Part 7

-- Vielä pullo, -- huusi Sucher nyökäyttäen päätään Carlotalle. Sitten hän istui lähemmäksi Horneria. -- Katsokaa, herra tohtori, minä voisin pitää itsekin tuon ihanuuden, mutta meidän päällikkömme eivät sentään sitä myönnä, että minä sitoudun liian paljon ulkopuolella virastoa. Ja jokaisella on virkamieskunniahimonsa. Tämä liikehän on pikkuporvarillinen. -- Jo jälkeen kello kahdentoista yöllä täytyy sulkea. Mutta yleinen porttola tuolla paikalla, sellainen tyttöpaikka, jota minä kuvittelen, -- hän takoi rintaansa, -- sille kannattaa uhrata elämän työnsä. Minä lupaan että se tuottaa taitavalla hoidolla satakaksikymmentä prosenttia puhdasta... Huoneustossa on kaksitoista eli viisitoista yksityishuonetta. Jos ne sisustettaisiin hienosti ja niihin yhdistettäisiin pieni ravintola, jossa tarjottaisiin kahvia, leikkele- ja voileipäruokaa -- viiniä hommattaisiin kellarissa -- laitettaisiin komea vastaanottosali, jossa soitettaisiin sekä olisi salaisia pelihuoneita, joissa otettaisiin kaksikymmentä kolikkoa miestä kohden, niin laskekaa, herra tohtori, sikäläisellä kysynnällä, mitä se tuottaisi! -- Eikö se olisi suuremmoista, mitäh!? --

Horner kohotti paksut, sairaalloisen kalpeat kasvonsa. -- Häh!? -- Missä on pukin sorkka, -- kysyi hän halveksivalla äänellä.

Sucher hätkähti. -- Hän vainusi ansaa. -- Horner oli liian liukas ankeriainen.

-- No, on siellä nyt tapahtunut sopimattomuuksia. Mutta hieno, kodikas salonki olisi jotain toista. Saisi lämmitellä lieden ääressä ja jutella tyttöjen kanssa mielin määrin, -- sellaisten nuorten kanssa, -- herra tohtori, jotka vielä johonkin kykenevät.

-- Hyvä kesti-isäntä, epäilen, tokkopa tuo talo löytyy muualla kuin teidän arvoisissa pikku-aivoissanne? Sikamaisuudet siellä sikiävät, arvoisa herra.

-- Herra tohtori, -- Sucher teki rakkaan rintatakomisliikkeensä. -- Minä en pane virkamieskunniaani pantiksi. --

-- Se voisi vahingoittaa teitä, sanoi Horner myrkyllisesti.

-- Siis selvä peli, -- tässä on kysymys Punatalosta. --

Hän noudatti taiteellista vaitioloa, -- katsoi Horneriin merkillisen tärkeänä. Hornerin kasvoissa näkyi virnistys. -- Sucher otti esiin pinkan papereita levittäen ne pöydälle. Lyhyillä ja paksuilla sormillaan hän järjesti näitä ehdotuksia, laskelmia, asiapapereita esittäen ne yksitellen.

-- Katsokaa, herra professori.

-- Puhukaa suunne puhtaaksi, ärähti Horner.

-- Minulla on asia ihan selvänä. Hakemus on tässä. Laskelmat ovat valmiit ja piirustukset, -- tunnetteko arkkitehti Goldammerin, ettekö? -- Tässä ovat lisärakennuksen piirustukset, -- Katselkaa rohkeasti näitä. -- Kun vaan mainitsen nimen -- Punatalo, -- eikö se ole lupaava keinotteluväline.

Horner pani rillit nenälleen ruveten tutkimaan papereita.

-- Ei pitäisi viskata kaivoon, sanoi hän.

-- E-ei! Tämä ehdotus on niin hyvä, ett'ei veljenne olisi parempaa voinut tehdä. Punatalo on nykyään yksi kaupungin merkillisyyksiä ja kun vanhaa paikataan uudella -- niin sanoakseni tuoreella lihalla, niin luulisi kelpaavan.

