Part 44

Spizzari painoi koneiston nappulaa salaperäisesti vilkuttaen tervettä silmäänsä ja Milada näki pian ihmeekseen erikoisen komean huoneen, jossa neiti Irma istui valkaten innokkaana kynsiään ja heti kumartui sirosti sisään astuvalle.

Sohvalla makasi laiha ehkä kaksitoista vuotias tyttö vaaleanpunanen paita vaan yllä...

-- Kuka tuo on, kysyi Milada korottaen kulmakarvojaan...

-- Se on Lisl... Te ette usko, miten tuolla tytöllä saa rahaa... Ei kukaan hätyytä minua hänen tähtensä. Isä kyllä joskus hakee rahaa. -- Ja sitte se krenaa -- joka kerta, kun tulee taloon -- se hamppari! -- Onko tyttö nyt siivompi, kysyi Spizzari kääntyen suosikkinsa puoleen.

-- Hävytön se on, senkin heiskale, vastasi suosikki sättien.

-- Pitää käyttää kuria kasvattaessaan, mutisi Spizzari vilaisten pikku Lisliin, jonka punaisiksi maalatut lapsenkasvot vavahtivat unessa tuon katseen vaikutuksesta.

-- Huone on oikeastaan pelihuone, selitti Spizzari, mutta nyt pidän tyttöä siinä, -- ensiksi herrat pitävät salaperäisyydestä, toiseksi, ei isä saa häntä käsiinsä, kun taloon tulee, tuo juopporenttu. Tappelevat ne kumminkin keskenään. Kysykää te, mitä tuo roskakansa oikein haluaa.

Spizzari kuljetti Miladaa edelleen.

Ensi kerroksessa oli kaikella mielikuvituksen keksimällä loistolla sisustettu nukkuma- sekä kylpyhuone, jonka vieressä oli jono huoneita, joita sisustuksen mukaan sanottiin punaseksi, keltaseksi tahi siniseksi saliksi.

Näissä huoneissa ei asuttu. Niissä otettiin vaan miehiä vastaan. Alhaalla Spizzari itse asui. Hänen huoneensa vieressä oli kaksi vaatesäiliötä, jonka suuriin kaappeihin "neitien" vaatteet olivat piiloitetut. Neideillä oli vaan hallussa se, joka ruumista peitti, silkkipaita ja suora esiliina, joka kylminä vuodenaikoina oli yötakin tapainen. Vaieten pani Milada tuon seikan mieleensä.

-- Ovatko tytöt tyytyväisiä oloonsa noissa yläkerroksen kahdessa huoneessa, kysyi Milada, -- eivätkö ne tee vastusta?

-- Mitäh? -- Eikö heidän ole hyvä olla? He mellastavat, nauravat ja puhuvat keskenään pötyä. Onhan se parempi kuin, että jokaisella olisi oma huoneensa, kun mikäkin loukko. He tulevat tänne alas syömään ja juomaan kahvia, -- heidän elämänsä on kuin silkkiä.

-- Kerjäläisinä! -- Miks'ei! -- Tehdä vastarintaa! Uskokaa, lapseni, kyllä minä otan heistä kapinahalun pois. --

Kyllä Milada sai seuraavassa nähdä tuon lauseen totuudenmukaisuuden.

Kaksi tuntia myöhemmin Bacher pudisteli neidit heräksiin, sitten hän toi noille haukotteleville vettä ja pesusienen, joudutti ja hoputti heitä kiirehtimään, sillä tuo rikas "neiti taloudenhoitaja" oli alhaalla juomassa kahvia.

-- Menkää hiiteen ylistyksinenne! -- Minä tunnen hänet paremmin kuin te, sanoi Mizzi, -- minä en häneen innostu. Hän pitää yhtä vanhan Brennerin kanssa, tuon sian, joka on mätä kuin vanha raato.

-- Hänellä on rahaa, toisti Bacher heiluttaen päätään.

Salissa Spizzari istui kuuman kaminan ääressä, jonka edessä oli pöytä kahvivehkeineen.

