Part 8

Holhottinsa puolesta hän tuhlasi satumaisia summia. -- Sen johdosta hän ei myöskään tyytynyt huonompiin kuin rotunaisiin, eikä kellekkään ollut vaikeampaa toimittaa tavaraa kuin juuri rouva Georgettelle. Kaksikymmentä kertaa hän palautti lähetykset, ennenkuin jokin kelpasi. Hän tahtoi kasvattaa, -- omien lausuntojensa mukaan, -- huvittelevan maailman aatelisrotua. Kaupungissa tiedettiin, että Georgette ei laskenut taloonsa huonomaineisia miehiä, olkootpa he kuinka rikkaita ja mahtavia tahansa. Kerrottiin erästä hämmästyttävää juttua, jonka mukaan eräältä monta miljoonaa omistavalta ylhäisen miehen pojalta vaadittiin lääkäritodistus sen tuhatmarkkasen lisäksi, jonka sisäänpääsöpiletti maksoi Georgetten taloon. Ilman lääkäritodistusta ei Georgette antanut hänen joutua tekemisiin tyttöjensä kanssa.

Tämä Hampurijärjestelmä teki kovan vaikutuksen Horner'iin, jolle Goldscheider teki palattuaan selkoa matkastaan. Sellaista oli Hornerkin kuvitellut! Tosiaan, että nykyajan Europassa löytyi jotain niin järkevää! Onni oli, ett'ei Hornerilla ollut matkarahoja lähteäkseen heti Georgetten luo polvistuakseen hänen jalkojensa juureen. Kaikissa tapauksissa hän aina mainitsi hänen nimensä suurimmalla kunnioituksella. Hän sanoi:

-- Tämä nainen on yksin ymmärtänyt sen, mitä pitää tehdä tällaisena nautinnon rappeutumisen ja roskajoukon tapaisen raaistumisen aikakautena; -- naissielun hienoimman viisauden hän saattaa voitolle. Sillä ranskattarella on kreikkalainen luonne, sen minä sanon. -- Horner takoi pöytää nyrkillään. -- Ole sinä samallainen! Etsi jokin terve, nuori nainen, -- jatkoi hän hieroen käsiään, -- hae sellainen, joka kestää taistelua, toimivana ja kunnianhimoisena! -- Kasvata portto, jolla on hallitsijan ominaisuudet, joka omaa ruumiin viehättäväisyyden, ja järjestävän poliitillisen järjen! Silloin hyvästi sinä mahtava miessuku! -- Sinä, joka lakia laadit, joka itsekkäänä kumousta jarrutat, sinä luonnon herra, kavahda! Sinä Elise ja minä, me kaksi väännämme vitsat kuolevan ihmiskunnan rajatonta hallitushaluista suuruuden hulluutta vitsoaksemme! -- Johda luokseni nuori nainen! Hänelle opetan menettelytapaa. Sitten teemme porttosiveydestä mailman katsantokannan! Vuottakaa, tyhmäkallot, sillä mitalla millä te mittaatte, pitää teillekin mitattaman. Niin toteutuu todella raamatun oppi! -- Kiihtyneenä lensi Horner edestakaisin huoneessa. -- Hyvä, hyvä, rakastettava rouva, teidän kätenne valmistavat pommin, -- nuo kädet, joita tahtoisin jumaloiden suudella... Hän maiskautti paksuin huulinensa tyhjää ilmaa.

-- Älä hulluttele, Horner, minun huoneessani, -- vastasi Goldscheider kuivasti.

-- Tahdotko estää minua toimimasta omalla tavallani sinun hyväksesi, -- sanoi Horner terävästi.

