Pyhä sontiainen: Kuvaus porttola-elämästä

Part 43

Chapter 433,006 wordsPublic domain

Täynnä koko kasan käytännöllisiä tietoja ja ystävällisiä toiveita, palasi Milada sinä päivänä huoneeseensa. Hänen otsansa ja poskensa paloivat innostuksesta. Ihmeellistä! Mitä oli tapahtunut, joka hänen sielunsa täytti syvällä onnella? Hänen kätensä vapisivat käännellen Goethen runokirjan lehtiä.

Oli kylmä, kirkas talvipäivä. Lumi oli lakannut putoamasta. Se peitti puhtaan valkoisena laaksot ja kukkulat. Tällaisena aamupäivänä saapui taloon tohtori Stüber. Hän oli ollut Ober-Reutlingissä "pesäkirjoitusta" laatimassa, ja pistäysi nyt paluumatkallaan nuoren, mieltä kiinnittävän neidin luona. Tohtori tapasi neidin syömässä kolmen vuokralaisensa seurassa potaattipuuroa, jossa oli öljyä ja voinsulaa tulvana. Tohtori otti myös mielellään siihen osaa, lasketellen ukkomaisia kokkapuheita. Sitten puhuttiin paljon vakavia asioita kehruutuvassa. Tohtori Stüber otti kynän ja paperin esiin, eukot istuivat kasassa vaieten kuin myyrät, kuin olisi itse kirkkoherra ollut jakamassa pyhää ehtoollista. Kantajan-Rosl toi ylös huojuvan tuolin ja molemmat kaupunkilaiset keskustelivat sitten hiljaa keskenään. Siten nähtiin, miten tuollainen "jumalattoman suuri edesottaminen" syntyi. Laskettiin, miten paljon rakennus sisustuksineen tulisi maksamaan, -- eikä tohtori Stüber voinut salata ihmettelyään siitä, miten asiallisia muistutuksia tuo rakastettava nuori nainen teki.

-- Minä olen vanha tottunut, vastasi Milada, kieltäytyen ottamasta vastaan kiitoslauselman, näytänkö minä niin vihreältä, herra tohtori?

-- Ei, ei, mutta on ihme saada nähdä noin kevätkesällä hedelmiä -- eikö totta, kukkeimpana aikana!

Tohtori pisti paperiarkin taskuunsa luvaten jättää koko homman vanhan sinätuttavansa, rakennusmestari Stadlingerin huostaan Oberdorfista. Rakennusmestari oli rakentanut sinne suuren lastenkodin ja sairaalan.

-- Siihen mieheen voi luottaa, vakuutti hän, jos hän suosittelee väkeään, niin voimme olla huoletta, rakas neiti. -- Silloin me asetumme Adingeriin vaan katselemaan, miten talomme nousee.

-- Mitä sanotte, vanhukset, tuo variksenpelätti Fiina on jättänyt meille kauniin "perinnön."

Kaisa teki ristinmerkin. Kuollut ei saa, herra tohtori, lähettää ihmisille tavaraa.

-- Ei hänelle siksi helvetti kuumene, nauroi tohtori, vilkuttaen silmiään Miladalle.

-- Ei se kai voi tulla hänelle sen pahemmaksi kuin mikä se jo on, lopetti Kantaja heidän ylösrakentavan keskustelunsa.

* * * * *

Aivan äänettömässä vihmasateessa tuli poika juosten Päiväkummulle. -- Hän sanoi, että herra pormestari käski sanoa terveisiä "ryökkynälle", että hän tulisi alas. Siellä on tärkeä kirje.

Milada ei olisi tahtonut vaivata itseään niin kauas. Eikö poika noutaisi kirjettä kuutosesta?

-- Kyllä sopii, sanoi poika kurottaen ruskean kätensä. -- Mutta pormestari ei anna sitä minulle, sanoi hän vikkelästi ja pisti rahat housuntaskuunsa.