Rouva valmisti itse juotavan hyvin huolellisesti, vetäen kuppeihin kaataessaan hienon, huumaavan kahvin tuoksun sieraimiinsa.

Milada istui ikkunan ääressä katsellen surumielisenä vihmovaa sadetta...

Häntä vastapäätä melkein alastomana sääret sinisinä istui Lisl nojatuolissa nakertaen kaakunpalasta.

Puoleksi tuttavallisesti, melkein röyhkeänä tarkasti Lisl "tuota pitkää hongankolistajaa", joksi hän heti nimitti Miladan ajatuksissaan. Kuuluiko tuokin tähän ammattiin, tuo? -- Tahi mitäh? -- Noh, eihän hänestä mitään sen pahempaa voinut sanoa. -- Spizzari oli kai iloinen saatuaan hänet taloonsa; -- jos vaan tarvittiin, -- voisi hän olla -- yhdeksikkönä!! [Tarkoittaa sukupuolisuhdetta, jossa nainen antautuu miehelle suulla.] -- Ja se tuotti jotain se.

Neidit tulivat saliin. -- Ne olivat kehnosti maalatut, unen pöppörässä ja vapisivat. Hiukset olivat kierretyt käherryslaitteisiin, siivomatta ja järjestämättömät, nauhalla osaksi kasatut.

Johanna oli suunnattoman suuri, pellavatukkainen olijo, joka oli käärinyt paitansa ympäri turkkilaisen shaalin, jonka kulman hän painoi poskeensa. Hänellä oli hermosärky päässä ja hän polki tuskissaan jalkaa lattiaan.

-- Hillitse itseäsi, lapsi, sanoi Spizzari kylmäkiskoisena. Milada tarkasti tuntijan katseella ovesta saapuvia.

Ne olivat loppuun ajettuja, rääkättyjä naisia, jotka tarkastivat jokaista vierasta epäilevin röyhkein katsein ja sitten välinpitämättöminä istuivat huoaten.

Sellaisia olentoja ei Punatalossa ollut vielä koskaan nähty. Ehkä jokin niistä näytti keinotekoisessa valossa hyvin koristettuna ja tukka käherrettynä, nuoremmalta, virkeämmältä, ehkä viehättävältäkin, mutta sellaisina kuin ne nyt istuivat siinä haukotellen ja äreinä, kinaten keskenään pistopuhein, nauraen kimakasti ja kiusotellen pilkaten Lisiin laihoja, sinisiä sääriä, joka vastasi rivoilla sanoilla -- tuossa ympäristössä, joka oli niin toivottoman kolkko, he tekivät ilottomimman ja kurjimman vaikutuksen minkä kuvitella saattoi.

Todella miellyttävä oli tuossa joukossa ainoastaan neiti Irma, joka oli puettu vihreään silkkiseen aamupukuun, hiukset suurina aaltoina, kasvot hienosti puuteroidut ja vilkkaat, niin ett'ei niissä näkynyt väsymyksen tuottamaa velttouden merkkiä.

Hän ja Winkler, suuri, mustalaisnaamainen, viekkaan näköinen tyttö, jonka pää oli täynnään mustia, villejä kiharoita, olivat kahdentoistavuotiaan Lisiin kanssa talon vetovoima.

Lisl hangotteli kuitenkin usein vastaan, siksi häntä täytyi saada tottumaan talon tapoihin lyönneillä ja töyttäyksillä.

Mutta Winkler ja Irma osasivat jo pitää tuota heiskaletta kurissa.

Jos herroja tuli saliin, niin Lisl iski mitä häikäilemättömimmällä tavalla heihin ja melkein puri, jos herrat halusivat toisia. Hän tahtoi elää kaikkien kanssa -- hän tahtoi yksin täyttää heidän tarpeensa.

-- Sellainen heiskale se on, kertoi Irma huokaillen Miladalle.