Horner pisti paperit taskuunsa.

-- Rouva Goldscheideria on vaikea valloittaa. Hänen liikkeensä on jo hyvässä kunnossa, valitettavasti liian hyvässä kunnossa. --

Päätään pudistaen hän kiintyi taas uuteen viinipulloon. Sucher nousi paikaltaan jättääkseen hienotunteisesti miehen yksin asiaa punnitsemaan. Mutta ennenkuin Horner ehti saada hattunsa päähän poistuakseen kapakasta, kuiskasi Sucher kiirehtien hänen korvaansa: -- Mitä noihin 3 1/2 prosenttiin tulee, -- olen virkamies enkä kauppias, -- minä tyydyn puoleen.

Rouva Goldscheider kuunteli ystävänsä esitystä lyhytnäköisin vilkkuvin silmin.

-- Älä suutu Horner, mutta se, minkä sinä nyt esität, ei sovi ollenkaan minulle -- ei millään muodolla. -- En antaudu enää moisiin seikkailuihin.

-- Sinä olet rappiolla, ihan rappiolla, -- sen olen jo monta kertaa sanonut. Se johtuu sinun kirotusta kirjatoukkamaisuudestasi, David-vainajasi ihanteellisuudesta... Horner kulki huoneessa kolisten edestakaisin. Hän nosti kulmakarvojaan uhkaavan näköisenä.

-- Neiti Elisenä et olisi antanut tuollaista tilaisuutta mennä sivu suun. Silloin sinussa oli vielä edistyksen mahdollisuutta.

-- Älä ymmärrä minua väärin Horner! Minä pelkään yksinkertaisesti, ett'en siihen pysty... Minä olen hyvin tavallinen liikenainen. Ja jos näen ansaitsevani jollain tavoin, en hyljeksi sitä. En minä suinkaan toimi katkismus kädessä! -- Mutta tässä on ensi sijassa kysymys siitä, että pitää kokemuksilla saada korkoja, eikä minulla ole käytännöllistä kokemusta tuollaiseen... Tiedättehän miten olen elänyt jo kahdeksantoista vuotta, -- mitkä ovat luonteeni omaisuudet...

-- Rakas ystävä, siveys on vaan innostuttava este tuollaisella kilpajuoksuradalla. -- Hypätään yli! --

-- Olen siksi liian vanha Horner, -- en opi enää temppuja. -- Jos minulla vielä sittenkin sisimmässäni on vastenmielinen tunne tuollaisia yrityksiä vastaan, tapahtuu se myös lapseni Alma Lucien tähden. -- Hän lausui nimen hiljaa ja suppeasti.

-- Suo anteeksi. Tuolla Dresdenin koulussa olevalle pitkälettiselle neidille lienee yhdentekevää, teetkö vanhojen vaatteiden vaiko tuoreen ihmislihan kauppaa. Kuule -- minä en ymmärrä paljon mammonasta ja sen koronkasvusta, mutta ne numerot, jotka tuo aatelismies minulle esitti, herättivät minussa kunnioitusta.

Goldscheider tutki papereita, kirjoitti muutamia numeroita muistiin pudistaen taas avuttomana päätään.

-- Kyllä liike on hyvä, mutta mistä hankin itselleni siihen kokemusta! Miten opin itse sen ammattitaidon niksit? Mies, ajattele, että tuota täytyy tuntea kuin viidellä sormellaan.

