Part 9

Ja kuitenkin. Rakkauden siemenet ovat vahvat ja kestävät. Äiti -- jäi lapselle kuitenkin lämpimäksi, ystävälliseksi sanaksi, jonka kaikuun liittyi pienen laihan naisen kuva, joka punasin kopertunein käsin peitti hänet unessa ja silitti hänen päätään.

Koko elämänsä ajan nukahtaessaan ja tuntiessaan patjojen lämpöisyyden virkistävän väsyneitä raajojaan, tunsi Milada mielikuvituksessaan kuvaamattoman ihanana tällaista äidinkäsien hyväilyä. Tämä tunne ei koskaan päässyt hänen mieleensä levottomina päivän tunteina.

Eräänä yönä sai Katariina salissa kohtauksen. Hän tunsi kuin hengityksensä olisi tahtonut seisahtua rinnassa hirveän sydämentykytyksen ohella. Vatsaa ja jalkoja painosti lyijynraskas jäykistyminen. Etsien ovea lasituijottavin silmin vaipui hän tuolinsa viereen. Heti iskettiin häneen tarmokkaasti ja hän vietiin huoneeseensa, -- johon seuraavana aamupäivänä ilmestyi rouva Goldscheider tarkastaakseen häntä. Rouva julisti olevan paljon edullisempaa, että Katariina ottaisi vähemmän raskaan paikan jonkun pikkukaupungin tarjoilijaneitinä tai kassanhoitajana. Kyllä hän toimittaisi hänelle sellaisen paikan. Katariina katseli Goldscheideria ja hänen kalpeat huulensa vapisivat pelosta. -- Oliko hän laimiinlyönyt jotain? -- Eikö hän kelpaa, kuin jokin muu? Miksi rouva Goldscheider saattaa hänet sellaiseen häpeään?...

-- Miksi hän niin tarrasi kiinni tähän paikkaan, -- kysyi rouva, -- hänhän on ollut täällä jo kyllin kauan. -- Vai oliko hänen tytön takia vaikea erota täältä? --

-- Ei ollenkaan tytön tähden, -- mutta hän oli niin kauan tottunut tämän paikkakunnan elämään, tunsi kaikki. Ja totta tosiaan! -- Ei häntä mikään vaivaa. -- Hänhän on ollut terve koko elämänsä ijän. -- Katariina pani kätensä puuskaan rallattaen.

-- Ehkä, sanoi Goldscheider välinpitämättömästi, -- ikuiseksi ei hän kuitenkaan voi tänne jäädä. Liikkeemme kaipaa vaihtelua. Se on pääasia. Sen sinä kai tiedät. --

-- Mutta miksi juuri minun täytyy muuttaa, -- mutisi Katariina tuntien tappionsa syvyyden.

-- Minusta on yhdentekevää, -- vieraat kaipaavat vaihtelua täällä kuin muualla. Toisessa paikassa miellytät taas. -- Uudessa paikassa ansaitsee teikäläinen parhain rahaa. -- Nämät sanat sanottuaan poistui Goldscheider huoneesta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli tohtori Lamberg taloon tutkiakseen tarkasti Katariinaa. Katariina seisoi huoneessaan sojottaen sääriään suu naurussa. Tohtori oli myös hyvällä päällä, löi häntä selkään sanoen Katariinan elävän jälkeen hänen ja kahden kissan... Katariina suuteli tohtorin molempia käsiä luullen uhkaavan vaaran olevan ohi... Siitä huolimatta selitti tohtori Goldscheiderille, että Katariinalla oli jotenkin ankara, vanha munuaistauti siihen kuuluvine sydänvikoineen, neuvoen puolestaan rouvaa hommaamaan tuo paha -- pian talosta. -- Sehän syö ja juo, jota Jumala ja minä lääkärinä estäisin, ja siten teillä on aina odotettavissa ryöppyä... Pois vahingoittamasta...

Goldscheiderilla oli parempi otus ajossa. Hänelle tämä neuvo oli kovin tervetullut, sillä luonnollisesti Katariinan viehätysvoima oli aikojen kuluessa vähentynyt...

