Part 46

Onnekkaalla ylpeydellä veti Julia Gustin Mizzin luota pois, alkaen puoliääneen puhua hänen kanssaan leveällä, rääkätyllä saksalaisella kirjakielellään: Minä olen kovin mieltynyt kaupunkiin. Maalla oli elämä niin jokapäiväistä. -- Meitä sanotaan ylpeiksi tässä talossa, sillä me olemme sivistyneitä. -- Täten jatkui keskustelu kuiskivalla äänellä, -- Gustin leikkiessä Julian puvun pitseillä ja naurahtaen aika aijottain mukaantuvasti. --

Äkkiä Gust työnsi puoleksi tyhjennetyn kahvikupin luotaan...

-- Mitä tämä on? -- Enkö saa juoda mitään kunnollista?... Eikö teillä ole enää talossa entistä hyvää Moselviiniä? --

-- Moselia. -- Spizzari taputti käsiään.

-- Minä noudan sitä heti paikalla, -- sanoi Julia, kiirehtien tarjoilupöydän luo.

Gust kaatoi viiniä lasiin, kilisti lasia Julian kanssa sanoen: Kippis, rakkaani. --

Takaapäin hiipi Mizzi Gustin luo, laskien imarrellen kätensä hänen olalleen. --

-- Eikö totta? -- Te tulette tänne kai joka päivä?

-- Tulen, -- mutta tuon tytön luo... Hänestä pidän, -- en kenestäkään muusta. --

Gust kiersi käsivartensa Julian vyötäisille. Mizzi alkoi nauraa holottaa. Mutta Gustin katsahtaissa häneen, hän vaikeni. Mizzi poistui.

Gust kaatoi viiniä taas lasiin ja joi sitten ahmien... Sen ohella hän ajatteli: Mitä pirua minä todella teen? -- Istun täällä näyttelemässä.

Mutta hänet pakotti siinä olemaan se tumma olento, joka kumartui kirjoittaen muistikirjaansa; hän kiemurteli niitten katseitten loihdusta, jotka hänen päänsä yli johtivat sisäkköä.

-- Juo toki, juo, -- sanoi Gust levottomasti nostaen viinillä täytetyn lasin Julian huulille.

-- Minä en kaipaa viiniä, -- sanoi Jultsch levottomasti; -- minä kestän liian vähän.

-- Iloitse sydämeni, elämä on kevyttä... sanoi Gust pois suunniltaan tuijottaen eteensä, -- täytyy vaan -- täytyy ehdottomasti, -- ensin vaappua niin kauan sinne ja tänne, kunnes oppii tuntemaan tukipisteensä. Sitten ei mitään voi enää ihmiselle tapahtua.

Jultschin silmät kävivät ympyriäisiksi. Hän siveli Gustin vatsaa. -- Vääntääkö sitä, kysyi hän säälivänä.

-- Hän on vähän hiomaton -- maalta kotoisin, herra tohtori... Vähän lapsellinen, -- mutta terve hän on, lauhkea, eikä osaa vehkeillä, sanoi Spizzari lähennellen.

Gust suuteli Juliaa... Amen, sanoi hän pakotetun iloisasti, luvattu ja yhdistetty... Hääpuheesi oli hyvä, Nelly. -- Hei, tuokaa samppanjaa. Tässä kannattaa jo vuodattaa uhriviiniä.

Korkki paukahti. -- Tule, armaani, juokaamme itsemme kuninkaalliseen humalaan... Eläkööt kaikki ne, jotka ovat löytäneet tukipisteensä. -- Tämä on mainiota, suloinen juoma valuu suloisen tyttöni kaulasta alas! -- Olet oikeassa, -- alas kaikki, joka on hapanta, pisteliästä ja rohjoista, olkoon se sitte viiniä, laulua, tahi nainen... Alas!

Gust pyyhki otsaansa...

-- Nolo olet, nolo, sinä jäljittelet vaan Joszia... Teet itsestäsi talon narrin... Sen sijasta, että tahdot olla pureva, näytät hänelle, miten kärsit!

Siinä heiluvassa humalaisessa ajatustilassa, joka vähitellen hänet valtasi, tunsi Gust tuon selvästi.

Ja Milada istui yhä vaan tuolla, hän laski, tahi oli laskevinaan, jakeli käskyjä ja pamautti hänen samppanjapullonsa korkin auki, -- ha, ha, ha! Ja Gust nauroi ajattelemattomasti, töytäyksissä -- liioitellusti... Milada pamautti auki hänen hääsamppanjapullojensa korkit!!

-- Pamauttaa auki, -- on tyhmä sana, sanoi Gust äkkiä ääneen, ja sanoessaan nämät sanat, malttoi hän mielensä. Hän oikasi itsensä jäykäksi.

-- Mikä on nimesi, tyttö?

-- Julia Hintersberger.

Gust pyyhkäsi otsansa.

-- Julli on kyllin... Siis Julli, huomaappas... Minun on tänään kova uni, olen matkastani väsynyt. Huomenna minä... Te olette kai saanut siitä tilauksen, sanoi Gust hermostuneesti kääntyen Spizzariin päin...

-- Aivan oikein, herra tohtori, hän saa haltuunsa sinisen salin. Bacherille on annettu siitä määräys...

-- Minä lähetän huomenna paperosseja ja kirjoja luoksesi. Minun pitää vielä vähän lueskella... Minä voin -- lueskella -- ainoastaan... --

Milada jätti paikkansa, kulkien poikki salin... Hän aikoi jättää salin, mutta Gustin värähtämätön katse pidätti hänet...

-- Kuin sanottu, Juliaseni, minä palaan huomenna... Siihen mennen maksan laskuni...

Hän viskasi rahasetelin sille pöydälle, jonka ääressä Milada seisoi. Sitten hän tarjosi Julialle käsivartensa. Gustin kuljettamana kulki Julia poikki salin, ensi kerran eläissään tuntien sanomatonta voitonriemua.

-- Löisin hänet ennemmin alas maahan, huusi Mizzi raivossaan polkien lattiaa.

Katse kohdistui Miladaan. -- Olisi tuo herra saanut ottaa paremman eron jälkeen.

-- Rakkaani, lapsellisuus ja viattomuus saavat myös ostajansa, -- Jumalan kiitos, vastasi Spizzari arvokkaana, pannen setelin laskoksiin. Sitten hän lähti, kaikille tahoille sanottuaan "toivotan hyvää yötä", asuinhuoneeseensa.

Lamput sammutettiin. Aamuvalo tunki sisään avattujen ikkunaluukkujen halki. Dolly pusersi haukotellen kylkiään.

-- Oi Jeesus, miten täällä pistää, vaikeroi hän vihlovalla äänellä.

Ylhäällä narahti ovi. Lukko sälähti.

Bacher sulki tytöt "kasarmiin."

Pahaa kaasua, viinihöyryä, lakastuneitten kukkien katkua oli salissa. Silkkipatjoja virui lattialla, pöydillä oli tupakan jätteitä, leivänpalasia, osterikuoria...

Konemaisesti astui Milada ikkunan ääreen. Sotilassairaalan kirkonkello helähti ilmassa.

Sen ääni teki hänelle hyvää. Hän jaksoi koota ajatuksensa. Miksi tuo öinen ilveily kiusaa minua? -- Mitä minä pelkään? -- Miksi minä vapisen? -- Siksikö olen arka, että olin Jo osunut kulkemaan varmaa päämaalia kohtaan? -- Voinko minä sen uudelleen menettää? -- Milada pudisti päätään, hyläten tuon aatoksen. --

Ja kuitenkin!

Erään haavan sisintä, haavan, joka ei vielä ollut mennyt umpeen, poltti tuska, joka uhkasi hukuttaa sen varmuuden, jonka Milada oli sieluntaisteluillaan saavuttanut.

* * * * *

Kuvaamattoman hyväntunteen vallassa heräsi Julia seuraavan päivän keskivaiheilla vuoteellaan.

Hän lepäsi kauniissa, sinisillä matoilla ja sinisillä uutimilla varustetussa huoneessa. Hän oikasi itseään tilavassa messinkisängyssä, tuntien häiritsemättömällä mielihyvällä ensi kerran Punatalossa peitteensä pehmeyttä, liinavaatteiden raikkasta sileyttä, pulsterin kireää kimmoavaisuutta. Hän vaipui, tarkastettuaan itseään sangen runsasaikaisesti vastapäätään riippuvassa seinäpeilissä, siihen ihanaan mielikuvaan, miltäpä tuntuisi, jos joku hänen kyläkumppaneistaan nyt saisi kurkistaa ovesta sisään.

Hän oli aina tiennyt olevansa komea ja siisti, ja joka kylätanssissa hän oli ollut ensimäinen: mutta että hänelle tällainen onni sattuisi, sitä hän ei ollut voinut uneksiakaan. Kaupunginherra! Tohtorimies! -- Sellainen rakastettava kaunis mies piti hänestä!

Autuaana hän sulki silmänsä.

-- Aah, ooh, uuh, hän haukotteli, hengittäen hajuveden tuoksulla täytettyä ilmaa.

Sitten hän soitti lujasti. Hetken kuluttua toi sisäkkö hänelle kahvia ja maitoa sekä rusinakaakkua...

-- Tämä on kuin onnen maassa, ajatteli Julia vilkkaasti.

Tuolilla oli ruusunpunanen, pitseillä koristettu puku, uudet pehmeät yökengät ja koristesukat.

Kas! -- Kas! Häntä pidettiin jo niin hienosti, melkein kuin neiti Irmaa ja Irma oli kuitenkin ylinnä kaikkia täällä. Julia hyppäsi ovelle, -- koetti lukkoa. --

-- Herra Jumala, ovi oli auki! -- Julia sai siis mennä vapaasti ulos ja sisään, mihin vaan halusi. Nopeasti hän puki itsensä, unohtaen poskimaalit ja puuterit ja juoksi suoraan alas Spizzarin konttoriin.

-- Kas, kas, meidän Juliamme, sanoi Spizzari suopeasti.

-- Tahtoisin vaan pyytää, sanoi Julia nöyränä, -- saanko tänään mennä kirkkoon?

Spizzari ja Irma vaihtoivat silmäyksen...

-- Saatko? Tietysti saat mennä rukoilemaan... Se kuuluu nyt oikeuksiisi. Irma antaa sinulle tarvittavan puvun.

Jultsch otti esiin valkoisilla luukansilla varustetun rukouskirjansa, jossa oli lukematon joukko "kuvia" ja "kiiltopapereita" ja josta levisi kitkerä lahonneen puulaatikon haju. Pää alas painuneena kulki hän ikävystyneeltä näyttävän Irman seurassa talon rappusia alas.

-- Nyt hän kiittää Jumalaa taivaallisesta onnestaan, tuo maallinen heilakka, sanoi Mizzi pisteliäästi Julian mentyä. Mutta Spizzari kohotti uhkaavana sormensa, sanoen sellaisella äänellä, joka ei kuulunut suotuisalta hänen suosikkinsa korviin:

-- Katso, että pidät häijyytesi omana omaisuutenasi. Minä pyydän saada olla niiltä rauhassa. En tahdo enää kuulla sanaakaan tuosta vanhasta jaarituksesta, -- ja jos minä saan jotain kuulla, ajan teidät kaikki ulos ovesta...

Julialle koituivat nyt todella kultaiset päivät.

Hän määräsi nyt talon suunnan; mikä häntä miellytti, se sai kelvata toisille; hän jakeli makeisia ja hyviä juomia, hän antoi lellitellä ja imarrella itseään, kertoen herkeämättä, mitä Gust sanoi hänelle ja hän Gustille, ja miten ihanaa oli olla Gustin kanssa rakkaussuhteessa... Ja vaikka hän puhuikin kovin teennäistä kirjakieltä, joka hävitti hänestä hänen herttaisen pikkuvanhuutensa, niin Gustista puhuen, sävähti hänen puheessaan syvyyttä, jopa hartauttakin...

-- Minä olen sanonut hänelle, ett'ei hän toisi minulle niin paljon hienoja tavaroita. Mutta hän on niin hyvä ja herttainen ja se mikä minua ilahduttaa, se ilahduttaa häntä myös...

Julian selän takana pitivät muut neidit hauskaa hänen kustannuksellaan keskustellessaan ystäviensä kanssa salissa. He jäljittelivät hänen leveää, rääkättyä puhetapaansa, mutta Spizzarin uhkaus ja kunnioitus rikasta tohtoria kohtaan muodostivat varman rajoituksen, joka esti tavalliset liikanaiset villeydet toteutumasta. --

Joka päivä tuli Gust Punataloon kello kuudelta. --

Jultsch odotteli häntä käytävässä jo kauan ennen hänen tuloaan kuunnellen, kuuluiko askeleitten ääniä ulkoa. Kuullessaan Gustin äänen, juoksi Julia häntä vastaan. Kerran hän oli vähällä juosta kumoon Miladan, niin hän lensi rappusia alas tunnettuaan Gustin askeleet...

Sitten he istuivat molemmat erityisessä huoneessa, jossa Gust aukasi hienojen lahjojensa kääreet sanoen, että Julia sai jaella niitä kaikille talon asukkaille; kun loppuvat, niin hän tuo uusia...

Gust kyseli, oliko Julia tyytyväinen, oliko rouva hänelle hyvä, johon Julia vastasi innokkaasti myöntäen... Gust kyseli kuulumisia erinäisistä tytöistä, ja neiti Miladasta Gust puhui kerran. Jultsch vastasi hitaasti, laveasti, miettivänä, aina yrittäen pukea ajatuksensa kaikkein parhaimpaan ja sivistyneimpään muotoon.

Mutta ensimäisten päivien kuluttua olivat nämät laihat keskusteluaineet loppuneet; he istuivat vierekkäin vaieten, -- Gustin polttaessa tupakkaa ja kuljettaessa keppiään maton kukkakuvioitten ääriviivoja myöten...

Julia katseli Gustia ajatellen, että hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin taivas ihanana aurinkoisena päivänä. Hänestä Gust oli viisaampi ja parempi kuin kaikki muut miehet, jotka kävivät Punatalossa...

Niinä neljänä lyhyenä päivänä, joina Julia tunsi Gustin, oli Julia peloittavan syvästi rakastunut Gustiin... Vaikka häntä piiskattaisiin, -- lyötäisiin kuoliaaksi, -- niin hän ei voisi enää elää sillä lailla kuin ennen. Hän ei voisi keikailla tässä samassa sinisessä huoneessa toisille miehille, -- ei, voi ei!... Sen tunsi Julia niin ihmeen syvästi sydämessään istuen vaieten Gustin vieressä...

Mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, -- hän ei uskaltanut kajota Gustin käteen, tuohon hienoon, valkoiseen, sormuksilla koristettuun käteen...

Vähän väliä Gust otti kirjan käteensä, selaili sitä kulkien huoneessa edestakaisin lukien...

Julia juoksi ulos, kehoitti tyttöjä olemaan hiljaa "kasarmissa", pyysi, ett'ei talonmies läiskyttäisi ovia, sillä tohtori "lueskeli"... Mieluimmin hän olisi hillinnyt kelloa, jos se olisi ollut hänen vallassaan... Hän uskalsi tuskin hengittää, istuen kädet ristissä Gustin vieressä huomaamatta yksinkertaisuudessaan, ett'ei Gust kääntänytkään lehteä, vaan tuijotti turhanpäiten ja tajuttomana painettuun sivuun...

Kello kymmeneltä he menivät saliin... Gust söi siellä illallisensa. Julia ei poistunut koko aikaan hänen vierestään, hän ei kärsinyt, että joku puhui Gustille tahi tuli hänen huomionsa esineeksi. Julia seisoi Gustin tuolin vieressä, kunnes Gustin ruoka oli tuotu, kunnes Gust söi kaiken, minkä hän vaan halusi.

Gustin täytyi itsekin hymyillä sille vakavuudelle, millä Julia valkkasi hänen lasinsa hohtavan puhtaaksi, taittoi ruokaliinan, haarukalla iski ruokapalaan hyväntahtoisesti päätään nyökäten tarjotessaan sen Gustille, pyyhkäsi leivänmuruset ja tupakantuhkan hänen takkinsa rintamuksesta ja sille sydämellisyydelle, millä Julia teki hänelle muitakin palveluksia, kunnes Gust käski Julian istahtaa ja syödä myös, jota Juliakin teki loistavin kasvoin ja hyvällä ruokahalulla.

Kello yhdeltätoista jätti Gust talon.

Julia seurasi Gustia käytävän ulko-ovelle saakka, siellä yön pimeydessä, sydän täynnään huolta, miten hänen rakastettunsa käynee, puhui hän taas kotoista maalaismurrettaan kuiskaten Gustin korvaan: -- Jumala suojelkoon sinua, heilini, muista aina minua...

Tarvitsematta enää mennä saliin, sai Julia palata omaan huoneeseensa; hän istui siellä kauan, kauan valveilla muistellen kaikkia niitä asioita, joista he olivat puhuneet, muistellen joka Gustin sanaa, joka hymyä, joka katsetta.

Julia siveli Gustin kirjoja, kokosi hänen paperossiensa kultaisia pätkiä, otti niistä tupakan ja kasasi sen yhteen.

Tässä haavetyössään äkkäsi hän nyt vasta selvästi ja varmasti, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Gustille...

Hän olisi tahtonut selittää Gustille, miten häntä iletti elää Punatalossa, -- miten hän pelkäsi täällä,... että hän ei tahtoisi olla mukana siinä elämässä, jota täällä vietettiin...

-- Milada neiti oli kyllä luvannut ottaa hänet mukaansa... Mutta Julia ei tahtonut enää lähteä Miladan seuraan... Hän ei tahtonut elää muun ihmisen kuin Gustin kanssa. Hän tahtoi elää -- koko elämänsä ijän ainoastaan Gustin kanssa! --

Ja Julia päätti lujasti puhua Gustille seuraavana päivänä tästä asiasta; kyllä Gust hänet käsittäisi, vaikka Julia ei osaisi sitä ilmi tuoda kyllin sivistyneesti ja ylhäisesti.

Mutta kun Gust saapui seuraavana päivänä Punataloon, alkoivat Julian mykät hellyyden osoitukset taas. Julia osasi vaan näyttää, kuinka kallis Gust oli hänelle, -- mutta hän ei rohjennut.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut sulasta pyhästä kunnioituksesta. Hän ristitsi hiljaisella nöyryydellä kätensä hymyillen Gustille kyynelten samentaessa hänen katsettaan...

Mutta ihan huomiotaan kiinnittämättä liukui Gustin kiihtynyt, levoton katse tuon yksinkertaisen olennon ohi. Gust hylkäsi Julian lemmen lahjan niinkuin hän hylkäsi hänen kukkean ruumiinsa, joka kuitenkin Gustin vähimmästä kosketuksesta kiihkosta värähti..

* * * * *

Kaikki, minkä Milada näinä äärimmäisimmän kiihtymisen päivinä oli saanut tietää Joachim Kesslerin kautta Gustin kaupungissa oleskelusta, rajoittui seuraaviin seikkoihin:

Gust oli saapunut kiertoteitse Berliinistä kaupunkiin kolme päivää Miladan saapumisen jälkeen Punataloon. Gust oli ottanut vaan vähän matkatavaroita mukaansa. Hän ei asunut isänsä talossa, vaan loitolla kaupungin keskustasta sijaitsevassa etukaupungin hotellissa nähtävästi pikaisen poislähdön aikomuksella, sillä hän maksoi joka päivä laskunsa...

Päivisin hän ei poistunut hotellista. Myöhään iltapäivällä kävi hän säännöllisesti Punatalossa, jossa hän oloskeli yöhön saakka, ja palasi sieltä kortteeriinsa... Joszista ei Milada saanut mitään tietoja. Hän oli jättänyt vanhan kortteerinsa ja oli ilmoittanut asuvansa Berliinissä.

Otaksuttavasti Joszi tunsi Gustin kostontuumat, -- mutta voimatta tätä pidättää, antoi hän asioitten mennä menoaan niinkuin Miladakin. Milada hylkäsi aikomuksensa kääntyä kyselyillä Joszin puoleen.

Koska Gust hyökkäsi yksinomaan Miladan kimppuun, tahtoi Milada myös yksin taistella häntä vastaan. Ja että jotain sellaista tulisi tapahtumaan, sen Milada aavisti. Gust oli tänne saapunut kostaakseen ja muka paljastaakseen Miladan petoksen. --

-- Hyvä. Mutta miksi hän heitti tuon yksinkertaisen tytön, Jultschin, tähän kiihkonsa pyörteeseen? -- Miksi hän kiusasi tuota raiskaa? -- Eikö hän osannut kostaa vähemmän mutkikkaalla ja nopeammalla tavalla?

-- Miten hän luuli sillä kostavansa, että osotti pitävänsä ensin tielle sattuvasta maalaistylleröstä samalla lailla kuin Miladasta?...

-- Voi, kurjinta turhamaisuutta, josta tuo teko oli johtunut!...

-- Voidakseen muka masentaa Miladan, täytyi kolmannen olennon haavoittua kuolettavasti; sitten tuo turhamaisuus oli tyydytetty poistuen tyydytettynä. --

-- Gustille jäi se ihana miehuullinen tietoisuus, että kenkään ei ollut saanut häntä rankaisematta loukata. Amen. -- Sen piti toteutua. -- Piti vaan olla sitkeä.

Mutta joka kerta, kun Milada hautoen ajatuksiaan pääsi näin pitkälle, palasi hän tyytymättömänä, kuin olisi hän jotain unohtanut, jotain jättänyt huomioon ottamatta, jota hänen vielä täytyi tarkastaa... Voi, tuota tyttöä, tuota tyttö houkkiota! -- Miten saattoi hänet pelastaa Gustin käsistä? --

Milada tunsi rinnalla kärsivän naisen hienolla vaistolla, että Jultsch eli Gustin teeskennellyn tunteen armonosoituksista kiihkoisalla ja tahdottomalla tavalla ja että hän menisi siveellisesti rappiolle, jos tuo usko häneltä riistettäisiin.

-- Binekin sortui havaitessaan niitten viekkauden, joita hän oli pitänyt parhaimpina ihmisten joukossa.

Milada tahtoi pelastaa tytön suistumasta Binen tavalla...

Pää kätkettynä käsiinsä hautoi Milada epätoivoisena ajatuksiaan... Mitä oli tapahtuva? -- Miten tämä kurja ilveily päättyisi? --

Turhaan Milada yritti saavuttaa Julian luoton; Julia väisti häntä tuskallisen tarkkana ja epäilevänä... Varmasti hän oli saanut kuulla talossa ahkerasti levitettyjen juorujen kautta paljon, mikä koski Miladan ja Gustin entistä suhdetta...

