hän venyvänsä seljällään porohihnan perässä, joka aina oli kiedottuna oikean käsivarren ympäri, ja poro laahasi häntä pulkan perässä hiljakseen juosta nulkaten kotiinpäin. Lappalaislakki oli pudonnut lumeen, seljässä ja päässä tuntui kamalaa kivistystä, nenästä tihkui verta. --
Vaivoin sai hän poron sen verran pysäytetyksi että pääsi kompuroimaan pulkkaansa, jonka pohjalle vaipui makuulleen sietämättä enää istua selkänojaa vasten. Poro sai mennä ominvaltoinsa pihaan asti, jossa pappilan rengit kiiruhtivat auttamaan tulijaa. Viileskelevää kipua tuntien ja heikkona hoiperteli Reino Frommerus huoneeseensa, jossa äitiruustinna parhaillaan oli sytyttämässä lamppua...
-- Herra jumala, mitä sinulle on tapahtunut...? minkä näköisenä sinä tulet, rakas...!
-- Poro -- riivattu... Möhkönen -- juutas... soperteli poika.
-- -- --
Hänet pantiin heti vuoteeseen ja pian hän nukahti väsyneenä Karjalan matkastaan ja mielenliikutuksistaan, mutta kun hän aamulla pyrki ylös, ei hän mitenkään kyennyt nousemaan istualleenkaan. Olipa kuin lantioluun kohdalta olisi miestä ammuttu tykin kuulalla... Silloin oli pakko kutsuttaa pappilaan kylän taitavin hieroja-akka. Yhdeksän vuorokautta täten maattuaan pystyi Reino herra vihdoin nousemaan jalkeilleen sekä uskalsi taas hiukan ajaa porollaankin, jolta siinä korvenrytäkässä oli katkennut toinen sarvi.
"Se liikkuu kuitenkin!" ikäänkuin kuiskasi galileimainen ääni hänen sisässään.
Ja hän jo nauroi yhteentörmäykselleen pastori Möhkösen kanssa.
7.
Pastori Möhkönen neuvotteli akkain kanssa kaikesta, mikä tapahtunut oli seurakunnassa, ja kokoili laumaansa. Hänen tekopyhät sanansa olivat langenneet hyvään maahan ja maa kasvoi monikertaisen hedelmän. Uskolliset sanankuulijat tiesivät lisän kanssa kuvailla, mitä hirveitä asioita olikaan tapahtunut Pyhämäen talossa silloin kun maisteri Frommerus siellä oli käynyt, ja kappalaisen ihrainen sydän oli visusti kätkenyt sen jumalattoman yhteentörmäyksen, mikä hänelle itselleen oli sattunut talvisella taipaleella rovastinpojan kanssa. Tomppelimaistapa olisi ollut sivuuttaa niin kiitolliset aiheet vaikenemisella tai kristillisellä anteeksi-annolla.
Isänmaallinen innostus ja korkeakirkollinen inspiratsiooni siis leimahtivat ilmi kurjalaisessa Kristuksen-palvelijassa.
Hänen harkintansa mukaan oli tapahtunut neljänlaatuinen rikos.
Ensiksi: uskonnon häväistys, sillä maisteri Frommerus kuului revittäneen alas taivaat ja helvetit -- siis kieltäneen autuuden- ja rangaistuksen opin, hyvät ja pahat enkelit... Toiseksi: majesteettirikos, jonka laadun herra Bobrikoff, nöyrien suomalaisten suurkansallinen suojelija parhaiten ymmärtää mahtoi... Kolmanneksi: kunnianloukkaus sielunpaimenta vastaan niin törkeä, ettei sille kirkkolaissa löytynyt sopivaa sanaa vastineeksi; rovastinpoika oli pilkannut siunattua rippiviiniä ja puhunut Vapahtajan verestä aivankuin alkohoolijuomista! Sekä neljänneksi: luvattomalla elukalla ajeleminen yleisellä valtatiellä, joka oli vasten voimassaolevaa lakia. Ynnä muuta, ynnä muuta.
