Part 10

Kaikissa niissä taloissa, joissa hän menomatkallaan oli pistäytynyt, oli hän huomannut että ihmisten kotielämä oli huonoa, paikoin raakaakin, jopa alhaista, ja että hänet oli vastaanotettu ihmisellisesti ainoastaan sentähden että hänen isänsä sattui olemaan seurakunnan esimies, jonka kanssa rahvas oli välttämättömissä asioissa. Mutta jumalanrauhaa ja lämmintä kristillisyydentuntoa hän aniharvassa oli havainnut. Ihmisarvon mittarina korvenkin keskessä oli hän selvästi vainunnut pidettävän vain sitä, missä määrin joku talonpoika oli varakas tai köyhä, mutta ei kukaan siveellisyyden vaa'alla osannut punnita vaikuttimia, miksi yksi noin oli paisunut varakkaaksi, toinen noin sortunut auttamattomaan köyhyyteen. Viekkautta ja keinottelukykyä pidettiin taivaallisena lahjana. Rahamiestä ja pomoa kunnioitettiin Jumalan suosikkina, kurjaa köyhää avustettiin ainoastaan silloin kun oli pakko avustaa -- oman maineensa vuoksi. Kurjimman köyhän kuolemaa pidettiin jonkunlaisena koiran kuolemana, josta ei kannattanut arvata edes tavallista arvuutusta, joutuiko rievun sielu autuuteen vai kadotukseen. Se oli vain keskiköyhä väestö, jolle pappi ja taivaansalaisuudet parhaiten kuuluivat. Se väestö, joka -- vaikka velaksikaan -- kykeni itselleen kustantamaan sielunpaimenen matkat ja passaukset. Tämä sielunpaimenen kuljettaminen hevosella tai venheellä talosta taloon oli ikäänkuin "ihmeitätekevän jumalanäidin" kuvan kyyditseminen Venäjänmaan sydänosissa: kansa uskoi siitä itseensä tarttuvan jotakin pyhyyttä, jos vilahdukseltakaan sai nähdä vaeltavaa pappia, jonka esivallan oikeiksi todistamat reseptit muka pystyivät pelastamaan lapset ikuisesta kadotuksesta, vaivaiset vanhat tulisesta helvetistä.

Mutta -- aivankuin siellä oikeauskoisten turmeltuneimmissa maanosissa isäpappi ei hievahtanut paikaltaan ilman määrättyä lukua viinaryyppyjä, samoin Kurjalassakin oli elänyt pappeja, jotka eivät lähteneet liikkeelle kuolevan sairaan tai kaukana kastettavan heikon lapsen luo, jollei määrättyä takuuta oltu annettu edestakaisin-kyydistä tai tiedossa ollut asianmukainen holhous perillä ja taipalella. Sitä holhousta varten täytyi toisinaan juosta raahustaa yli vetisten soiden peninkulmien päähän lainaamaan naapuritaloista sokurinkokkareita, kahvinpapuja, tinalusikoita tai muita herrasvehkeitä, joilta pikkuasioilta usein vasta yöpimeässä pääsi palaamaan kotimökilleen.

Ehkäpä korven kansan siveellinen tunto joskus salaa kapinoi moisia ilmiöitä vastaan, mutta helvetinkauhu ja autuudenhimo lukitsi kaikki arvostelevat suut, ja yleinen mielipide myös sanoi että joka kerran pappia tarvitsi, sen oli pakko hänet myös kustantaa ja voiteessa pitää -- aivankuin käytettäessä jotakin tärkeää, yleishyödyllistä yhteistä maanviljelyskonetta. Niin! Sillä kone hän todella oli, pappi, valtion suojelemien ammattikristittyjen keksimä sielujen-pelastuskone, jota tarvitsi Karjalan kunta, jota tarvitsi koko Suomen kansa. Ilman sitä osuustoiminta-konetta ei näkynyt toimeentulevan.

Näin hän ajatteli, yksinäinen matkamies Kurjalan erämailla...

