Part 42

-- Minä olen aina sanonut, minulle ei onni koita, -- saattepa nähdä, Milada, en pääse koskaan rauhaan. -- Ja miten minua kiusaaja vaivaa. -- Kun minun pitää rukoilla, muistuvat nuo kirotut Punatalon ihmiset mieleeni.

Vaikka hän sieluntuskissaan oli unohtanut menneisyytensä, oli hänellä salaa kiduttavia mielikuvia siitä miten paljon Spizzari voitti liikkeessä, mitä rahasummia hän päivittäin kokosi ja miten paljon hän kulutti turhaan, nyt kun Miller ei voinut liikettä valvoa omin silmin. -- Hän tiesi niistä uutisrakennuksista ja uudistuksista, joita Spizzari suunnitteli, ja vapisi levottomana kun ei saanut niistä lähempiä tietoja, mutta salasi sen kouristuksentapaisesti tekopyhään kauhuun ja tuomitsemiseen.

Se vaaleanpunanen puuteri, joka Punatalossa oli peittänyt hänen kasvojensa kellertävyyden, oli nyt poissa, ja hänen nahkakuiva, ruskeantäplikäs ihonsa näkyi taas. -- Hän piti hiuksiaan sileästi kammattuina, hänen laihaa ruumistaan ei verhonnut enää silkki. Hän oli puettu mustaan, kiillottomaan villapukuun, jonka valkoiset kalvosimet ja kaulukset muistuttivat nunnapukua.

-- Jos tietäisitte, miten sieluni on autuas, sanoi hän Miladalle, -- minä elän rauhallisena, pelkäämättä yötä, kuulematta melua, noitten roistojen synnillistä elämää! -- Jumala minua varjelkoon! En enää koskaan muistele heitä.

Jos Milada ei saapunut joka päivä, niin Miller lähetti kaupunginlähetin hänen luokseen, jonka piti kohta komentaa hänet mukaansa, ja silloin hän otti Miladan uhaten ja soimaten vastaan.

-- Riittämättömyys on mailman palkkio! Minähän olen tehnyt teistä hienon naisen, prinsessan! Ja nyt hylkäätte minut elämäni vaikeina hetkinä. Nyt te maklakoitte tietysti tuota juutalaisnaista... Minun luonani saitte vaan noudattaa rakkaushalujanne. Mutta kyllä tuo osaa liikkeestä rahaa "pusertaa." -- Eikö niin sanoi Miller kateellisena ja ahneena.

-- Tehän olette kai myös jotain ansainnut liikkeellä?

-- Sekä Te myös! Te olette osannut ajaa omaa asiaanne, Milada. -- Mistä Te olette kaapannut itsellenne noin paljon rahaa? -- Teidän omaisuutenne on kasaantunut kolmikertaisesti, neiti!

-- Älkää aina puhuko rahasta! -- Se hermostuttaa minua. -- Minulla on nyt muita iloja. -- Jeesus on minun sulhaseni.

Pohjaltaan hän pelkäsi kuin houkkio, että Milada jättäisi hänet, ennenkuin hän pääsisi luostariin; hän rukoili ja vannotti Miladaa puhumaan avoimesti suunnitelmistaan ja tulevaisuuden tuumistaan; "hänhän piti Miladasta kuin äiti tyttärestään."

-- Enhän tiedä itsekkään, hyvä neiti, mihin lähden. Berliiniin en ainakaan matkusta. Enkä voi oleskella Punatalossakaan, koska se on korjauksen alainen. -- Ehkä lähden jonnekin maalle, mieluimmin vuoristoon -- lepäämään.

-- Vuoristoon? Jos te huolehditte minusta, Milada, kunnes pääsen Jumalan armosta osalliseksi, niin voitte saada taloni, jonka perin kunnianarvoisalta isännältäni. Sen piti olla vanhojen päivieni asuntona, kuin autuaasti kuollut huolenpidossaan päätti. -- Minä vuokraan sen teille halvalla, en tahdo kiskoa rahaa teiltä.