-- Tahi olisiko Gust itse tyttöä varoittanut? -- Milada istui joka päivä salissa, kun neidit olivat koossa, -- kuunnellen jännitettynä keskustelua, vaikka ilmassa lenteli hänen läsnä-olossaan ivallisia lauseita, viittauksia ja pistopuheita. Häntä epäiltiin talossa ja hänen seuraansa vältettiin. Rauhattomana ja apein mielin hän kulki talossa. Hänen koko ihana kokoelmansa oli hävinnyt, maa tuntui huojuvan hänen jalkojensa alla, sen jälkeen, kun Gust oli sille astunut. --

Milada meni aamuisin varhain saliin, auttoi Dollyä salin siivoamisessa saaden täten tietää, että Gust oli lahjoittanut Julialle sormuksen, luvaten ottaa hänet "emännöitsijäkseen" Berliiniin; kaikkia noita Gustin kosimisen salaisuuksia ajoi Milada takaa aavistaen pahaa, koska hän varsin hyvin arvasi niitten alastoman syyn. Gust lähetti Jultschille kirjeitä lähetillä, niinkuin hän oli lähettänyt Miladalle. Gust otti Julian kotiinsa kestiten häntä viinillä ja hedelmillä, -- niinkuin hän oli kestinnyt Miladaakin.

Gust teki tuon kaiken, jotta Milada saisi sen tietää, -- jotta Milada saisi verrata tapahtumien kiduttavasti naurettavat kaksinaisuudet toinen toiseensa... Raa'alla kädellä Gust poltti muistojen kukat ja hävitti niitten tuoksun menneistä ajoista. --

* * * * *

Sinisessä salissa istui Gust pari kirjaa edessään, joita hän hajamielisesti selaili. Vasemmalla kädellään hän rutisti rikki puoleksi poltetun, sammuneen paperossinsa.

Gustin piirteet olivat vanhentuneet, ne olivat muuttuneet kumikkaammiksi näyttäen harmaassa sade-ilmassa jännityksen kalvettamilta ja jäytämiltä. Hän oli tänä päivänä saapunut tavallista varhemmin Punataloon. Julia oli vielä silloin nukkunut, mutta täynnään autuaallista hämmästystä oli hän herännyt ja ottanut ylleen koreutensa. -- Nyt Julia istui Gustin vieressä puettuna ruusunpunaseen pukuun uskaltamatta liikahtaa...

Julia näki Gustin pudottavan kirjan kädestään ja läheni siksi häntä. Gustin kädet aukenivat ja sulkeutuivat. Julia laski hiljaa kätensä Gustin levottomasti virvelteleville sormille... Gust ei enää lukenut, hän ei polttanut, eikä edes katsonut häneen... Mikä Gustia vaivasi? -- Hänen vaiti-olonsa kesti kauan, -- liian kauan jo...

Julia alkoi silloin puhua liikuttavan ahdistuneella äänellä. Ensin hän puhui Mizzistä, miten tuo tekeytyi hänelle kohteliaaksi, mutta aina puhui hänelle pisteliäästi kuitenkin...

Julia kertoi, miten "suuri suupaltti ja sivistymätön olento" Lisl oli, niin että eräs herra eilen löi häntä korvalle, -- hän jutteli isästään, joka kirjoitti pian haluavansa käydä tytärtään katsomassa ja herra tohtoria. "Isä ei ole mikään poropeukalo, hän on kuin kaupunkilainen, -- hän syökin --"

Äkkiä lensi Gust pystyyn. Pelästyneenä Julia keskeytti puheensa.

-- Eikö häntä miellyttänyt, että Julia puhui omista asioistaan?... Aivan tulipunasena suu auki hän istui.

-- Mene rouvan luo, -- kysy, saatko lähteä minun kanssani kaupungille. Me lähdemme Praterpuistoon... Tämä sisäilma painostaa minua. Päätäni pakottaa... Gust siveli otsaansa... Julia riehahti ilosta. Sitten hän aukasi ikkunan, syleili Gustia hellästi kysyen, auttaisiko joku lääke. -- Isäni neuvoi aina "lämmintä suolaa." -- Halusiko Gust sitä? -- Tahi tahtoiko hän haistaa tippaa Kölninvettä, joka tuoksui niin suloiselta?

Gust antoi kärsimättömänä kieltävän vastauksen tuupaten Julian luotaan, jotta hänen piti mennä alas rouvan luo kysymään lupaa ja sitte pian pukeutua.