Metsätie, jota hän ajeli, painautui vihdoinkin alas suurelle järvelle, ja kuppelehtien vieri pulkka jäälle, jonka peitti tasainen lumikerros.

Reino Frommerus antoi poronsa laukata ja ihaili luonnon puhtautta tuntien lievää nautintoa talviauringosta, joka hänen selkäänsä paistoi. Ei ainutta ihmisolentoa sattunut hiihtämään järven hohtavalla seljällä. Ei ainutta ihmisasuntoa neljännesmääriin voinut keksiä niillä seutuvilla. Lumoava hiljaisuus vallitsi keskellä kirkasta päivää, aivankuin peninkulmien laajuudelta kaikki, mikä kuului ihmiselämään, olisi nukkunut.

Se oli korven rauha, missä lumet levisivät ympäri kuni äärettömät käärinliinat...

"Ja niin on kansani henkinen tilakin" ajatteli ajaja: "keskellä kirkasta päivää se makaa haudassansa jumalaisen luonnon helmoissa!"

Poro pysähtyi äkkiä kääntyen tapansa mukaan sarvineen päin ajajaa, läähättäen tervettä, lyhyttä läähätystään ja haukaten kiteytynyttä lunta kuin sokeria. Ajaja kaivoi kellon turkkinsa alta ja mittasi matkaa tuntien kulusta. Kolmisen peninkulmaa oli hän taas yhteenmenoon ajellut, ja aika oli poiketa johonkin syöttämään. Koiranhaukku parahiksi kuuluikin hänen korviinsa, mutta taloa ei vielä näkynyt rantametsien suojasta.

Hei kali! -- ja taas sitä mentiin niin että tienviitan-tuppurat vilisivät. Peura oli arvannut isäntänsä ajatukset ja poikkesi hurjasti pienemmälle tielle, joka läksi kohoamaan järven rannasta. Koiranhaukku ylhäällä harmaassa pihassa kävi tiheämmäksi ja äkäisemmäksi. Pulkka nakkelehti saunan ja aitan nurkkiin ennekuin suikersi kartanoon. Koko piha helähti täyteen tiukujen ja kielikellon sointuja, kun poromies sinne karkuutti! Pärepaikkaiset pirtin akkunat olivat tuokiossa täyttyneet lasten naamoilla jäätyneitä ruutuja vasten litistettyine nenineen: "Mikä kummitus olikaan porhaltanut pihaan?"

Puolipimeästä etehisestä kurkisti pari vaimonpuolta, joista toinen näkyi laskevan alas hameensa. Pirtin ovi kuului pahasti narahtavan ja isäntä itse ilmestyi portaille ensimmäiseksi niistäen nenänsä kansalliseen tapaan etusormella ja peukalolla ennenkuin läksi astumaan tulokasta kohti, lakinreuhka takaraivolla. Mutta talon koira oli yltynyt haukkumaan vimmatusti, karvat pystyssä ärhennellen niin liki poromiestä kuin suinkin uskalsi.

-- Hyvää päivää! toimitti Reino Frommerus päästellen poroansa valjaista.

-- Syyti koira! komensi isäntä ja nakkasi haukkuvaa kalikalla. Koira päästi kamalan ulvauksen ja pakeni muristen pirtin porrasten alle.

-- Saisikko talosta vähän jäkälää? äänsi tulija.

-- Mikä sinä oot kulkija, kun sinua koirat niin haukkuu? tokasi isäntä.

-- Olenpahan muuan...

-- Herrako vai ryssä vai lappalainenko?

-- Jätkämiehiä!

-- Vai jätkämiehiä! sanoi isäntä epäluuloisesti muljauttaen mustia silmiään ja meni oikein likeltä tirkistämään. Katseli tarkoin kaikki porovehkeet ja poromiehen puvun päähineestä pauloihin saakka. -- Kun et vain liene oman pitäjän herroja? sanoi.

-- En ole herra! väitti toinen.

-- Rovastin poikia olla taijat, pirhana vieköön? tunnusteli isäntä.