Talon tavan mukaan ilmoitti hän poismynsträtyille neideille, että heidän oli pantava matkalaukkunsa kuntoon ja illalla lähdettävä matkalle... Fritzerl lähetettiin Pilseniin, kaksi muuta neitiä joutui Troppauhun. Katariinan oli mentävä Braunauhin.

Hänelle julisti Goldscheider suurella huolenpidolla hankkineen sopivan paikan. Siellä on ameriikkalainen kapakka ainoastaan sivilihenkilöitä varten, joilta saa kyllin juomarahoja...

Siihen nyökäytti matkakaappuun ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, joka istui konttorissa odottamassa Katariinaa. Katse maahan luotuna kuunteli Katariina. Hänen kasvonsa olivat turvoksissa ja punasen poskimaalin alta näkyi keltainen turmeltunut kasvojen pinta. Ennen niin solakanpyöreä oli muuttunut valkoisen rasvaiseksi.

Goldscheider sovitti kultasankaisia rillejään.

-- Tyttösi minä pidän täällä. Vapautan sinut siitä surusta... Sinun pitää saada lepoa, sanoi lääkäri... etkä saisi juopotella, muista se!...

Katariina viittasi väsyneesti kädellään... Portinvahdinrouva haalasi mustiksi maalattuja matkakirstuja huoneisiin. Olympia kulki lörpötellen ja voitokkaana ympäri taloa istuutuen lopuksi Katariinan luo. Kun Katariina viskasi alusvaatteita ja pukuja sekaisin matkakirstuun, sanoi Olympia:

-- Seis, hajuvedet ja hiuskoristeet me pidämme. Katariinan suupielissä oli kouristunut, masentunut, toivoton piirre. -- Hän ei salannut enää kurjuuttaan. Hän ähkyi istuen usein.

-- Braunau, Braunau! Missä Herran nimessä se paikka lie, oikea kalakylä! --

-- Minä olisin iloinen, jos saisin sellaisen paikan. Mutta minua ei se laske ikinä irti, -- sanoi Olympia huonosti salatulla tyytyväisyydellä heittäen toisen säärensä toisen yli.

Punasena ja unen pöppörössä pisti Gisi hämmästyneen naamansa ovesta sisään. -- Jessus, onko se totta, että sinä lähdet lykkäämään? -- Sus sentään! -- Hän astui lähemmäksi, -- katsoi Katariinaan sanoen hyvännahkaisesti ja kiltisti. -- Sinä saat tästä lähtien istua kauniin pöydän takana, missä on tekokukkavihkoja ja jolla tarjotaan samppanjaa. Hei, se on fiiniä.

-- Mutta ei sitä ole Braunaussa, -- ilkkui Olympia. Katariina kuuli tuskin mitä muut puhuivat; hän löi matkakirstun kannen pauhulla kiinni istuen hajasäärin kannelle pullo suussa ja huusi:

-- Nyt ajetaan pyövelinrattailla! -- Mutta hänen naurunsa oli ruma, jäykkä irvistys. Toiset hiipivät ilkeällä tunteella huoneesta.

Lähtöhetkeen asti Katariina nukkui sikeästi. Kello kymmenen illalla herätti portinvahdinrouva hänet. Soittoa ja puhetta kuului jo salista. Katariina koetti kääriytyneenä pitsishaaliin päästä huomaamatta tulevien vieraitten ohi. Hän haki konttorista hattulippaansa ja sateenvarjonsa. Ulkona sade virtasi tulvana. Käytävässä ei ollut ristinsielua, jolle hän olisi voinut sanoa jäähyväiset... Ainoastaan neljäntoista vuoden muistot ympäröivät häntä kuin nälkäiset, synkät, rääkkyvät petolinnut.

Hän ei katsonut ympärilleen, hän ei puhunut sanaakaan... Portinvahdin rouva vaan huusi:

-- Missä se tyttösi on? Milada! -- huusi hän kyökin ovesta ja kiiruhti siitä takapihalle.

Kun hän palasi Miladan seurassa, kuului piiskan läimäys ja vaunut läksivät liikkeelle.

-- Aivan kuin kissa -- ajatteli portinvahdin rouva päätään pudistaen antaen Miladalle kömpelön suuttuneen töytäyksen ja sulkien oven.