-- Tee, mitä tahdot! -- Mutta muista, että Georgette seurueineen ei sovi meidän oloihimme... Meillä ei löydy herra de Palestroja, ei Bingensiä, eikä Johnstonesia, jotka sammuttavat porttoloissa rakkaudenjanonsa tuhannen markan edestä kerralla. Georgettella on, mitä sain kuulla Lübeckiläiseltä, oikea porttokoulu. Hänen luokseen mennään siis nauttimaan, niinkuin ensi luokan keittokouluun mennään syömään. Minun ei kannata yrittää niin komeasti. Muuten kokeile mielesi mukaan Punatalossa, lopetti hän puheensa välttääkseen riitaa Horner'in kanssa, sillä tämä oli hänelle vielä tarpeellinen.

Loppukesästä avattiin liike uudelleen Punatalossa. Tuo tulenvärinen remontteerattu talo näytti erittäin siistiltä etusivun kahdeksanrivisine ikkunoineen ja vinttikerroksineen, jonka yli liehui viiri turhaan koettaen saada välkettä itselleen auringottomana jälkikesän päivänä. Sinisen ja keltasen kirjavassa kiilloitetussa käytävä-ovessa oli messinkinen kello, jonka kilahdus kuului koko talossa. Tyttöjä saapui ovelle kolmissa ajurivaunuissa. Alimman käytävän lattiaa ja ensi rappusia peitti matto. Eteisessä oli efenjalustoja ja marmorinen lapsenkuva, joka kannatti lamppua. Kaikki oli niin valoisaa, siistiä ja komeaa kuin teatterissa. Ne neidit, jotka olivat asuneet vanhaan aikaan Punatalossa, katselivat toinen toisiaan merkitsevästi... Nyt näki, mitä oli tekeillä. Uusi porttivahtirouva, Polifka, tuli asunnostaan tervehtimään ystävällisesti neitejä. Rouva Polifka oli jäykkä pyöreä nainen.

-- Totta vie, se vanha raato on poissa, -- mutisi Fritzel tuupaten Katariinaa kylkeen.

Goldscheider'in luottohenkilö, neiti Olympia, oli vyötäisiltä kireälle nyörätty neitonen tumma ja teräväpiirteinen, otsa peitettynä käherrettyihin hiuskäkkäröihin. Hän otti vastaan neidit hyvin kohteliaana. Hän aukasi heille salin. Salissa oli tummanpunaset samettipäällyksiset huonekalut, valkoiset pitsi-uutimet, marmorijalustoja, joilla oli maljoja ja patsaita. Maljoissa oli tekokukkavihkoja ja riikinkukkohöyheniä, kaikki aivan uutta ja aistikkaasti järjestetty. Ikkunoitten välissä oli katosta lattiaan ulottuva peili kullatuissa puitteissa. Katariina taputti käsiään.

-- Sussiunatkoon, tuossa näkee kuvansa ihan kiireestä kantapäähän asti, -- huudahti hän. Tällä väliajalla, joka oli keväästä kulunut, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Hän oli oppinut kiertämään tukkansa ihmeellisiin kiemuroihin ja maalaamaan kasvojaan, sekä täyttämään kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä ja uurteita. Mutta poskimaali teki hänen kasvonsa jäykiksi, se riisti niitten piirteiltä kaiken yksilöllisen viehättäväisyyden, koska niissä nykyään näkyi alituinen itserakas ja kevytmielinen hymy.

Punatalon entiset asukkaat eivät tahtoneet voida lopettaa ihmettelemistään ja kurkistamistaan.