-- Sinulta puuttuu joustavuutta, mielikuvitusta ja sielun lentoa. Sinä olet perinpohjainen ja tarkka ihminen mutta ihan poroporvarillinen... Sinä et ymmärrä suurliikettä, olenhan sitä joka päivä sinulle hokenut. Nyt sen näen, ett'ei auta puhua. -- Istu ja pala! Mieti tätä oivaa tuumaa! -- Sinusta tulisi rakkauden nautinnon vallitsija. -- Sinun valtasi on siinä, että osaat hankkia joka miehelle sille sopivan naisen ja siitä itse kantaa aineellista voittoa! Koeta toki ymmärtää tätä keksintöä! -- Käytäntö, pikkuseikat selviävät itsestään. Rohkea yrittelijä keksii oudompaankin seikkaan oman menettelytapansa... Tämä on shakkipeliä, oivallatko!

Hän naksautti sormillaan.

-- Kuule, -- lähdeppäs tutkintomatkalle! Kas, ett'en heti sitä äkännyt! Ota selvä, miten muut toimivat! Urki naapureittesi liikesalaisuuksia, jos sinulla nyt ei muka ole ammattitaitoa!

Goldscheider viivytteli näyttäen epäilevän. Mutta tarkemmin nähtyään oli tuuma hänet sittenkin innostuttanut, jopa vallannut hänen mielensä. Siitä huolimatta hän epäsi puhuen siitä liikepääomasta, jota oli tässä välttämätöntä omistaa, jonka tähden oli pakko vaihtaa liian äkkiä entinen pääoma rahoiksi. Tämä vaikuttaisi myöntiin epäedullisesti. Sanalla sanoen uuden liikkeen alkuunpano kysyisi verrattain liian paljon puhdasta rahaa, siihen otettuna rakennus.

-- Minä näen -- sanoi Horner ivallisesti -- että Taavetti Goldscheider'in leski tahtoo elämänsä ijän kaikkine liikemiesominaisuuksineen istua vanhojen housujen parissa. Jumalan nimeen siis, jää sinä vaan puhdistamaan ylhäisten aatelisten täihousuja ja korista niillä sitten alhaisempia. -- Hän meni.

Mutta hän lähetti Sucherin Goldscheider'in kimppuun. Tämä herrasmies ei yrittänyt vakuuttaa periaatteilla vaan todellisilla numerolaskelmilla.

Hän saattoi varmasti mennä takuuseen sataprosenttisesta liikevoitosta. -- Tämän hän lupasi ensi aluksi. -- Hyvä rouva, voiton täytyi myöhemmin lisääntyä. Hän tiesi löytyvän tyttöpaikkoja, missä emännät korjasivat sataviisikymmentä -- jopa kaksisataa prosenttia liikevoittoa. -- Mutta mustalla valkoisella hän sen osoitti. Pikkuliikettä harjoittavan rouvan ahneus kasvoi. Hänen mielensä ihan kiehui. Nollia ja numeroita tanssi hänen silmiensä edessä paperilla.

-- Mutta minä en sittenkään osaa liikettä hoitaa, -- vaikeroi hän jälleen levottomana, -- olen viettänyt tähän asti liian yksitoikkoista elämää.

Sucher karkoitti kokonaan moiset ajatukset. -- Sehän on naurettavaa, että te ette itseenne voi luottaa, -- väitti hän. -- Eihän tällaiseen ammattiin tarvita erityistä koulutusta, ei jatko-opistoa, se lankee luonnosta. Maalaisakat tulevat kaupunkiin, kylänämmät, ja edistyvät mainiosti "mamkoina."

-- Pitää vaan osata, armollinen rouva, pitää suitset kireällä kuin virma-hevosia ajaessaan. Saada ne hyvin aisoihin, lyödä piiskalla! Senjälkeen ne likkaheilakat tekevät kaikki itsestään, kuin hollihevoset. -- Ja kun kerran minä olen teidän turvananne -- minä, joka itse olen siveyspoliisipäällikkö! Jahka yleisö saa sen haistaa, saatte nähdä, miten asiat luistavat! Ja jos joku tyttö vaan vihjaisee vastaan, kutsukaa minut! -- Kyllä se pysyy sitte visusti kuin lude päivällä seinänraossa!...