Katariinan kohtalo päättyi arvaamattoman kiireesti. Yrittelevä varietéen ja lauluiltojen toimeenpanija sekä kapakoitsija Markus Schleicher huomasi pian, että se suurkaupungin ilmiö, jonka hän oli kunnioitetuille vierailleen luvannut, ei toteuttanutkaan hänen toiveitaan. Hän luovutti siksi Katariinan eräälle "yksityispiirille", jossa tämän täytyi kolme kertaa viikossa antautua ala-arvoisimpien ja kauheimpien paheitten palvelijaksi. -- -- Hän lohdutti Katariinaa komppasanoilla.

-- Joka toinen päivä voit itseäsi hoitaa -- ja luovutti hänelle piharakennuksessa pienen kolkan asunnoksi, jossa ei ollut edes tulisijaa. -- Ruokaa Katariinan tuli ostaa omilla juomarahoilla.

-- Vaatteita hän ei tarvinnut esiintyessään, -- selitti hänelle piirin omistaja.

Katariina teki tylsänä ja välinpitämättömänä kaikki, mitä häneltä vaadittiin. Koko väliajan hän makasi vuoteellaan puettuna paikattuihin rääsyihin, jolloin äreä päiväläisnainen häntä hoiti hankkien hänelle välttämättömimpiä tarpeita. Kun nälkä pakoitti Katariinan erikoista ansaitsemaan, puki hän itsensä hiipiäkseen ovien taa tahi riippuakseen ikkunassa, sillä hän ei saanut mennä kadulle. Hänen terveytensä meni alaspäin vielä pikemmin kuin hänen mielialansa. Hänen vatsansa ei voinut enää sulattaa sitä kehnoa ruokaa, jota tuo akka hänelle hankki; hän sai kovia hengenahdistuskohtauksia ja virkisti ravintoa kaipaavaa ruumistaan alkohoolilla, jota hän nautti suurissa määrissä. Viiniä hänellä ei enää ollut varaa lunastaa. Hänen täytyi tyytyä paloviinaan. Vähän ajan kuluttua saapui isännälle valituksia. "Yksityispiiri" oli joutunut epätoivoon.

-- Ei tällaisesta naisesta ole mihinkään. Se on aina täysi kuin sika...

-- Ajakaa hänet pois, -- sanoi muuan herra alakuloisena -- hän ei saa aikaan minkäänlaista kiihoitusta. Seisoo vaan ja töllistää. Mies vaatii, että nainen auttaa häntä parittelussa.

Schleicher meni raivossaan Katariinan "loukkoon", repi unen horroksessa loikovan vuoteeltaan jotenkin selvällä huudolla:

-- Saatanan sika, laita luusi ylös?

Uhaten häntä "pampulla", käski hän Katariinan olemaan tästä lähtien avuliaampi miehille ja tekemään tarkemmin tehtävänsä, muuten hän pitäisi huolta, sanoi hän uhaten, ett'ei tippaakaan viinaa saisi liukua hänen kurkkutorvestaan alas. -- Saa pitää kissanpäiviä, toisten pitää kantaa kivihiiliä väliajoillaan. -- Haukkuen ja huutaen paiskasi hän oven kiinni.

Katariina teki lujan päätöksen. Niinä kolmena viikon päivinä jolloin hänen piti "esiintyä", ei hän juonut koko edelläpuolenpäivään viinaa. Otti ainoastaan aika kulauksen ennen toimensa alkamista, josta hän hetkeksi virkistyi ja voimistui, että saattoi puolipohmeloisella itsetietoisuudella seurata limaisia tekoja ympärillään. Mutta kohtalon kova koura iski täälläkin häneen. Eräänä iltana hän oli tehnyt liian ankarasti tehtäväänsä. Alastomana, kynttilä kädessä hän kaatui mieslauman keskelle -- haisevan oksennuksen valuessa hänen onnettoman kaatuneen suusta valkoiselle karvamatolle, joka ylellisenä peitti tämän nautintojen pesän lattiaa.

Schleicher piti sanansa. Hän löi Katariinaa pari kertaa tuntuvasti päähän, sitoi hänen vähäiset vaateriekaleensa nyyttiin, antoi hänelle matkapiletin ja kolikon käteen ja lähetti hänet eräänä yönä takaisin pääkaupunkiin, josta hänet oli kolme kuukautta sitten pois ajettu. -- Kärsityn vahinkonsa korvaukseksi piti kapakoitsija suurimman osan Katariinan vaatteista, jonka hän oli tuonut mukaansa Goldscheiderista.

