Part 41

-- Miksi te leikitte kanssani, herra Joszi, -- sanoi Milada surusta murtuneella äänellä. -- Tehän olette paljo kokeneempi kuin minä. -- Te tiedätte minun puhuneeni totuudenmukaisesti, vaikk'en tiedä, miten voin tätä kaikkea -- omaa itseäni, -- myöhemmin sietää.

Joszi katseli hätkähdyttyään eteensä. En olisi voinut kuvitella, että tekisitte asianajoni näin helpoksi. Hän kulki muutamia kertoja edestakasin huoneessa.

-- Rehellisyys rehellisyydestä, sanoi hän seisahtuen. -- Suoraan sanoen, niin Gust on hullaantunut teihin. Hän ei voi kuvitellakaan, että te eroaisitte hänestä. -- Hän uneksii yhdessäelämää kanssanne. -- Mutta me emme katso sitä suopein silmin. Me tahdomme turvata hänen luonnollisia taipumuksiaan. -- Tietysti. -- Vaikka te puoleksikin vaan käsittäisitte minut, te näette, että minä en peitä mitään, -- niin huomaisitte pian, että Gust voi joutua hyvin helposti teidän päätöstenne ja halujenne alaiseksi. -- Onko tuo Gustin kehitykselle edullista vai eikö, siitä ei nyt puhuta, en tahdo nimittäin sillä vaikuttaa päätökseenne.

-- Kyllin on, että te tiedätte Gustin rakastavan teitä. Punnitkaa kaikkia mahdollisuuksia ja vastatkaa minulle vielä kerran.

Milada vaikeni. -- Joszi astui pöydän ääreen ja sytytti paperossin.

Tahdon tehdä kysymyksen, sanoi Milada äkkiä, astuen Joszin liki. -- Mutta minä pyydän, että sanotte suoran totuuden. -- Miksi Gustin täytyy välttämättömästi matkustaa Berliniin?

-- Miksi? Minä kuvittelin, etupäässä miellyttääkseen teitä. Teidänhän piti ruveta lukemaan lääketiedettä tahi jotain sellaista. Minä kuulin hänen sanovan, että olonne siinä talossa, missä nyt asutte, on käynyt teille sietämättömäksi.

-- Eikö hänellä ollut muuta pakottavaa syytä jättää kaupunki? Minä pyydän herra Joszi ottakaa tarkkaan kysymykseni huomioon, älkääkä salatko mitään. Minä tiedän kaikki. Eikö Gustin ollut pakko jättää tämä kaupunki?

-- Pakko, pakkoko? -- Mikäli minä tiedän, ei hänellä ollut pakko. -- Mutta, seis, te saatatte muistiini erään tapahtuman. Me löimme kerran tyhmän vedon. -- Hän väitti, että te seuraisitte meitä vastaanhangoittelematta, ja minä vastasin oikullisena tahi vakaumuksesta, -- ett'ette seuraa.

-- Löitte vetoa, sanoi Milada pidättäen hengitystään. Ja se oli veto, jonka hänen piti voittaa.

-- Piti?! Minkätähden hänen piti voittaa?

-- Koska hän oli antanut upseerikunniasanansa pantiksi.

-- Gustiko? -- Hänkö? -- Upseerikunniasanansako? -- Mutta -- --

Milada lisäsi nopeasti: Gust on antanut everstilleen kunniasanansa siitä, että hän matkustaa ulkomaille, sillä hän ei tahdo luopua minusta.

Joszi iski siihen. Everstilleenkö? -- Hassutuksia! Gust ei ole koskaan palvellut sotaväessä, eikä voi siis mitenkään olla upseeri.

-- Ei mitenkään olla upseeri, toisti Milada käsittämättömänä. --

-- Minähän kerroin teille, että hänessä oli keuhkotauti -- mutta hei, mikä teille tuli?

-- Ei mikään, sanoi Milada istuen. -- Kohtaus on jo ohi!

-- Onko Gust sanonut itse -- huusi Joszi, äkkiä aavistaen jotain ja hänen silmänsä lensivät aivan sepposen selälleen.

