Part 6

-- E-en, minä en rupea porttolatytöksi, -- sanoi komea solakka Rosa päättävästi pudistaen vaaleaa hurripäätään, -- minua ei narrata. Dresdenissä sain asiasta vihin ollessani Aschermannilla. Ei ole siellä edesvastuuta, totta kyllä, mutta ei voi myös mitään itselleen kokoon saada. Ja kun sairastut, niin emäntä heittää sinut kadulle... Itse voit ehkä vielä jotain yrittää, mutta porttolasta ei apua lähde...

-- Ole vaiti, ihmisellä on aina "mahdollisuuksia" -- Sen sanan oli Lorinser oppinut Olympialta ja se herätti huomiota. -- Porttolaan ei enää haalittu miehiä kadulta... ainoastaan hyvin puettuja, varakkaita miehiä kävi siellä... Hyvää muonaa sai vetää nahkaansa... Mahdollisesti saattoi päästä ylöspäinkin. --

Fritzerl, -- pieni pörröpäinen tyttö-epana pyörein punasin huulin, joita suuri haavanarpi rumisti, -- tiesi kertoa eräästä puolalaisesta juutalaistytöstä, jonka muuan kreivi oli pelastanut porttolasta ja peräti laillisesi nainut... Yleensä kävi tällaisissa laitoksissa vaan ylhäisiä herroja. Nämät olivat mukavampia kuin katukundit, jotka tinkivät joka guldenista... Eikä noista yksityisistä kundeista ollut mihinkään. Väliin panivat toimeen rettelöitä, ja pakenivat yleisessä sekasotkussa jättäen laskunsa maksamatta. Ja ajatelkaa tätä ikuista kinastelua vuokramatamin kanssa... Aina piti avata pussinsa ja hyvittää noita emäkurvia... Muuten oli niitten suu senkin seitsemässä viurussa... Ja sitte oli pakko käydä poliisia hellyttelemässä... Oi Herra Jeesus, kaiken päätteeksi sai sittenkin muistutuksen... Mutta tällainen ylhäinen porttola-rouva se osaa järjestää asiat hyvin.

-- Tällainen ylhäinen porttola-rouva, -- sanoi ivaten Hatschekse -- vaatii teiltä sellaisia asioita, että hiuksennekin nousevat pystyyn sen kuullessanne.

Joka päivä valmistautuivat tytöt huolellisesti omistajan tuloa varten. Koko talon täytti kova jännitys. Lorinser puhdisti vuosikausia tomuttamatta ja pesemättä olleet käytävät ja rappuset. Tytöt kähersivät tukkaansa ja maalasivat poskiaan ja aamupäivällä pukeutuen mahdollisimman siististi he alimman käytävän ulko-oven kellon soidessa juoksivat kuin sähkö-iskusta ikkunaan ja oviin tirkistelemään. Katariina yksin oli välinpitämätön ja kylmä, pysyen tyynenä tässä yleisessä hopussa.

Hän näpäytti sormiaan, ajatellen tätä hassunkurisuutta. Ei maksa vaivaa hosua tässä ryönäisessä elämässä. Yhdentekevää oli, missä rypi, täällä tahi muualla. Hän oli nähnyt senverran maailmaa, että tiesi tänlaista leipää olevan saatavissa muuallakin. Kyllä hän tännekkin jäi, mutta jos tuo juutalaismuori ei huoli hänestä -- niin soromnoo!

Taitavasti hän vältti Jankan tunteen purkaukset ja levottomat kyselyt... Jankan mielen oli vallannut haaveilu ja synkkä raskasmielisyys.

Katariina ei ollut tätä huomaavinaan. -- Juo -- sanoi hän, -- jos pelko on nahkaasi mennyt, lökäpöksy! Se oli Katariinan ainoa neuvo.