Rouva tarjosi kahvia kahdelle tytölle, joilla oli turvonneet kasvot ja punatukka. He kiittivät kahvista suudellen Spizzarin käsivartta. -- -- Nuo molemmat olennot olivat kauan eläneet ilman katon suojaa. -- Ne olivat vanhat, kaupungissa tunnetut katutytöt, jotka eivät kelvanneet edes Praterpuiston "työhön" eivätkä tienneet, rupeaisivatko torimyyjättäreiksi tahi julkisten hyyskien vahdeiksi. Ne värjäsivät viimeisillä kolikoillaan tukkansa tulipunaseksi ja lupasivat, kun Bacher sai heidät käsiinsä, suostua suorittamaan mitä sikamaisuuksia vaan herrat vaativat.

Spizzari käytti heitä peilihuoneessa niin kutsutuissa "näytännöissä", paheitten ja luonnottomuuksien ilettävimpiä ilmiöitä, joita ei kukaan kauan kestänyt.

Noitten tyttöjen nimi oli Anatola ja Kora, olivat muka kreolilaisia [neekerien ja espanjalaisten sekarotua]. He värjäsivät kyntensä punasiksi ja istuivat lattiamatolle jalat ristiin ruumiinsa alla.

-- Missä on Jultsch; kysyi Spizzari, -- minua ihan peloittaa, jos jokin ei ole näkyvissä.

-- Hän nukkuu kai, sanoi Keller, jonka ruumis oli vialloinen ja jolla olivat kapeat lapsenkasvot.

Keller oli tuskin nousseena lapsivuoteeltaan jo antautunut porttola-elämään, hän yski sekä kärsi kouristustautia, mutta siitä huolimatta hän yritti parhaitten voimiensa mukaan tyydyttää herroja, sillä Spizzari maksoi kuukausimaksun hänen pienestä Milistään.

Niin sairas, kuin hän nyt oli, ei hän olisi mitenkään saanut antautua miehille.

-- Tänään ei ole saanut minuuttiakaan nukkua, sanoi Johanna äkäisenä... Hän hyökkäsi raa'asti kreolilaisnaisten kimppuun heidän voidellessaan jalkojaan hajuvedellä -- antavatko nuo naudat kenellekkään rauhaa, -- tanssivat koko yön niitten unkarilaishonkkien kanssa, jotka olivat heidän kimpussaan.

-- Suututtaako, kun eivät välitä sinusta, -- ärsytteli kreolilainen virnistellen.

Vihasta vihreänä sähähti Johanna:

-- En välittäisi unkarilaisista rosvoista!

-- Mutta minusta he pitäisivät, eikö niin? -- Vaan minusta! -- Mutta minä olen sanonut, ett'en välittäisi heistä, vaikk'en ikinä miestä saisi -- rakas mamma? Lisl viskasi nuo lauseet ärsyttääkseen kreolilaisia.

-- Juo sinä kahvia, äläkä aina pirstaa, sanoi Spizzari suopeana.

-- Se on ennemmin totta, kuin että sanotte isälle, että minä annan vähemmästä kuin sadasta guldenista, intti Lisl.

-- Suus kiinni, heilakka, sanoi Irma, iskien häneen nyrkillään.

-- Herra Jumala siunatkoon -- kuinka repii päästä, vaikeroi Johanna kääriytyen shaaliinsa.

-- Koko talo haisee kamfertille, sanoi Anatola viuhtoen vimmatusti.

-- Noh, mutta missä on Jultsch, -- sen minä sanon. -- Rakas rouva Bacher, missä on Jultsch?

-- Minä menen noutamaan hänet. Saanko hänen huoneensa avaimen, -- sanoi Kora palvelusintoisena.

-- Minä menen sinne itse, esti Bacher epäluuloisena, -- hän nukkuu tietysti, armollinen rouva, kuin selkäänsä saanut ja kuollut.

-- Hän ei ole tottunut tähän järkiperäiseen elämään, sanoi Spizzari vilaisten majesteetillisena seuraansa -- lämmittäkää kahvi hänelle!

Bacher meni ovesta ulos. Ovella hän sattui laihan, kalpean henkilön kanssa yhteen, jonka lasimaiset silmät lensivät ympäri salia.