Matti Möhkösen kansliassa tehtiin työtä. Laiskasta kappalaisesta oli äkkipäätä tullut vireä mies. Tutkisteltiin syvällekäyvästi sekä maallisia että hengellisiä lakikirjoja ynnä lisäksi bobrikoffilaisia erikoisasetuksia. Siunatuksi lopuksi ryhdyttiin kirjoittamaan asiakirjoja ja dokumentteja. Herra sielunpaimen käsitti täydellisesti asemansa pyhyyden: hän oli kaikessa johtavana tähtenä, kirjoitti ovelat konseptit, puhtaaksikirjoitutti ne luotettavalla kirjanoppineella talonpojalla, mutta poltti heti kaikki käsialat, mitkä olivat uloskäyneet hänestä itsestään: Ei edes omaa allekirjoitustaan hän ainoaankaan paperiin pannut, vaan niinkuin näkymätön male spiritus hän ne kaikki ainoastaan leimasi hyväksyvällä katseellaan. Isä Jumala oli hänelle jo koulupoikana antanut varovaisuuden nahkaasäästävän lahjan.
Kaapro Kinttunen, Aapo Tinttanen ja eräs talonpoika Pekka Renttunen -- nepä ne allekirjoittivat nuot valituspaperit. Ja tapahtui se eräänä myöhäisenä yönä, kun kauppias Naukkunen nassakoineen parahiksi oli saapunut kaupungista ja iloitsi pyhäin ihmisten yhteydessä. Sinä yönä sanotaan pappi Möhkösen suuta-antamisella suudelleen talollista Renttusta, eikä se suinkaan liene ollut mikään Juutas Iskariotin suudelma.
Mutta kuka ottaisi kirjoittaakseen päällekirjoituksen siihen kirjelmään, joka oli menevä hänen ylhäisyydelleen, herra kenraalikuvernöörille? Ei siihen alamainen Renttunen tuntenut itseään kyllin päteväksi. Koko koplan järki näet sanoi että se, jos mikään oli piirustettava venäjäksi. Muuten se muka tulisi hyljätyksi siellä pääpaikassa Helsingissä, paiskatuksi avaamattomana lokaviemäriin.
-- Eikös herra pastori sitten osaa?
-- Heh, heh, enhän minä... valehteli kirkon mies -- minulla tuli luetuksi koulussa vain raamatun alkukieliä. Puoliääneensä hän kuitenkin solkkasi: Finljandskomu generalgubernatoru Jevo Velitshestvu Nikolaju Ivanovitshu Bobr...
-- Kyllä herra pastori ossoo, koskapa puhhuukin!
-- Heh, heh, enhän minä... minä en toki muista kirjaimiakaan.
-- Eihän tässä kirjaimia tarvihekkaan kuin ryssän hospotiluita! väitti Renttunen, mutta pastori selitti että kyllä tässä kirjaimiakin tarvittiin, se muka muuten ei tule perille oikeisiin käsiin. Ja perille täytyy -- majesteettirikos.
-- Kekä tässä sitten säätänee, saakuri?
-- Jos olisi kirjuututtaa ihtellään maisteri Romeruksella? arveli Renttunen -- se piessä osaa venättä.
-- Ei helkkarissa! varoitti pappi. -- Se heti haistaisi mitä on tekeillä.
-- Antaisi haistaa. Keisari on meijän puolella!
-- Jaa, jaa, -- jatkoi pappi rypistäen kulmiaan, mutta ei nyt passaa. Täytyy olla varovainen, se on venäjäksi -- astarooshnyi. Vaan ehkäpä opettaja Limaskainen --?
-- Vie ja vikise!
Kansakoulunopettaja Lalli Limaskainen, nuori, sileänaamainen olento, joka vasta hiljan oli saapunut pitäjään, kutsuttiin salaiseen kokoukseen pikkupappilaan, voideltiin tarpeenmukaisesti paloöljyllä sekä istutettiin kirjoituspöytään.