Toiset neidit olivat jo tällaiseen tottuneet tahi teeskentelivät välinpitämättömyyttä kohottaen olkapäitään. He olivat jo kylläkseen asuneet tällaisissa laitoksissa. Olympia antoi ymmärtää, että tämä sisustus oli kyllä sievä, mutta se, joka oli elänyt Pariisissa niinkuin hän, ei pitänyt sitä minään ihmeenä. Goldscheider kutsui tytöt konttorihuoneeseensa antaen joka tytölle täyteen kirjoitetun paperi-arkin allekirjoitettavaksi. Kaikki kirjoittivat siihen nimensä empimättä. Suurin osa ei edes tiennyt, mitä paperi sisälsi. Muutamat väittivät sen olleen kontrahdin, "jotta he eivät pääsisi täältä livistämään." -- Mutta sitä he eivät halunneetkaan tehdä. Ainoastaan muuan solakka, vaaleanverinen itävaltalainen tyttö, joka oli ollut Sweitsissä ravintolasiivojattarena ja joka esiintyi kuin ruhtinatar, selitti, että paperilla oli "meetterin pitkiä numeroita", oliko se lasku tahi jokin sentapainen, sitä hän ei voinut varmasti sanoa, mutta kyllin sitova se kaikissa tapauksissa lie ollut. Vaan mitä se teki! Siitä pahasta oli heillä käytettävinä hienot alusvaatteet ja komeat puvut. Ja kun kerran juttu alkoi, niin herui heillekin rahaa. Sillä he lohduttivat toisiaan.

Kaikesta huolimatta vaikutti niihinkin tyttöihin, jotka olivat jo ennen eläneet porttoloissa, se puhetapa, jota rouva heti käytti. Noita tylsistyneitä mieliä virkistyttikin kovin rouva Goldscheiderin sanat:

-- Olkaa reippaita, niin kukaan teistä ei joudu rappiolle. Älkää tuhlatko tavaroitanne, älkääkä juopotelko kotonanne. Minun luonani on teillä mahdollisuus kohota. Jokainen teistä voi vielä saada elää ylhäisessä ja kunnioitusta nauttivassa asemassa, jos hän on järkevä. --

Tällä tavoin hän saattoi menestyksellä taistella sitä usein esiinpistävää kaiken tahdon ja pyrkimyksen täydellistä hyödyttömyyttä uskovaa tunnetta vastaan, joka suurimmaksi osaksi aiheuttaa langenneitten naisten siveellisen heikkouden ja rappeutumisen. Mutta tällaiset sanat helähtivät rohkaisevina mielikuvina tyttöjen korvissa:

-- Te olette kaikki nuoria ja vahvoja, teidän täytyy onnistua nousta!

-- Hän on kanalja, mutta hän ymmärtää hyvin asiansa. Hän ei huuda aina rahat pois, taikka... eikä hän maklakoi eikä hännittele vieraita, se on totta. -- Hän on aina yhtä tyyni, se kanalja.

Tytöt sanoivat myös, että huonommin saattoi elää kuin Goldscheiderilla. Kuitenkin olivat puvut tyttöjen mielestä liian kehnot. Eivät ne olleet vanhanaikaisia, eivätkä vanhoja. Kaikki olivat uudesta silkistä, mutta malli oli niin yksinkertainen kuin "sisäpiioilla", kuin Bibi sanoi. Bibi oli ollut Aussigissa ja Teplitz'issä; esimerkiksi "Exeelsiorissa" oli tytöillä yllään vain pitsipaita ja sen päällä silkkinen avonainen "Koltti" eikä mitään "muuta." Sellaista ei saanut täällä käyttää, ei edes keski-yönä. Yksi ja toinen oli yrittänyt tulla puolialastomana vastaanottosaliin, mutta Goldscheider karkoitti ne heti sieltä. Sellaisissa seikoissa ei hän suvainnut pienintäkään leikintekoa.

Yleensä rouva piti säännöllistä ja aivan tasapuolisen ankaraa kuria. Samaan aikaan, nimittäin yhdeltätoista aamupäivällä, tarjottiin jokaiselle hyvä kannullinen kahvia ja palanen kaakkua. -- Tämä maistui "hyvältä kuin äidin kotileivottu" leipä. Läpeensä Goldscheider hankki tytöille hyvää ruokaa pitäen siitä, että hänen talossaan syötiin säännöllisesti. Makeisia ja jälkiruokia vaan ei saanut hommata itselleen niinkuin muissa porttoloissa. -- Ne täyttävät vaan vatsan eivätkä anna ravintoa, -- sanoi Goldscheider. -- Se on totta, -- myönsivät tytöt syöden hyvällä ruokahalulla niitä lihapullia, joita talosta tarjottiin.