Katariina saapui jälkikesänä pääkaupunkiin. Ansioaika oli kurjimpia... Rääsyihin puettu möhkälemäinen, tiilikivenpunaiseksi maalattu nainen lisäsi niitten joukkoa, joka laitakaupungin kaduilla tungetteli miesten luo kerjäten nälkäisin silmin ja avosuin.

Paheitten surunäytelmä on aina samallainen. Niinkuin Katariina oli kuvitellut nuoruutensa kukoistuksessa, niin kauheaksi muodostui hänen kohtalonsa. Hänen ruumiinsa oli liian heikko, jotta hän olisi jaksanut vaeltaa kapakasta kapakkaan väsymättä, kunnes saisi jonkun liittymään seuraansa... Tällaiset prostitueeratut saavat maksunsa vain oluessa ja leivässä. Ne vähäiset kreuzerit, mitkä saa miehiltä kerjäämällä, on pakko antaa vuokraajamatamille, joka ahnaana niitä illalla vaatii yösijasta.

Vanha, ilettävä laitakaupungin mamka kirosi pian sitä ruotulaista, jonka piru oli hänelle toimittanut. Mutta hän ei voinut kieltää, että Katariina, sinisen renkaan ympäröimine silmineen ja villinpunaisine tukkineen oli vielä mukiin menevä, jos vähän ruokkoi sitä.

-- Kuluttaa se riiviö enemmän kenkiä, kuin mitä tienaa... sanoi hän halveksuen.

Ämmä pani Katariinan nukkumaan epäilyttävän näköiseen vuoteeseen, joka haisi huonolle saippualle ja pulverille. Hän antoi hänelle paperiviuhkan käteen, ja pirskottaen hänen päähänsä halpahintaista hajuvettä hankki hän hänelle yömiehiä, -- sotilaita, -- työläisiä -- puolikasvuisia poikia -- ja juopuneita kisällejä, joita muija houkutteli salaperäisillä viittauksilla ylhäisestä naisesta, joka tahtoi maistella vahvojen miesten herkkua, -- nainen antoi tietysti ilmaiseksi, -- mutta muoriraiska tarvitsi vähän juomarahoja.

Yö yön sivuun, ja monet illat makasi Katariina vuoteellaan ahtain hengityksin silmät ja kädet kouristuksissa odottaen -- miehiä.

Haiseva öljylamppu paloi kakluunin syrjällä ja rautasuupellien hehku valui vaarallisena saippuanvärisille kasvoille, kun Katariina rakastettavana kohousi vuoteellaan ja viinasta autuaana hymyili sisäänastuvalle kaverille. Katariina muuttui yhä veltommaksi. Yhä vaikeammaksi kävi muorille hänen ruokkomisensa ja vuoteen siivoominen ostajia varten. Eräänä iltana eivät ämmän hurjimmatkaan kiroukset, eivätkä lyönnit auttaneet, hän tuuppasi ja hakkasi nyrkillään tuota makaavaa, hän valoi häntä vedellä ja rukoili, hän kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja löyhytti vimmatusti hänen päätään, jossa hampaat suussa olivat erkaantumattomasti yhteen kiristyneet. Vaan mikään ei auttanut. Katariina makasi tuossa liikkumattomana. Kauhea korahdus kuului vaan tuon tuostakin rinnassa -- -- --.

Nyt rupesi akkaakin peloittamaan. Hän ulvoi ja rääkkyi kutsuen kokoon naapurinsa vannoakseen jokaiselle, joka kuulla halusi, että hän oli pitänyt "Katria" niinkuin omaa lastaan, ruikutti poliisille, joka hyvin epäilevänä katseli koko tätä menoa, kysellen kuolevan papereita saamatta minkäänlaista vastausta, ja lankesi vihdoin muka epätoivossaan vaan samalla kevennetyin mielin polvilleen oven sulkeutuessa niitten miesten perään, jotka raskain tömisevin askelin kantoivat Katariinan paareilla pois. -- Katariina joutui kunnan sairaalaan Luisenkadulle. Turhaan koetettiin ottaa hänen nimestään selvä, mutta kun vuorossa oleva lääkäri sanoi taudin olevan parantumattoman ja sairaan lopun pian tulevan, niin ei potilasta enää kiusattu utelemisilla ja kysymyksillä. Enimmäkseen tiedottomana pyysi Katariina vähäsen selvittyään saada juoda, vaan kun hoitajatar kaatoi hänen suuhunsa maitoa tahi marjamehua, ähkyi hän vastustaen...