-- Jos se on tärkeä kirje, huomautti Kantaja, niin ei auta, täytyy itse lähteä lykkäämään alas.

Siten Milada läksi pojan seurassa matkalle. Poika oli Fattingerin Roslin pojanpoika. Fattingerin Roslilla oli kaksitoista äpärälasta, joista jokaisella oli "eri isä", palanen tosi-elämää, joka oli poismenneelle neiti Fiinalle tuottanut monta vihan huokausta ja suuttumuksen puuskaa. Vanhin tyttö, Jula, ei ollut enää tullut äitiinsä. Hän oli päässyt naimisiin. -- Ja hänen kolmas lapsensa oli jo aviomiehen. -- Se oli nenäkäs vekara, joka ei ylpeillyt mistään niin paljon, kuin "omasta isästään."

-- Hän on vaan minun -- minun isäni, toisti hän itsetietoisena.

-- Etkö lainaisi häntä vähän minulle, sanoi Milada ärsytellen.

-- Kyllä, mutta hän tulee taas takaisin, kuului väistävä vastaus.

Milada kulki lumista kylätietä, ei kuulunut muuta kuin lehmäkellojen vilkas kilinä ja ajomiesten ääniä, jotka huutelivat, hei, no, -- juhdilleen. -- Ikkunoihin pakkautui uteliaita naamoja, siellä täällä tuli vanha eukko ovesta ulos tervehtien.

-- Kuka minulle kirjoittaa, mietiskeli Milada.

Ensin hän arveli sen olevan Kesslerin, jolle hän oli jättänyt tarkan osoitteensa. -- Fanchon ja Gisi eivät kirjoita noin vaan syyttä. Eikä kai Punatalossa sen erikoisempaa ole tapahtunut?

Lyhyen katkeran hetken hän muisti Gustin, mutta karkoittaakseen sen ajatuksen pudisti hän kiihkeästi päätään alkaen jutella pienen seuralaisensa kanssa.

Poikanen juoksi pihalle ja palasi pormestarin seurassa. Tämä kutsui Miladan tukehduttavan kuumaan kamariinsa, tarjosi hänelle lasin Wacholderviiniä, ottaen sitten hyvin säntillisesti kuluneesta asiakirjalaukusta sisäänkirjoitetun kirjeen.

-- Se on saapunut jo kolme päivää sitten, mutta en ole kuullut ketään mainittavan tuolla nimellä, ennenkuin Grüssingerin tyttärentytär arveli, että se kuului sille vieraalle neidille, joka asuu Pappilan-Fiinan talossa. -- Onko se siis aivan varmaa?

Milada vakuutti sen olevan varman, vapautui huivistaan ja kurotti kätensä kirjeen perään.

-- No, no, ei se nyt vaan käy tuollaisella himp'hampulla. -- Ensin pitää kirjoittaa kuitti!

Pormestari asetti Miladan eteen kuitin, sekä kömpelön kynävarren.

-- Omakätisesti vastaanotettu, saneli hän.

Sitten Milada otti kirjeen vastaan. Sen kuoreen, takapuolelle oli kirjoitettu poikittain punasella musteella: Karla Zechmeister, -- Kolme maurilaista -- Praterpuisto. -- Kovin tärkijä ja kiiru, itse käteen. -- Tämä oli saattanut pormestarin olemaan varovainen. --

Vasta huoneeseen saavuttuaan aukasi Milada kirjeen. Siinä oli kahdeksan seuraavansisältöistä sivua:

Rakas miladha.

Sinä kai ihmittelet kovasti mistä minä sinulle kirjoitan, minä kirjoitan Kolmen maurilaisen ravintolasta misä minä olen fannin paikalla.