Renttunen nimitteli tullutta "maisteriksi" ja sekös kunnianhimoista miestä mairitti varsinkin syystä siitä ettei ollut seminaariakaan läpikäynyt, vaan muuten onnistunut pujahtamaan koulumestarien pyhään säätyyn. Ikävä kyllä: ei opettaja Limaskainenkaan taitanut keisarillista kieltä, vaan suostui tämä nurkkasihteeri kirjoittamaan päällekirjoituksen ainoastaan sen mukaan kuin pastori Möhkönen saneli -- kauniilla suomalaisilla kirjaimilla venäjäksi. Lalli Limaskaisen kaunis käsiala oli jo kiertokoulupoikana herättänyt huomiota, ja osaksi senkin tähden oli nuorukaisesta tehty kansanlasten opettaja naapuripitäjään, josta nyt oli siirtynyt tänne. Olisipa ihme, jos noin sirolla tyylillä kirjaeltu kirje ei luikertaisi perille herättämättä ansaittua huomiota!
-- Eihän tästä vain linnaan joutune?
-- Kyllä tiilenpäitten lukeminen nykyään kuuluu muille eikä meille, -- lohdutti sielunpaimen samalla ikäänkuin pesten kätensä kaikesta mitä hänen kansliassaan oli töhritty.
-- Ja nyt postiin!
-- Ei saa konttoorin kautta, -- neuvoi pappi sormi pystyssä -- voisi vihi haista.
-- Entäpä kapitulin kirja?
-- Ei sitäkään.
-- Miten nämä sitten...?
-- Kaupunkimiesten matkassa!
Se sopikin hyvin. Kinttusella ja Renttusella oli muutenkin meno kaupuntiin. Kinttunen siis otti kuormansa päälle kapitulin kirjan, Renttunen kenraalikuvernöörin raportin.
-- Ja muistakaa ettei minua saa höyhenen haituvallakaan sekottaa. Te syytätte seurakunnan ja kansan puolesta, -- kuiskutteli pappi lähteville.
-- Tuota... montakos litraa pastorille tuodaan sitä...? kuiskasi vuorostaan Kinttunen.
-- Ssh, ssh, suhisi pastori. -- Ei sitäkään asiaa sovi minun nimeeni toimittaa.
Kaupunkiasiat sovittiin järkevästi, ja miehet läksivät pienessä viinan hiprakassa kuuraisin hevosin ja kitkuttavin resloin pitkille talvisille taipalille yli järvien, halki lumisten vaarojen. Korpi kuivasti kumahteli heidän etenemiselleen... Mutta pastorin mieli oli sinä päivänä pehmyt kuin kesävoi kirkastuksena, hän oli ylen ystävällinen kaikkia kohtaan, hymyili parran täydeltä akkunasta, kun maisteri Frommerus sattui ajamaan sivu, eikä ollut enää ikäänkuin tietääkseenkään kireistä väleistä. Rovastillekkin kirkon sakastissa tavattaessa seuraavana aamuna oli kappalainen kovin kohtelias, ei kääntänyt leveätä selkäänsä, vaan pyysipä rovastin ruustinnoineen välttämättä käymään heilläkin, se Taavakin kun sitä niin oli kärtellyt. Rovastivanhus oli hyvillään että välit pappien kesken vihdoinkin näyttivät korjaantuvan...
Ja heti samana iltana hän sinne ajoikin karhuntaljareessään ruustinnan kanssa. Mutta Reino Frommerus jäi kotiin viettäen pyhäiltansa tuttavallisessa keskustelussa renkien ja piikain kera pirtin puolella.
-- -- --
Tulivat sitten takaisin pappilan vanhukset myöhään yöllä, poika maisteri jo oli nukkumaan menossa kun he molemmat hänen huoneeseensa astuivat posket punertavina pakkasesta ja peräti virkeällä tuulella.
-- Terveisiä! Hälsningar!
-- Taisi olla hauskakin? kysyi poika.
-- Möhkönen oli oikein hyvällä tuulella, selitti isärovasti kävellen edestakaisin huopasaappaissaan ja sytytellen piippuaan. -- Ajatteleppas: meille tarjottiin illallinen, jollaista kunniaa ei ole tapahtunut koskaan ennen siinä talossa. Siitä Taavasta on tullut niin kohtelias, kysyi se "miksi ei maisterikin saattanut tulla."
-- Sylttiäkin tarjottiin, -- kertoi ruustinna.
-- Vai niin...
