Part 5

-- Pitäisi nostaa päänsä, yrittää jotain. -- Mutta mitäs meikäläinen voi...

-- Pitäisi keksiä jotain uutta.

-- Ja missä kuljet, on sinulla entinen kurjuutesi kintereillä. -- Jos voisi heittää sen pois kuin vaatteensa. -- Katariina kohotti käsivartensa, kuin hän olisi tahtonut lentää, -- -- mutta se on mahdotonta... Mutta ruveta ponnistamaan uudelleen, vaeltaa ja etsiä ja kiemailla, -- ei kiitos --

Hän sylkäsi. -- Ennen menen minä mamka Fritschen luo -- asun kuuden kanssa samassa huoneessa...

-- Miksi emme muuta tuohon suureen valkoiseen taloon, missä on tuuliviiri ja suuri puutarha täynnään rosmariinia ja neilikkakukkia, täti? -- Nyt meidän olisi paras lähteä sinne, -- sanoi Milada hiljaa.

Katariinan ylähuuli kaartui. Tämä kummallinen virnistävä liike paljasti hänen punaset ikeneensä.

-- Oho -- tuo tahtoo myös päästä "prinssin" luo! Janka katseli syyllisenä häntä.

Hän odotti, että Katariinan piti hypähtää pystyyn, kiristää häntä käsivarresta, heittää jotain rikki lattiaan tahi huutaa ja rääkkyä vihasta. -- Miksi Katariina ei sitä tehnyt? Miksi hän putosi jäykkänä istumaan, ajatellen itsekseen. Tuossa istui Janka kyykistyen pelokkaana ja syyllisenä. Lapsi tunsi vaistomaisesti, että tässä ruvettiin riitelemään. Se painui kokoon kuin myrskyn edellä pesänsä menettänyt lintunen. -- Nuo kaksi pelkäsivät häntä... Jessus siunatkoon! Narrit, ettekö näe, jokin tuuppautui hänen kurkkuunsa, -- ettekö näe, että Katariina ei voi sormeaan nostaa. Häntä ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa eikä hän tiedä, mitä hän pelkää. -- Hän pelkää sitä, jota te niin kauniiksi kuvittelette, josta te puhutte kuiskien, kun luulette Katariinan nukkuvan... -- Katariina kääntyi seinään päin ja vaipui patjoihin muistellen menneisyyttä ja uneksien tulevaisuutta epäselvästi, tarkoituksettomasti, sekavasti. Ne unelmat täytti myötätunnonhaluinen vieno huume. -- Sinä olet oikeassa, Janka. -- Me palaamme kotiin. -- Niin, niin. -- Siellä on kaikki kaunista. Kuin näky väikkyi hänen silmissään talonpoikaiskartano, -- joka valkoisena, yksinäisenä kohosi korkealla vuoren rinteellä, -- jonka portit olivat yöt päivät pelottomina selkoselällään auki. -- Jumaliste hän muisti sen niin hyvin -- tuon talonpoikaislinnan.

Hän oli tahtonut tuon linnan omistaa. Villillä mielettömällä raivolla hän sitä himoitsi...

Tuntikausin hän kulki Jankan seurassa sen ympäri, ihaili sitä, laskien, mitä se maksoi, arvioiden mahdollisuuksiaan...

Hän pelasi korkeaa peliä, mutta se villitsi hänet kuin väkiviina.

Hallita tuossa kartanossa! Asua siellä, missä joka maan tilkka uhkui rikkautta!

Silloin hän oli seurannut ylpeytensä ääntä ja sokeasti rynnännyt... Hänen täytyi onnistua... Hän oli kylän kaunein, ylevin tyttö. Hän sopi linnan hallitsijattareksi.

Sitten oli hän voittanut linnan omistajan, prinssin rakkauden. -- Milloin? -- Parina kuumana kesäyönä.

-- Miten se oli käynyt laatuun? -- Naurulla, kiemailulla, ärsyttämisellä... Suun täydeltä rakkaussanoja otti hänet tuo mies, hänet, jonka neitsyeellisyyttä kukaan ei ollut vielä rikkonut...