Rakas miladha meillä ei ole enä paljo kertomista se on helvetti ja Kiirastuli. Sen sanon sinulle, mitä se pane toime ja uusi muorei seura, ei voi kirjoitta. Se voi va käyttä sellaisia ku se on itte, niinku se katala neiti irma, Joka pane lukon taa ja hakka, mutta se ei ole pahinta, Mitä siellä tapahtu. voi, voi ettäs sinä olet poisa! kaikki meirän vanhat likat ovat lähetetty pois, Ne ova liian kuhmu, sano se, -- oikea markkina ova sielä, hyi sentä! gisi on jo poisa schöllerin bertin Kanssa, siitä on kahreksan päivä, vaa Mizzi on hyvässä kirjoisa sielä ylhälä kui neiti irma, Ja viettele pikku likkoja taloo ja opetta ne herroje kansa kiejäämä, mizzi pelaa nuorta rouva, pitä hattua ja harsoa pääsä Ja sillä se saa satoja ja enemmä perässän. meirän rosinasta olet kai lukenu lehrisä, Hän on kuolu. jessus se hyppäsi pihalle Ja kohta se tapahtui, kaikki veri oli juossu pois kasvoista, minut bertl hinasi pois ja Hän. 100 kolikkoa jätti hän (pertl) kerra pelii ja sentähre nelli oli hänelle Hyvä. se tuli luokseni ja heitti vaatte ja pairat ulos akkunasta ja sitte minä sjappasi häne halatissan. rakas Miladha, kiitos siitä, Mitä punatalosa tapahtu. mizzi on kovin smöörisä, taloudenhoitaja ja häne kanssan nukkuu 12 vuoden vanha likka, joka anta vaa 100 Guldenista herroile. mutta häntäki hakata, kuules, Vaatteita ei saa sielä, vaa paljas paita on ylä ja avonainen koltti, niin et'ei kukan voisi livistä iha kui zimmermannila, Hän lymyttä lapset ja rouvat kirstuihin, Jotka tulevat taloon harsot pääsä. kun "nuuskijat" tule, ei ole mitää. sucher käy meilä ja se paksu komisarjus. Sillo juoraa, sila se o viäkas, ei oteta raha ei kreuziäkä. ei ole rauha hetkiäkä, tapella ja revitä, nyt yksi taas itke ja huuta sielä ylhäälä, mutta ei se auta. en voi tästä kirjoita, kaikkia se kirutta eikä päästä pois. rakas milahha, minä kiitän jumala polvillani, että olen päässy, muute minu kävisi kuin rosinan, rakas miladha, sen minu täyty sanoa, että tierät.

Rakas miladha, fannista on aina vastus ja risti eikä hän tahro Sairaala, voi jos olisit täälä, Ajattelen tuhanne kerta, meilä on täälä joka sunnuntai tanssia ja laulua, hän on ilkijä, mutta hän ei töhri koskea minu. Karl ja pertl pitävä häntä silmälä, rakas miladha, minu täyty kirjoitta ja sanoa sinule paljo, toivon, Että olet terve ja ajattelen sata kertaa Sinua. Kirjoita: Karla zechmeister 3 maurilaista praterpuisto. toivon, että kirje tule sinule sinun

rakas Karlasi,

fanni tervettä ja suutele Sinua, hän on "elävänä kuvana" pollinin puodissa, toivon, että vastat minule pijan.

Sen paikan, missä Rosina oli mainittu, luki Milada kolme, neljä kertaa, ymmärtämättä. -- Mitä oli tapahtunut Rosinalle? -- Rosina ei ollut arka, eikä herkkätuntoinen. Mitä Punatalossa oikein tapahtui, silloin kun hän maleksi vuoristossa päivät haaveksien?

Ja äkkinäisen kiihkon vallassa hän hyppäsi pystyyn, tarttuen otsaansa. Oliko hänellä ollut oikeus juosta tehtäväänsä pakoon, antaen sen tapahtua, mikä vaan tapahtui? -- Eikö hän kuulunut enää Punatalon asukkaitten joukkoon? -- Eikö hän ollut vakuuttanut sata kertaa päinvastoin ja niin tuntenutkin?