-- Joo! vakuutti ihmisistä hyvää uskova rovasti puhaltaen vaakunasavuja, -- kyllä ne nyt olivat niin erinomaisen ystävällisiä...
-- Hm, -- sanoi poika paulapieksujaan päästellen. -- Kunhan ei olisi pahan edellä.
-- Sitä minäkin, -- sanoi ruustinna ruotsiksi ja alkoi kuvailla, miltä pastorin silmien ilmeet hänestä olivat näyttäneet.
-- Sillä jesuitalla on pitkäsiima järvessä, siitä voitte olla varmat, -- päätteli Reino. -- Huomenna otan selon.
-- Hyvää yötä nyt lapsikulta, nuku rauhallisesti. Mutta Reino Frommerus ei nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Hän näki ilkeitä unia mustista ja punaisista miehistä...
Seuraavana aamuna hän eineen jälkeen valjasti poronsa ja läksi ajamaan nimismiehen luo, joka asui peninkulman päässä pappilasta. Nimismies otti hänet rypistetyin kulmin vastaan. Hän oli urkkinut että harvinaisia ilmiantoja oli tekeillä pitäjässä ja oli vihoissaan.
-- Mitä hittoa sinun oli pakko mennä niitä kuvia repimään? Nyt ne minutkin sotkevat juttuun.
-- Pyhämäen isäntähän tuo itse ne repi ja poltti, -- puolustihen toinen.
-- Polttipa kuka hyvänsä, minä saan nuuskua -- sinun tähtesi!
-- Et taida pitää nuuskusta?
-- En.
-- Pelkäät nahkaasi?
-- En! Mutta vihaan poikamaisuuksia.
-- Oletko ehkä ryhtynyt toimenpiteisiin?
-- Olen lähettänyt konstaapelin ajamaan takaa Renttusta, jolla on ilmiantokirje sinua vastaan. Täytyy kai käyttää mahtiasemaansa.
-- En kiitä sinua. Näyt ajatelleen enemmän itseäsi kuin asiaa ja minua.
Nimismies loi rovastipoikaan pienet, tulipilkkuiset silmänsä.
-- Etkö sinä ymmärrä että sinutkin voidaan karkoittaa maasta, jos sellainen raportti saapuu perille?
-- Karkoittakoot! sanoi Reino Frommerus jäykästi, vaikka hänen sisässään värähteli kimppu kirveleviä tunteita.
Nimismies näytti lauhtuvan. Tarjosi tupakkaa ja kahvia vieraalleen, toimitti ruokaa ja piti hyvänä. Jutteli sitten yksityiskohtaisemmin mitä oli kuullut. Reino Frommerus sai tietää että päällekirjoitusta tuohon ilmiantokirjeeseen oli kutsuttu tekemään uusi kansakoulunopettaja Limaskainen. Akkaväen kautta sekin tieto oli suikertanut maapoliisin korviin ja sieltä heti nimismieheen. Missä määrin pastori Möhkönen oli asianosallinen, sitä ei nimismies tietänyt.
-- Se kettu osaa aina lakaista jälkensä omalla hännällään, -- arveli hän. -- Ei sille tekisi pahaa toinen korvapuusti.
-- Toinen?
-- Niin, -- sanoi nimismies naurahtaen ja kertoi kuinka hän pari vuotta sitten eräissä talonpoikaishäissä, kun pastori Möhkönen oli kerskunut voimiaan, oli antanut humaltuneelle sielunpaimenelle sellaisen korvatillikan että toinen oli pyllähtänyt permantoon ja mörissyt kuin karhu. -- Siitä asti se minua respekteeraa, -- vakuutti hän kierrellen karkeita viiksiään, jotka aina törröttivät ympäri suun.
Nimismies pyysi toveriaan jäämään iltaan asti, jolloin saapuisi muitakin vieraita ja jolloin totiakin maisteltaisiin saloseudun yksitoikkoisuuden ratoksi, mutta maisteri Frommerus ei tällä kertaa suostunut taloksi jäämään. Aika oli hänestä yksityisiin ilotteluihin liian vakava.