-- Eikö kukaan herra ole vielä saapunut, kysyi tulija käheällä äänellä.

Kukaan ei vastannut. Vastatullut istui hajamielisenä riisumatta vilttihattuaan värittömän rusahtavan tukan peittämästä päästään.

Samassa talonmies soitti.

Irma nousi seisomaan vastaanottaakseen vieraita, huutaen sitte tytöt yksitellen luokseen.

-- Lisl -- Johanna -- Winkler --

-- Armollinen rouva, peilihuoneeseen tarvitaan neitejä.

Spizzari nousi itse seisomaan viitaten kreolilaisille ja hävisi niitten seurassa. Näkyi, että liike menestyi. Koko talo elpyi. Ovissa kuljettiin, lasit ja lautaset helisivät, paljain jaloin juostiin käytävissä.

Keuhkotautisen näköinen sisäkkö, piirteet lakastuneet ja silmät tuijottavan ulkonevat toi saliin kantamuksen puhtaita silkkipaitoja.

Kainostelematta riisuutuivat naiset vaihtaakseen paidan rouva Bacherin avustamina, aukasivat käherryssiteensä, kiinnittivät hiuksensa kiemuroihin, maalasivat poskensa punasiksi sminkillä, jota oli ikkunan laudalla ja iltavaatetus oli täysikuntoinen.

Kora palasi teirenpilkkuisen pitkän pojan seurassa, jota sanottiin "Pystan serkuksi", ja joka tervehti Spizzaria kovin tuttavallisesti ja laskeutui loikomaan matolle hyvin mukavaan asemaan.

-- Minä olen tilannut oike kultalinun, yhdekseltä hen tulee tekemään konstejaan, Betyari, sanoi hän kaikkein kamalimmalla saksan murteella, nipistäen Lislin paljaita sääriä, niin että tämä kirkui kiukusta.

Lisl oli saapunut saliin nuoren hienosti puetun jaappanilaisen seurassa, ja hän puolusti ylpeänä saalistaan toisten tyttöjen lähetessä tuttavallisesti, sillä ne haistivat miehestä koituvan kaikkien kultalähde.

Jaappanilainen tilasi samppanjaa ja Lisl lensi ihastuneena hänen kaulaansa ja hyväili häntä sanoen... Aime (rakastan) sinua, -- aimer (rakastaa) -- tälle jaappanilainen hymyili surullisesti silitellen tytön pyöreää pikku naamaa.

Äskeinen sairaalta näyttävä nainen, jolla oli vilttihattu ja katupuku yllään, lykkäsi tuolin, jolla hän istui Pystan serkun viereen merkillisillä houkuttelevilla liikkeillä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä kuiskaten hänelle vähän perästä jotain, hymyillen ruskeine hampaineen.

Suomatta naiselle silmäystäkään poltteli Pystan hänen paperossejaan, joita nainen anteliaasti hänelle tarjosi.

Aivan taudin runtelemana oli tämä niitä syvästi säälittäviä naisia, joita sammumaton, likainen himo ajaa porttolaan.

Koska nainen oli varakas, ei poliisi kiinnittänyt häneen huomiotansa, koska vielä suurkaupungin roskaväkikään ei hänestä huolinut. Joku alaikäinen poika tahi matkustavainen lankesi joskus hänen pyydyksiinsä.

Nyt hän kävi, maksaen korkeaa sisäänpääsymaksua, Spizzarin salissa, vaikka tarkka emäntä ei häntä juuri suosinut, karkoittaen hänet usein pois.

Joka kerta kun "kreolilaiset" palasivat, asettui onneton olento odotus-asentoon.

-- Eikö kukaan kysy minun perääni, sanoi hän rukoillen käheällä äänellä Spizzarin kulkiessa ohi.

Jaappanilainen mässäsi erään pöydän ääressä Lisiin kanssa, joka alituiseen penkoi hänen taskujaan etsien kultarahoja...