Ja vaikka Joszi sanoi, että hän ei voinut ketään pelastaa, ja sen todisti tuhansilla esimerkeillä, vaikka hänen väsyneet aivonsa olivat hetkeksi hervahtaneet, -- niin hänen sydämensä huusi heidän peräänsä, hänen sydämensä ei voinut heitä unohtaa.

Hänen toiminnassaan oli vielä paljon itsekkyyttä, ja se itsekkyys ilmeni aina voitokkaana!

Hän ajoi vaan omia peri-aatteitaan takaa, imarteli omia taipumuksiaan, ja jätti pienet toivottomat kohtalot huomioon ottamatta.

Älä taivu! -- Tämän kirotun turhamaisuuden oli Horner ilkeänä häneen istuttanut. Varo, sontiainen! Se oli hänen ijankaikkinen viisunsa.

Miks'ei hän ollut ottanut Rosinaa mukaansa? -- Rosina oli lapsi, pieni tyttö rukka, joka itki ja nauroi samaan hengähdykseen, joka leikki vaaroilla, luonnottomuudella ja paheella kuin nukellaan.

Hän muisti Rosinan kertomuksen suuresta nukestaan. Ei. Rosinan kuolema ei ollut näyttelemistä. Se oli epätoivon tulos, kiinni tarraaminen oljenkorteen. Hän heittäytyi kuolemaan pelastaakseen viimeisen hyveen välkkeen, viimeisen lapsellisuuden hituisen, joka hänessä vielä oli. Rosina oli itsensä tuominnut käsittämättömän ajattelemattomasti, tahtomatta muuta käsittää, muuta valita kuin oman tiensä.

Horner saattoi nauraa! -- Pyhä Sontiainen oli mainiosti puolustanut itseään.

Milada työnsi ikkunan auki kuin haluten välttää tuota ivallista houkkion naurua, joka näytti ympäröivän häntä joka taholta. Kaikki hyvä, minkä hän tähän asti oli tehnyt, joka vähäisinkin askel, joka suuri päätös oli vain sisäisen halun ilmiö edistää omaa nousuaan.

Tämä oli totta. Siinä kellertävässä valossa, joka huojui korkean Matternin valkoisenlumisen huipun ympärillä, kuvastui hänen kylmän hyveensä kuva käsitettävän selvästi:

"Nyt jokin taas huutaa tuolla ylhäällä. Mutta se ei auta." Herkeämättä kaikuivat Karlan kirjeen sanat hänen korvissaan. -- Tämä oli kehoitushuuto! Se huuto tunkeutui yli vuorten hänen luokseen. Hänen täytyi seurata sen ääntä.

* * * * *

Vanhukset löivät kätensä yhteen, kun Milada puhui heille poislähdöstään.

-- No, voi sun! Nyt kun lumi on pahimmillaan! -- Ja nyt kun teillä on yskä! -- Ja "junakin voi jäädä lumikinokseen."

Mutta Milada pani matkatavaransa kuntoon ja lähetti Oderlachipojan viemään siitä viestin tohtori Stüberille L----ziin.

Painostavana lokakuun aamuna, joka peitti Päiväkummun ja sen asujaimet harmaaseen usvaan matkusti Milada jyrkkien vuoririnteiden lomitse, pienelle, syrjäiselle asemalle, jolla hänen ystävänsä rehellisesti alakuloiset kasvot olivat häntä vastassa.

-- Tämä on ikävä juttu, sanoi hän hieman moittivasti, me vanhat emme mielellämme irtaudu rakkaiksi käyneistä henkilöistä.

Mutta Milada rauhoitti häntä. -- Kyllä minä vielä tulen takaisin, sanoi hän lujasti ja päättävästi. -- Sitten hän antoi Stüberin tehtäväksi antaa sovituilla ehdoilla rakennuksen sellaisen miehen tehtäväksi, johon hän luotti; siihen mieheen Miladakin luotti mielellään.

Käsiä pudistettiin. -- Tohtorin suuri punanen pumpulinenäliina heilui sitten monta minuuttia ilmassa kuin punanen lintu. --

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänen katseensa liukui metsää ylös, etsien taivasta.