Kun rouva Goldscheider lopussa oli puoleksi taipuvainen, rupesi Sucher esittämään tutkimusmatkaa. -- Herra tohtori Hornerilla oli siinäkin asiassa oikea kanta. Se oli loistavan nerokas tuuma. Herra tohtori oli yleensä luotettava ystävä sekä järkevä, rehellinen ihminen. -- Mitä Budweis'iin, Olmütziin, Znaim'iin, Aussig'iin tulee, voisi hän itsekin antaa sinne paraat suosituksensa... Siellä ovat tällaiset liikkeet hyvässä kunnossa... Tarmokkaita yrittelijöitä on siellä... Mutta näitten kaupunkien läpi kuljettuaan, voisi pistäytyä yli rajan, Dresdeniin, Hampuriin. Saksalaiset liikeveikot ovat viekkaat. Jos vaan voisi saada vihiä heidän vehkeistään, olisi siitä suuri hyöty. Edullista olisi myös tehdä liikesopimuksia niitten kanssa -- sekä antautua tekemisiin ulkomaalaisten tyttökauppa-asioitsijoitten kanssa, -- jotka tähän asti eivät ole tohtineet antautua tekemisiin liian pikkuporvarillissäädyllisten kansalaistemme kanssa. Siis -- Sucher ojensi kätensä. -- Vaikk'ei rouva Goldscheider'in mielestä vielä viimeinen epäilys ollut hävinnyt, löi hän urhokkaasti "etsivän" kanssa kättä.

Horner oli haltioissaan. -- No vihdoin ymmärrät minun periaatteeni, -- huudahti hän prameilevana. -- Etkö aavista, mikä edesvastuu...

Rouva Goldscheider peitti korvansa. -- Älä hermostuta minua pötypuheillasi, Horner. Sinun yrityksesi ja niihin johtavat seikat ovat minulle hyvin hämäriä käsitteitä. Yksi asia on vaan selvä, että minulla on paljon tehtävää. Minun pitää vaihtaa kiinteimistöni rahaksi, hankkia laina, -- sillä te kai uskotte, että minulla on sitä säkittäin. Ja minun, joka en ymmärrä mitään väreistä ja tyylistä, pitää nyt sisustaa neljätoista huonetta. Minun pitää hommata hienoja alusvaatteita sekä komeita pukuja joukolle nuoria naisia. Kaikki tuo on minulle aivan outoa. Olen siihen ihan harjaantumaton. -- Kyllä minun sittenkin täytyy ensin lähteä tutkintomatkalle. Ja Dresdenissä saan suudella rakasta tyttöäni. -- Kuule, Horner -- hän vilkutti lyhytnäköisiä silmiään sanoen -- jos puhun rehellisesti, olen minä suostunut tähän tyhmään yritykseen ainoastaan saadakseni viettää pari päivää lapseni seurassa. --

Horner vihasi Goldscheideria silloin, kun tämä tuli tunteelliseksi. Hän väänsi naamaansa kääntyen pois... Kun rouva Goldscheider oli järjestänyt raha-asiansa, läksi hän matkalleen. Sinä aikana Sucher pani toimeen tässä kirjassa jo kerrotun puhdistuksen Punatalokujalla. Se tapahtui rautaisella luudalla, kuten Sucher sanoi.

Goldscheider kävi Itävallan sotilasmajoituskaupunkien kuuluisissa tyttöpaikoissa upseereita varten, ylhäisten seurapiirien sekä keskisäädynkin porttoloissa koettaen saada mahdollisimman selvän käsityksen niitten liikevoitoista ja toimintatavoista. Tämä tarmokas ja antelias rouva, jolla lisäksi oli Sucher'in ja hänen suojelijoittensa kirjeelliset suositukset paikasta toiseen, otettiin kaikkialla kohteliaasti ja epäilyksittä vastaan, joka ei suinkaan tällaisilla toimialoilla tule monenkaan sivullisen osaksi. Lisäksi olivat porttolanomistajat kovasti ylpeät siitä, että pääkaupungista saapui henkilö, joka tahtoi katsella heidän laitoksiaan ollen innostunut heidän liiketapaansa, ehkä vielä otti oppia siitä. Siksi he ihan tuhlaamalla antoivat hänelle neuvoja ilmaisten periaatteitaan.