-- Luostarissa ei saa antaa miesten suudella itseään.

-- Mutta minä opetan sinulle, kuinka makea suutelo on... --

Oi noita jälkikesän päiviä, jonka leudossa ilmassa saattoi viettää niin monta halajoimisen ja nautinnon hetkeä, jolloin katse vaipui katseeseen, kädet pudistivat käsiä, huulet painuivat huulia vastaan talon viileissä, salaisissa, puolihämärissä käytävissä! --

Ei hän tuota talonpoikais-prinssiä kovinkaan rakastanut, siksi tuo oli liian lihava ja karkeapiirteinen. Totta tosiaan!

Mutta ylpeillä hän saattoi vallotuksellaan, sillä olihan hän kartanon herra, ympäristön mahtavin mies...

Kun Katariina tunsi sikiön liikkuvan kohdussaan, oli hän tulla pyörälle päästään ilosta. Nyt täytyi prinssin naida hänet, nyt jos koskaan...

Rustitilallinen ei mielellään laita aviottomia lapsia maailmaan. Vähäsen Katariina oli levoton. Ei hän voinut palata luostariinkaan. -- Eikö jo ruvettu puhumaan häistä?...

Pikku Janka ompeli jo hääpukua... Punaset korallit kuuluvat talonpoikaismorsiamelle. -- Hän sai koettaa niitä. Koriste oli vanha, mutta kaunis. Se siinsi kuin veri, mutta hän sitoi sen valkoiselle kaulalleen. Eri korallit välähtelivät siinä kuin veren viivat. -- Hirveätä! -- Sitten -- sitten tapahtui jotain kauheaa... Hän ei jaksa muistella, mitä se oli, -- se vaan kuohuu hänen tajunnassaan, hän ei vaan uskalla sitä itselleen selvittää... Se on kamalaa, kun pitää ajatella loppuun asti -- mutisee hän vaikeroiden ja vääntelee itseään vuoteellaan. -- Huoneessa on lyijynraskas iltapäiväilma.

-- Saatanan totkoja olette kaikki! -- Rouva Lorinser työntää oven auki ja ryntää huoneeseen.

Aivan ymmällään, silmät pyöreinä päässä kohouu Katariina vuoteeltaan.

Kuin kirveellä iskee kirkuva ääni hänen unelmiensa kirkkaaseen tunnekudelmaan...

-- Minä en kärsi enää, että lika-ämpäri on jaloissani! Korjatkaa rättinne tuolta pihalta pois. -- Nyt ei ole enää ekstrapaikkoja teidän lumppujanne varten!

Lorinser heitti oven jälestään paukkinalla kiinni! -- Vielä käytävästä hän huusi myrkyllisesti:

-- Viisi markkaa annan sille, joka ensiksi korjaa nuo rontot tuolta pihalta...

Janka sieppasi kiireesti vaatekopan ja juoksi pihalle. -- Milada aukasi kyökin ikkunan huutaen:

-- Voi, voi ne ovat heittäneet puhtaat vaatteemme pihalle rapakkoon!

-- Mitä sitte on tapahtunut, -- kysyi Katariina kummallisen kumealla äänellä.

-- Siksi, että me levitimme pyykin pihalle kuivamaan, niin sen yhtäkkiä pisti vihaksi. Ja lika-astia myös. -- Odota, minä menen auttamaan tätiä.

Milada jätti ikkunan auki ja juoksi portaita alas. -- Ikkunasta virtasi kostea, viimainen ilma, joka karkoitti Katariinan haaveilut.

-- Minä tahdon rauhaa -- kiljui hän ja hyppäsi pois sängystään.