Milada nyökäytti päätään.

-- Oi sinä kirottu turhamaisuus, sadatteli Joszi tuntien samalla, että hänen poskensa kuumenivat. Hän ajoi tässä senlaisen miehen asiaa, joka oli valehdellut ja rehennellyt. -- Hyi!

-- Noh, nyt minä uskon teitä, -- kuului Joszin ääni pehmeänä ja lohduttavana Miladan pään yli, -- nyt te olette kai niin pitkälle päässyt, että voitte antaa minulle rehellisen vastauksen. -- Noh, nyt minullakin on teille paljon kerrottavaa, joka voisi teitä innostuttaa. Ennen kaikkea on meillä pieni ehdotus tehtävänä teille.

-- Puhutteko vielä Gustista? -- Ettekö? -- Miksi sanotte siis me?

-- Minä puhun luonnollisesti Gustin isästä.

-- Gustin isästä, sanoi Milada, suokaa anteeksi, kaikki ryntäävät niin äkkiarvaamatta päälleni. Minun on vaikea iskeä kiinni tosi-asioihin. Gustin isästä, puhutte, mitä hänellä on teidän ja minun asiani kanssa tekemistä?

-- Teidän ja minun? Sehän on kyllin läpinäkyvää. -- Hänhän on kai vähäsen myös innostunut poikansa menestykseen. -- Ja minun kanssaniko? Me toimimme jo kauan yhdessä liitossa, minä ja hän. Ehkä te nyt pidätte minua suurena roistona! -- Ei se tee mitään, Milada. -- Te ajattelette kai Jumalan nimeen, että ukko piti minua rahasta urkkijana! Gust puskee isäänsä kuin härkä. -- Ja ukko pitää pojastaan. -- Se tunne on kaikesta huolimatta selittämätön ilmiö tuossa rautaisessa ihmiskoneessa. -- Uskokaa minua tahi olkaa uskomatta, Gustin isä on mies, on jotain eheää; pojassa ei ole kymmenettä osaa sitä voimaa, mitä on isässä. --

-- Hänen rinnallaan me olemme kaikki vaan ressuja. -- Siis tietäkää, että meillä on teille ehdotus. Mutta ennenkuin me alamme keskustella siitä jotain, juokaa kupillinen teetä, Milada! Tiedättekö, että olette sinisen vihreä kuin luumu kasvoiltanne ja että kuuluu, miten hampaanne suussa kalisevat. -- Ilman vastapuheita on teidän juotava teetä. -- Siihen saakka ei keskustella tästä asiasta.

Joszi sytytti pirtukeittiön, pani vettä kiehumaan, järjesti lasia ja lautasia, toi laatikoista muutamia tomuisia kaakkuja syötäviksi, hyräillen yhä äänekkäämmin ja innostuneemmin itsekseen.

-- Istukaa sohvalle, olkaa hyvä! -- Ottakaa yönuttuni hartioillenne! -- Noh, mutta ottakaa toki! Herra Jumala, puseronnehan on ihan märkä. -- Onko teidän näin lämpöisempi olla?

Milada istui aivan ääneti kääriytyneenä Joszin kameelikarvaiseen yönuttuun eikä liikahtanutkaan. Lämmetessä hänet valtasi uuvuttava väsymys. Kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei hän ollut silmiänsä ummistanut. -- Hän ei ollut edes saanut hetkeäkään istahtaa. Hän oli juossut tapaamassa Milleriä, -- käynyt poliisikamarissa Lolon asian vuoksi ja kaiken tämän ohessa oli häntä kiusannut polttava pelko siitä, mikä Gustille oli tapahtunut, koska häntä ei näkynyt. -- Oliko Lolo viety kaupungista vaiko ei, -- siitä hän ei ollut päässyt selville. Hänet oli lisäksi töykeästi ajettu ulos poliisikamarin kansliasta.