-- Se sattui kuin naulan päähän! sanoi Reino Frommerus naurahtaen.

Ja nyt vasta tuli isäntä oikein kättelemään.

-- Ka terve, terve!

Käytös ja ääni oli muuttunut.

-- Mistä sitä nyt kuletaan?

-- Ilovaaran häistä.

-- Voi hyvänen aika! sanoi isäntä. -- Ihan pakanamaista asti!

-- Eivät ne ole pakanoita!

-- Vai eivät ole, heh, heh... Jussi hoi! huusi isäntä. Nakkaappas sieltä navetasta vieraan porolle jäkälän moskaa. Rikeneen!

Reino Frommerus asteli isännän perässä lämpöisenlöyhkäävään pirttiin. Hän tervehti ensimmäiseksi emäntää, joka ennen kädenantoaan pyyhkäsi sen kuivaksi hameensa helmaan. Jollekkin lapsistakin antoi hän kättä, josta nämät olivat kovasti tolkussaan tuijottaen uteliaina vieraan koreita pauloja ja varsinkin hänen lappalaislakkiaan, sitten taas kiiveten akkunaan ihmettelemään "porroa" eli "toloa", kuten pienimmät hokivat. Tulija valitsi itselleen russakoista paljaimman lavitsan ja istuutui juttelemaan. Emäntä oli heti ruvennut puuhaamaan jotakin suuhun annettavaa.

-- Mikäs tämän talon nimi onkaan? kysyi vieras senjälkeen kuin kuulumiset talonväen puolelta olivat kysytyt.

-- Pyhämäeksi hokevat, -- vastattiin.

-- Mistä tämä niin juhlallisen nimen on saanut? Mikä tässä on pyhää? uteli vieras katsahtaen mustankiiluviin orsiin päänsä päällä.

Isäntä ja emäntä nauraa hykähtivät molemmat iskien silmää.

-- Ka mitäpä hänessä... vanhassa rähjässä... mutisi isäntä.

-- Papit hänet lienevät pyhittäneet -- selitti emäntä. -- Eri nimellä tämä kuuluu olevankin vanhoissa kirjoissa. Tuo kai se ukkovaari paraiten tietäisi...

-- Hoi vaari, mikäs talon vanha nimi on? huusi Reino Frommerus reippaasti vanhukselle, joka näkyi kyyköttävän ylhäällä muurin pankolla ähkyen hirveässä kuumuudessa.

-- Heäh? kuka hoasteloo? kuului muurin päältä.

-- Vieras kyselee jotta mikä meidän talon vanha nimi on? kimahti emäntä vanhuksen korvaan kurkottaen.

-- No, no, kuulen mie vähemmälläi! -- murisi ukko. -- Puitto-tuota, kekä se on se vieras siellä, ottiatuota?

-- Kirkkoherran poikia tämä on! esitteli emäntä.

-- Tämänkö meijän kirkherran puitto-tuota? uteli ukko.

-- Ka tämänpä, tämän Rommerin, älä nyt tyhjiä. Maisteri se on!

-- Mittee heän puitto-tuota teällä virkailoo, ottiatuota? yhä tinkasi vanhus.

-- En minä mitään virkaile! sekaantui asianomainen.

-- Heäh? mittee heän, puitto-tuota, sanoo?

-- Että en ole mikään virkamies, vaarikulta! huusi papinpoika.

-- Mikä heän sitten, puitto-tuota, olloo, ottia-tuota? tokasi ukko.

-- Poromies vaan!

-- Heäh? Minulla tuo kuulon raato, puitto-tuota, on vähän rappeutunna, ottia-tuota.

-- Poromies! karjasi Reino Frommerus.

-- Hä -- hä -- hä! nauraa häkätti vanhus niin että hänelle tuli kova yskänkohtaus.

-- Ei sen kanssa kannata puhella, -- virkkoi isäntä. -- Höperö sitä jo narrailee.

-- Mutta tahtoisin minä sittenkin tietää talon vanhan nimen, -- tinki Reino Frommerus itsepäisesti.