Hän kulki kohtalonsa toteuttamista kohden.

Seitsemäs osa.

Spizzarin järjestelmä.

Johdesana:

Kastepisara hälvenee uudelleen valomereen.

(Buddhalainen lause.)

Rouva Nelly Spizzari oli lujimman ja tunnottomimman parittajan ruumiillisin yleisilmiö, joka milloinkaan oli Punataloa hallinnut. Hän tunsi ne lukemattomat metkut ja mutkat, joita tarvittiin hänen ammatissaan ja joita hän käytti ihmettelyä ansaitsevalla kylmäverisyydellä, joka edeltäkäsin jo sulki kaiken häikäilemisen ajatuspiirinsä ulkopuolelle. -- Liikkeen hoito kävi kuin "kymmenellä sormella", kuten hän itse tapasi kehaista. -- Kylmän tahtonsa avulla hän painoi alas kaikki erilaatuisimmatkin luonteet, jotka joutuivat hänen käskynsä alaisiksi.

Ensin hän voitti tyttöjen luoton hyväntahtoiselta näyttävällä toveruudellaan, sitten hän piti ne lujasti järjestelmänsä uhreina. Se järjestelmä oli ne luokseen houkutellut ja sitten ne kietonut kuin hyvin taipuva ja vahva rautaverkko.

Hänellä oli alituisesti yksi tahi kaksi hyvin palveltua suosikkia, joilla oli rajaton valta. Tätä suosikkijärjestelmäänsä hän kutsui, Herra tiesi, mistä syystä, "turkkilaiseksi järjestelmäksi."

Spizzari oli hävytön ja raaka; hän ei häikäillyt käyttää peloittavassa määrässä emäntävaltaansa. Hän riisti taloon tulleilta tytöiltä tavarat ja arvo-esineet, pani kaikki välttämättömimmätkin vaatekappaleet lukon taa, estäen siten täydelleen tyttöjä pääsemästä ulkopuolella elävien ihmisten kanssa tekemisiin.

Hän tuki ja edisti kaikenlaisia juoruja, riitoja ja juonitteluja, hän noudatti säännöllistä urkkijajärjestelmää ja hänen onnistui aina hyvällä menestyksellä häiritä ja estää tyttöjen kesken syntyvää liian suurta sopua. Nelly oli harjoittanut monta vuotta valkoista naisorjakauppaa ja siten hän oli oppinut, että tuolta elävältä kauppatavaralta piti ensin ryöstää tahdonvapaus, jotta siitä voisi saada mahdollisimman suuren yli-arvon ja voiton.

Spizzarin hallituksen aikana kadotti Punatalo erikoisasemansa tällä alalla.

Se vajosi yhdellä iskulla.

Nelly ei voinut käyttää mitään, joka jollain tavalla vastasi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden peri-aatetta. Siksi hän harkitsematta kokosi ympärilleen kaikki ne, jotka nälkiintyneinä ja ilman pään suojaa mailmalla vaelsivat, kaikki, mitkä hänen kätyrinsä, vanha, käyristynyt, Nellyn murjooma juutalaisnainen, rouva Bacher hänelle luetteli tahi joita muutamat sakkipojat houkuttelivat Punataloon kahdesta guldenista pekkaan. Nämät olennot hän piti tavallisesti niin kauan luonaan, kuin hänellä oli tilaisuutta lyödä heistä rahaa, sillä ne olivat valmiit antautumaan vaikka mihin, mutta jos hän ei voinut niistä enää kultaa pusertaa, niin hän potkasi ne kadulle nyljettyinä ja alastomina. Spizzari oli huvittelevan mailman huonomaineisimpien ainesten ja sikamaisimman joukkion ystävä. Hän pakotti tyttönsä tekemään sellaista, jota nähdessään kurjimmatkin mäkimaijat inholla pakenivat.