Hän läksi porollansa palaamaan poikki järven ja kohtasi maakaistaleen rannassa vastaantulevan hevosmiehen, jonka tunsi konstaapeliksi. Hän aikoi ajaa sivu mitään kyselemättä, mutta konstaapeli pysäytti hänet ja kertoi palaavansa takaa-ajosta, joka oli kokolailla luonnistunut. Kirjeen kuului Pekka Renttunen omin käsin repineen neljän penikulman päässä Kurjalan kirkolta ja palaset olivat hajonneet taivaan kaikkiin tuuliin. Ei ollut raato antanut sitä eheänä takaisin, vaikka toinen sitä tiukasti oli vaatinut. Oli se ollut aikamoinen käsikahakka keskellä talvista taivalta...
-- Ja saa nyt maisteri rauhassa ajella kotiinsa, -- arveli konstaapeli omituisesti välähtelevin silmin ja nykäsi hevosensa menemään.
Reino Frommerus oli konstaapelin silmäin välähdyksestä lukevinaan että mies yhtähyvin olisi suonut hänelle rauhattomankin kotiinajelun. Jos nimismies olisi sattunut olemaan toista maata, niin konstaapeli empimättä olisi totellut päinvastaisiakin komennuksia. Oli jo kerran oireita sinnepäin näkynytkin, mutta nimismies oli erottamisen uhalla kieltänyt kaiken kalastelemisen bobrikoffilaisen virkavallan sameissa vesissä. Onni tosin että nimismies itse asennoi siksi kaukana kuvernööristään ettei tuon nousukasherran kotkankynnet tähän pitäjään asti ulottuneet. Konstaapelin ja maapoliisien siis täytyi totella perustuslaillisiakin käskyjä, jos halusivat elää nimismiehen suosiossa.
Reino Frommerus, erottuaan konstaapelista ajoi suoraan opettaja Limaskaisen luo. Tämä oli parhaillaan tunnilla, joka jostakin syystä oli lykkäytynyt tavallista myöhempään. Maisteri Frommerus hiipi voimistelusaliin ja, istuutuen rikkinäiselle höyläystelineelle, päätti odottaa oppitunnin loppumista. Ohuen lautaoven läpi saattoi hän selvästi erottaa, kuinka nuori opettaja siellä parhaillaan opetti raamatunhistoriaa lapsille.
-- Mikä sen vuoren nimi oli, jolle Mooses kiipesi? kuuli hän opettajan kysyvän.
-- Siinain vuori, vastasi kimakka ääni.
-- Kuka Mooseksen sinne käski nousta? kysyi taas opettaja.
-- Herra! vastasi vielä kimeämpi ääni.
-- Mikä herra?
-- Jumala!
-- Niinpä tietenkin. Ja mitä varten? tutki opettaja.
-- He siellä puhelivat keskenään, -- kuului joku vastaavan reippaasti.
-- Mistä he puhelivat? kehitti yhä opettaja.
-- Tauluista.
-- Minkälaisista tauluista?
-- Rihveli...
-- Älä höpise! Sano sinä Veeru?
-- Kivisistä tauluista!
-- No niin. Mitä niillä tehtiin? Pikku Taneli!
-- Niihin kirjoiteltiin! huusi ylös pimpahtaen Pikku Taneliksi kutsuttu.
-- Kuka niihin kirjoitti?
-- Ka Jumala!
-- Älä sano "ka Jumala", vaan Jumala yksin.
-- Jumala yksin!
-- Herrajumala kun sinä olet kollo. Miten pitää sanoa, Petti Juntunen?
-- Jumala!
-- Niin. Montako niitä oli? Santeri!
-- Jumala on yksi, vaan hänessä on kolme eri persoonaa! vastasi Santeri.
-- Herrajumala, kuinka te sotkette, minähän kysyn kivisistä tauluista. Montako niitä oli?
-- Kaksi!
-- No hyvä. Mitä Jumala niihin kirjoitti?
-- Kymmenen käskyä.
-- Oikein. Mutta kuka tietää miksi niitä käskyjä oli justiinsa kymmenen? Sitä ei seiso kirjassa, vaan ehkä joku arvaa?
Mutta ei kukaan oppilaista kuulunut vastaavan. Opettaja sai itse selittää viisautensa: