Part 48

Äiti sanoi onnellisena: -- Nyt pääsen työhön, kun tuo raukka on turvassa. Täällä en kelpaa. Eihän kukaan minusta välitä. -- Lapsen nimi oli Christelchen. Se oli huonosti hoidettu kurjalistolapsiraukka vanhentunein, vakavin katsein. Mutta se oli ensimäinen pikku olento, jolle Milada saattoi lahjoittaa sydämensä ja viedä Päiväkummun turvapaikkaan. Talonhommasta oli tullut tosi.

Milada oli nyt tullut viimeisen kerran Punataloon, viedäkseen mukaansa sen, minkä hän saattoi sieltä pelastaa.

* * * * *

Oli synkkä yö. Julia heräsi vuoteellaan. Koko talo raikui ja helisi. Julia nousi istumaan, -- hänen päätään pakotti ja oli kuin hän ei olisi voinut jalkojaan liikuttaa.

Mitä eilen illalla oli tapahtunut? -- Hän oli taas tapansa mukaan voinut hiukan pahoin ja neiti Milada oli tahtonut kutsua lääkärin. Mutta Julian tähden ei -- ei -- ei.

Julia ei tiennyt, miksi hän häpesi muita.

Kun hänen piti antaa ylön, pakeni hän sokkeloonsa. Hän valehteli, antoi tuoda ruokaa, kuin hänellä olisi ollut kova ruokahalu. Ja sitten hän viskasi ruuan tulipesään. Mutta mitä se auttoi?

Miten paljon kello lie?

Talossa raikui melua ja naurua.

-- Jospa jokin tulisi -- Dolly tahi Keller! Pitikö hänen kärsiä yksin tuskia koko yö? -- Voi, Herra Jeesus!

Julia haki patjan alta nenäliinansa. Yökkäys, pudistus ja hänen suustaan syöksyi jotain hapanta moskaa.

-- Oliko se verta, ajatteli Julia kauhuissaan... Hän kuvitteli jo kuolevansa.

-- Hyvä Jumal'äiti. Miksi hänen täytyi kuolla, mihinkä syntiin hän oli vikapää?

Hän liikutti huuliaan, yrittäen rukoilla.

Kuoleman tuska repi hänen sydäntään ja sekotti hänen ajatuksensa.

Hänellä oli varmaankin lavantauti... Keller oli kertonut, että se alkoi tällä lailla.

Julia väänteli itseään kuumeisena.

Jokin häntä vaivasi... Hänellä käänsi niin luontoa. Pitikö lähteä sairaalaan? Tai kotiin? -- Niitten silmät pyöristyisivät... Pyhä Maria, rukoile meidän syntistemme puolesta nyt ja ijankaikkisesti... Aina hän oli ollut terve. "Kuin hevonen", niinkuin isä kerskaili, -- hän ei sairastu mistään... vaan nyt!

Yhä tuolla alhaalla kello soi. Hän olisi halunnut vähän viiniä -- hyvää, makeaa... Mutta Mizzi piti pullosta kiinni. Sellainen ilkiö! -- Anna tänne! -- Nyt Keller piiloitti sen... Aina he kiusaavat minua... ja minun on niin kova jano. Jesus Maaria, mitä tämä on? Viinipullo -- Herra Jumala. Se kulkee itse huoneessa -- ha, ha -- mutta tämäpä on vasta. -- Mutta se onkin -- totta tosiaan, -- se on hänen siskonsa tyttö, Rosel... Ja hän luuli sitä viinipulloksi...

-- Tyttö on sellainen kultanuppu... Täti kulta, kuinka sinä olet kaunis silkkisessä puvussasi, -- rakas täti! --

-- Mutta se lapsi, -- se onkin Mizzin! -- Varokaa sitä! -- Jessus, miten te sitä tyrkitte. -- Sehän on pikku lapsi, lapsi raukkahan se on...

Jultsch heräsi, -- istui taas pystyyn märkänä hiestä ja väristen. Hänen kuiva kurkkunsa kiristyi kuin kouristuksessa.

Tyhmää on nähdä unta!

Talo oli ihan hiljennyt.

Ulkona sarasti vieno aamuhämärä.

Julia oli kuin ruhjottu..

Yht'äkkiä hän heitti peitteen yltään, ottaen molemmin käsin kiinni vatsastaan, pusertaen sitä. Siellä sisällä -- liikkui jokin, -- liikkui toisen kerran. -- Julia huudahti, vaipuen taaksepäin. -- -- Nyt hän käsitti... Nyt hän oivalsi tilansa. Pyhä äiti Anna taivaassa! Hän katseli kauhuissaan itseään ja hänen säärensä jäykistyivät... Mutta miten tämä oli mahdollista... Hän oli ehkä nostanut jotain liikaa... Hän oli nostellut salin raskaita huonekaluja.

Jultsch juoksi rappusia alas. Kasarmin edessä oli tuoli, jolla oli Bacherin sukankudin.

Julia juoksi ohi ja nojautui Miladan oveen -- huutain neiti, neiti ja sulkien sitten silmänsä. Avain narahti, -- ovi aukeni ja Julia lensi ovesta sisään. Milada nosti kynttilän.

-- Mitä tämä on? -- Sinäkö se olet -- en huomannut unen pöppörässä. -- Mutta sinähän olet paljain jaloin ja kipeänä. Mene nukkumaan...