Eräänä varhaisena sateisena sunnuntaijälkipuolenpäivänä saapui rouva Goldscheider ihan kenenkään aavistamatta. Ei kukaan edes tiennyt, miten hän oli sisään päässyt ja kuka oli hänet laskenut; yhtäkkiä hän vaan astui erääseen huoneeseen alkaen tarkastuksensa. Hän mittasi silmillään huoneitten korkeutta, tutki ovia ja ikkunoita, kosketteli sormillaan kosteita kiviseiniä, ja kaivoi silkkisen sateenvarjonsa päällä rikkinäisen lattian palasia. Neidit olivat suurimmaksi osaksi unen pöppörässä, pörrötukkaisia ja puettuna likaisiin alusvaatteisiin. He nousivat hätääntyneinä vuoteiltaan kiirehtien tervehtimään tuota solakkaa tulokasta, jolla oli aaltomuotoinen punainen tukka, hienosti koukistunut juutalaisnenä ja kultasankaiset rillit, joidenka läpi hän tutki heitä.

Lorinser tunkeutui esiin pokkaillen ja maklakoiden. Rouva Goldscheider teki poistavan liikkeen, aukasi päällystakkinsa istuen tuolille ja antoi tyttöjen yksitellen esittää itsensä.

Toinen toisensa jälkeen hän tarkasti heidän papereitaan. Hän luki tutkivasti, vitkaan, hätääntymättä, lateli silloin tällöin kysymyksiä erityisesti innostumatta ja varmalla äänellä, nyökäytti päätään, kun piti vastaukset uskottavina, vilahti hymyillen vastaajaan, kun epäili sen sanojen luotettavaisuutta. Hän ei puhunut liikaa, hymähti vaan ja katsahti. Tytöt, joiden oli eläissään täytynyt sietää yhtä ja toista, muuttuivat hänen kohteluaan kokien tulipunaisiksi.

Huone yhä täyttyi. Lorinser kierteli ja väänteli itseään mitä vimmatuimmin herättääkseen rouva Goldscheider'in huomiota. Muutamat tytöistä olivat jo ehtineet maalata kasvonsa, kaunistaa tukkansa ja pukeutua silkkiin. Mutta se ei soaissut Goldscheider'in silmää. Ainoastaan verinuoret ja tosikauniit löysivät armon hänen silmiensä edessä. Mutta räikeä päivänvalo teki nuortenkin muodon elähtäneeksi ja riutuneeksi. Enemmän kuin kaksi kolmatta osaa hyljättiin.

-- Sinua en voi käyttää, -- sanoi Goldscheider Olinka Blecher'ille, mutta kauniille Gisille, jolla oli suuret, kirkkaat, siniset silmät, hymyili hän suopeasti. Gisi punastui taputtaen iloisena kuin lapsi käsiään.

Goldscheider tahtoi pitää Rosa Hatschek'in. Mutta Rosa vastasi äreästi: -- Minä en tule porttolaan. --

-- Kuten haluat, -- vastasi rouva tyynesti.

Janka oli pukeutunut punaiseen kaulukseen, mutta oli kiirehtinyt esiin paljain jaloin värjöttäen vilusta.

-- Sinä olet vanha, -- sanoi Goldscheider viitaten poistavasti kultaisella kynävarrellaan ja kääntyi Katarinan puoleen, joka katsoi häntä suoraan silmiin välkkyvin, pelottomin katsein.

-- Miten minun käy -- virkkoi Katariina pistävästi.

Goldscheider kohotti katseensa, tarkasti tuota komeata naista tuntijan katseella. Sellaisestahan naisesta hän saattoi hyötyä. Se oli ehkä sitä oikeata lajia, jota hän kaipasi. -- Sinä jäät tänne, -- sanoi hän kohteliaalla kädenliikkeellä. Katariina oli viides järjestyksessä. Kaikkien muitten täytyi lähteä talosta.