Goldscheider käytti koko kauppiastarkkuutensa ja täsmällisyytensä tämänlaisen yrityksen sekamelskeessä. Hän piti etupäässä huolta siitä, että tytöt "tekivät tehtävänsä" hyvällä tuulella. Kaikenlaiset juorut ja juonittelut, joita syntyi heidän keskuudessaan ja jotka aina saatettiin rouvan korviin tänlaisten laitosten tapojen mukaan, menivät aivan hukkaan, sillä rouva noudatti mitä järkähtämättömintä oikeudenmukaisuutta niiden suhteen. Hänellä oli yhtä vähän suosikkeja kuin keppejä. Se, joka oli itsepäinen ja jukurimainen, eikä osannut soveltua talon tapoihin, lähetettiin aivan yksinkertaisesti pois. Goldscheider teki säännöllisesti kauppaa maaseutulaitosten kanssa. -- Hän piti vilkkaista ja järkiperäisistä liikeoloista. Hän elähytti tyttöjä ystävällisillä puhutteluilla ja kehoituksilla sekä piti vieraita iloisella päällä miellyttävällä ja hienotunteisella kohtelulla.

-- Täällä pitää huvitella, ymmärrättekö! Muuta saadaan missä talossa hyvänsä. -- Mutta meistä -- täytyy herrojen sanoa: ne tytöt ovat harvinaisen herttaiset. --

Goldscheider'in rohkaisemina, tasaisen, hyväntahtoisen kohtelun tyynnyttäminä, sillä heitä ei kohdeltu kovuudella eikä oikullisesti, niin tytöt helposti jaksoivat olla iloisia, jota heidän nuoruutensa ja kepeämielisyytensäkin lisäksi edisti. Goldscheider ei pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan tyttöjä erikseen ja opastamaan heitä heidän oman yksilöllisyytensä mukaan.

-- Kuuleppas, -- sanoi hän Helena Nippich'ille, eräälle komealle mutta ylhäisentapaiselle juutalaistytölle, joka aina veti mitä itkunsekaisinta valitusvirttä puhuessaan ja kesken naurua puhkesi voivotuksiin ja vinkumisiin, -- sinun ikuinen romaanikertomisesi on tyhmää, sillä kukaan ei sitä usko. Päinvastoin sille nauretaan. Puhu totta, jos joku kysyy kohtaloasi, ja jos et tahdo puhua elämäsi seikkailuista, niin naura niille. Mutta älä aina ruikuta, että olet onneton.

-- Tahtooko kukaan teistä tanssia, -- kysyi rouva kerran.

-- Minä tahdon, minä myös, -- kuului kaikilta puolilta. Mutta Irma, eräs rivakka unkaritar, ei puhunut mitään, vaan nosti hameensa ja tanssi oikein vinhan czardaksen, niin että lattia tärisi ja porsliinimaljat alustoillaan kalisivat. Rouva Goldscheider antoi Irman oppia musiikkitirehtööri James Stoll'in kanssa muutamia tansseja, joita hän esitti iltaisin vieraitten suureksi nautinnoksi. Hän miellytti heitä kovin ja esiintyi useat illat suurenmoisella menestyksellä.

Toiset yrittivät myös samaa, mutta kun he olivat kömpelöitä, eivät ne ketään huvittaneet.

Bibi, josta muutenkin pidettiin paljon, osasi kuitenkin tehdä pienen taikatempun, jonka ranskalainen ylikyyppari oli näyttänyt hänelle "Excelsiorissa" niin monta kertaa, että hän lopulta äkkäsi sen itsekin. Hän asetti kahdeksan ohutta eri suuruista ja erilailla täytettyä viinilasia riviin pöydälle, ja soitti niillä kauniimpia säveliä pitäen suussaan norsunluusta tehtyä pilliä. Hänen loistonumeronsa oli marseljääsi. Sitä soittaessaan loistivat hänen silmänsä sotaisina ja oikea jalkansa polki uljaasti tahtia, -- ja pilli heilui aivankuin hän oli nähnyt herra Charles'in tekevän.