Jultsch tuijotti Miladaan, joka tarttui hänen käteensä...

-- Neiti, minua vaivaa jokin...

-- Mene nyt nukkumaan. Tohtori...

Julia tarttui Miladan käteen.

-- Ei tarvita tohtoria. Minua vaivaa jokin muu... Saan -- lapsen. --

Hänen äänensä katkesi.

Milada vavahti... Hän vaikeni kuin kuunnellen kaukaisia ääniä. Mitä sinä puhut? --

Julia nyyhkytti.

-- Minä tiedän -- siskoni laita oli myös näin. Minä tiedän... Jesus, neiti, häpeä -- minusta ei ole enää mihinkään --

-- Se ei ole häpeä -- sanoi Milada äkkiä kiihkeänä ja ääneen. Mutta, -- hän kumartui kyyristyneen olennon yli, -- oletko varma, Julia? Etkö erehdy?

-- Se liikkuu jo, kuiskasi Julia ja hänen kalpeat kasvonsa lensivät tummanpunasiksi.

Miladasta tuntui, kuin tuossa ei olisi enää sama maalaistyttö kuin ennen, -- uusien tunteitten virta värisytti hänen olemuksensa, aukaisten hänen suljetun sielunsa.

-- Julia -- lapsi on -- Gustin, sanoi Milada.

Nyyhkytys kuului. Eihän kukaan muu ole minuun sittemmin kajonnut, vastasi tyttö väsyneenä.

-- Älä sitä sure, -- eihän tuo ole surullinen uutinen... Milada silitti Julian tukkaa.

-- Neiti, mitä minä nyt teen? En kestä tällaista onnettomuutta!

Milada kumartui. -- Mitä sinä sanot, tyhmä tyttö!

Ja silloin Miladan sydän suli... Onni se on, kuuletko, suuri onni, johon en tahdo tohtia uskoa. Sanat olivat hiljenemistään hiljenneet, päättyen kouristuneisiin nyyhkytyksiin.

Milada itki. --

Hetken kuluttua hän sanoi ihmetellen kuin lapsi ja nauraen ihmettelylleen: -- En olisi voinut koskaan uneksia, että tuollaista voi tapahtua Punatalossa! Se on kuin ihme!

-- Mitä rouva sanoo! Ja isä, jos joku sen hänelle kirjoittaa! --

-- Ole hiljaa! Sinä ja lapsesi seuraatte minua. Ja lapsi saa hyvät päivät... Siksi olemme työskennelleet -- me molemmat, täällä rakkaani!

-- Olen köyhä -- en voi maksaa, -- helppo on toki nyt synnyttää lapsi. -- Minä iloitsen siitä. --

Yön mielenkiihtymys oli ollut Julialle liian vahva. Hänen kasvonsa vääntyivät... Ja hän vapisi kovin.

-- Mene nukkumaan vuoteelleni. -- Älä ole hupsu! Nuku nyt! Kukaan ei voi sinulle enää tehdä pahaa. Me lähdemme pois tästä talosta, pian, pian... Me lähdemme ihanaan seutuun. -- Milada rauhoitti Juliaa kuin kehtolasta.

Jultsch sulki silmänsä, vaan käsi, joka oli tarrannut Miladan käsivarteen kiinni, vavahti silloin tällöin. Hiljaa ja liikkumattomana katseli Milada nukkuvan kasvoja...

Hieno kärsivä piirre kulki Julian nenänjuuresta ylähuuleen ja poisti kasvojen karkeuden.

Oli kuin näkymätön käsi olisi tasoittanut nuo kehittymättömät, pulleat piirteet, suoden niille arvokkuutta ja yksilöllisyyttä. -- Äidin sielu kuvastui niissä.

Milada mietti tämän hetken ihmeellisyyttä.

Hänen oma rakkaussuhteensa Gustiin hehkuineen ja kukkeuksineen -- ennen hänestä niin turha ja toivoton -- se jatkui täten, -- tässä kypsyi elämän syvin sisällys.

Miladan oma kulunut ruumis ei voinut enää lasta synnyttää, silloin saapui tuo vahva, terve olento. Tämä otti vastaan ja antoi hänelle lapsen...

Kaikkien Miladan ylpeitten yritysten tulos oli tuon turvattoman lapsen pelastus. -- Se eli hiljaa maalaistytön kohdussa, joka oli ollut Punatalon pilkan esineenä. Se lapsi liikkui. Se eli! --

Ja se rakkauden työ, johon Milada oli itseään ankaralla kurilla kasvattanut, -- se saattoi nyt varmana johdattaa lasta elämän poluilla. -- Niin selittämättömänä kuin Miladan kohtalo oli alkanut, päättyi hänen elinpäiviensä vaikutus lapsen ilmestymisellä.

* * * * *

Tutkimaton salaisuus, sinä kokoat kastepisaraan kaikki valon ihanuudet!

* * * * *

Milada kuuli portinvahdinrouvan tulevan rappusia ylös herättämään Jultschin. -- Milada nousi ja meni häntä vastaan. --

-- -- Päivä koitti. -- --

-- -- Sinä päivänä laski rakennusmestari uuden lastenkodin peruskiven.

LOPPU.