-- Kahdeksan päivän kuluttua siis on kaikki oleva selvä, -- sanoi Goldscheider kiemurtelevalle portinvahtirouvalle. -- Teillä on ollut jo liikaa järjestämistilaisuutta. -- Teidät -- sanoi hän hyväksytyille tytöille, -- hommaan minä muualle asumaan. Jos olette järkevät, käy teidän hyvin. Jokaiselle teistä annan minä hyvät kapiot, hienoja liinavaatteita ja kyllin pukuja. Minun luonani voitte ansaita melkoisesti ja elää rattoisasti. Minä en tahdo ketään petkuttaa. --

Goldscheider nousi seisomaan. -- Katariinan silmät säikkyivät. Hän astui askeleen edemmä. Sill'aikaa sanoi Rosa Hatschek uhkaavana: -- Me emme myös ole koiria, jotka ajetaan milloin tahansa pihalle. -- Meillä on vuokrasopimus, -- sanoi muuan toinen.

-- Myydessä purkautuivat entiset vuokrasopimukset tässä talossa.

-- Olen sen heille selittänyt -- armollinen rouva, supisi Lorinser, -- mutta puhu koirille asiallisesti, ei auta. -- Hän nyökäytti päätään innostuneesti.

-- Muussa olemme siis sopineet asiasta, vai miten? -- Goldscheider napitti takkinsa. -- Te viisi seuraatte minua jo tällä viikolla tarkastettaviksi tohtori Lambergin luo. Jokainen tuo sitte heti minulle hänen allekirjoittamansa paperin. -- Siis...

Katariina astui hänen eteensä. -- Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa. -- Hän kiinnitti puhuessaan huivin kupariruskeaan päähänsä. -- Minulla on lapsi. -- Hänen katseensa kohtasi Jankan kiintyneitä katseita, -- ja tuo kuuluu myös minun seuraani, -- lisäsi hän kotvan kuluttua hiljaa.

-- Tuon täytyy hakea elatuksensa muualta. -- Mutta kuinka vanha lapsesi on?

-- Yhdentoista ja kahdentoista vuoden välillä. -- On tyyni lapsi -- ei häiritse ketään. -- Osaa jo askareita tehdä. -- Eikö ole totta? -- Katariina katsahti ympärilleen. Ei kukaan ottanut osaa hänen asiaansa. Ainoastaan Janka nyökäytti myöntyvänä päätään. Hän astui askeleen eteenpäin sanoen ääneen ja varmasti:

-- Tyttö on hyödyllinen olento, osaa jo täydelleen palvella ja jaksaa tehdä työtä. --

Katariina tuijotti Jankaan. -- Mitä tuo tarkoitti?

-- Poliisi ei hyväksy, että -- koululapsia pidetään tällaisissa taloissa -- lausui Goldscheider sanojaan punniten.

-- Syksyllä, vastasi Janka, -- on tyttö vapaa koulusta. Silloin hän voi ottaa palveluspaikan täällä.

-- Noh, saatte ottaa hänet silloin, -- sanoi Goldscheider lyhyesti ja nopeaan. Poistuessaan hän tokasi sivumennen Lorinserille katsahtaen häneen.

-- Selvää on, että tekin saatte muuttaa toiseen paikkaan viidentenätoista päivänä. -- Ennenkuin ehdittiin hyvästi jättää, oli Goldscheider poistunut.

Lorinser seisoi kuin salaman iskemänä. -- Punatukkainen ruoja! -- kidahti hän polkien lattiaa. Senjälkeen syntyi talossa kova meteli ja kiljunta. Naapuritkin kokoontuivat uteliaina ottamaan selvää tapahtumista. Haukuttiin, kiitettiin, itkettiin, riemuittiin. Lorinserin kohtalo herätti yleistä vahingoniloa. Pois ajettuja tyttöjä surkuteltiin, mutta nämät eivät myöntäneet hävinneensä, antaen ymmärtää, etteivät olisi halunneetkaan jäädä taloon.

Siitä syntyi jumalaton ilkkuminen ja pistospuheilu jonka yli kuului Gisin ääni kuin trumpeetti. -- Mitäs hullua! Saada pukuja, merkattuja liinavaatteita, silkkipaitoja -- jotka eivät maksa kantajalle ei guldenia, ei groschenia, -- kyllä sen kärsii.

-- Niinkö luulet, -- pisti vahingoniloisena Viktoriina, jolla oli "toppatissit" ja joka oli haljeta kateudesta, -- saatpa nähdä, mitä ne maksavat, nuo koreudet, nauta!

-- Enkö minä sanonut, vaikka olisitte antaneet sata guldenia, en olisi sittenkään mennyt porttolaan, -- ylvästeli Rosa. -- Yölinnuiksi meitä haukutaan. Antakoot meidän elää vapaina kuin linnut. Porttolassa elät kuin vankina, kuin lintu häkissä. Jos tahdot mennä kävelemään, et sitä saa tehdä. Vaikka tahtoisit mennä kerran kirkkoon, ei sinua sinnekkään lasketa. --

Katariina pysytteli erillään aivan huumauksissa siitä, mitä oli tapahtunut. Se oli suhahtanut hänen ohitsensa kuin tuulen vihuri. Oliko hän voittanut pääarvan vai eikö? -- Hän ei oivaltanut mitään. -- Ja entäs Janka -- mihin hän nyt häviäisi? -- Mihin hän lopulta joutuu? Katariinan valtasi ikävä johonkin ystävään. Hän lähestyi kiihkeästi toisia.

-- Tietysti meidät heitetään ulos ovesta, jos siksi tulee, -- sanoi Fritzerl allapäin, tuimana. Fritzerl oli ollut remahtelevin sakissa.

-- Menkää sovussa kukin kohdallenne, älkää toisia noin pelotelko, -- yhtyi Katariina puheeseen. Eikö totta, meillä ei ole mitään pelättävää rakkaat ystävät?

-- Ei todella -- myönsi Fritzerl'kin taas hyvänahkaisena -- hyvä ruokahalu -- riiviöt -- minä menen.

-- Ostamaan vanhoja vaatteita narinkkajuutalaiselta -- huusi Olinka hänen jälkeensä myrkyllisesti.

-- Saa luvan tottua siihenkin, väitti Rosa viisastelevana seuraten häntä -- liikkeessä saa panna suuta säkkiä myöten.

-- Kas, että sinä saat pitää tytön luonasi, -- sanoi Gisi Katariinalle. -- Tavallisesti Gisi ei ollut tälle lempeä, -- mutta nyt täytyi "valittujen" olla samaa puoluetta toisia vastaan.

Gisin puheen kuultuaan heräsi Katarina mietteistään. -- Tytön! Tietysti! -- Enhän minä voi sitä vittuunikaan panna, -- vastasi Katariina raa'asti ja poistui.

Hänen täytyi päästä selvyyteen. -- Mitä nyt taas oli tekeillä? -- Mitä Janka oikein mielessään hautoi?

-- Eivätkö sukulaiset enää halunneetkaan tyttöä luokseen? Oliko se heidän mielestään liian turmeltunut, ja pahankurinen? Nyt kun saattoivat saada tytön kotiin maalle, nyt he eivät siitä välittäneet! -- Monta päivää oli hän odottanut sanaa Jankan suusta. -- Mutta Janka ei tätä asiaa koskettanut -- ei vihjauksellakaan. -- Minkätähden ei?

Sill'aikaa, kun tuo yllämainittu juttu tapahtui, istui Janka tapansa mukaan puukasalla hellin edessä. Kyyneleitä valui viljalti hänen poskilleen, kun hän, pitäen Miladaa polviensa välissä, kuiskasi tälle puhuen kovin vilkkaasti vakuuttaakseen tyttöä. -- Tyttö kuunteli tarkkaavana, nyökäyttäen päätään vakavasti ja ymmärtäväisen näköisenä. -- ... Kyllä täti, minä tiedän. --

-- Sinun täytyy häntä totella -- muistutti Janka painavalla äänellä, -- ja jos hän sinua sättii, -- raivostuen, pirstaten -- niin lapsi... Janka tuijotti eteensä pyyhkäisten hiukset otsaltaan -- älä ota sitä pahaksesi, -- hän on hyvä, -- sinä et saa muistella hänen pahoja sanojaan, palvele vaan häntä ja korjaa hänen kotiaan, hän ei jaksa tehdä raskasta työtä... Hän ei pidä makeista ruuista. Ainoastaan viiniä sinä ostat hänelle joka päivä ja omenia, sillä hän pitää niistä... Stiegen-Greisler'illä on läpi vuoden hyviä omenia. -- Ja lapsi -- rukka...

-- Mene ulos, -- sanoi kuivasti Miladalle Katariina, joka äkkiarvaamatta oli astunut huoneeseen. Hän pani kätensä puuskaan katsellen noita kahta ja naurahti ilkkuen.

-- Mitä sinä vikiset! Me panemme pillit pussiin ja lähdemme matkalle. Yhdessä olemme tänne tulleet, livistetään yhdessä pois. Sinä olet kai valmis siihen?

Pelästyneenä katsoa tollotti Janka ylöspäin. Sitten hän levitti käsiään. -- En, -- en. Sinä jäät tänne Katariina, sinun paikkasi on tällaisessa talossa. Sinä olet kaunein täällä, etkä tiedä, minkä onnen vielä saavutat...

-- Älä puhu roskaa, -- sanoi Katariina mustana laskien käsivartensa ristiin rinnoilleen. -- Minä annan palttua juutalaisämmälle ja hänen likkapaikalleen. Me lähdemme pois yhdessä, sanon minä. --

-- Älä puhu noin! Älä ota vettä pääsi yli, Katariina! Sinä saat elää täällä kuin varakkain nainen, eikä sinun tarvitse guldenin suhteen kitsastella. Sinunkaltaisilla on menestys tällaisissa yrityksissä. Älä viskaa onneasi kujalle, Katariina! --

-- Ja sinä, -- ivasi toinen, -- kuolet lokaan ilman minua. Tahi -- Katariinan katse muuttui urkkivaksi, -- sinä aiot kai mennä luostariin?

Janka pudisti päätään. Hänen silmissään vaan oli välke, joka selitti asian sanomatta. Noissa surullisissa, uskollisissa koiransilmissä hehkui salainen tuli. --

-- Noh, sen minä saatoin arvata. Matschakertalonpojan sikiö ei voi olla uskollinen...

-- Minä olen ollut sinulle uskollinen, Katariina... Olen asunut kanssasi näin kauan, kuin minua tarvitsit. Nyt alkaa sinulle uusi elämä. Nyt et kaipaa minua enää. Sen aavistat Katariina itsekin jo. Minä en ole vaatinut työstäni palkkaa vuosien kuluessa... Älä sinäkään rupea laskuja kirjoittamaan... Mitä sukulaiseni on sinulle velkaa, sen tahdon suorittaa... En ole pyytänyt maksua vuosien kuluessa... Ja pikkurahoista koituu vähitellen suuriakin summia. Kenties matschakertalonpojat eivät ole sinulle enää mitään velkaa, Katariina...

Janka oli tulipunainen kasvoiltaan. Hänen ruumiinsa vapisi.

Katariinan vartalo kyyristyi. Käheästi valittaen sanoi hän: -- Mihin tyttö joutuu? -- Pitääkö hänen syöstä perikatoon tässä talossa? On sinullakin sydän! Tiedätkö, mitä tytöstä tulee tällaisessa elämässä?!

Janka vastasi: -- Usein olen sitä ajatellut. Teenkö oikein? Olen itsekseni päättänyt -- siten, -- että tytön pitäisi päästä täältä pois! Jumalan tähden olen sieluni kaikella voimalla koettanut hänet onnettomuudesta pelastaa! -- Mutta minä olen väsynyt vuosien kuluessa. -- Hän silitti vapisevin käsin hiuksiaan. -- Sinunkaltaisesi naiset ovat sitkeämpiä, ne eivät mistään hinnasta päätöstään riko, eivätkä aikeestaan luovu. -- Sellainen on sinunkin tapasi, Katariina. -- Sellaiset ihmiset kuuluvat yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. -- Älä työnnä luotasi lastasi. Pidä siitä kiini, kuuletko!

Katariina oli puoleksi kääntänyt hänelle selkänsä. Nyt hän teki kädellään jyrkän liikkeen, Janka tarttui lujasti tuohon käteen toistaen tavattoman vannottavalla äänellä:

-- Älä karkoita lastasi luotasi, sanon minä. Älä sitä hyljeksi! Se on sinun lapsesi... Se on kiintynyt sinuun. Kuule, minä olen sitä lasta tutkinut, minä aavistan, mitä siitä tulee! Ota siitä vaaria Katariina! Sinä tarvitset vielä lastasi, kun pahat päiväsi koittavat! --

Toinen Osa.

Goldscheiderin salonki.

Johdesana:

Haluta vapauteen, se on vapauden oikea oppi.

_Nieztsche_.

Edellisten tapausten jälkeisessä syyskuussa avattiin Punatalonliike uudelleen herättäen heti kovaa kysyntä. Rouva Goldscheider havaitsi jo muutaman viikon kuluttua, että hänen liikkeensä tulisi edistymään varmentaen hänen toimeentulonsa. Vanhat liiketuttavat toivat mukanansa uusia vieraita, talon ystävät kerääntyivät taas sinne ja uteliaita virtasi kosolta paikalle. Kaikki julistivat, että Punatalon tavara ja sikäläinen kohtelu oli ensiluokkaista.

Hinnatkin olivat siellä sen verran kalliit, että eräät huonommat halulliset eivät uskaltaneet pyrkiä rouva Goldscheiderin huoneustoon. Seurauksena tästä oli se, että sikäläinen seurustelupiiri muodostui tavallaan yhtenäiseksi. Toiseksi ei siellä ketään suorastaan nyljetty, eikä ketään pelästytetty odottamattoman suurilla laskuilla -- eikä rouva eivätkä edes neidit koskaan katsoneet pahasti, jos vaan joi lasin portteria tahi viiniä, jonka maksettuaan poistui. Tämä seikka miellytti paljon vieraita, jotka kuitenkaan eivät usein halunneetkaan supistaa siellä käyntiänsä niin vähäiseen, sillä neidit olivat nuoret, kauniit sekä erityisesti perehtyneet ammattiinsa.

Neidit olivat todella hyvin kasvatettuja. Heissä ei ollut mitään kömpelön meluavaa eikä tyhmänröyhkeän itsetietoista, jota yleensä tapaa seikkailijanaisissa. Vieraat väittivät päinvastoin, että Goldscheiderin talossa vallitsi jonkinlainen erikois-esiintymistapa. Koko kaupunki puhui siitä. Toiset kiittivät, toiset moittivat. Mutta sekä puolustajat että vastustajat olivat yksimielisiä siitä, että illanvietto Goldcheiderissa oli "mieltä jännittävä"... Sanalla sanoen, liikkeen avajaiset merkitsivät pääkaupungissa saman, kuin jonkin taideilmiön ensi esiintyminen yleisön nautittavaksi... Se herätti huomiota... ja edellytti tällaisissa tapauksissa menestystä.