-- Katsokaa, näin meillä nyt eletään, ylvästeli Mizzi Miladalle, joka oli istunut kaksi tuntia ikkunan ääressä liikkumatta minnekään. -- Mutta tämä ei ole vielä mitään... Vartokaa, kunnes Rudi saapuu ja sali on täynnään väkeä.

-- Kyllä neiti Milada on nähnyt tällaista, sanoi Spizzari vaatimattomasti.

-- Sellaista kulttimammaa ei ole kellään kuin on meillä.

-- Katsokaa, tuo keltainen sarvikuono, uskoo sen todeksi, huusi äkkiä Lisl taputtaen käsiään...

Sitten hän hyökkäsi jaappanilaisen kimppuun yrittäen vetää häntä tuolilta... Mutta jaappanilaisen kasvot olivat ihan kivettyneet.

Yhdellä heitolla työnsi hän tytön luotaan. -- Kuulkaa, Nelly, sanoi hän puhtaalla saksan kielellä, ajakaa tuo naasakka talostanne. -- Hän ei huvita ketään. -- Minua ette saa enää nähdä täällä ettekä Xaniroffia... Hän heitti sadan markan setelin pöydälle ja meni ulos ovesta Irman seuratessaan häntä hämmästyneenä.

Hän oli talon paraampia vieraita.

-- Enkö ole käskenyt sinun tyyrätä sakramenskattua lerviäsi, sai Spizzari sanotuksi. Jahka isäsi tulee, sinä emäsika! -- -- -- Nyt ei kukaan enää välitä peilihuoneen "näytännöistä", sanoi Irma, joka palasi toivottomalla kasvojenilmeellä, hän ei tule takaisin. -- Kora ja Anatola rupesivat ulvomaan raivosta, sillä heidän tulevaisuuden toiveensa olivat murskautuneet. --

-- En tiennyt, että hän -- osasi -- saksaa, rääkkyi Lisl polvistuneena...

-- Mene, heiskale, -- sinä tiesit sen hyvin, sätti Irma iskien Lisliin.

-- Vie se pois, kähisi Spizzari raivossaan, muuten tapan sen saatanan...

Taloudenhoitaja tarttui vonkuvaan lapseen, laahaten ulos ovesta hänet, joka potki ja puri toisten nauraessa.

Siitä sydäntä särkevästä vaikeroimisesta, joka sitten kuului, saattoi arvata, että tuomion toimeenpaneminen oli perinpohjainen.

Lempeällä neiti Irmalla olivat pitkät, laihat, julmat sormet.

Kello oli yhdeksän illalla. -- Rouva Bacher hiipi pahoillaan poikki käytävän avaten kasarmin oven...

-- Neiti Julia, Juu-li-a, huusi hän sinne.

-- Oi herra jess, se nukkuu kuin pölkky kahdesta tähän asti. -- Hän kiersi valonappulan ja meni ihmetellen vuoteen ääreen.

-- Luonnollisesti se kuorsaa poikittain sängyssä, kädet peitteen alla, -- ei saa millään heräämään, -- todisti hän. -- Julian suu oli auki, myöhästynyt kärpänen istui helakanpunasella, terveellä poskella, se veti koipeensa sitä maalia, joka sulaneena oli kasaantunut valkoisiin viivoihin nenän juureen.

Bacher löi kätensä yhteen, alkaen suljetuin huulin nauraa. Ivallinen kavala ilme oli hänen kasvoissaan.

-- Sellainen lihamöhkäle, ajatteli hän.

-- Julia, Julia, neiti Juu-li-aa. --

Ja laihoilla nyrkeillään rupesi hän takomaan nukkuvan rintaa...

-- Oli sekin Spizzarin päähänpisto, ajatteli hän vihdoin itsekseen, että hakee ihmisen maalta! -- Oli senkin karjapiika paljasta lihaa...

Jultsch rupesi haukotellen heräämään. Autuaana ja aavistamatta pahaa, kuin ollen kotonaan ja kuin kuullessaan kukon kiekuvan aamuhämärässä ja tuntiessaan viileän aamuilman hengähdyksen, levitti hän käsivartensa haudaten pörröisen kultakutripäänsä syvään pehmeisiin patjoihin.