-- Minun pitäisi ostaa, neiti, sanoi Milada äkkiä, -- sellainen pieni talo!

-- Se oli viisas päätös. Siinä on neljä huonetta alhaalla, neljä ylhäällä. Voitte vuokrata osan kesävieraille. Meillä asui siellä kerran kenraali... Siinä on puutarha, jossa on vihreä aita ja kukkia. Sitten on siinä potaattimaa ja vähän vihannesmaata ja ihana ilma on siellä. -- Saatte kuulla, miten ihmiset siellä kiittävät neiti Fiinaa.

-- Jos neiti ei vaadi liian suurta hintaa, sanoi Milada kylmästi, sillä hän tiesi, että jos hän näyttäisi innostuneelta, nousisi hinta.

-- Ostakaa se, Milada! Katsokaa, sanoi Miller äkkinäisen tunteilemisen vallassa, te olette elänyt samassa kidutuksessa kuin minä lapsesta saakka. Jos minä autan teitä, ja tuo talo on ollut kirkollista omaisuutta, niin pyhä Neitsyt antaa syntinne anteeksi. Se jää kuin perheeseen, sillä minä olen aina kuvitellut, että tekin tulette luostariin...

Milada rupesi tekemisiin L----zin asianajajien kanssa kirjeellisesti, eikä aikaakaan, niin tuon talon omistaminen painui hänen mieleensä. Olisi ihanaa elää tuolla ylhäällä, kaukana entisestä seurapiiristään. Siellä hän voisi alkaa toimintansa. -- Sinne voisi rakentaa lastenkodin. -- Miksi ei?

Se ajatus viehätti häntä yhä enemmän. Ei Millerin olisi tarvinnut tarjota taloaan ylistyksillä.

-- Teillä on sieltä ihana näköala yli vuorten. "Päiväkummuksi" sitä kutsutaankin. Ja siellä onkin vaan taivasta ja aurinkoa. Korkea Matternhuippu on kuin vanha mies, ja hänen vieressään katsovat talonne ikkunasta sisään -- "Punahilkkanaiset", joiksi talonpojat kutsuvat alppiruusuja, joita vuorenrinne on punasenaan. Ja puutarhastanne pääsette suoraan pappilan metsään. -- Katsokaa, teillä on noin kunnioitettava naapuristo.

Kysymättä mihin ja mitä varten hän tämän teki, ryhtyi Milada kauppaan ja Päiväkummun talo joutui hänen huostaansa.

1 p. lokak. sai Miller kutsun luostariin. -- Se tuli varhain aamulla. Hän nukkui vielä sängyssään.

-- Ajatellen suurta ansiottomuuttani, olkoon Herra kiitetty, rukoili hän, sammaltaen, pusertaen kirjekuorta sydämelleen.

Siitä hetkestä alkaen maallisesta puvustaan luopumiseen saakka karttoi hän Miladaa. -- Hän ei laskenut häntä, joka sulasta tottumuksesta saapui joka päivä, luokseen, valittaen päänkivistystä, -- kunnes tuo kaikkeen tottunut Milada eräänä päivänä sai kirjekortin, minkä Miller oli käskenyt antaa hänelle.

"Riennän taivaalliseen elämään. Eläkää kristillisesti.

Hyvästi!

Sisar Josefiina."

Monta minuuttia tietämättä, mitä luki, tuijotti Milada kirjekorttiin. -- Hän aukasi Millerin huoneen oven. Se oli tyhjä. Laatikot ja kirstut olivat auki. Ja ainoastaan lavendelilehtien makea tuoksu, jota aina oli runsaasti Millerin liinavaatteissa, yhtyi tomuhajuun.

Kuuromykkä suutarinvaimo seisoi kynnyksellä antaen Miladalle viittauksia; sitten hän toi naapurin vaimon paikalle. Tämä kertoi, että Miller oli jo kolme päivää valmistanut lähtöään ja että hän oli tänään lähtenyt erään tohtorin seurassa ajurilla.

Kadulla täytyi Miladan seisahtua kootakseen ajatuksensa, jotka syöksyivät kuin vesitulvan aallot hänen ylitsensä. Hän huomasi hämmästyksensä naurettavaisuuden. Mutta neidin katoaminen jätti sittenkin aukon hänen elämäänsä.

Spizzari oli jättänyt Miladalle välitysmaksuna huoneen Punatalossa täysine ravintoineen yhden vuoden ajaksi, sillä Milada ei voinut hänen mielestään noin suin päin jättää Punataloa... Nyt Spizzari koetti makeasti hymyillen, ei ilman itsekkäitä sivusyitä, saada hänet "ijäksi" siihen suostumaan...

Salaamatta iloaan oli hän vastaanottanut Miladan eronuutisen Gustista. Mutta hän varoi puhumasta siitä Miladan kanssa.

Hän sanoi vaan: Aivan niin, kuin olette tottunut elämään tuon hullun Millerin aikana, saatte ainakin elää minun liikkeessäni. Minun taskuni on teidän taskunne. Milada kieltäytyi. Hän varoi sekaantumasta rouva Spizzarin huusholliin. Se oli jotensakin polttavaa maaperää. Milada sanoi aikovansa levätä kerran perinpohjin, eläen vähän aikaa yksinäisyydessä.

-- Se on viisaasti tehty, lapseni, vastasi Spizzari sovinnollisesti.

Nyt piti Miladan järjestää vielä kaksi asiaa. Hänen piti ottaa varma selko Lolon kohtalosta ja hän aikoi käydä katsomassa Horneria, joka oli ollut hulluinhuoneessa kesästä alkaen. Sanottiin Hornerin viihtyvän hyvin siellä sekä itkevän, kun hänet uhattiin ajaa sieltä pois. -- -- Mutta yhä valtaavammin ja kiinteämmin hänen mielensä halusi päästä pieneen taloon asumaan ja sitomaan ensi siteen, jonka piti yhdistää vanhan kodin laaksossa "Päiväkumpuun."

* * * * *

Päiväkummulla.

Viimeisiä syksyn auringonsäteitä välähteli sillä tiellä, jota myöten Milada matkusti Steiermarkin vuoristoon. -- Korkealla vuoren huipuilla siinsi lumi. Metsät olivat monenkirjavan punaset. Kylissä yksinäisyys valmistautui talvilepoon.

L----zin rautatienasemalla odotti häntä asianajaja, tohtori Stüber, joka monin mairesanoin vakuutti olevansa "hänen rehellisin asioitsijansa." -- -- -- Mutta hän pudisti päätään nähdessään Miladan puvun, keltaiset venäläiset nahkakengät, ohueen hameen ja leveälierisen hatun.

-- Minä en neuvoisi teitä, hyvä neiti, matkustamaan edemmäksi tuossa kaupunkilaispuvussa. Teidän täytyy vielä kulkea kaksi runsasta tuntia ylänkövuoristoon! G----gissa meillä on jo täysi talvi ja lumituisku. Minä olen antanut sanan Katrille, että hän lämmittää hyvin huoneenne. -- Kuule Oderlachin poika, oletko lähettänyt sanan, että kaupunginneiti tulee tänään sinne ylös.

-- Kyllä, kyllä, nyökäytti poika päätään.

-- Noh, sitte saatte varmaan lämmitellä siellä. Mutta, miten aiotte kulkea sinne. Maa on kivikova, tahi jäästä lasiliukas. -- -- Minä neuvoisin teidän hankkimaan piikkikengät, sellaisia, joita maalla käytetään ja lammasnahkatakin sekä -- he -- he, -- hän raappi kurkkuaan -- niin sanottuja housuja, joiksi niitä siellä ylhäällä nimitetään.

Milada katseli pukuaan. -- Luulen tulevani näillä ensi aikoina toimeen ja myöhemmin, jos suvaitsette, käännyn teidän puoleenne. -- Saanko luvan?