Rouva Goldscheider'illa oli tarkat silmät, ja selvä, luonnollinen järki. Hän terävästi älysi heti, mitä tänlaisissa yrityksissä oli tarpeellista ja ensiarvoista. Jo ennenkuin hän oli päässyt matkansa päähän, oli hän tullut siihen horjumattomaan vakaumukseen, että varmimmat tulot antoi sellainen liike, joka pääasiassa muistutti porvarillisperheellistä kotitaloutta. Kyllä sellainen porttola veti uteliaita vieraita luokseen, joka muistutti olutkapakoita, tanssipaikkoja tahi katuiloa. Mutta sen yleisön saattoi menettää yhtä helpolla, kuin sen voitti. Ja yleisön vaihdos aiheuttaisi alituista epävarmuutta, nousua ja laskua liikkeessä. Tämän hän näki parhain Hampurissa, missä saattoi verrata eri liiketapoja toisiinsa.

Esim. hän kävi kuuluisissa kansainvälisissä merimieskodeissa ja niitten vieressä olevissa tyttöpaikoissa. Täällä hän näki mitä mielettömintä ja turhinta hulluttelemista, joka tuotti tappiota paikkojen ja kotien omistajille.

Nämät myönsivätkin huoaten, että tällaiset rajattomat sikamaisuudet, joita yö toisensa sivu heidän omistamissaan huoneustoissa harjoitettiin, herättivät vaan viranomaisten halun tuhota ne, eivätkä tuottaneet sanottavaa voittoa. Mutta asiaa ei voitu enää parantaa. Heidän liikkeensä perustui juuri siihen maineeseen, joka oli syntynyt moisesta viileydestä, siksi täytyi liikkeen menestyksen tähden pysyä entisellään.

Usein tytöt houkuttelivat matruuseja huoneustoon, juottivat humalaan ja ärsyttivät sitte heidät tekemään kaikenlaisia hullujen töitä.

Mutta tässä samassa Hampurissa, siinä huvilakorttelikunnassa, missä Alsterlampi lainehti, -- ihan lähellä noita näöltään yksinkertaisia, mutta kyllin kallisarvoisia kauppiaiden ja laivavarustajien yksityistaloja, oli rouva Georgette de Villiers'in huvila. Rouva Georgette oli vanha, ylhäisen näköinen, hieman puuteroitu, kovin miellyttävä rouva, -- jonka taloon eräs Lübeckistä oleva tyttöasioitsija oli suositellut rouva Goldscheideria erittäin lämpimästi. Goldscheider, joka tähän asti oli tehnyt paljo havaintoja sekä muuttunut jotensakin paksunahkaiseksi, joutui ihan ymmälle nähdessään sen liiketavan ja kuullessaan ne keskustelut, jotka iltasin olivat tavalliset "Georgetten salongissa." Kolme kertaa viikossa oli vaan vastaanotto. Rouva de Villiers sanoi, äidillisesti hymyillen -- että öinen seurustelu on liika jännittävä, siksi pikku ystävät halusivat mielellään nukkua joka toisena päivänä.