Hän puristi ohimoitaan nyrkeillään, hänen katseensa harhailivat hitaasti ja vaikeasti pitkin rikkinäisiä seiniä kuin etsien jotain. Hän kuljetti ne poikki ruskeankeltaisen, sauhtuneen katon, joka oli täynnään kärpäsenlikaa ja hämähäkin verkkoja. Hänen silmänsä laajentuivat peloittavina muuttuen hullun epätoivoisiksi. Ensi kerran hän näki selvin silmin, kuinka inhoittavassa ympäristössä hän eli.

Äsken hän oli vielä nähnyt muistossaan kukkivia niittyjä, korkeita vihreitä puita ja niitten keskellä talo, joka siinsi sinisenvalkoisena kuutamossa.

Eläimellisen vaanivaksi, ilkeäksi muuttui hänen kasvojensa ilme. Hän näki mustia, rumia sisältä likaisia patoja hellillä, kaikki rasvanruskeat ja nokiset. -- Likaämpärin ympärillä oli tahmeata... Tuolla oli rapakoisia kenkiä. -- Helvetti, eikö kukaan viitsinyt huonetta korjata! -- Tuollaisellako sakilla piti hänen yrittää kohota!

Keikkuvan, typerän ruuniksi maalatun pöytäkaapin alla oli ryvettyneitä papereita. Kaappi meni nurin, kun sitä vähän kovemmin vaan kosketti. Pitikö hänen kulettaa tuo romu pitkin katua!?... Ja huoneessa haisi yöastian hapan saippuan ja virtsan sekainen vesi, -- sekä ruokahaju... Piru periköön!... Täällä oli likaista kuin renkituvassa... On jo iltapäivä, eikä kukaan yrittänyt lakaista roskaa lattialta pois...

Kuin varjokuva ilmestyi hänen silmiinsä kaukaa -- tasankojen takaa... aurinkoisia huoneita, valkoisiksi kuurattuine lattioineen, jolla oli ihan välkkyvät tammenkellertävät huonekalut. Kaappien lasiovien läpi hohti kirkkaita tina-astioita -- joista auringonvalo ihan säteili.

-- Ikkunoita verhosivat vaaleankeltaiset kirjaellut puhtaat liinaiset uutimet...

Kaikki oli niissä huoneissa hyvin tehtyä ja vahvaa.

-- Mihin häipyivät hänen muistonsa? Lokaan, ihan kuin liejuvyöry olisi niitten yli käynyt. -- Tämä oli nyt enää jälellä ja se oli totta.

Erehtymättömästi hän näki kaiken raihnan ympärillään. Näki täplät ja tomun, sormenjäljet ja naarmut. Ja tämä näky syöpyi elämänijäksi hänen mieleensä... Hillitsemättömän riidan ja ropotuksen ääni kuului rappusilta... ovi aukeni vaikealla työntämisellä ja Janka retusti märillä vaatteilla täytetyn kopan kyökkiin. Milada kantoi toisella kädellään pyttyä, joka oli täynnään kirjavia vaatteita, toisessa kädessä hänellä oli vyyhti mustunutta, solmullista pyykkinuoraa. Jäyhänä tuijotti Katariina heihin.

-- Nuoran minä kumminkin nappasin pois, -- sanoi Milada voitonriemuisena.

-- Joudu pian panemaan vaatteet kuivamaan, ennenkuin työmme menee ihan hukkaan -- on sääli kaunista pyykkiäni -- huokasi nyyhkien Janka nostaen korista pesuvaatteet, joissa oli mullan räiskeitä... Janka ja Milada rupesivat kiinnittämään nuoran kyökkiin katon alle, ristiin ja rastiin ikkunanpielistä oven pieliin, mutta vaatteet painuivat kuitenkin niin alas, että Miladankin täytyi kumartuen kulkea niitten alta. -- Kenkään ei ehtinyt tarkata Katariinaa. -- Tämä istui tyynenä vuoteensa reunalla pureskellen kynsiään ja vilahtaen vihoissaan sivulleen...

-- Sormeni ovat ihan jäykät.

-- Odota hetkinen, täti, -- huusi Milada, joka loikkasi kuin kissa lattialta tuolille.

Äkkiä alkoi Katariina raivota. Milada katseli häntä tuijottavin ihmettelevin silmin. Janka koetti häntä hillitä heikkoine voiminensa...

-- Raadot, -- kiljahti Katariina raskaasti vetäen henkeään, -- -- korjatkaa luunne, -- sanon minä, -- pidätte sellaista perkeleen elämää yhdestä pyykkikopasta! -- Antakaa minun olla rauhassa, -- noista saatanan paskoista, -- piru periköön -- Jumal'auta! -- Hän nykäsi mätää nuoraa, niin että se katkesi ja puhtaat märät vaatteet lensivät läjittäin kyökin lattialle.

-- Täällä saa hukkua ihan tunkioon! -- Pitääkö ihmissielun voida tätä kestää! -- On jo iltapäivä, -- ja kaikki on sekaisin kuin sikolätissä. -- Jumaliste, minä lyön kaikki säpäleiksi, jos ette laita noita pois silmistäni, lutkarujaksit! -- Hän kirkui ja ritisti hampaitaan, takoen nyrkillään pöytäkaappia, niin että se retkahti paikaltaan ja luisui syrjälleen. Kaikki mitä kaapissa oli, putosi kilahtaen ja kolisten lattialle. Kuohuvin rinnoin seisoi Katariina vieressä.

Ahdistavalla kauhulla hän vetäytyi huoneeseensa. -- Raivo oli vaimentunut. Kaikki mielikuvitus oli hävinnyt. Nyt hänen oli hyvä olla. -- Hän katseli tekoaan. Hän katseli sitä hymyillen, koska hänen jännityksensä oli helpoittautunut. -- Ikävä vaan oli, että ne olivat menneet rikki nuo kyökkikapistukset. -- Turhaa! -- Mutta miksi piti hänen suuttua tuosta liasta?... Miksi vaatia, ettei sitä olisi... Onhan tunkiossakin lämmin olla, kun lanta palaa...

Ja pyykki... se oli kovin surkean näköinen. Punaisten alushousujen lahkeet lojottivat tuossa kuin miehen sääret, kun se on saanut naista kyllikseen... Hän nauraa hohotti ääneen ja rajusti mielikuvalleen.

-- Yksi ihminen ei jaksa kaikkea tehdä, valitti Janka kyyneleet silmissä, -- minä teen niin paljon työtä kuin ihminen voi.

-- Älä vikise Jan! -- Heitä pyykki nurkkaan ja vie se sitten pesuakalle! -- Anna minulle kumminkin sitä ennen viiniä!

Katariina seisoi kyökissä, vilahtaen äkkiä ympärilleen tarkkaavasti ja lisäsi töykeästi puolustautuakseen.

-- Ihminen ei enää kestä tätä reuhtomista. -- Sitten hän palasi huoneeseensa.

-- Ei tehnyt mitään! -- Sai kerran aikaan puhdistuksen, -- piti kunnollisesti räjähtää. -- Hän istahti leveään nojatuoliin, joka oli vuoteen ääressä, laskien paljaat jalkansa sänkymaton kellahtavanvalkoiselle nahalle.

-- Mistä hitosta tuo paha veri nousi minun päähäni?! -- Kuinka kauan olen tätä hulluutta mielessäni hautonutkaan?!... Ajatellut kuolemaa, kuihtumista, tuskaa!... Peljännyt uudistusta!... Hyvä oli, että tämä vanha lato myytiin ja minä myös! -- Jumalan onni! -- Iloista ja huoletonta on bordelli-elämä!... Mitä pirua minä itseäni kidutan ennen aikaan! -- Teen itseni vaan vähän makeaksi uudelle emännälle, käytän ketunhäntää, istun lekotan ja annan itseäni passata kuin mitäkin fröökynää! Tämä sopiikin vasta minulle! --

Joku pisti hänelle ovenraosta viinipullon. -- Hän kävi sen kimppuun...

-- Se on mainio tuuma tuo... Läksisin hakemaan uutta liikealaa... Mitä saakelia... Jään tänne... Pidän hemmetin hauskaa elämää, että tuo juutalaisämmä minut äkkää... Ja sitä ennen juon niin jeevelisti... -- Hän jatkoi entistä ajatusjuoksuaan... Minä en voi sinua auttaa, Janka! Minulle on kaikissa tapauksissa sija valmistettu Punatalossa...

Sus' sentään tuota uskovaista Jankaa... Sen piti päästä sinne maalle. -- Menköön helvettiin! Saakoon hänet nyt tuo "prinssi"... Kuolee se pakanakin kerran sentään!

Hän kaasi viiniä hajuvedelle tuntuvaan lasiin ja joi sen tyhjäksi... Kaikkien pitää väistyä minun tieltäni... Mitä pentelettä minä pidän noita kahta kintereilläni!... Siksi en minä pääse puuhun pitkäänkään... Ylöspäin pitää minun päästä... Tässä pitää tulla toinen ääni kelloon!... Vieköön Janka vekaran mukaansa ja paistakoon sitä kotipankolla! Minusta se on soromnoo! -- Ja ijankaikkiseksi! -- Piruako enää viitsin vihata! Vihaanko minä vielä sitä raatoa? -- -- --

Hän ähkyi kuin sinä harmaan hämäränä aamuna, jolloin hän oli epätoivoissaan paennut viettelijänsä kartanosta.

Jos hän olisi ottanut minut aviovaimokseen -- tehnyt minusta emännän -- Jumala on todistajani, että minusta olisi tullut luja huoneenhaltija, sellainen -- jota hänen talonsa tarvitsi. Sen minä tiedän, sen tunnen vieläkin tässä elämäni haaksirikossa. Minä olisin kyllä ollut tarkka rouva. Ja vieraita olisin suvainnut talossa ja minä olisin ne hyvin osannut kestitä. Vaatekaapit ja kellarit olisin osannut pitää kunnossa -- ja hallita hänen piikojaan ja renkejään vaan silmäyksellä. Ja lapseni, lapseni,... jos se olisi syntynyt laillisessa avioliitossa matschakerhovissa, hänen ylpeytenään, herttaisen kodin auringon valossa, oh, miten minä olisin sitä jumaloinut! -- Olisin ollut kunnianhimoisin äiti ja puoliso! -- Paras ei olisi ollut minulle liian hyvää!...

Ei hän surrut lastansa, -- omaa pirstoutunutta äidinylpeyttään hän suri... Mitä hän teki tuolla kerjäläiskakaralla? Äpärä se oli, -- kurjana kurjuuteen syntynyt. Auttoiko sitä rakkaus?... Hyvään aikaan sen piti oppia juomaan, se oli sille hyödyllisintä... Ja sitte mailman rannalle!

Uhri uhrista!... Hän ja hänen ylpeytensä oli myös teurastettu... Hän sen oli tehnyt!... Tytön lihallinen isä!... Mahtavana ja koppavana oli hän ristinyt käsivartensa rinnoilleen ja nauranut makeasti.

-- Vai sinä meinasit päästä rouvakseni... Katariina, älä ole noin suurellinen!... Jos meidän kartanon esimies sinua miellyttää, voisin tuupata teidät yhteen... Kyllä se sinulle mielellään vaun laittajaksi tulee...

Tuntien voimansa oli Katariina kimmonnut hänen silmilleen ja takonut hänen rintaansa... ja kynsinyt hänen kasvojaan... Mutta mies, joka oli vahvempi, oli vaan nauranut.

-- Kissa -- sanoi hän virkkamatta muuta. Silloin Katariina helpoitti ja meni epätoivoisena sisään.

Varhain seuraavana aamuna hiipi hän Jankan luo ja kertoi kaikki... Ja tuo raukka polvistui lattialle ja väänteli vaan käsiään. Katariina vaikeroi ja vannotti. -- Kultaseni tule mukaan! -- Jos minä lähden yksin, niin menen veteen. Älä hylkää minua ja lastani! -- Kulta Janka, jos sinä tulet mukaani, tulee hän meitä etsimään, meitä kolmea jo sinunkin takiasi. --

Onneton olento suuteli vaaleatukkaisen Jankan sormia, joita hirvittävä pelko kouristi.

Molemmat tytöt pakenivat ennen auringonnousua Katariinan viettelijän talosta. He pakenivat peräti paikkakunnalta. Eräänä iltana he vihdoin saapuivat melkein ilman rahaa väsyneinä ja umpimähkään outoon suurkaupunkiin. Katariina kirjoitti ensi työkseen viettelijälleen, että hän palaa heti Jankan kanssa, jos mies tahtoo naida hänet velvollisuuden tunteesta. Hän ei pyydä armonosoitusta, vaan hän vaatii oikeutta. Miehen pitäisi tietää, mikä Katariina oli luonteeltaan. Eikä hän tulisi vaivaamaan häntä rakkaudellaan.

"Meidän kesäinen ilomme ei ole loppunut, Andreas, -- kirjoitti Katariina, -- se liikkuu elävänä ja ihanana kohdussani, vaatien, että minä turvautuisin sinuun. Mieti mies tekoasi, äläkkä syökse sitä kurjuuteen, joka voisi sinulle onnea tuottaa."

Heti tämän kirjeen perästä saapui suuttunut vastaus. Viettelijä selitti, että hän ei anna kaikkien karanneiden naikkosten tehdä ehdotuksia itselleen. Jankan on palaaminen kotiin heti paikalla. Hän on ottava hänen ruumiistaan halun lähteä maita kiertämään kaikkien vierasten lutkien kanssa. Mitä syntyvään lapseen tuli, aikoo hän siitä huolehtia, jahka aika kuluu. Kunnon miehenä ei hän aio kieltäytyä isän velvollisuuksista, ja sillä hyvä.

Hienossa vihmasateessa istuivat molemmat tytöt aivan toisiinsa nojautuneina ja vilusta värjöttäen märällä puistopenkillä. Jankan vaaleatukkainen pää lapsellisen mitättömine piirteineen kätkeytyi masentuneena Katariinan povelle. Katariina istui suorana tuijottaen ilmeettömin silmin yhä synkkenevään ilta-ilmaan.

Sellainenko tuo mies oli?... Kuin koiran oli hän potkaissut lemmittynsä kadulle. Itse istui hän lämpöisen lietensä ääressä, silloin kun hänen lapsensa ja sen äidin täytyi lähteä maantielle vaeltamaan.

-- Mutta Janka on minun panttivankinani. -- Ensi kerran se juolahti hänen mieleensä ja hänen katseensa leimahti kuin salama vaalealle päälaelle, joka oli painunut aivan ales hänen rinnoilleen. -- Tule Jan, tule, kuiskasi hän käheästi. Lämmitelläkseen istuutuivat he kellarikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan. Siellä antautui heidän seuraansa vieras rouvasihminen. Tämä oli kovin ystävällinen ja lohduttava, kyseli viekkaasti ja imarrellen ja sai lopulta kuulla koko Katariinan jutun, jonka tämä kertoi vihasta ja halveksumistunteesta käyristynein huulin.

-- Kyllä tuo mies vielä nöyrtyy -- selitteli rouva. -- Hän ei voi hyljätä tykkänään noin kaunista naisolentoa eikä noin herttaista tyttöstä. Totta totisesti, miehen täytyy alistua. Mutta siihen asti oli pakko malttaa mielensä ja kestää paljon ajaakseen asiansa läpi. -- Rouva pakinoi vielä yhtä ja toista, kertoi hauskoja kaskuja, antoi salaperäisiä viittauksia rahasta ja silkkipuvuista, maksoi laskun ja otti tytöt vierasvaraisena luokseen yöksi.

Matschakerkartanon herra ja viettelijä oli kahdeksan päivän kuluttua sen verran lauhduttanut vihansa ja vainonhalunsa, että ajoi nelivaljakollaan kaupunkiin sopiakseen asioista rakastettunsa kanssa sekä ottaakseen sisarentyttärensä kotiin.

Hän saapui liian myöhään. Tytöt olivat molemmat jo poliisin valvonnan alaisia ammattihaureusnaisia sekä asuivat huonomaineisessa talossa. Ihanalta ja kovalta oli tämä kostonhetki tuntunut. Ja vaikka Katariinan olisi ollut pakko heittää henkensä tuon miehen tappamana, ei hän olisi sitä häikäillyt saadessaan nauttia näöstä, mistä kukaan ei vielä ollut saanut tässä maailmassa nauttia, nimittäin tuon ylpeän talonpojan mielen ruhjoutumisesta. -- Siinä hän sai seisoa Katariinan edessä kalpeana kuin liinainen vaate. Kaikki veri näkyi virranneen pois hänen härkämäisestä niskastaan. Hänen paksu keltaisenharmaa naamansa oli kamalan näköinen. Ihan se näytti kuin kuolleelta...

-- Perkeleen perkeleitä, sihisi hän voimatta sanoa muuta.

Hän potkasi itkevää Jankaa -- sylkäsi hänen päällensä -- ja poistui.

-- Perkele! -- Siinä silmänräpäyksessä tunsi Katarina saatanallista nautintoa, helvetiniloa!

Ja hän istui Jankan viereen, otti hänen kätensä kasvoilta ja nauroi -- nauroi niin sydämmellisesti, että emäntä tuli huoneeseen ja käski hänen pitää vähempää ääntä.

Tämä nauru sai Katarinan unohtamaan sen naurun, joka tuon miehen huulilta oli helähtänyt, ja joka ei siihen asti ollut hälvennyt Katarinan aivoista.

-- Perkelettä -- ja hänen toimiaan ei vaan niin rankaisematta pilkata, rakas talonjussi! -- Ja nyt piti Jankan palata kotiin, -- miks'ei -- olihan Jankalla siihen kova halu. -- Tyynny, Janka, -- äläkä itke! Herra antaa sinulle erehdyksesi anteeksi, ehkä hänellä onkin jalo sydän todellisia katuvaisia kohtaan... Onhan hänellä sinua varten jokin mökkirähjä korvessa... Onhan hänellä renkejä, jotka pitävät kunnianaan saada paikata kartanoherran naissukulaisen kunniaa... Hänen muijansa olisi sentään aina manttaalimiesverta... Pastori siunaa koko jutun -- hyvästä palkasta -- ja valmistaa asiallisille asuinsijan taivaassa. --

Ja niin ovat kaikki autuaat...

Janka ei kelvannut enään kauvemmin täällä. -- Hän ei osannut muuta kuin vinkua ja marista... Ei sellainen tapa enää vedä liikkeessä mitään. --

Liikkeessä tarvitaan tuoretta ihmislihaa...

Katariina nosti pullon huulilleen ja joi... Ja mitä hittoa häntä liikutti kenenkään muun ihmisraadon kohtalo kuin oma... Kuolema... on pötyä... Kuka tietää, minkä onnen potkun Katarina vielä saa tuntea... Ehkä jokin kreivi häneen hullaantuu ja Katariina saa ajella höyhenpatjoilla sisustetuissa vaunuissa...

Katariinan aivoissa velloivat ajatukset tyyneinä ja mieluisina...

Tuntien epäselvästi tehneensä jollekin vääryyttä -- ja humalan hempeyttämänä -- läksi hän kävelemään --

Auaistuaan oven laulaa lirutellen, näki hän... Herran poika, tuossa ne olivat polvillaan molemmat viruttaen ryvettynyttä pyykkiä... Siunatkoon, miten he kiirehtivät... Kaikki astiat olivat esillä ja vesi läikehti heidän viruttaessaan... He eivät ehtineet sivulleen vilaista, niin kiintyneitä he olivat työhönsä...

-- Janka, kuiskasi Katariina...