Inhimillisyyden "höpsötyksistä" piti tietysti heti luopua Spizzarin laitokseen saavuttuaan.

Yllämainitun perusteella oli nykyinen Punatalon "neitijoukko" kokoonpantu mitä monenkarvaisimmista aineksista.

Siellä oli hierojia ja sirkusnaisia, alaltaan pois syöstyjä varietéenäyttelijättäreitä ja raiskattuja palvelustyttöjä, tylsiä porttoja ja mielenvikaisia perheen tyttöjä, jotka suutelivat "äitikultaansa" Spizzaria kädelle, ollen onnellisia, kunhan vaan saivat porttolassa tyydyttää rajattomia himojaan.

Näitä kaikkia Spizzari hallitsi rautaisella kouralla valjastaen ne väsymättömän ahneutensa valjaitten eteen.

Mutta tuskinpa rahanhimo oli ainoa pyyte, miksi hän antautui arveluttavimpiin rikoksellisuuksiin tällä alalla.

Hän tunsi vielä suurempaa seikkailuhalua antautuessaan vaarallisiin rikoksiin. Tämä vaaranalaisuus houkutteli ja kiihoitti tuota rasvaista, muuten niin poropeukalomaista naista. Häntä innostutti tietoisuus siitä, että rikkoi kovin pahasti lakia ja sitä valvovia laitoksia vastaan. Hän ei koskaan nauttinut niin sanomattomasti kuin sellaisten tarkastusten aikana, jolloin hän piilotti pelosta tutisevia ala-ikäisiä porttolatyttöjä ja n.s. "siveitä rouvia" vaatesäiliöihin ja kellareihin, pakottaen käskevällä silmäyksellä muut tytöt vaikenemaan.

Kun viranomaiset tarkastajat olivat poistuneet, hyppeli hän ilosta, lyöden käsillään lanteitaan ja hänen toinen terve silmänsä kiilui silloin helvetinmoisen riemukkaana.

Erityisellä innolla Spizzari osteli ala-ikäisiä lapsia niitten epäinhimillisiltä vanhemmiltaan, joille hän maksoi niistä kuukausittain prosenttia; hän teki niitten lasten sukupuoli-elimiin kaikenlaisia julmia leikkauksia, laajensi niitä ja ompeli -- ne kiinni, kun ne olivat rikki raastetut. Hän oli saavuttanut erityisen taidon koskemattomien valmistuksessa himoitsijain tyydytykseksi. Hän puoskaroi itse tyttöjensä sukupuolitauteja, salaten ne tarkastavalta lääkäriltä, hän riisti kasarmiinsa teljetyiltä tytöiltä tällä verukkeella kaikki rahat, aina viitaten lääkemaksujen suorittamispakkoon hänelle. Ne rahat hän antoi suosikkiensa tahi veljenpoikansa erään nuoren hulttion, jota hän melkein jumaloi, varastaa laukusta, jonka hän usein unohti, minne sattui.

Jos Spizzari oli hyvällä tuulella, ripusti hän puolialastomina talossa kuljeksivien tyttöjensä ylle kaikenlaisia koristeita, juottaen ne täyteen kahvilla, konjakilla ja makeisilla. -- Tämän järjestelmän seuraus oli se, että nekin tytöt, jotka olivat olleet talossa Miladan aikana, nyt kehittyivät täydellisiksi lutkiksi ja hunsvoteiksi.

Vaikkakin neiti Miller oli ollut saita, niin pidettiin talossa tyttöjen kanssa säännöllistä kirjanpitoa, jonka kautta he tunsivat olevansa oikeutetut säännöllisesti nostamaan palkkansa, vaikkakin tuo luisui heti kaiken näköisten velkojen ja laskujen kautta uudelleen emännän taskuihin.

Spizzari riisti tytöiltä kaiken, jopa pienimmänkin juomarahan. Jos tytöt eivät suosiolla antaneet rahoja pois, pantiin toimeen ruumiintarkastus, huone- ja vuodetutkimus, kunnes raha löytyi.