Oli kuin uuniukko tällä kertaa olisi kuullut.

-- Tämä on, puitto-tuota, alkujaan Velhovaara, kähisi hän, -- eikö se Severi, ottia-tuota, sitä muista? Jopa niin jotta Velho. Se Winkhuusi vainaa, ottiatuota, tämän Pyhämäeksi pyöräytti, puitto-tuota. Jopa niin jotta Pyhä... uoh. Vaari huokasi raskaasti.

-- Kuka se Winkhuusi oli? kysyi nuori maisteri.

-- Wiinhyyti, Wiinhyyti se, on ollunna, -- sekaantui nyt puheeseen vanha muori karsinasta. -- Sen tuon vaarin kielenkanta ei keänny niihin viinimmän sorttisiin nimmiin. Se vain sitä puittoansa pupattaa. Niin vain että Wiinhyyti.

-- Svinhufvud ehkä? muisteli Reino Frommerus koettaen pysyä vakavana.

-- Se se, no justiin! tepä tuota osaattai latinaa! sanoi muori.

-- Ei se ole latinaa, -- hymähti maisteri.

-- Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, -- kiiruhti muori korjamaan, -- se on inkelskaa, minä olin tytön suikareena lapsenlikkana Nyyluntissa, siinä kirkonkylässä, niin se kauppias vainaa puhui Inklannin maassa kerran seilanneensa. Niin vain että Wiinhuuti. Vaan se tuo vaari...

-- Pappiko se oli se Svinhufvud? keskeytti vieras.

-- Pappi, pappi ja hyvä olikin pappi, -- kiiruhti muori selostamaan. -- Kova oli hengen mies, ylen äijä kova. Se kerran katkismuksella Rosolan Aapelivainaata päähän ropsautti ja vielä ropsauttaessaan sanoi jotta "siinä sulle autuuven oppia iäksi", vaan Aapelipa käräjiin tammasi, niin tynnyrin rukiita sai maksaa kipurahoiksi, pappi...

-- Vai niin. Ja nyt ne molemmat makaavat haudassa? tuumi Reino Frommerus.

-- Hauvassa, hauvassa, missäpäs ne mualla kuin hauvassa... Jessus siunatkoon! siunasi muori ja alkoi kiivaasti kartata villoja.

Vaari kuului käheästi rykivän muurin päällä.

-- Velhovaara on minusta paljon kauniimpi nimitys kuin Pyhämäki! jatkoi pappilan maisteri puheitaan.

-- Mittee hyö pakajaat, puitto-tuota? murahti uuniukko.

-- Vieras sanoo jotta vanha nimi on kauniimpi! tulkitsi taas emäntä, jonka puheen vaari oli tottunut erottamaan.

-- Hä -- hä -- hä! välttää! Ottia-tuota vai kauniimpi! Vai niin tämä papinherra, puitto-tuota raataa... Hä -- hä -- hä...

-- Ei minussa paljon ole pappiutta! virkkoi vieras koetteeksi, minkä vaikutuksen tämä vanhukseen oli tekevä.

-- Että mitenkä sanoo? Minulla tuo kuulon raato on vähän rappautunna, ottia-tuota.

-- Ei sano hänessä olevan paljon pappia! tulkitsi emäntä.

-- Hä -- hä -- hä -- puitto-tuota, eihän sitä joka penikasta lintukoiraa! pälpätti ukko nauraen pitkää kummallista naurua ja kyhnytteli ruumistaan, joka nähtävästi oli syöpäläisten vallassa.

-- Oletko siellä vähemmällä, -- murahti isäntä vanhalle isälleen. -- Ihan rapninki karisee.

-- Antaa vaarin nauraa terveydekseen, -- puolusti Reino Frommerus.

-- Mitäpä höperön terveyvestä! arveli isäntä. -- Kohta se kumminkin kuolee. Täissä kuin eläin...

-- Eikö häntä käytetä saunassa?

-- Kuka sille saunaa... semmoselle!

-- Älä sinä Severi puhu, -- sekaantui emäntä luoden vihaisen silmäyksen mieheensä -- onhan sitä vaaria käytetty kylyssä. Vieras tekee hyvin ja käykää tuonne pöksään! toimitti emäntä.

Reino Frommerus läksi kamariin isännän opastamana kulkien läpi kylmän etehisen. Kylmä oli kamarikin, johon hänet vietiin ja ilma siinä peräti ummehtunut seinässä roikkuvine vaatteineen. Ikäänkuin verellä maalatun pöytäkaapin ylitse oli levitetty riepu, jonka päällä tökötti rikkolaitainen kahvikuppi eriparisine vateineen. Sokuripalat olivat isoja, mutta tahraisia ajelehtien märäksi pyyhkäistyllä pöydän kamaralla. Kerma sitävastoin seisoi valkoisessa pahkakauhassa. Emäntä tuli perässä kantaen hiilimustaa pannua.

-- Jos vieraan niinkuin passaisi kahvia ryypätä...

-- Kiitoksia...

-- Ne on nuo talonpojan rustingit rouvinsekaset...

-- Kyllä nämä minulle välttää...

Ja vieras alkoi mielihyvällä särppiä sisäänsä tulikuumaa, pikimustaa, väkevästi suolattua kahvia väliin haukaten omia matkaeväitään.

Isännän kanssa sitten kahden jäätyä kamariin, hän alkoi katsella ympärilleen.

-- Minkätähden teillä on seinässänne tuo kamala helvetinkuva? kysyi hän.

-- Ka se tuo Selema sen ilmanaikojaan... tässä keväällä reppuryssältä... jo minä sille sanoin että kannattaneeko tuo kahtakymmentä penniä, vaan se tinkasi jotta lasten lystiksi ottaa pitää... ka eikö siinä olekkaan sitä ilopaikkaa? säpsähti isäntä ja nousi katsomaan värikuvaa haparoiden mustilla sormillaan "taivasta."

-- Ka sitähän minäi. En minä toki muuten hänestä kahtakymmentä penniä oisi raahtinutkaan antaa, vaan se tuo Selema pimpatti, niin panna rätkättiin kamarin seinään, jotta niinkuin viinimmälle näyttäisi... selitteli isäntä.

-- Ei olisi kannattanut penninhyrrää noin huonosta tavarasta maksaa! sanoi papinpoika.

-- Vai niin on huononsorttista paperia! No se tuo ryssä...

-- Minä tarkoitan että kuvan ajatus on roskaa! opetti toinen. -- Eihän niitä tuommoisia taivaita eikä helvettejä missään...

-- Vai ei, vai ei! ihmetteli isäntä. --

-- Ja mitävasten tuo sanansasyöjän naama suomalaisen talonpojan seinässä? jatkoi hän sitten.

Mistä lienee poika Jussi markkinoilta... Eikös se ouk sen pääherran kuva?

-- Jos lienee. Vaan eihän sitä oikeat ihmiset seinäänsä pakotta riipusta. Ettekö ole sattunut kuulemaan Bobrikoffista? kysäsi vieras.

-- Eipä ou kuultuna tänne-asti... sanoi isäntä ja kynsi korvallistaan.

-- Sehän elää siellä Helsingissä...

-- Vai Helesingissä hällä on korttelipaikka. Joo.

-- Ja sieltä koko maata hallitsee...

-- Vai sieltä ne nyt nyörit kulkee! sanoi isäntä jonkunverran huvitettuna politiikasta.

-- Se on Suomen kansan vihamiehiä! selitti papinpoika.

-- Vai vihanen on suomalaiselle. Tietääpäs hänet -- ryssä.

-- Eivät ne kaikki ole vihaisia.

-- Vai eivät kaikki. Joo!

-- Se on sekalaista seurakuntaa...

-- Niinpä taitaa olla! myönteli isäntä.

-- Eikös isäntä ottaisi pois noita rumia kuvia seinältään?

-- Joutaapa ottaa... sanoi talonpoika ja alkoi verkalleen irroitella kuvia seinästä. -- Mihinkä nämät nyt pantanee?

-- Paras kun pistää tuleen!

-- Joutaapa pistää... myönsi yhä toinen.

Ja vieras katseli hienokseen vihellellen, kuinka isäntä itse työnteli helvetit, taivaat ja esivallat oman kamarinsa uuniin ja sitten vähän kuin arastellen sytytti paperit tuleen.

-- Me täällä kamaria lämmitämme! sanoi Reino Frommerus leikillisesti, kun emäntä samalla tuli sisään.

Isäntä oli polvillaan loimuavan pesävalkean edessä ja jurona tuijotti kuinka kaikki sarvipäät korventuivat ja käppyröivät liekeissä. Siivekkäät pallinaamaiset enkelitkin muuttuivat mustiksi, kunnes rapisten raukenivat hienoiksi haituviksi, lopuksi lennähtäen huimaa vauhtia ylös savutorvesta.

Emäntä loi oudostivälähtävän silmäyksen salaperäiseen toimitukseen, korjasi kahvivehkeet ja poistui kiireesti pirtin puolelle. Mutta isäntä juoksi hakemaan sylyllisen halkoja lämmityksen jatkoksi kamariin.

-- Onko kirjallisuutta talossa? tutki Reino Frommerus kaivellen jotakin vasua. -- Ohoh! Kylläpä haisevat pahalle...

-- Vielä nämä meijän iän luottaisi, -- arveli isäntä niskoja tutkien, -- kun ei nuo sikiöt kävisi repelemässä.

-- Miksei laiteta hyllyä?

-- Ka ei ole tullut laitetuksi.

Papinpoika avasi vanhan virsikirjan ja alkoi ääneen lukea:

'Ei helvetisä lopu coscan vaiva; Sill' syndi sydänd sangen surkiast caiva, Siell tuli poltta aina hirmuisest, Ja piru pijna ijankaikkisest.'

-- Lukeeko näitä enää kukaan? kysyi hän.

-- Kyllä ne nuo akat niistä pyhinä veisata loilottavat, -- vastasi isäntä.

-- On kai talossa uudempikin virsikirja?

-- Onhan tuo uusikin -- mihin lie Selema kätkennä -- vaan auttaapa nuo vanhatkin. Ja hokee ne vaimoset näissä vanhoissa kirjoissa sen hengen meiningin olevan ikäänkuin höystöisämmän...

-- Niin, kyllä näissä on väkevästi höysteitä ja ryytejä! naurahti vieras selaillen mustaa kirjaa ja alkaen lukea Ajan-Tietoa kansalle:

'Vuonna jälken Mailman Luomisen 1656 tapahdui Wedenpaisumus.'

-- Uskooko isäntä sitä?

-- Ka mitäpä minä heistä...

Isäntä sylkäistä tirskautti pitkän sylen paperossin lomasta, jonka vieras hänelle oli tarjonnut. Ei jokapäivä poltettukaan herrastupakoita Pyhämäessä!

Reino Frommerus lehteili edelleen ja naureskeli lukiessaan vanhanaikuiselle suomenkielelle:

'V. 1380 on yxi Fransiscan Muncki Bertil Swartz nimeldä ylösajatellud Krutin, Pyssyt ja Fältstykit...'

-- Ruutihistoriassa on hiukan enemmän järkeä -- sanoi hän puoleksi itselleen -- paha vaan ettei vanhoja kiinalaisia ole mainittu.

Hän otti käsiinsä toisen vanhan kirjan:

"Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta."

-- Tämä nyt jotakin on, -- arvosteli lukija -- täällä löytyy "Esimerkki Noitain, Welhoin ja Myrrysmiesten kelvottomuudesta."

-- He, he, -- naurahti isäntä, -- ovatpahan räntänneet! Se minun äitivainajani näitä ahkerasti viljeli.

-- Niin, on lampaan päässä parempiakin paikkoja, -- sanoi maisteri ja otti kolmannen kirjan. Ei siinäkään ollut tallella alku- eikä loppulehtiä, joten hän ei tiennyt, mikä se oikein oli. Hän löysi siitä osaston:

'Totisen Christillisyyden Edesvastaus, Muutamita Lihan ja Weren esteitä ja Kaunistelemisia vastan, Jumalan puhtaasta sanasta ulosotettu, itzekullekin waroituxexi ja parannuxexi. -- --

'Me kannam meidän tavaram savisis astioisa...

'Kysymys: _Kerran olla vijnapääsä, ei se nijn paljo haitta?_ Wastaus: Se on Satanan oppi nijden kautta, joiden omatundo poldettu on.'

_'Saa kuitengin vihastua?_ Wastaus: Vaan ei syndiä tehdä.'

'_Ei yxi kova sana henge ota?_ Wastaus: Hambat ovat usiasti keihäs ja nuolet. Ja kaikki ruta on lihan työ.'

-- Tämä on hauska kirja! sanoi papinpoika ja alkoi lukea aamuvirsiä:

"Uni meit saatti nukkuman. Pirut pyyti synnis hukkuman; Mutt Herran pyhät Engelit, Meit ymbärins lendelit."

-- Ettekö myö minulle tätä kirjaa? kysyi Reino Frommerus hieroen käsiään, jotka olivat likaantuneet mustista lehdistä.

-- Joutavat kai minulta, vaan mitä nuo akat... mutisi isäntä.

Reino Frommerus palasi pirttiin ja pyysi saada ostaa talon vanhimmat kirjat. Lupasipa lähettää uusiakin sijaan.

-- Ei niitä myyä! murahti muori, emännän äiti karsinasta.

-- Minkä tähden ei?

-- Ka sentähen ei, jotta niissä on se oikea autuuven oppi.

-- Uskooko muori?

-- Uskon minä, kun olen untakin nähnyt.

-- Millaista unta muori on nähnyt?

-- Semmoista unta jotta tuli turjalainen pirttiin, koirankuontolainen kuvatus, mikähän lie ollut... alkoi tiukua soittaa pyhän kirjan päällä. Sentähen ei myyä.

-- No se tuo äiti! sanoi emäntä häpeillen ja meni ulos.

Reino Frommerus istui hetken vaiti pirtin penkillä. Sitten hän äkkiä näytti jotakin muistavan.

-- Missä talossa se täällä teidän kylällä kummitus kuuluu elämöineen? tiedusteli hän. -- Vallesmanni minulle mainitsi.

-- Vai mainitsi vallesmanni, -- sanoi isäntä. -- Kyllä se tässä meillä viime talvena möykkäsi.

-- Möykkäsipä hyvinkin! sekaantui muori. -- Milloin lusikan tyngällä nakkasi, milloin helvetin mukulalla perään linkosi, milloin rukin paukautti permantoon, kerran kahvipannunkin päräytti seinään niin että sakat vain räiskyi. Jessus siunaa! muisteli muori.

-- Eikö sitä nähty?

-- Ei sitä nähty ihteään, kuultiin vain. Se varsinkin noin hämärän hetkinä rikeerasi, -- selitti isäntä harvakseen.

-- Rikeerasi! Rikeerasi! säesti taas muori sopesta. -- Ei nukuttu viime talvena tässä talossa monta yötä rauhassa.

Emäntä palasi pirttiin, mutta läksi taas pian ulos.

-- Perkeleeksikö te sitä luulitte, hyvät ihmiset? kysyi papinpoika siivosti.

-- Se se oli, justiin se sama! vakuutti muori.

-- Älkää viitsikö! huudahti nyt vieras. -- Kyllä se perkele ainakin tässä talossa taisi olla teidän omissa hameissanne. Nimismies minulle jutteli --.

-- Vai jutteli valtesherra, -- tarttui isäntä. -- Mitä tuo jutteli?

-- Että oli tässä pirtissänne pahansisuinen nainen, huonemiehiä, jolla oli viekkaus mielessä. Rupesi pelaamaan paholaista, jotta saisi pelotetuksi toiset pois koko kartanosta saadakseen itse...

-- Ka niine, niin on asia! myönsi nyt isäntä. -- Mitäpä hänestä peittelemään.

-- Mutta muori yhä uskoo? ivaili papinpoika.

-- Uskoo minkä uskoo. Uskollaan kukin autuaaksi tulee. Uskoi se tuo Severikin mennä talvena. Kävi toki pappiakin pyytämässä, vaan ei pappikaan uskaltanut...

-- Ketä pappia sitä käytiin pyytämässä? uteli vieras.

-- Ka sitäpä pastoria, Möhköstä. Sehän se on meijän kylän napapappi...

-- Vai ei uskaltanut? sanaili vieras.

-- Eikös! -- Partaansa oli vaan öhkinyt ja tuhissut jotta on niitä rymyniekkoja tarpeeksi omassakin talossaan -- muka --, jotta mänköön valtesmanni ensisti. Hään sitten -- muka -- perässä...

-- Se siis taisi asettua vallesmannilla?

-- Asettuihan tuo. Vaan ei se valtesmanni sitä jumalansanalla... Mitä lie tuolla kamarinpöksässä sitä Liisaa kovistellut... Kyllä se jonkun rymäyksen vielä senkin jälkeen... vaan Ristinpäivältä kokonaan hiljeni. Jos lienee hyvinkin niihen huonemiesten matkassa mennyt. Reissaahan se ilkimys ihmisten völjyyssä. Jessus siunatkoon... pakisi muori.

Muurin päältä kuului oihkauksia. Pienin lapsista rääkkyi täyttä-kurkkua rääsyisessä kätkyessä, jota pörröpäinen pojan-vekara oli jätetty vartioimaan. Lattialla, johon oli syljeskelty, ajelehti kaikenlaista rojua, nähtävästi lasten ratuuttamia. Keltasilmäinen musta kissa asteli häntä pystyssä poikki permannon kovasti moukuen maitoa ja huomiota puoleensa; kolmivuotias tyttönen tallusteli sen perässä tavotellen sitä hännästä. Mustien seinähirsien raot kihisivät täynnänsä nälkäisiä russakoita, joita myös juoksenteli juomatuopin ympärillä pitkällä leipomapöydällä. Emäntä tulla tömähti juoksujalkaa sisään navetasta ja lennätti lapsenvartijapojan nurkkaan:

-- Noista sikiöistä ei meijän talossa ole muuta kuin ikuista vastusta!

Epäluottamuslauseen saanut poika alkoi itkeä vollottaa.

-- No nyt ollaan kirkossa! naurahti emäntä pienintä lasta rintoihinsa asetellen.

-- Minkätähden sanotte lapsianne sikiöiksi? kysyi Reino Frommerus, mutta ei saanut vastausta. Vanha muori ryki ja siunaili karsinan sopessa lampaanvilloja kartaten. Isäntä hääräili jotakin, mutta ei näyttänyt paljoakaan aikaansaavan.

-- Käykää nyt minunkin pakeillani kirkolla kulkeissanne... vaikka en olekkaan pappi, -- pyysi hän ystävällisesti kätellessään kaikkia. Kättelemisestä tuntuivat mielet häntä kohtaan ihmeellisesti sulavan.

-- Se on maisteri semmoisessa avarassa uskossa näkyy, -- virkkoi emäntä ja pyyhkäsi taas kämmentään hameeseensa ennenkuin hyvästeli.

-- Terviisiä paljon papallenne ja mammallenne! niiasi muori. -- Kyllä se ruustinna minut tuntee. Minä oon sen Leena-Kaijan systeri...

-- Vai sen te olette --! ihastui lähtijä ja ojensi vielä toistamiseen kätensä muorille.

Isäntä ja Poika-Jussi tulivat saattamaan vierasta pihaan tutkien tyystin, kuinka tämä poronsa valjasti.

-- Vaan tuohon kyytiin en minä kyllä lähtisi! tuumaili isäntä kaikoten pois tieltä kun poromies kokoili ajohihnaa kintaansa ympärille.

-- Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.