Ensimäisenä puolena tuntina, jonka Goldscheider vietti Georgetten vastaanottosalissa, täytyi hänen ehdottomasti kiusottavalla tunteella pysyä sillä kannalla, että hän todella oli oikeassa paikassa. Hänen täytyi ponnistaa kaikkia sielunvoimiaan voidakseen pysyä siinä vakaumuksessa, että tämä ympäristö todella oli olemassa, muuten hän olisi menettänyt malttinsa. -- Nämät herttaiset, hyvin kasvatetut, valkoisiin tahi vaaleanpunasiin pukuihin puetut neidit, joiden kaula oli mitä säädyllisimmällä tavalla peitossa, ottivat vieraita vastaan pakinoiden ja nauraen, puhuen usein mitä onnettominta ranskan kieltä, -- jota rouva Georgette väsymättä oikasi. Ja "ma tante" (rakas täti) Georgette kiinnitti yhden neidin nauhoja, järjesti toisen vähän pörrööntyneitä kiharoita, -- eikä kukaan huomannut, että illan kuluessa muutamat parit vähäksi aikaa hävisivät, niin että vaan neljä neitiä seitsemän sijasta seurusteli vieraitten kanssa salissa. -- Goldscheider huomasikin, että salista ei hävinnyt koskaan useampi kuin kolme paria. -- Sill'aikaa, kun nuo kolme olivat kadoksissa, tarjottiin salissa teetä ja kaakkuja, -- "meidän omat leipouksemme sattuivat palamaan uunissa", selitti joku tytöistä, jolloin "täti" uhkaavasti vaikka hymyillen nosti hänelle sormensa.

Mitään rahavaihtoja ei näkynyt, eikä laskuja. Kaikki tarjoilu oli näöltään vapaata, niin vierasvaraista kuin konsanaan rikkaan luokan keskinäisessä vierailussa on tapana. Aika ajoittain kuului kehoitus: "_Parlez français, mes dames_!" (Puhukaa ranskaa, hyvät naiset!)

Joku soitti pianolla hauskoja laulunsäveliä, tytöt lauloivat väliin kaksin, väliin useammin. Joskus ottivat vieraatkin osaa lauluihin. Kun eräänä iltana muuan tytöistä, eräs ihmeen kaunis berliinitär kieltäytyi laulamasta, sanoi rouva de Villiers hyvin ystävällisesti ja suuremmoisella liikkeellä:

-- Mutta rakas lapsi, meidän ystävämme eivät meitä arvostele, he nauttivat vaan meistä. --

Senjälkeen tyttö lauloi jonkinlaisen romanssin, jolla oli hyvin yksinkertainen paimenlauluntapainen sävel ja joka alkoi sanoilla:

-- Aina sanoi äiti, korista itseäsi -- -- --.

Kun tyttö oli lakannut laulamasta, taputti Georgette ensimäisenä innostuneesti käsiänsä kääntyen erään herran puoleen loistavin silmin.

-- Eikö totta, konsuli Wychers, kadummeko sitä, että olemme antaneet tuon lapsukaisen kehittyä? Siitä kiittää meitä vielä kerran Pariisi -- _hein!_ (Vaiko mitä). -- Herra kumarsi näille sanoille.

Ja juuri tässä talossa tapahtui sellaista, joka saattoi sivullisen katsojan ajatukset ihan sekaisin.

Rouva de Villiers kohosi seisoalle ja astui erään herran luo tarjoten hänelle mitä viattomimmalla kasvonilmeellä hohtokivinapin sanoilla:

-- Herra von Palestra, meidän ajattelematon Susannamme on kai leikillä pyytänyt teiltä tämän ihanan esineen... Ennenkuin te sen todella unohdatte, _voila!_ (ottakaa se).

Herra lensi tummanpunaseksi ottaessaan hohtokiven takaisin pistääkseen sen taskuunsa. Hän oli lahjoittanut sen Susannalle, eräälle sirolle elsassilaiselle tytölle, joka halusta oli sen kanssa kujeillut, mutta rouva de Villiers piti että tällainen lahjoittaminen julkisesti oli _shocking_ (sopimatonta). Siksi hän antoi sen takaisin. Kun tyttö muutama päivä sen jälkeen salaa kantoi hohtokiveä rintaneulanaan, ei kukaan virkkanut sanaakaan.