Muutamien päivien perästä tunsi hänet eräs tyttö, joka äskeisin oli tuotu sairaalaan ja joka oli vähän aikaa elänyt Katariinan kanssa Goldscheiderilla.

-- Hänellä on lapsi siellä, -- kertoi tyttö, -- se on piikana Goldscheiderilla. Kyllä olet kaiken näköinen, Carmen. -- Kauhusta vavahtaen kääntyi vielä nuori ja verevä olento pois tuosta turvonneesta ruumiista, jolla oli siniset huulet ja jossa hengitys kävi villinkorahtaen rinnassa.

Goldscheiderille lähetettiin sana. Ja jo seuraavana päivänä ilmestyi rouva Polifka Miladan kera, joka kalpeana ja pyörällä päästä katseli ympärilleen.

-- He ovat tulleet Punatalosta teitä katsomaan, -- huusi hoitajatar. Katariina veti vaikeasti henkeään aukaisten hitaasti silmiään... Tulkaa lähemmäksi, hän on nyt selvällä järjellä, -- selitti hoitajatar viitaten molempia lähestymään.

-- Tässä me olemme, -- me tässä olemme, -- noh, etkö katso meihin, -- sanoi Polifka tuupaten Miladaa sairaan luo.

Katariina aukoi vähän suutaan kuiskaten kysyvästi,

-- Jan? --

Milada katsoi kalmankalpeisiin kasvoihin sormet harallaan peitteellä. -- Oliko tuo äiti? -- Ei, se oli vaan neiti Carmen, -- ajatteli hän kepeänkohteliaasti, -- minkä näköinen tuo on! Hirvittävä!

Portinvahdin rouva kehoitti. -- Sano hänelle jotain.

Miladan ajatukset pyörivät vimmatusti päässä... Punatalo. -- Jan-ka. -- Äiti. -- Oliko tuo tuossa -- hänen äitinsä? Yhä vaan heräsi hänessä käsittämätön vieraksumisen tunne, joka voitti hirmun. Miladan kurkkua kuristi pelko ja kauhu. Äiti kuoli tuossa, musta Katariina. Tämä oli sairaala, tuossa oli rautasänkyjä, tuo ruumis ähkyi tuossa, äiti siinä kuoli...

-- Äiti, -- kuiskasi Milada. Aivan hiljaa, salavihkaa, kaihonsa vallassa, kauhusta jähmettyneenä kurottaen ruskettuneen työstä kopertuneen kätensä yrittäen kajota noihin kouristuneisiin sormiin, josta jäinen viima tunki hänen nuoreen vereensä. Hänen takanaan kuiski Polifka innokkaasti hoitajattaren kanssa. Nyt lykkäsi Polifka tytön syrjään kumartuakseen vuoteen yli.

-- Nyt se ei ole tunnoissaan. -- Sanon sen sille, jahka virkoo... Pian se käy laatuun, -- Polifka istui sängyn laidalle. -- No, no! -- huusi hän äänekkäästi, -- höristä vähän korviasi, -- no, no, no -- ethän sinä vielä ole kuollut. Eikö sinua huvita nähdä punatalolaisia?... Vai eikö... Sanokaa tuolle saatanan nahalle, että se saa viinaa, kyllä korvaläpi aukee!

Katariina aukasi silmänsä katsoen ympärilleen.

-- He ovat Punatalosta, -- huusi hoitajatar laskien käsivartensa patjan alle ja nostaen sairaan pystyyn.

-- Janka, kuiskasi kuoleva jälleen. --

-- Hulluttelee... muuta ei siis saa sen suusta ulos.