Senjälkeen yritti jokainen keksiä jotain pikkuhauskaa. -- Aivan uusi ja rehellinen kainous heissä kehittyi heidän kilpaillessaan näissä taide-yrityksissä, heissä heräsi nuorekas, hyvää synnyttävä innostus, joka sai silmät säihkymään, -- mielet melkein riemastumaan, ja puheet vilkastumaan. Sitä mitä he esittivät, ei voitu kutsua etevyyden osoitukseksi, mutta ponnistaessaan he unohtivat sen tarkoituksen, jonka tähden he yrittivät. Sitä tarkoitti keinotteleva Goldscheiderkin ja hymyili aikeensa onnistumiselle.

Eräänä iltana Katariina seisoen pianonsoittajan vieressä, tokasi hänelle jotain alkaen pää taaksepäin painuneena ja haaveksivan näköisenä laulaa surunvoittoisia böhmiläisiä rakkaudenlauluja, jotka tekivät tyttöihin syvän vaikutuksen. Ensiksi herrat joutuivat hämminkiin, sitten he rääkkyivät ihastuksesta. Tästä äkkinäisestä huomion herättämisestä, jota osoitti yleinen vaikeneminen Katariinan ympärillä, tuli tämä rohkeaksi, ruveten laulamaan kirkuvasti ja kiristyneellä äänellä, sen sijaan, että hän ensin oli laulanut hempeämmin väritetyllä ja täyteliäämmällä joskin heikommalla äänellä. Nuo tunnelmalliset, kaihkovat säveleet pusersi hän kitalakeen kiertäen katseensa kattoon. Myöhemmin hän oli ylpeä tästä luullotellusta loistavasta onnistumisestaan uskoen Olympialie, että hänen laulunsa oli jotain ylevämpää kuin Bibin tyhmä lasien helisteleminen.

Katariina oli jo jättänyt kolmannenkymmenennen ikävuotensa aikoja sitten jälkeensä. Hänen olentonsa entinen tenhoova yksilöllisyys oli vähitellen haihtunut tässä konemaisessa ympäristössä. Hän oli muuttunut nälkäiseksi elämän eduista kamppailevaksi hutsuksi, joka halvoilla virkistysvälineillä koettaa huumata itseään ilettävinä kurjuuden aikoina. Jankan poislähdön kautta oli viimeinen hellä side, joka yhdisti hänen sielunsa nuoruutensa muistoihin, täydelleen katkennut. -- Hän oli nyt irti kaikesta. -- Hänellä ei ollut enää minkäänlaista menneisyyttä. -- Hänen unelmansa hälvenivät kuin tuhka tuuleen. -- Hänen kostonhalunsa oli kuollut. -- Hän eli vaan jymyävää yötä ja niitä juomarahoja varten, jotka hänen täytyi sillä ansaita. -- Hän tahtoi näytellä kauniimman ja ihailluimman naisen osaa ja käytti mitä alhaisimpia temppuja ja keinoja onnistuakseen. Vastoin entisiä tapojaan hän lyöttäytyi rakastavaisena jopa uskollisena Olympian seuraan. -- Tämä havaitsi kohta Katariinan liikeheikkoudet, kertoi hänelle huvikseen erästä hyvin eriskummallista tarinaa, jotka hän kertoi kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella, höystäen puheensa ai ja voi huudahduksilla. Tämän tarinan huomasi tarkka henkilö olevan tavallinen porttosatu. Siinä oli äitipuoli, vanha kreivi viettelijänä, ja ihmeen kaunis ja jalo ylioppilas, josta Katariina oli erittäin ylpeä ja josta hän ensi sijassa aina puhui ylistäen, uskoen hänen olemassa oloonsa niin varmasti, että rupesi pirstaamaan, jos joku uskalsi epäillä tuon ylioppilaan ehdotonta jalomielisyyttä. Se Katariina, joka ei koskaan saanut rauhaa, jota pienet ilot eivät huvittaneet, joka kaipasi remuavia ja tulisia sieluntäristyksiä voidakseen hukuttaa yhä enentyvää epätoivoaan huumeen pyörteeseen, tämä sama Katariina oli nyt mieltynyt naisväen seurusteluun, yhteiseen istumiseen uunin ääressä, lörpöttelyyn ja panetteluun. Hän muuttui luottavaisuutta janoovaksi ja valtaa haluavaksi, hän piti salaisuuksista ja kertoi mielellään itsekkin juorujuttuja, ja kaikessa, mitä hän toimi, huomasi, että hänen luonteensa oli tullut kylmemmäksi. -- Hänen kaunis, hienojänteinen ruumiinsa hurmasi vielä miehet. -- Ja hänellä oli täällä, -- niinkuin ennen kadulla, -- alituisia, melkein uskollisia ostajia.