Spizzari antoi armollisesti myöntymyksensä. -- Amen, ajatteli Milada, -- Praterpuistoon lähtö kuuluu siis myös asiaan, jotta ei mitään puuttuisi yhdenlaisuudessa.

-- Minä en välitä kahvista. Me lystäilemme tuolla ulkona, sanoi hän. -- Julia nyökäytti päätään tytöille, häviten Bacherin seuraamana ottamaan itselleen puvun.

-- Pankaa merkille, että tuo ei kuole ilotyttönä, sanoi Johanna nostaen merkitsevästi sormensa.

-- Etkä sinä, -- vaikka eläisit kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, lisäsi Spizzari... Askeleita kuului käytävästä.

Milada tunsi nuo askeleet! -- Hän kuunteli. Alhaalta avattiin ovi, -- sitten kuului kumea kolahdus. Mizzi juoksi ikkunaan aukaisten sen.

-- Luonnollisesti, he ottivat ajurivaunut... Mizzi veti ikkunapuolikkaan paukahtaen kiinni.

-- Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, sanoi Spizzari äidillisesti virnistellen.

-- Kylläpä tulee minunkin vuoroni kerran, koska tuo on noin ilotyttöihin menevä, sanoa hohotti Johanna jääden tämän sanottuaan suu auki ihmettelemään, sillä siitä syntyi yleinen äänettömyys.

Lukuunottamatta noita kahta merentakaista kreolinaista, jotka osaaottamatta keskusteluun polttivat tupakkaa ja tarkastivat jalkojaan, kääntyivät kaikkien katseet vahingoniloisina ikkunapieleen päin, jossa Milada istui tehden työtä pää painuneena alas.

Vavahtamatta kesti hän kaikkien katseita, jotka imeytyivät häneen kuin ilkeät itikat.

-- Minä menen Gustia vastaan, jo tänäpäivänä, heti, kun hän astuu saliin, ajatteli Milada kylmänä ja päättäväisenä. -- Minä en alistu enää hänen tyhmään kostonhommaansa.

Huoneen valaisi vaan kalvakas, kylmä joulukuun päivä. Kolea kosteus täytti sen.

Ruumiillistunut raskasmielisyys oli painanut leimansa näihin nuoriin olentoihin. He olivat kietoutuneet sitkeän, painavan tahdottomuuden harmaaseen, hienosilmukkaiseen verkkoon. Kello naputti yksitoikkoisesti, sade rapisi ikkunanpuita vastaan, saattoi kuulua helmien risahdus, joita Milada pujotti helmastaan lankaan. Spizzari puhdisti hiusneulalla hampaitaan, vilahtaen vähän perästä tarkaten kiehuvaa kahvivettä kuvitettuun päivälehteen.

-- Hyvä Jumala, tänään ei sade lakkaa ollenkaan. Voisi luulla, ettei se taukoa enää koskaan, sanoi Winkler nostaen silmänsä kirjastaan.

-- Tuo ihminen ajaa huvikseen Praterpuistossa ja minä kuolen ikävyyteen, murisi Mizzi potkaisten yökenkänsä luotaan.

Winkler löi kirjansa kiinni pistäen sen allensa. -- Romaanien lukemisesta menee pää ihan pyörälle.

-- Parsi sukkiasi, sanoi rouva Spizzari, osottaen sormellaan Winklerin sukkaa.

-- Rakas mamma, Jumala on todistajani, että olen niitäkin parsinut! Olen parsinut jo seitsemän eli kahdeksan paria. Eikö totta, Irma? Mutta ajatukseni eivät tee minua tyytyväiseksi... Kaikki muu menee mukiin! -- Mutta ompeleminen tekee minut alakuloiseksi... Miten neiti Milada jaksaa aina ommella?... Winkler katsahti vinosti Miladaan, joka ei siitä välittänyt... Taasen valtasi vihamielinen vaikenemishalu nämät ihmiset.