-- Siis Herran riemuun allekirjoita, että tyttösi täytyy jäädä Punataloon. -- Allekirjoita, -- etkös kuule! -- Polifka laski paperin hänen eteensä pistäen kynän käteen. -- Olisi pitänyt saada sana varhemmin, sillä ei tuo nyt enää mitään ymmärrä -- mutisi Polifka katsahtaen pelokkaana ympärilleen.

Katariinan silmissä välähti ymmärryksen pilke. -- Jan, -- ähkyi hän, -- ei, -- ei, -- se on pahasti tehty.

Hoitajatar pisti kynän hänen käteensä iskien siihen kourallaan. -- Allekirjoita, -- komensi hän, -- niin Janka on tyytyväinen.

Katariina teki vastarintaa, töyttäen paperin pois ja hoitajattaren käsivarren, joka pusersi häntä lujasti.

-- Tulkaa tänne, -- kuusi hoitajatar, -- näyttäkää hänelle likka!

Polifka tuli lähemmäksi. -- Neiti Carmen, -- huusi tämä -- minä se olen, Polifka, tietysti -- Polifka. -- Ja rakkaani, me tahtoisimme pitää tytön luonamme...

-- Tytön -- kuiskasi Katariina -- tytön. -- Kepeä hymy valaisi hänen kasvonsa, alttiina hän antoi kuljettaa sormensa allekirjoitukseen.

-- Menkää nyt pian pois, -- sanoi hoitajatar, -- tohtori tulee... Liikkumattomana makasi Katariina.

Tuo äskeinen kummallinen ilme suun ympärillä, joka oli kuin hymy, oli siinä vielä hänen kuolinhetkellään.

Hoitajatar löpisi käytävässä toisen hoitajattaren kanssa.

Oli keskiyö. -- Muut seitsemän potilasta makasivat vuoteellaan, Katariina väänteli kuolintuskissaan... Hiki valui tahmeana hänen otsallaan, ja kieli liikkui vaikeasti lausuen epäselviä, hulluja sanoja... Ovia auottiin ja sulettiin, toisinaan kulki lääkäri huoneessa vilahtaen kuolevan vuoteeseen käskien hommaavasti luokserientävälle hoitajattarelle antaa kuolevalle maitoa. Välittämättä lääkärin määräyksestä, livahti hoitajatar taas sopivalla hetkellä käytävään jatkaakseen entistä lörpötystään... Kello yhdeltä saapui vahtimestari kysyen:

-- Onko vuode numero XXV vapaa, tohtori Rössel lähetti kysymään. -- On telefoneerattu, -- heti tuodaan uusi potilas. -- Pitäisihän hänen tietää, että siinä on sairas. Kaiken maailman vaatii. Rössel painaa päälle -- sanoen, että täällä pitäisi olla vuode vapaana. -- Minä hoidan sairaita, te vaan istutte kansliassa, mutta te luulette tuntevanne asiat paremmin kuin minä. -- Kuitenkin hoitajatar päätti mennä sairasta katsomaan. Katariina rupesi jo silloin kylmenemään. Kuoleman kamppailussa olivat hänen suunsa ja silmänsä jääneet selkoselälleen kuin aaveella, mutta ruumis oli rauhallisen liikkumaton. -- Riidellen ja pauhaten käärivät hoitajat ruumiin kankaaseen ja kantoivat sen siihen huoneeseen, missä tohtori Rössel tarkasti kuolleita. -- Hän käski panna vapaaksi jääneen vuoteen kuntoon, sillä uusi tulokas oli ilmoitettu.

Katariina vietiin ruumishuoneeseen.

* * * * *

Sill'aikaa elettiin Goldscheiderilla hauskasti. Jälleen oli tänä kautena toimittu loistavalla menestyksellä. Talossa oli koko joukko nuoria, vereviä, siroja tyttöjä, täynnään elämän voimaa ja sukkeluutta. -- Talossa kävi antelijaita herroja, jotka olivat innostuneita ja iloisia, kellarista myötiin kalliita viinejä, salissa oli hopeanhelähtävä ääninen hieno piano, jolla eräs musiikkiprofessori soitti mestarillisesti. Hyvällä tuulella ja loistavien tulojen sattuessa soitti hän ylimääräisesti vielä oikein "hyvää" klassillista musiikkia, niinkuin hän itsekin ylpeänä väitti. -- Niin, nyt sai kuulla soitettavan tässä likkapaikassa "Neidon rukousta" ja "Isolden rakkaudenkuolemaa." Ja se oli jonkin arvoista se!