Tohtori laski vakuuttaen kätensä sydämelleen.

-- Teidän apuanne, herra tohtori, täytyy minun usein vielä käyttää. Aion rakentaa talon sinne.

-- Rakentaa? Päiväkummulle laittaa talon, sanoi tohtori ihmetellen, peräti luostarinko?

-- En, aion sinne laittaa pienen, mukavan, tilavan talon, herra tohtori -- maallista tarkoitusta varten. Voisiko alkaa maaliskuussa?

-- Noh, miksi sellaisella hopulla! Silloin ei auringolla ole vielä täällä mitään voimaa. Toukokuussa, hyvä neiti, kuivaa maa vasta...

Milada hengitti syvään, katsoen suurin ihmettelevin silmin ilta-auringon loisteen kultaamaa vuorimaisemaa.

-- Miten ihana tuo on, sanoi hän.

-- Ei sovi valittaa. Myös talvella on täällä viehätyksensä, kuten on tapana sanoa.

Tohtori Stüber oli ijäkäs vanhapoika, joka piti naisista. Hänen mielikuvituksensa oli kuiva ja helposti syttyvä kuin rasahtava risu. Tuo yksin matkustava kaupunginnainen harmaine vakavine silmineen, joka hymyili noin sydämellisesti oli runollisin ilmiö, jonka tohtori oli nähnyt moneen vuoteen.

Oderlachin hevonen ja ajopoika tulivat sill'aikaa levottomiksi...

-- Olisi paras aika lähteä, sanoi poika läimäyttäen piiskallaan.

Ennenkuin Milada astui vanhoille raskaille metsästysrattaille, sanoi hän: -- Kiitoksia paljon, herra tohtori, älkääkä hiiskuko hommistamme mitään!

-- Minä vaikenen kuin hauta, hyvä neiti.

-- Meidän hommistamme, kuiskasi tohtori itsekseen. -- Viehättävä olento!

Uskomattoman pian rupesi hämärtämään. Aurinko sammui kuin liekki, vieden kateellisena mukanaan kaiken valon. -- -- -- Kuin jättiläisvarjot lähenivät vuoret ja taivas kapeni, -- tähtiä alkoi vilkkua avaruudessa. Hevonen veti rattaita nytkimällä, hitaasti vierivät niitten pyörät. -- -- Koirat haukkuivat. -- Sieltä täältä kuului huutoja, joihin oderlachilainen poika vastasi... Tuli musta yö.

-- Näetkö tien, huusi Milada kurottautuen rattailta.

-- En minä, mutta hevonen, vastasi poika kadehdittavan varmasti.

Adringer-emännän luona Matternin juurella seisahdutettiin.

-- Hevosellani ei pääse pidemmälle, selitti ajopoika.

-- Kaupunkilaisneitikö on tullut? kysyi Rosel uteliaana. Kaksi kertaa on Katel jo käynyt sitä tiedustelemassa, kertoi hän, tarttuen palvelusintoisena Miladan matkalaukkuun, aivan hulluja ne ovat, ne höpsöt, kun luulevat, että kaupunkilaisneiti noin vaan tulee tänne.

-- Onko sinne pitkä matka? uteli Milada.

-- Neljännestunnin matka, vastattiin.

Milada joi lasin kuumennettua viiniä, kääriytyi pläädishaaliinsa, joka ei juuri suojellut ruumista jäistä viimaa vastaan ja alkoi lörpöttelevän Roselin kanssa nousta vuoren rinnettä. -- Oderlachilais-poika kulki edellä lyhty kädessä.

-- Tämä on kuin joisi aina jäistä vettä, ajatteli Milada yrittäen pitää itseään toprakkana.

-- Näettekö valontuikkeen tuolla ylhäällä, siellä olette jo sitte perillä.

-- Vanhojen ämmien luona, murisi poika.

-- Ole siivosti, avosuu!

-- Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, oli ensimäinen tervehdys, joka kohtasi Miladaa Päiväkummulla.

Katel oli melkein yhdeksänkymmenen vuotias ja tervehti isäin vanhalla tavalla vieraita. Se käsi, joka tarttui Miladan käteen, oli kova ja kopertunut.

-- Olette ihan vilustunut... tietysti... Olisitte lainannut Adringerin emännältä takin! Jessus, Jessus, te olette läpijäätynyt.

Ruoka-öljyn ja kalkin haju täytti huoneen, joka oli Miladaa varten valmistettu.

Mutta pelti-uuni hohti kuumana, levittäen hyvää tekevää lämpöä kohmettuneeseen kaupunkilaiseen. -- Pöydällä oli maitoa, vuohenjuustoviipaleita, mustaa leipää ja viuhka villiä kanervaa. Katel pyysi anteeksi, ettei ollut lämmintä keittoa, mutta kun ei ollut varma neidin tulo-ajasta... Mutta huomenna saa keittoa.

Milada rauhoitti Katelin. -- Kaikki oli tällä parempaa, kuin mihin hän oli tottunut, sanoi Milada juoden maidon loppuun. Oi tuota ihanaa paksua höyhenvuodetta! Kenen se oli? Se oli hänen oma morsiuskapiovuoteensa, selitti Katel ihastuneena, itse hän oli kehrännyt ja kutonut palttinan ja riipinyt höyhenet. -- Ne pitävät ijankaikkisesti, sanoi hän silitellen patjoja.

Sitten Katel varoitti, ett'ei "fröökynä" vaan pelkäisi tuulta, vaikka se kolistelikin katolla eikä yölepakkoja, jotka ikkunaa vastaan "paukkasivat" ja jätti vieraansa ystävällisellä kehoituksella "olla kuin kotonaan"... Tietysti hän vei kynttilän säästäväisenä pois. Vuoristossa ei tarvittu syöden ja maaten valoa.

Syvä hiljaisuus vallitsi, äänetön yksinäisyys. -- Tuhannen tähteä tuikki läpi yön pimeyden. Milada yritti avata ikkunan, mutta se oli jäätynyt kiinni. Hän riisuutui, mursi palasen mustaa leipää ja sukelsi nopeasti metrinpaksuiseen pulsteriin.

-- Onko totta, onko totta, ajatteli hän ihmetellen. Tänään aamulla himmeässä valossa olin Punatalossa, -- otin jäähyväiset Gisiltä ja Karlalta. --

-- Miten tulemme toimeen ilman sinua, oli Gisi nyyhkien sanonut Karlan tuijottaessa Miladaan kuivin, vihaisin silmin. -- --

-- Olisi parempi, että pysyttelisit täällä kanssamme.

-- Jos tahdot, Karla, vapautan sinut. Tule mukaani!

Usein Milada oli vastannut siten Karlan moitteeseen. Karla pudisti päätään. -- Minä kuulun tänne, mutta sinä kuulut myös, vastasi hän jääräpäisesti.

Miten Milada saattoi selittää hänelle, millainen oli se uusi käänne, jonka Milada oli nyt elämässään tehnyt!? -- Kaikki muu oli jäänyt kauas syrjään... Mutta tämä uutuus! Onnistuiko hänen se toteuttaa? -- Olisiko hänellä voimaa kulkea todellisuuden tietä?

Tuhansia epäilyksiä syntyi hänessä. Hänen sisäinen tunnelmansa oli ahdas ja arka tämän vieraan katon alla. Onnistuisiko tämä elämä?

Hänen silmänsä sulkeutuivat... Mustan leivän palanen putosi permannolle... Voiko hän voittaa kaikki vastukset ja vaarat, kunnes vieras katto kaartui ystävällisenä hänen päänsä yli... Voiko hän?

-- Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, kuului vapisevan vanhuksen rauhoittava ääni... Olla kuin kotonaan, olla kuin kotonaan Päiväkummulla!