Ne tytöt, jotka olivat tottuneet Miladan inhimilliseen kohteluun, tekivät vastarintaa, ärsyttivät uusia tulokkaita emäntää vastaan, ja yrittivät paeta, jota valpas talonmies ja vielä valppaampi rouva Bacher aina estivät. Kuitenkin rouva Spizzari katsoi olevansa pakoitettu lähettämään moiset "sopimattomat" ainekset valtansa rajan yli. Tällaisissa tapauksissa ilmestyi herra Stratti. Mikä oli hänen suhteensa Spizzariin, ei kukaan arvannut eikä kukaan uskaltanut yrittää ottaa siitä selkoa tahi vihjaistakaan ääneen. Häntä kutsuttiin talossa vain "luottamusmieheksi."

Herra Stratin ulkomuoto, napitettu, synkkä olemus, mustat, ohuet, kierretyt viikset, läpipistävät, pienet silmät ja ennen kaikkea virheetön seurustelupuku, jonka takin napinreijässä oli pieni silkkinauha, edellytti jotain yllä viitattua.

Usein iltapäivisin juoden tapansa mukaan kahvia tyttöjensä seurassa sanoi Spizzari viattomasti:

-- Minä luulen, että herra Stratti tulee tänään taloon.

Silloin moni tyttö laski kauhussaan kahvikupin pois vaihtaen toisten kanssa kysyviä silmäyksiä... Kenenkä vuoro nyt tuli?

Useimmiten tuo arvoisa herra ilmestyi keskellä yötä taloon, jolloin vieraat melusivat ja ilakoivat. Hän hiipi tuomitun tytön luo, vei hänet huoneeseen, ollen muka tavallinen maksava vieras, ja kun tyttö oli pakosta pukeutunut, vei hän vapisevan tytön läpitunkemattomalla kasvojen ilmeellä pois talosta. --

Tosi asia oli, että hän tavallisesti kuljetti tyttöä ristiin rastiin kaupungilla, jonka kautta hän saattoi uhrinsa levottomaksi ja pyörälle päästään, sitten hän vei hänet asemalle, sanoi olevansa pakoitettu poistumaan tärkeitten tehtävien vuoksi, osti piletin, painoi tytön käteen jonkun markan, lähetti hänet toiseen kaupunkiin ja hävisi. -- Punatalossa herätti tytön häviäminen kauhua. Sitä Spizzari käytti edukseen masentaakseen tyttöjen mielet.

Muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Spizzari oli ostanut Punatalon, tapahtui siellä ikävä juttu, josta olisi ollut pahempia seurauksia, jos ei Spizzari olisi toiminut niin taitavasti. Rosinchen, tuo viaton seitsemäntoista vuotias Rosinchen, jonka St. Pöltenin leski oli virallisesti luovuttanut Spizzarille, oli viimeisiä Millerin aikuisia tyttöjä.

Menetettyään viimeisen toiveensa Mizziin, entiseen ystäväänsä, joka pian kohosi valtaan uuden järjestelmän vallitessa, rupesi Rosinchen sairaalloisen äkäisellä tavalla vastustamaan emäntänsä nöyrryttämisyrityksiä ja kidutuksia. Vielä vimmatummin hän raivosi, huomatessaan entisen ystävänsä, nykyisen rouvan kätyrin noita sikamaisuuksia edistävän. Tuo hiljainen maalaistyttö kiihoitti muutkin tytöt kapinaan, sanoen, että rouvalla ei ollut oikeutta teljetä heitä lukkojen taa tahi lyödä heitä, teki huutaen ja purren vastarintaa, kun neiti Irma kidutti häntä sydämettömine, pitkine sormineen. Siksi nopeasti pois karkoitettavan kohtalo rupesi häntä vähitellen lähenemään siveyspoliisin numero 311 haahmossa, -- jota Stratti todellisuudessa oli, -- ja jota Spizzari, kuin yllä on mainittu, käytti talonsa piruna.