Goldscheider mietti itsekseen sata kertaa, ansaitseeko tällaisella järjestelmällä mitään... Hän ei uskonut silmiään. Salissa oli aina paljon vieraita. Ne olivat hienosti puettuja, hyvinvoipia miehiä, joilla oli komeat sukunimet. Vieraat esiintyivät mitä kohteliaimmin ja siivoimmin. Georgette koristi itseään oikeilla hohtokivillä, ja oli puettu mallikelpoisesti. Hänellä oli oma aitionsa teatterissa, hän ajoi omissa vaunuissaan -- ja hänen suurin intohimonsa -- omien sanojensa mukaan -- oli kilpa-ajohevosien pitäminen. Hyvästellessään Goldscheider'ia ja nähdessään järjestelmänsä tekemää vaikutusta tuossa muukalaisessa purki hän viisautensa tälle.

-- Onko välttämätöntä, että lemmennautinnon _belle usance'sta_ (ihanasta tarpeesta) tehdään likainen liike? Mistään hinnasta en möisi tyttöjäni raaoille ja siivottomille miehille. Minun sieluani painostaisi tietoisuus, että minä kevytmielisyydessäni olisin syössyt nuo syyttömät olennot turmioon, -- sillä ne ovat syyttömät sentähden, -- että he ovat syntyneet miesten nautinnoksi. Päinvastoin minä tahdon auttaa heitä eteenpäin. Katsokaa, hyvä rouva, minun periaatteeni on se, että koko elämä on suuri kauppaliike. Jos ei osaa myydä, niin sitten täytyy ostaa. _Voyons!_ (Nähkääs!) Mitä mailman markkinoilla kaupataan, sen viisaat kauppiaat ottavat haltuunsa. Siten muodostuu sääty tahi ammatti. Rakkaudenkin laita on samoin. Älkäämme enää itseämme pettäkö. Rakkaus on sama ilmiö ihmisessä kuin nälkä. Ja se täytyy tyydyttää. Miten? Leipä-, kala- ja lihakauppiaat ovat arvossa pidettyjä henkilöitä! He tuntevat arvonsa siksi, että yhteiskunta heitä kaipaa. Mutta naisesta, joka suo miehelle onnea, joka antaa hänen elää ilon ja viihdytyksen korvaamattomat hetket, lahja, joka on ihmeellisin, paras ja kuolemattomin mailmassa, tästä naisesta tehdään nykyään kaikkein raadeltuin myöntikalu, mikä torilla kaupataan. Löytyykö mitään ihanampaa kuin nuoren naisen sulautuminen nuorukaiseen! Ja kuitenkin näitä naisia halveksitaan! Tämä halveksiminen, ihmiskunnan uusin _spleen_ (pernatauti), on selittämätön.

-- Uusinko, hyvä rouva, -- epäröi Goldscheider päätään pudistaen.

-- Totta tosiaan, se tauti on vaivannut meitä kaksi tuhatta vuotta, aina siitä asti, kun kristinusko on saanut alkunsa. Mutta mitä tuo ajanjakso merkitsee mailman historiassa? Se ei ole sen pidempi kuin suuren herran minutin kestävä oikkuileminen. Mutta minun piti sanoa teille, että me yrittelijät tai paremmin sanoen kapitalistit olemme pääsyylliset tällä liikealalla kuin muillakin. Me ryöstämme tytöiltä heidän ihmisyytensä ja siten teemme heistä tahdottomia ja haluttomia orjattaria. Mutta vapaus yksinomaan tuottaa onnea, rouvaseni.