Kaikki pilanteon halu oli kadonnut hänen mielestään. Humalasta kiiluva katse ei voinut irtaantua noista kumartuneista olennoista... Kahdenkymmenen kahdeksan vuotias Janka kumartui tuossa koukistuneena kuin vanha akka... Hän oli kuitenkin rusthollarin tytär... oli ollut vaaleakutrinen -- -- Todellako? -- -- Miksi kykki hän tuossa lattialla ja huuhtoi?... Miksi huhki siinä lapsi pienillä käsillään? -- -- Katariinanko tähden?... Rääkkäsivät itseään... hänenkö tähtensä? ... Ja mikä oli hän,... että he sen tekivät... hänen... tähtensä?

Nämät käsitteet olivat hänelle uusia. Ne selvenivät ensi kerran hänen aivoissaan.

Mutta nämä käsitteet eivät johtuneet katumuksen tunteesta, vaan siitä, että hän kauhistui omaa itseään, jonka ilmiön voi havaita suurissa neroissa tahi rikollisissa luonteissa, jotka yht'äkkiä sekaantuvat luonteensa voimain punnitsemisessa ja vavahtavat.

Sanaa sanomatta meni Katariina kyökin poikki poistuen käytävään. Hänen silmilleen laskeutui kuin verinen verkko. Hän nojautui seinään -- tuntien pään pyörrytystä. --

Tämän jälestä kuuli Punatalossa joka päivä jotakin uutta, jotain merkitsevää tapahtuneen. Lorinser sai jonkun kerran kutsun armollisen rouva Goldscheider'in luo palaten sieltä aina hätääntyneenä korviaan myöten täynnään varmoja uutisia...

Siellä hän oli tavannut useimmin vaan neiti Olympian. Tämä oli hieno henkilö, tummahiuksinen ja kauniisti maalattu sekä osasi kertoa mitä erinomaisimpia asioita, -- sillä rouva Goldscheider itse, -- oho, se ei monta sanaa lausunut. Se teki vaan tällaisen liikkeen, -- tervehti tuolla lailla, -- ja hävisi sitte huoneesta. Mutta ylhäinen nainen hän oli, arkipäivinäkin puettuna silkkiin ja suuriin vihreisiin hohtokiviin, näkee kohta, että hän on todella parempia ihmisiä... Hän oli kauvan omistanut tuon hienon kapakan tuolla Ring'in kadulla, vaan nyt hän oli sen luovuttanut hyvillä ehdoilla "italiattarelle" -- poliisikomisarius Sucher'in vanhalle kaverille. Siitä hyvästä oli "etsivä" toimittanut hänelle tämän porttolan... Aivan Pariisin malliin kehui Olympia täällä kaiken sisustettavan, ylhäisesti -- eikä missään aiottavan kitsailla. Tytöt nyökäyttivät päätään alistuneina. -- Jos vaan "etsivä" oli tämän yrityksen alkuunpanijana, silloin oli kai paras hyväksyä kaikki eikä yrittääkään tehdä vastarintaa. Kovan hädän herätti kuitenkin armollisen rouvan tiedonanto, että hän jonakin päivänä tulee itse neitejä katsomaan, kenties ottaakseen liikkeeseensä kauniimmat heistä ja nuorimmat.

Lorinser antoi luonnollisesti kertomuksissaan viittauksia siitä, että hänellä oli suuri vaikutusvalta, sillä hänen suosituksestaan ja selonteostaan saattoi muka paljon riippua. Punatalon naisasujainten mieltä painosti pelon ja toivon sekainen jännitys.

He hiipivät toinen toisensa turviin kuin lapset koulun sisäänpääsötutkintoon valmistautuessaan. He puhuivat keskenään vilkkaasti toiveistaan ja otaksumisistaan. Usealla oli jo lähemmät tiedot edellämainituista yrityksistä, muutamat olivat jo kokeneetkin niitten eri puolia. Nämät olivat hieman epäilevällä jopa vastustavallakin kannalla.