Alkujaan oli rouva Goldscheider ryhtynyt tähän hommaan salaisella vastenmielisyydellä, myöhemmin hän ajoi sen perille ulkonaisesta pakosta... Rouva Goldscheiderin oli aikoinaan täytynyt, voidakseen saada korvatuksi muutaman vaillingin, joka oli syntynyt maksamatta jääneen saatavan johdosta, ottaa rahan sijasta velallisen omistama tunnetumpi naispalvelijoilla varustettu viinitarjoilupaikka. Tämä tapahtui myöskin siksi, että hän yhä laajenevassa entisessä liikeyrityksessään voitti mielestään sangen vähäsen vaikkakin varmalla tavalla. Koska hän ei ollut perehtynyt tällaiseen ravintolaliikkeeseen, jätti hän sen entisen tarjoilujohtajattaren huostaan. Tämä oli syntyjään italialainen sekä sangen "taitava" ammatissaan. Tämän lisäksi oli italiattarella se ansio, että hän oli kaikkialla läsnäolevan, kaikkien vihollisen, pelottavan siveyspoliisikomisariuksen Teobald Sucher'in rakastettu. Komisarius auttoi ja tuki häntä hänen kaikissa liike-edesottamisissaan erittäin tehokkaasti... Viinitarjoilu edistyi, tulot olivat hyvät, ja vajan vuoden kuluttua oli ahnas italiatar kyllästynyt kokoomaan toiselle rahaa sekä palvelemaan toisen harrastuksia. Hän kehoitti siis Sucheria hommaamaan hänelle tämä liike vuokralle. Sucher innostui kyllä Carlotansa tuumaan, sillä oma yritys oli aina mukavampi kuin vieraan työ, -- mutta hän pelkäsi, että rouva Goldscheider olisi yhtä perehtynyt liike-asioihin kuin he molemmat itse, sekä jyrkästi kieltäytyisi luovuttamasta liikettänsä vuokralle.

-- Lisäksi oli Carlotalle ja Sucherille sangen vastenmielistä, että Goldscheider tahi oikeammin hänen asianajajansa, entinen kimnaasin apu-opettaja, nykyinen yksityisopettaja Horner usein tuli iltasin viinitarjoiluun tarkastamaan sikäläistä elämää. Horner seurusteli vieraitten ja tarjoilijatarten kanssa, tutki viinilajeja, arvosteli ja hylkäsi niitä sekä yhä itsepäisemmin vaati, että rouva itse ottaisi osaa liikkeen sisäisiin asioihin.

Erityisimmin oli Horner kiintynyt tarjoilijatarten kahinaan. Aika ajoittain hävisi jokin heistä hetkiseksi italiattaren suosiollisella avulla, -- vaikka heillä ei ollut oikeutta yhtyä liikevieraisiin luvattomasti. Tämä oli sekä yleinen mielipide, että poliisiviranomaisten vaatimus. Tyttöjen asema oli jotenkin riippuvainen. Aamulla heidän piti suorittaa raskaat puhdistustyöt. Ulosmennessään joutuivat he ankarimman tarkastuksen alaisiksi. Italiatar otti heiltä joka kreuzerin taskusta, väliin hän tutki heitä ruumista myöten etsien muka salattuja juomarahoja... Nuo tytöt olivat kolme laihaa elähtänyttä ja olemassa oloonsa kyllästynyttä olentoa. Ne eivät olleet vielä ijältään vanhat. Mutta kiertelevä elämä, ainaisten surujen paino oli heidät kuihduttanut ennen aikaansa. Heidän hymynsä oli puserrettu niinkuin heidän poskensa olivat maalatut. Heidän käytöksessään oli jotain liioitellun kiemailevaa ja armastelevaa. He tottelivat nurkumatta kaikkien käskyjä, he antoivat kohdella itseään, miten kukin mieli, sillä he tiesivät, että tämä lämmin huone oli vain ensi askel siihen kurjuuteen, jota he kaikin keinoin koettivat välttää. -- Horner teki kerran selvän viittauksen siihen suuntaan, että miten noitten "nuoruuden jumalattarien" työ ulkopuolella ravintolahuonetta merkittiin kirjoihin, koska tuo osasto näytti tarvitsevan paljon tilaa, vastasi Carlotta lyhyesti ja äkämystyneenä:

-- Ne merkitään, juomarahoina -- ei muuna... Liike ei sillä paljo ansaitse.