Olympian kehoituksesta värjäsi hän villin punasenruskean tukkansa pellavanväriseksi kutsuen itseään Carmeniksi.

Hän kantoi kaulassaan pelirahaa ja rotanhammasta levittäen merkillisiä juttuja salaperäisen ylhäisestä alkuperästään ja miten hänet olivat mustalaiset lapsena ryöstäneet hänen vanhempiensa luota. -- Hän katsoi hyvin mielellään kortteihin Olympian kanssa, valoi hänen seurassaan tinaa veteen kaikkina päivätunteina ja luki hänen kerallaan tusinaromaaneja, joita he molemmat leikkasivat hyvin tarkkaan lehdistä ja säilyttivät yhteen ommeltuina.

Yhä uudistuvaa hengenahdistustaan ja sydäntautiaan hän koetti auttaa rohdoilla, vaan kun ne eivät auttaneet, rupesi hän juomaan, tietysti salavihkaa, siten että hän käski Miladan kuljettaa arveluttavan määrän viiniä huoneeseensa.

Viini karkoitti väsymyksen hänen jäsenistään, "verenseisahduksen", joksi hän kutsui tuota selvää jäykistymistä, joka vaivasi hänen jalkojaan ja vatsanpohjaansa.

Milada eli kaiket päivät porttivahtirouvan luona nukkuen yöt pienessä ullakkokamarissa, jonka ikkunaluukku oli katon rajalla ja jossa hän tapasi vanhat tuttavansa, nuo mustan ja valkoisen kirjavat rotat. Häntä käytettiin talossa kaikenlaisissa hommissa ja asioita toimittamassa. Hän saattoi rouvaa kaikenlaisille liikeasioille, kun oli jotain kuljetettava pois kotoa tahi kannettava kotiin. Hänen täytyi asettaa tukkansa päälaelle, pitää muodottoman pitkiä hameita, sekä kääriytyä suureen kudottuun huiviin, joka ihan teki kömpelöksi hänen hennon lapsiruumiinsa.

Kun Katariina astui ensi kerran tähän uuteen Punataloon, seisoi Milada silmät suurina ja jännitettyinä portilla odottaen, että hänen äitinsä puhuttelisi häntä. Kuukausia oli hänen täytynyt elää erillään äidistään, viettäen aikansa vieraitten äreitten ihmisten keskuudessa, jotka olivat kohdelleet häntä kuin kulkurikoiraa. -- Lapsi oli arkana sulkeutunut yksinäisyyteensä muistellen äitiään hellimmän rakkauden pyhimyskehällä ympäröitynä. Kaikki äidin ystävälliset katseet ja hymyt yhtyivät hänen pienessä ikävystyneessä sydämessään lämpöiseksi elämäksi. Nyt hän kyyristyi muuria vastaan ja levoton kaipaus näkyi tummissa, liikkuvissa kasvoissa... Äidillä oli yllään silkkinen puku, komea sulkahattu ja hansikkaat. Hän piti erään toisen neidin käsivarresta kiinni katsellen nauraen ympärilleen... Tuskin hän olisi huomannut Miladan... Mutta Fritzerl pidätti Katariinaa, joka juoksi rappusia ylös, sanoen:

-- Kattos, tuossa on likkasi...