Se syvä haukotus, joka ihan porisi rinnassa, ei tahtonut päättyä.

Bacherin kuiva nyrkki tarttui hänen rantimeensa ja repi hänet ylös.

Jultsch lopetti haukotuksensa ja kärsivä ilme välähti verevissä kasvoissa... Raskaina ja sameina alkoivat aivot toimia.

-- Odottakaa, kun rouva saa tietää tämän! -- Minä olen valehdellut, että te olette jo aikoja sitten ollut sinisessä salissa... Tiedättekö, että tuollaista unikekoa en ole nähnyt eläissäni.

-- Jessus, en minä voi sitä enää tehdä, sanoi Julia nousten istumaan, -- minusta on niin hassua tehdä sellaista...

Julia nojasi päätään käsiinsä, vaaleanpunanen silkkipaita liukui olkapäiltä paljastaen valkoisen nuorekkaasti täyteliään vartalon.

Hänen maalaisilman ruskettama kaulansa oli vahva ja kireä, johon liittyi pyöreä talonpoikaistytön pää lasikirkkaine silmineen. Hänen vaalea, lyhyt, ei juuri paksu tukkansa kiertyi päässä villeinä kakkaroina, jotka eivät soveltuneet ollenkaan kasvojen terveenluonnolliseen ilmeeseen. Tuo tukka oli vähä aika sitten ollut palmikoitu sileään, piukkaan lettiin, joka oli ollut kierretty pään ympäri kuin kunniaseppele...

-- Nouskaa, minä sanon, että rouva on jo muutenkin raivossaan. Juuri äsken he ottivat kiinni ja hakkasivat Lisliä...

Bacherin silmät välähtivät.

-- Tuolla alhaalla istuu vieras neiti, joka on rikas. Niin on minulle kerrottu, sen jälkeen minä... Bacher katkasi puheensa. -- Peskää itsenne, Julia, suorikaa tukkanne, tuossa ovat puhtaat vaatteet. Sinisessä salissa minä odotan teitä. Joutukaa, talo on täynnään vieraita.

Bacher poistui. Pää raskaana tuijotti Jultsch hänen peräänsä.

Bacherin sanat olivat surisseet hänen korvissaan kuin suuret pörräävät kärpäset. Hän koetti vapautua niitten vaikutuksesta, hän kurotti kätensä, hän painoi päänsä seinää vastaan. Mutta ei auttanut, ne surisivat vielä tuossa, ne lähestyivät joka taholta, pakkautuivat puremaan... Hänen piti nousta vuoteeltaan, siivoa se, kaunistaa itsensä, pukeutua, mennä alas ja siellä... Sinisessä salissa odotti vanha herra... Se oli hirveätä se, johon hänen piti siellä suostua... Oven takana seisoi Irma, ja jos Jultsch pani herran vaatimuksia vastaan, niin hänen kävi kuin silloin, jolloin he pieksivät häntä, Irma ja Winkler...

Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, parempi olisi olla kuollut, virua hukkuneena jääkylmässä myllyjoessa, ja joutua myllyn rattaisiin!...

Jultsch nousi seisomaan, pesi kasvonsa ja kätensä, jääden istumaan poskimaalivehkeet kädessä ja kasvot avuttoman onnettomina peilin eteen.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! -- Rakas taivaallinen isä! -- Nyt alkoi taas tuo loppumattomalta tuntuva yö, levottomuus, melu, kirkunta, nauru, rouvan kurinpito. Rouva huusi ja tuuppasi, vaati tekemään yhtä ja toista, opetti sanomaan asioita, joita hänen piti sanoa herroille, vaikka olivat sulaa valhetta... Aina aamukoittoon asti tapahtui jotain kiusallista, josta hän turmeltumattomine maalaisluonteineen yritti kaikin tarmoin vapautua.

-- Hän käsitti kyllä, miksi hänet tahdottiin täällä kehittää.

-- Hänen piti oppia miellyttämään tuollaista miesraatoa, joka odotti tuossa saadakseen... Hän ei jaksanut ajatella enempää. Inho kuristi hänen kurkkuaan.

-- Hän oli ollut talossa ainoastaan kahdeksan päivää, ja ne päivät olivat tuntuneet pitkiltä kuin vuodet... Jos hän tekisi suoraa vastarintaa kuin alussa, niin toiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, lyöden kuin silloin, jolloin hän yritti paeta.

-- Oi, Herra taivaallinen isä, hän ei voinut millään mailman keinolla pelastua tästä... Kaikki nauroivat hänelle ja laskivat pilaa hänen kustannuksellaan. Ja isä! Isäkin oli hänet tänne sysännyt... Isä himoitsi rahaa... Olihan Jultsch ollut aina herttainen kotona, varsinkin silloin kun oli tarjoilijattarena "Jumalan silmän" kapakassa. Mutta isä ei tyytynyt "Jumalan silmän" juomarahoihin. Kaupunkiin piti hänen tyttärensä lähteä; noin komea ihminen, kuin mikä tytär oli, se ansaitsee siellä enemmän, -- niin puhui isä aina... Vanhalle isällesi pitää sinun hankkia paremmat päivät!

-- Niin! -- Kerran tuli Bacherin tytär, joka kulki myömässä esiliinoja ja puseroita kylään, ja tämä kertoi merkillisiä asioita hienosta paikasta, mihin hän voisi heti toimittaa kauniin Jultschin...

Jultsch peitti silmänsä oikealla käsivarrellaan ja kyyneleitä valui hänen kasvoilleen.

-- Voi bbb, -- voi bbb, hän yritti väkisin niellä sen kouristuksen, joka tukki hänen kurkkunsa. -- Voi bbb, -- voi bbb, mutta se ei onnistunut, tunne pursui ylivaltaisena ja täydellisen epätoivon vallassa, avuttomana, välittämättä enää seurauksesta istui hän sänkyynsä parkuen hillittömästi.

Käytävän ovi narahti... Bacher kai tuli, -- tahi peräti rouva. -- Julia ei katsahtanut ylöspäin.

-- Taivaallinen isä laupias, nyyhki hän sisimmässään, armahda minua, anna maan minut niellä...

Kauhusta hänen käsivartensa hervahtivat alas. -- Jeesus Maaria, laupias Vapahtaja, -- kuka tuo vielä oli? -- Hän ei ollut tuota vielä nähnyt... Mitä se taas vaati?... Julia oli niin peloissaan, että joka tuntematon tapaus sai hänet hirmun valtaan.

Vieras nainen seisoi tuossa tarkastaen häntä.

-- Herrajee tällaista komentoa! -- Noh niin, ja keskellä kaikkea istuu yksi ja parkuu. -- Milada katsahti päätään pudistaen ympäri huonetta.

-- Siivokaa ensin vuoteenne, käski Milada osoittaen peitettä, joka oli lattialla.

-- Yritinhän sitä jo, sanot Julia nousten seisomaan.

Milada katsoi kelloaan. -- Kello on jo yhdeksän illalla, ja te ette ole edes puettu! Näinkö täällä nyt eletään?

-- Joudu, tyttö, tee jotain, parkuminen ei auta.

Miladan äänen painossa oli jotain, joka pelotti uudelleen Julian.

Vastaamatta purskahti hän taas itkuun.

-- Voi bbb, -- voi bbb, -- voi...

-- Noh, mutta ole nyt hiljaa! Kokoa hynttyysi ja paitasi! -- Onko teillä etikkaa? -- Kasvosi ovat ihan turvoksissa, -- näin et voi mennä alas. Odota!

Milada meni ulos palaten matkalaukkuineen. Pullosta hän pudotti muutamia pisaroita pesuveteen, jonka Jultsch oli sillä aikaa vaihtanut.