Kaksi kertaa viikossa kävi lääkäri talossa tarkastamassa tyttöjä. Sairaat lähetettiin säälimättä heti pois. Ja vaikka herra tohtorinkin naama joskus venyi pitkäksi, niin Goldscheider järkähtämättä vetosi oikeuteensa saada lähettää sairaat vaikka minne huolimatta tohtorin vakuuttamisesta, että sairaus oli viatonta laatua, joka paranisi kotihoidolla. Jos tytöt paranivat sairaalassa, saivat he lähteä toisiin taloihin, enimmäkseen maaseudulle, jonka kanssa Goldscheider teki vilkasta vaihtokauppaa. Rouva ei koskaan ottanut taloonsa tyttöä, joka oli ollut A II:ssa, joksi klinikan kuppatautiosastoa kutsuttiin.

Harvoin saattoi Goldscheider kuitenkin käyttää sellaisia tyttöjä, joita hänelle lähetettiin tyttökauppiaitten välityksellä. Mutta tässä "etsivä" herra Teobald Sucher ja hänen Carlottansa olivat erinomaisena apuna. Carlotasta oli tullut Goldscheiderin nöyrin palvelija ja paras neuvonantaja. Hänellä sekä "etsivällä" oli tavattoman laaja tuttavapiiri, johon kuului kaikenlaisten silmänkääntäjäteatterien, kapakoitten, näyttämöjen ja sekä julkisten että salaisten huorapaikkojen omistajia. Näitten kanssa "etsivä" ja Carlotta kävivät vilkasta ihmislihakauppaa nylkien lopuksi kuihtuneita ja prostitutsioonin turmelemia olentoja. -- Carlotta haali niitä Goldscheiderilta hommaten Punataloon vastalahjaksi nuoria tyttöjä, jotka mielellään kävivät pikkuammattilaisten tanssiaisissa ja heidän kahviloissaan. Hänen apulaisensa oli muuan pieni, hirvittävän ruma, mutta kaikkeen käytettävissä oleva ompelijatar, Moosmann, jonka Goldscheider oli kuljettanut mukanaan entisiltä yrityspaikoiltaan. Luonnollisesti ei näitä tyttöjä, jotka tahdottiin houkutella ja voittaa, voinut heti saada ammattiportoiksi. Mutta näitä raukkoja, jotka pitkät päivät huonosta palkasta raatoivat eri aloilla kuin koti-opettajattaret, seuranaiset, hattuompelijattaret, paremmat puotineidit ja kassanhoitajattaret, sekä kehittymättömät työläisnaiset, näitä rouva Goldscheider kutsui illaksi Punataloon jakaen heille osan puhtaasta voitostaan... Carlotta suositteli myös sellaisia rouvia, joitten miehet toimissaan olivat alituiseen matkoilla, mutta Goldscheider hylkäsi poikkeuksitta tällaiset tarjoukset. -- Toisia, yksinäisiä naisia, hän käytti mieluummin salissaan antaen niitten maksaa virvoitusaineista vieraitten tapaan, mutta ne voittivat sittenkin melkoisesti yrityksillään siellä. -- He eivät toki saaneet saapua, milloin halusivat, vaan Goldscheider tilasi heidät erityisiä tilaisuuksia varten, jolloin ei tarvinnut pelätä yllätystä. Siitä huolimatta tuo viisas rouva kävi "etsivän" luona, joka ystävällisesti antoi hänelle valmiita poliisintodistuksia tusinottain, joita saattoi tarkastuksen tullen tarpeen mukaan näyttää.

Viimeisen varmin "tavarain" hankintakeino oli Goldscheider keksinyt, jonka avulla hän saattoi hommata ilman vaaraa tyttöjä oppiinsa, jossa hän ne kasvatti mielensä mukaan nyljettävikseen. Hän oli nimittäin ruvennut ystävällisiin suhteisiin julkisten synnytyslaitosten, sairaaloitten hoitajattarien ja vahtimestarien kanssa, joille hän maksoi hyvät rahat ollakseen varma siitä, että nämät antoivat hänelle viittauksia sopivan tilaisuuden sattuessa ihmislihan ostoon.