Katariina kääntyi hitaasti ja nosti kulmakarvojaan korkealle sanoen kotvasen kuluttua:

-- Siunatkoon, se on senkin pitkä roikale. -- Sitten hän kokosi kahisevat hameensa käteensä ja riensi Olympian perään... Enempää hän ei virkkanut Miladalle.

Lapsi painoi päänsä syvälle rinnalleen. Kun tuolla ylhäällä kuului naurua ja puhetta, riensi hän pimeälle pihalle.

Sillä rahalla jonka hyvä rouva Celestine oli hänelle jäähyväiseksi lahjoittanut oli hän ostanut omenan ja lymyttänyt sen äitinsä patjan alle... Hän oli pitänyt huolta, että Katariina oli saanut kauniimman huoneen, vaikka portinvahdin rouva väitti, että kaikki huoneet olisivat hänelle yhtä hyviä.

-- Te erehdytte, rouva Polifka, -- niissä on kyllä ero, -- vastasi Milada pikkuvanhana ja varmana... Portinvahdin rouva, joka piti tuosta näppärästä tytöstä, antoi hänen laahata koreimmat pulsterit ja maljat äitinsä huoneeseen.

Kun ensi tapaaminen oli ohi, sai lapsi tuntea ensimäiset ja järkyttävimmät pettymyksensä. Äiti ei ollut suuremman arvoinen kuin muutkaan ilotytöt. Äiti liehakoi niitä, nauroi niiden puheille ja lörpötteli Fritzerlin ja Olinkan kanssa. -- Hänellä oli peräti tapana hiipiä sellaisten tyttöjen sänkyyn, joita hän ei ennen olisi viitsinyt tervehtiäkään. -- Aina, kun Milada tuli Katariinan huoneeseen, istui pari heitä papattamassa ja Katariina kuunteli heitä molemmat kädet heleänkeltaisessa korkealle kammatussa tukassaan. Hameitten alla oli jokaisella viinilasi, mutta Katariina joi pullon suusta piiloittaen sen tarkasti pulstereihin. Hän pelkäsi siis rouvaa. Toista oli ollut ennen Lorinser'in aikana.

Lapsi näki tuon ja suri sitä. -- Hänen syvästi juurtunut suuri ylpeytensä äidistä hupeni vähitellen. Hän ei voinut tarkkaan määritellä, miksi niin tapahtui, sillä pidettiinhän äitiä vielä kauniina, ja miehet seurustelivat hänen kanssaan mielellään. Mutta se musta Katariina, joka piti päätään korkealla Punatalossa, nauraen ylenpalttisesti, se ei ollut enää olemassa. Lapsi käsitti vaistomaisesti, että Katariina oli astunut alas vapauden korkeudesta ja että kaikki eroavaisuudet hänen ja muitten tyttöjen välillä olivat jostain syystä poistetut. Katariina ei enää kulkenut rallatellen eikä olkapäitään kohauttaen toisten ohi. Kun he tulivat röyhkeiksi, rähisivät ja riitelivät, sanoi Katariina väsyneen herkästi:

-- Jumala siunatkoon, ihmiset, antakaa olla, minusta on yhdentekevää. --

Tahi sitten hän otti Gisiltä, jonka kanssa hän kilpaili jopa joskus tappelikin, viinilasin pois ja sanoi:

-- Raato, koskas rikeeraat kanssani, älä juo minun viiniäni! --

Jos hän riitaantui kovin, käytti hän talon tavan mukaan hävyttömiä haukkumasanoja ja halpamielisiä viittauksia, joita sateli hänelle yhtä runsaasti takaisin.