Horner pudisti päätään pyytäen saada tarkastaa "kirjanpitoa", mutta silloin muuttui Carlotta hyvin epäkohteliaaksi luvaten valittaa "esivallalle" tästä asioihin sekaantumisesta. Carlotan pantua tästä toimeen komisariukselle kohtauksen, keksi tämä Carlotan eduksi mainion syötin Goldscheiderille.

Hän istui eräänä iltana Hornerin viereen, tilasi pullon "yksityistä" viiniä ja irroitti kielensä. Hän vaati kymmenvuotisen vuokrasopimuksen, tarjoten kaksitoista prosenttia pääomasta sekä, -- "etsivä" silitti tyytyväisenä kiiltävän mustaa keisaripartaansa, -- "maksutta oikeuden saada pitää kaikkein edullisimmilla edellytyksillä varustettua porttolaa."

-- Herra tohtori, minä en sano liikaa, jos sanon, että siellä viruu raha kadulla.

Horner istui kuin kivipatsas tuijottaen lasiinsa. -- Sucher täytti sen uudelleen jatkaen juonikkaasti keskustelua.

-- Selvää on, että armollinen rouva innostuisi tuollaiseen liike-yritykseen, tietysti laajassa muodossa, sillä tällaisella nurkkapuodilla kuin, mikä tämä on, ei voita paljo. Siitä kai herra tohtori lie samaa mieltä kuin hän.

Horner mörisi jotain.

Toinen yhtyi siihen taitavasti lausuen: hyvä, hyvä. Ensi tilassa olisi huomioon otettava tyttöpaikan erinomainen asema ihan kaupungin liikekeskustassa. Lisäksi oli seutu erittäin rauhallinen ja hyvin järjestetty häiritsemättömäksi käynti-alueeksi, -- olihan se kuuluisa, polvi polvelta huomiota herättänyt porttokorttelikunta... Suoraan sanoen, nykyään oli se hänen myytävänään, -- tähän asti oli se ollut hyvissä käsissä, -- ainoastaan pieni kiinnityslaina on talossa, joka jää ylössanomatta, -- kaikki ehdot ovat siis loistavat.

-- Mutta mitä sekään merkitsee, verrattuna paikan asemaan, maineeseen, sekä yrittelijän asiantuntemiseen. Rahaa on siellä tekemättä hyvä herra, ihan katuojassa.

-- Rehellisesti on joka katukivi thalerin arvoinen.

-- Noh, tuleeko siis sopimuksesta tosi, arvoisa herra? Se tapahtuu kai teidän nimessänne, vai miten?

-- Te solvaatte minua, herra tohtori! Itsestään on selvää, että sopimus tehdään armollisen rouvan nimellä... Minä olen virkamies, -- etsivä löi loukattuna rintaansa. -- Minä voin antaa neuvoja, lausua mielipiteeni, herra tohtori. Ja minun kantani on tämä: me puhdistamme niin monta huonetta kuin vaan voimme. Siveetöntä elämää siellä pidetään kyllin -- kadulla, tarkoitan, -- siellä on joukottain tyttöjä, jotka eivät ole poliisin kirjoissa. Se on juuri hyvä. Minä lähetän niitten kimppuun pari nuorta konstaapelia, me teemme tilaa, karistamme, pudistamme, tyhjennämme, kanavoimme seudun kaikenlaisilla määräyksillä. Siten vaikeutamme heidän liikettään ja elämismahdollisuuksiaan. Se kohottaa hinnat... Me määräämme hinnat. -- Ymmärrätte kai.

-- Kyllä, jalo mies.

-- He, he, poltetaan tyttöjä pois pesistä pienellä tulella... Se on minun asiani, herra tohtori. Mikä ei meitä etsiviä miellytä, sen ajamme huuthelkkariin. Sitten otamme liikkeen omiin käsiimme. Eikö tapa ole oiva?

-- Goldscheider on haaveilija, -- mutisi Horner kumartuen lasinsa yli.