* * * * *

Ylänkö oli laaja ja aukea. Joka puolelta sitä ympäröi korpimetsä. Metsän puitten kohina oli se ikuinen soitto, joka täytti tämän seudun.

Talon takana oli pieni portti, joka johti suoraan jyrkkään, kuvaamattoman synkkään pappilametsään. Mistään ei kuulunut ääntä, ei ihmispuhetta. -- Karja oli jo ometassa, alppimajat olivat suljetut, metsästykselle ja kävelylle olivat metsät liian märät. Kun aurinko nousi, välkkyi lumi hopeaisena jyrkänteillä. Laaksoissa ja vierteillä alkoi se leiskua vaihtuen värihuumauksena.

Hämärä alkoi äkkiä ja ilman ylimenoa. -- -- Moneen päivään ei Milada voinut tottua vielä siihen, että hän juuri näki auringon palavan kuin liekin, mutta seuraavassa tuokiossa näki sysimustan yön putoovan laaksoihin. Koska häntä silloin aina rupesi viluttamaan, neuvoivat naiset hänen heti menemään sisään, kun aurinko oli laskenut. -- Hän totteli myös heitä.

Neiti Fiinaa ei oltu myös unohdettu täällä ylhäällä. -- Voi, voi, huokasi Katel, joka oli palvellut neljää kirkkoherraa, eikä voinut muuta käsittää, kuin että Miller oli kuollut, koska oli luopunut omaisuudestaan... Jumala suokoon hänelle ikuisen autuuden! Omituinen hän oli, ärisi ja vikisi aina.

Katelin vanhoissa hyvännahkaisissa kasvoissa oli tuhansia ryppyjä, mutta vapisevilla, leinin mukuroimilla luonnottomilla sormillaan hän kehräsi vielä varhaisesta aamusta saakka myöhään iltaan asti. --

-- Etkö koskaan väsy työtä tekemään, kysyi Milada.

-- Niinkauan kun syödä täytyy, kuului vakava vastaus, pitää työtäkin tehdä. -- Koska suu käy, pitää käsienkin liikkuman.

-- Onko Katel ollut naimisissa?

Kirkas puna nousi ryppyisiin kasvoihin. Katel jätti hetkeksi rukkinsa lepäämään, ja teki käsin kieltävän liikkeen.

-- Ei, ei, -- hän oli vanha piika, sen tiesi koko naapuristo. Neiti voi kysyä keltä tahansa... Jos hän vaan tahtoisi, saisi hän astua liljat kädessä hautajaisissa... Pappilan palvelian ei sovi ajatella avioliittoa. Mutta nyt, jatkoi vanha Kaisa alakuloisena, tulee tännekin kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja.

Usein torkahti tuo vanhus rukkinsa ääreen ja nukkui samassa asemassa koko yön, työn painamassa kumara-asemassa suuressa harmaassa kirkkoherran tuolissa, jonka tämä nykyinen arvoisa herra oli hänelle antanut ja jossa istuessaan hän piti itseään ylpeänä ja onnellisena kuin kuningatar.

-- Nyt minulle käy hyvin, kehuskeli hän, saan syödä, istua ja nukkua ja nyt hyvä Jumala on lähettänyt minulle kiltin neidinkin.

Vanha, käppyräinen, sokea "kantaja", -- maanvuokraajan äiti, joka sisarensa Vronelen kanssa myös asui täällä ylhäällä, pidätti kerran Miladan arvellen, että on kai kovin vaikea "jutustella" tuon "haperon Kaisan" kanssa. -- Ei hän enää mihinkään pysty, Kaisa-rukka. Ja suurellinen hän on piikuudestaan, meinasi eukko piikittävästi.

Muuan talonpoikaisvaimo oli myynyt Miladalle karkean pälsytakin ja korkeavartiset nahkasaappaat; näihin puettuna kuljeskeli Milada metsässä, jossa tuima tuuli puri hänen ihoonsa, niin että siihen tuli kuumia läiskeitä.