Eräänä iltapäivänä ilmoitti Mizzi ilkkuvanärsyttävällä tavalla Rosinalle, että "luottamusmies" saapuisi illalla. Rosinan ei ollut kai vaikea arvata, kenen hän veisi mukanaan. -- Tuon ennen jo hermostuneen, hirveitten mielikuvien vallassa olevan olennon aivoissa vakiintui ajatus, että Stratti veisi hänet kauheaan paikkaan ja heittäytyi hetkenä, jolloin kukaan ei sattunut häntä vahtimaan, tyttöjen "kasarmin" käytävä-ikkunasta pihalle.

Spizzari juoksi heti poliisikamariin. Hän ilmoitti asian itkien ja vannoen, vakuutti olevansa syytön ja että jo Miller oli häntä varoittanut "hullun Rosinan" suhteen, mutta hänellä ei ollut ollut, Herra nähköön, "sisua" ajaa tyttö pois. -- Tänään piti tytön lähteä talosta. Rahaa hän oli saanut ja hyvän vaatevaraston: kuusi paitaa, kuusi paria alushousuja, kolme korsettia ja kaksi silkkipukua. -- Herrat olkoot hyvät ja kysykööt konstaapelilta numero 311, joka oli ollut läsnä ja hämmästynyt, kun tyttö oli ihan hullu, kun piti matkustaa... Hänen tytöillään ei ollut syytä epätoivoon.

Kun vuosia talossa käynyt lääkäri antoi kovin pitkälle kehittyneen hermostumisen todistuksen, niin asia painettiin hiljaisuuteen.

Spizzari oli sydämessään oikein iloinen, että tuo "Millerin aikuinen" viimeinen kapinoitsija oli nyt poistettu hänen niskoiltaan. Uusia sai kyllin.

Kuuluisa rouva Bacher hiiviskeli paikanvälitystoimistoissa ja rautatienasemilla, tuoden ryöstöretkiltään enemmän saalista, kuin mitä talossa voitiin käyttää. --

Kun rouva Bacher oli "kovin" väsynyt, istui hän tuolille kutomaan sukkaa, toisen kerroksen tyttökasarmin käytävän ovelle. Siten hän saattoi vahtia, ett'ei yksikään tyttö päässyt mihinkään yksin kulkemaan ja saamaan ulkona selkkauksia aikaan.

Oh, rouva Bacher oli käytännöllinen nainen! Kun Milada saapui Punataloon, vallitsi siellä tavanmukainen iltapäivähiljaisuus.

Syötyään oli rouva Bacher teljennyt tytöt "kasarmiin." Siellä ne nyt nukkuivat.

Talossa oli kymmenen tyttöä palveluksessa. Ne nukkuivat kahdessa huoneessa, joissa oli viisi vuodetta kummassakin. Ikkunat olivat suljetut. Ikkunalukot olivat kovin ylhäällä.

Tyttöjen nukkuessa sikeästi, oli Bacherilla ainoa tilaisuus tuuletuttaa huoneet siten, että aukasi ovet vaan käytävään ja käytävän ylä-ikkunan laskeakseen "raitista ilmaa."

Nytkin Bacher tuuletutti huoneita. Sen lisäksi tuo aina varovainen vahti oli tilannut käytävään talonmiehen, joka muka siinä hommasi jotain, kunnes tuuletus oli toimitettu.

Spizzari itse kuljetti Miladan häntä varten varattuun suojaan, joka oli kasarmin vieressä ja jossa olivat Miladan ennen käyttämät huonekalut.

-- Olkaa kuin kotonanne, sanoi Spizzari äidillisellä äänellä.

Sitten hän näytti ylpeänä entiselle taloudenhoitajattarelle taloaan.

Ensi kerroksessa oli salin vieressä kaksi tavallisen hienosti sisustettua turkkilaista huonetta. Sen yhteydessä oli pieni suoja, johon johti öljymaalaukseen peitetty sala-ovi.