-- Noh, ja nyt sinä pukeudut nopeasti... Kampaa tukkasi... Aina pitää täyttää tärkein tehtävä ensin elämässä... Älä tee noin! Älä kierrä tukkaasi kiemuroihin. -- Letitä tukkasi kuin tavallisesti ja järjestä se entiseen tapaasi. -- Noitten harmaitten silmien vaikutuksesta Joltsch pukeutui pian. Hän korjasi tukkansa, palmikoi sen ja kiersi palmikon pyöreän päänsä ympäri. Ensi kerran Punatalossa ollessaan oli Jultsch kammattu: kuin kotonaan. -- Mutta enhän voi olla näin talonpoikaisen näköinen, kuiskasi hän puoliääneen kyynelten tihkuessa esiin.

-- Hyvä on näin, vastasi Milada lyhyesti.

-- Pitää vielä maalata poskiaan.

-- Mitä vielä! Olet punanen kuin rapu... Maalaistyttökö olet, -- rakkaani?

-- Gross-Ödingin metsäkulmalta, vastasi Jultsch ilon tuikkeen välähdellessä alakuloisissa kasvoissa.

-- Onko sinulla vanhemmat elossa?

-- Isä on vaan.

-- Vai niin... Mikä sinut on tänne johtanut?

Tuo komea likka painoi päänsä alas ja muutti jalkojaan...

-- Minulle voit olla avomielinen. Minä olen elänyt kauan tällaisessa paikassa... Tunnen kaikki, mitä sellaisissa tapahtuu... Oletko täällä suosiolla, niinkö?

Julian silmät täyttyivät taas, mutta hän yritti uljaana vastata neidille.

-- Minä pelkään täällä.

-- Eikö elämä täällä miellytä?

Siniset silmät tekivät kiihkeän kieltävän liikkeen.

-- Onko sinulla ikävä kotiin?

-- Ei sitäkään...

-- Noh, mikä sinua ahdistaa?

-- Minä pelkään, kuiski Jultsch vääntäen käsiään, Minä tunnen kauhua ja kammoa! --

-- Et sinä siitä kuole!... Hillitse vaan itseäsi! Pitää tottua kaikkeen. Onko rouva tiukka?

-- Ei sitäkään...

-- Kiusaavatko neidit sinua?

-- Ei niin pahasti...

-- Miksi siis pelkäät niin kovasti? Oletko tehnyt jotain pahaa?

Jultsch oli niin totinen, kuin seisoisi hän rippi-isänsä edessä. -- Minä kauhistun kaikkea, -- minä kauhistun niin! -- sanoi Jultsch pois suunniltaan. -- Ei tämä ole oikea teko, että minusta tehdään tällainen... Mitä he minusta tahtovat? -- Miten minun lopuksi käy? -- Hänen äänensä kiristyi pelosta ja samalla hän pelkäsi niin kovin, että oli sanonut liikaa, jotta hän rupesi vapisemaan. -- Älkää tehkö minulle pahaa, rukoili hän, astuen pari askelta taaksepäin.

Kummallinen ilme kuvastui Miladan kasvoissa. Silmien alla oleva kalpea, pingoittunut iho, jonka näkee vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kärsineet paljon ja kauan, rupesi hiljaa väräjämään uurtuen. Julian punakat, tuskaantuneen näköiset kasvot kaikkoontuivat hänen silmistään. Sijaan tulivat paljon tutummat, jotka syrjäyttivät nämät vieraammat. Ne olivat Binen, Bine Michalin kasvot! --

Ole hyvä tälle avuttomalle tytölle, kolkutti Miladan omaatuntoa... Hän ei kelpaa toteuttamaan sinun omia suunnitelmiasi, mutta hän voi täyttää hyvin oman elämänsä tarkoituksen. Korvaa se, mikä on häntä vastaan rikottu.

-- Nyt minun täytyy mennä alas, muuten rouva ihan tulee hulluksi vihasta. --

Neiti ei kuullut mitään; hän seisoi tuossa vaan töllistäen eteensä.

-- Kello kymmeneltä tulee herra siniseen saliin, -- sanoi Jultsch äänekkäämmin, -- minun täytyy mennä alas.