-- Olkaa varovainen, olkaa varovainen, manasi Katel, metsissämme tuuli porhaltaa ja tuivertaa.

Mutta ei Milada voinut istua kuumassa huoneessakaan. -- Tuuli jyskytti ikkunoita. Joka auringonsäde houkutteli luoksensa.

Ja kun satoi lunta, niin Milada juoksi ylängölle, ottaen käteensä suuria hiutaleita.

Hänen katseensa, joka oli vaan tottunut Punatalokujan ahtaaseen solaan, ihan ahmi sinisen taivaanrannan laajuuden aurinkoisina päivinä, jolloin se oli niin kirkas, että Miladan huikaistuna täytyi poiketa metsän varjoon.

Nähdä vuorihuippu vuorihuipun perästä, nauttia vuoristoseudun ihmeellisistä muodostuksista, -- antaa katseensa liukua pappilan metsän synkkien puitten runkojen välitse alas kylään, missä savupatsaita kohosi ilmaan, kunnes saattoi vilahduksella nauttia koko Päiväkummun ihanuudesta, ja tuttavallisesti tirkistää ikkunaan, jonka takana kaksi vanhaa pientä eukkoa hääräsi, tämä kaikki tuotti jokapäivä uudistuvaa, suloista, ehtymätöntä nautintoa Miladalle.

Mutta kaikkien näiden miellyttävien vaikutelmien halki, joita paraneva sielu itselleen kahmasi, tunkeutuivat menneisyyden kuvat, -- kykkivät elettyjen päivien haahmut muistutellen... Nämät ilmiöt tulivat niin elävinä Miladan silmiin, että hänen täytyi seisahtua kulkiessaan, ja mutista: En unohda, en unohda mitään. -- Fanchon -- Horner -- Lolo -- Horner! Tämä on kauheaa!

Milada oli käynyt Hornerin luona. -- Hän oli ollut lähellä häntä, kuullut hänen hullun itsekylläisen naurunsa nähden kauhistuksella, hirvittävällä kauhistuksella hullun paksut, likaiset sormet, jotka vierittivät kirjavia kuulia.

-- Tänään näette hänet joltisen tyynenä, sanoi hoitaja, mutta hän voi olla hurja, itsepäinen, hillitön.

Sairas puhui mieletöntä, rivoa, sekavaa pötyä. Hän sanoi kuulien olevan oppilaita. Niitä hän opetti, haukkui, kirosi. Ja hänen entinen, tuttu deklamoiva puhetapansa kuului aavemaisen ontolta.

Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Sinne tänne, ovelana ja salakähmäisenä sylki hän Miladan päälle. -- Ja kun hoitaja koetti sitä estää, nauroi hän.

Kymmenen minuutin kuluttua mieli kauhuissa Milada läksi sairaalasta. Tällainen loppu oli kaamea.

Mitä taas Loloon tuli, oli kaikki tiedusteleminen hänen suhteensa menestyksetön. Ainoa, minkä Milada sai tietää, oli se, että Lolo oli viety Pragun.

* * * * *

Kolme päivää oli jo satanut lunta. Syntyi korkea suojusmuuri talon ympäri ja Kantaja-Mirl, joka toi sinne ruokaa, oli pakotettu aina luomaan tietä itselleen. Milada oli palelluttanut kätensä ja hän hautoi niitä lämpimässä ruokaöljyn ja maidonsekaisessa jauhotaikinassa. --

-- Jauhot tekevät hyvää, sanoi Kaisa, kovin huolissaan nuoresta vieraastaan, joka myös yski pahasti. -- Sitä vastaan keitettiin kivenkimalaisjuuren maustamaa kaljaa.

Milada istui huoneessaan lukien Wertherin kärsimyksiä. Myötätunnon kyyneleitä kiilsi hänen silmissään, joiden katse oli levoton, ilmaisten sielun autuaallista levottomuutta.

-- Käsityöläiset kantoivat hänet hautaan, -- pappi ei hänen ruumistaan siunannut.