Viikkoja ja kuukausia elettiin Punatalossa yksitoikkoisuudessa. Liike menestyi ja laajentui. Tytöt olivat tyytyväiset. Katariina kulki vieraana ja huolettomana tyttönsä ohi tämän korjatessa huoneita tahi pestessä käytäviä, kuin hänellä ei olisi ollut koskaan mitään yhteistä tuon olennon kanssa. Tämä johtui itsetiedottomasta tyhjyyden tunteesta, jota ei viha eikä katkeruus synnyttänyt, vaan se seikka, että Katariinan sielu oli lamautunut, eikä tahtonut enää -- voinut mitenkään saada sitä toimimaan, vaikka Katariinan korska luonto koetti itsepettävänä luulotella tulevaisuuden onnea.

Katariinaa ei liikuttanut hivettäkään se, että Milada hiipi hänen huoneeseen joka kerta kun näki, ett'ei siellä ollut vieraita. Milada meni silloin vaieten istumaan johonkin nurkkaan tahi järjesti huonetta ja väliin hän odotti kärsivällisenä, kunnes se nainen, joka istui peilin edessä tahi loikoi vuoteellaan, suvaitsi puhutella häntä. -- Se puhuttelu oli kovin töykeää, ärjyvää ja lyhyttä. Usein hän sanoi:

-- Minä en tarvitse sinua!

Lapsi poimi puolimätiä omenia lattialta piiloittaen ne esiliinaansa. Joskus hän pyysi niitä puodista tarjotakseen äidilleen. Katariina ei sietänyt sitä. Kun hän myöhemmin sai ahdistus- ja sydäntykytyskohtauksia kierrellen vuoteellaan ja yrittäen hengittää sinisin huulin, ajoi hän pelästyneen Miladan pois huoneestaan syytäen suustaan haukkumasanoja ja heristellen nyrkkiään. Hän tahtoi olla yksin. Hän ei tarvinnut passaajaa, joka panetteli häntä rouvalle. Hän ei ollut sairas, kyllä tämä pian meni ohi ja hän saattoi nousta tuonne ylös.

Hän salpasi ovensa laskematta ketään luoksensa, kun tauti taas häntä kiusasi. -- Miladan täytyi pistää viinipullo oven raosta kuin ennen vanhaan -- ja heti paeta. -- Muuten äiti haukkui. -- Yksin, ajatteli Katariina, uskalsi mielin määrin voivottaa ja ähkyä, kukaan ei kytännyt uteliaana ja vahingoniloisena kitaan.

Katariina ei nähnyt kahden harmaan lapsensilmän kaihoa saada auttaa, saada lohduttaa...

Se on oikea korppisikiö -- sanoi hän Miladasta Olympialle -- se myy minut ja pari muutakin kreuzeristä, sen minä sanon...

Hyvin vaikeasti ja hitaasti saattoi Miladan mielikuvitus vapautua muistojen mailmasta. Vanha Punatalo, Janka ja entinen Katariina, joka osasi miellyttävästi hymyillä ja hyväillä, jolla oli kummallisia toiveita ja haaveellisia oikkuja, jonka kuohuva viha oli jotain suurta, se kutistui nyt pieneksi. Se Katariina liikkui nyt laiskana ja turvonneena, kutsuen itseään Carmeniksi, ajelehtien huoneesta huoneeseen, haiskahtaen aina viinille, madellen nöyränä rouvan edessä ja puolustaen kissamaisella itsepäisyydellä lämpöistä loukkoansa tässä talossa.

Puolikasvaneessa tytössä, joka hyljättynä asui "rottakamarissa", höllentyi vähitellen yhteen kuulumisen side tuohon naiseen ja se jäinen viima, joka tunkeutui Katariinan sisimmästä, syöksi Miladan tuohon niin lapselle outoon ainoastaan todellisuuden räikeyden valaisemaan yksinäisyyteen.