Rouva Goldscheider väitti innokkaasti vastaan, myöntäen kyllä, että nuo periaatteet olivat kyllä harvinaiset -- jopa ihailtavatkin, -- mutta että sellaisia voi toteuttaa ainoastaan parhaimmassa tapauksessa niin rikkaassa, kansainvälisessä ja aatelisyliherruudesta vapaassa kaupungissa kuin mitä Hampuri oli, jossa liike lisäksi nautti hyväntahtoisen ja -- anteeksi -- kapitalistien vallan suojelusta. Pienemmissä kaupungeissa, myös muissa uudenaikaisissa suurkaupungeissa laati nälkä lakia.

Rouva Georgette keskeytti rouva Goldscheider'in puheen hymyillen niin selvän halveksuvasti, ettei sitä voinut käsittää väärin.

-- _Oh, madame, tranchons le mot!_ (Hyvä rouva, jättäkäämme sananhelinä pois). Minä tunnen tuon helinän. _Excusez, madame, je suis une femme bien agée et je me suis vue quelque fois en face d'affaires différentes_... (Suokaa anteeksi, rouva, minä olen vanha nainen ja minua on monessa liemessä kastettu). Teidän sananne ovat paljastaan yksilöllisen itsekkyyden verukkeita... älkää suinkaan pitäkö minua minään puoluekiihottajana, -- _pleine d'altruisme_ (täynnään uhrautuvaisuutta). _Jai mis mon bien à couvert_... (Minä olen kyllä pannut omaisuuttani talteen). Mutta minä en todella ole toiminut teidän tavallanne, hyvä rouva. Mitenkä puhuttiin sata vuotta sitten?... Työläiset ja kansa eivät kaipaa sivistystä, eivätkä aatteen vapautta, -- olisi päinvastoin vaarallista suoda nuo oikeudet kansalle... He tarvitsevat vaan Jumalan, katkismuksen ja _le roman obscène_ (sikamaista kertomusta). Mutta tänään, miten on sen seikan laita? Miten sadan vuoden kuluttua! -- Mutta me tarraamme kiinni itsepäisesti ja lujasti vanhoihin periaatteisiin. Jos todella tarvitaan ilotyttöjä, -- yhteiskuntaelämän välttämättömänä virkistyksenä, -- niin he voisivat sangen hyvin elää puhtaissa oloissa, ja kunnioitusta herättävässä asemassa, eivätkä niinkuin nyt on asian laita -- tuskin siedettävissä olosuhteissa. Ilotytön ei ole luonnosta pakko olla kevytmielinen, ahnas, valheellinen, laiska ja tuiki sairas... Niin pikku- kuin suurkaupungeissa, niin sellaisissa tapauksissa, jolloin maksetaan tuhannen markkaa yössä, kuin mäkipeura-oloissa saattaisi noudattaa oikeudenmukaisuuden, terveyshoidon ja ihmisrakkauden perussääntöjä.

Rouva de Villiers nousi seisoalle lopettaen tämän puheilun seuraavilla sanoilla:

-- Minun tyttöjeni silmät lentäisivät selkoselälleen, jos jokin julma ihminen sanoisi, että heidän elämäntapansa on rikoksellinen... Te näitte heidät, hyvä rouva... Eivätkö he ole miellyttäviä, viisaita ja hurmaavia?... He uskovat, että heitä rakastetaan siksi, että he ovat lahjakkaita, he luulevat, että heitä halutaan siksi, että he ovat nuoria ja kauniita... Luonto on antanut ilotytölle kauniin muodon, elämän ilon ja voimakkaan naisellisuuden. -- Minä, hyvä rouva, -- minä opetan heidät tuntemaan ihmisarvonsa. -- -- --

Paluumatkalla Hampurista kertoi lübeckiläinen asioitsija rouva Goldscheider'ille ihmeellisiä asioita "Georgettesta", joksi rouva de Villiers lyhyesti kutsuttiin suljetussa seurassa. Hän ansaitsi asioitsijan sanojen mukaan runsaat tuhannet kolikkonsa vuodessa, sekä oli kyllin rikas voidakseen elää ilman liikehommaansa.

Mutta Georgette piti liikkeestään, eikä suonut sitä kellekään...