-- Niin toivon itsekin, että minut hautaan lasketaan, ajatteli Milada mielenliikutuksella, lukien nuo rivit ääneen itsekseen.

Nuo kolme vanhaa eukkoa istuivat lähelle liettä. He puhuivat sairaudesta ja kuolemasta, hautajaisista, ja kuka sinne käskettäisiin. Kantaja-Mirl teki pistäviä muistutuksia arvoisasta kirkkoherrasta, joka aina silloin lähetti apulaisen, kun jokin "hunsyygari" kuoli, ja miten rikas rusthollin emäntä, joka aina ottaisi kirpultakin koivet, oli kuolleelle antanut vaan seppelepahasen, joka oli tehty kuusenhavuista ja petäjänkävyistä. Niin, niin, kantaja-Mirl höysti puheensa panettelun kitkerällä yrtillä. Kun oli oikein kova lumituisku, eikä uunikaan jaksanut huonetta hyväksi lämmittää, keitti Milada tavallista maalaisteetä kuivista mansikka- ja vadelmalehdistä, ja höysti sen sitruunalla ja hiukkasen itse tuomallaan hyvällä konjakilla. Silloin eukot tulivat iloiselle humöörille, unohtivat kipunsa ja surunsa, maistelivat, rupattivat ja nyökäyttivät toisilleen päätä.

Kerran tuollaisena iltapuhteena melkein tietämättä, kenelle puhui, alkoi Milada selvitellä suunnitelmiaan. Hän puhui tarkkaaville vanhuksille, miten moni pieni lapsi kärsii julmaa puutetta suuressa kaupungissa, eikä näe muuta kuin rumaa ja pahaa, eläen nuoren elämänsä ilman auringon valoa.

Hän kertoi heille, miten hän itse kerran oli kärsinyt kovaa henkistä nälkää ja että hänen mielensä oli siitä tullut herkemmäksi ja avuliaammaksi poistamaan tuollaista kärsimystä, kuin muitten. Itse asiassa hän olikin tullut tänne maalle hautoakseen hiljaisuudessa tuumiaan ja hän olikin havainnut, että ne kypsyivät paremmin kuin kaupungin hyörinässä, tällaisessa syrjäisessä talossa, sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat myös saaneet tuntea kohtalon kovia iskuja ja siksi olivat turmeltumattomammat ja myötätuntoisemmat kuin ainaisessa pyörteessä hyörivät kaupunkilaiset.

Milada esitti tuon kaiken hyvin harkituilla sanoilla, melkein nopeasti oppimallansa vuoristolaismurteella.

Vanhan Kaisan mieli oli heti ilmiliekissä. Hänen mustat, aurinkoiset silmänsä lensivät ympäri seuraa hakien myöntymistä.

-- Voi, Herran poika, sanoi hän, voi noita pikkupalleroparkoja! -- Mutta tuokaa yksikin tänne Päiväkummulle! Ei siitä olisi mitään vaivaa! Ei kukaan meistä sitä vastaan panisi! Sen pitää oppia nauramaan ja mellastamaan! Niinhän, niinhän, neiti tuo tuollaisen pikkuraukan käsivarrelleni, -- ja minä voin vielä laulaa sille lullalauluja, niin että se nukkuu -- se tupukka!

Kantaja sanoi hiljaa: -- Pitääkö meidän sitte muuttaa talosta? --

Milada rauhoitti, sanoen, ett'ei siitä voi olla puhettakaan. Ne vanhukset, jotka ovat aina talossa asuneet, saavat huoneen lastenkodossakin. Ja paremmat olot saavatkin kuin nyt. Vaan siksi ajaksi, jolloin rakennetaan, hommataan ne asumaan hyvien naapurien luo.

Puhuttiin vielä yhtä ja toista. Hotwitzer Maridl voisi ommella vaatteet, ja nikkari-Jussi voisi sisustaa huoneet. Ja hyvin voisi ottaa Fattingerin Roselin vanhimmat tytöt palvelukseensa.