Sitten tuli hirvittävä uutinen siitä, että Horner oli tullut hulluksi... Joszin kirje... Kaikki painoi toisensa päällä... syösten hänen ylitsensä... Nyt hän tunsi äkkiä ihanaa tyyneyttä... Joka levottomuuden oire oli hälvennyt... Mikään ei voinut häntä enää kiduttaa. Joszin yksitoikkoinen hyräily täytti huoneen yltyen ja hiljeten, surisi ja kohisi kuin kiehuva vesi.

-- Noh, tuossa on tee! Onko hiukan pimeää olla? Mutta eihän se haittaa, vaiko mitä?

-- Olette hyvä, sanoi Milada kiitollisena.

-- Noh tietysti, uskoitteko, että minä olen Pontius Pilatus? Te teette minuun syvän vaikutuksen, -- ei siksi, että taivutte tahtooni, -- vaan siksi, -- että meidän kesken sanottu, asia ei olisi koskaan voinut päättyä niin edullisesti teille kuin nyt. Se ilahduttaa minua. Minä muistan väliin teitä. Uskokaa pois!

Joszi sytytti paperossinsa ja tarjosi Miladalle kaakut.

... Teidän olisi pitänyt tuntea Gustin äiti ja se ympäristö, missä Gust on lapsena kasvanut. Herra Jumala, silloin käsittää ja antaa paljon hänessä anteeksi. Minä kysyin alussa sataa kertaa itseltäni: miten David Brenner, tuo seikkailumaisen keinotteleva älyniekka, jonka tieteitten tiede, matematiikka, oli kehittänyt viisaaksi mieheksi, joka osasi käyttää aikaansa hyväkseen, kuinka tuo valittujen kokemusten teroittama sielu yhtyi hassuttelevaan, sairaalloiseen naiseen. -- Hän sanoi välttäneensä naisia monta vuotta ennen avioliittoaan. Siksi hän hullaantui kuullessaan vain hameitten kahinan ja se teki hänet kömpelöksi. Hänen vaimonsa oli tyhmä, sopimaton, pilan esine hänen rinnallaan.

-- Hänen liehuvat, suorat vaatteensa, hänen ruumiinsa, jonka hassut itsekieltäymykset olivat tehneet kapeaksi kuin viiva, hänen halunsa, houreensa, käskynsä ja mieletön ällipäisyytensä, hänen veretön hellyytensä, ja ruumiillisen tilansa ja toimintansa hengistyttäminen -- tuo kaikki oli luonnotonta, -- rappiolle joutunutta, harhaan mennyttä, mädännyttä inhimillisyyttä.

-- Ja tuo olento luulotteli olevansa ihme-ilmiö, tunsi olevansa liian ylevä ollakseen David Brennerin "himojen välikappale".

-- Jumala tietää, että minä vedin jo silloin todellisella nautinnolla kahden kreuzerin mahorkkasavuja.

-- Kuuden vuotisena täytyi eristää aika aijottain poika hänestä, sillä hän olisi ihan rikkonut poikansa luonteen aavenäkyineen, korkeampine hengenviittauksineen ja yliluonnollisen mailman käskyineen.

-- Poika oli tikkulaiha ja yhtä huonosti ravittu kuin äiti, joka inhosi lihaa ja rasvaa sielun "aineellisena kahleena." Ja niin edespäin. Hän juoksi spiritistisissä kokouksissa, piti istuntoja, missä puhuttiin henkimaailman kanssa, paastosi, toi kaikenkarvaista väkeä taloon, ja vakuutti, että Gustilla oli taipumus nähdä henkiä, ja voisi ruveta uuden opin julistajaksi ja kehittäjäksi, kunnes David Brennerin rautaluja käsi iski häneen, uhaten panna pojan vapaamuurarien kouluun, jos nuo hullutukset eivät taukoisi... Silloin rouva kaatui pitkäkseen lattiaan ja poika kimmahti isänsä päälle, kun tämä koetti auttaa vaimoaan.

-- Kaikki siteet olivat sen jälkeen katkenneet. David Brenner oli pelastanut poikansa hullujenhuoneesta, mutta hän oli menettänyt ikipäiviksi hänen rakkautensa. Pojassa kehittyi sellainen viha ja inho isäänsä vastaan, että hän ajoi isänsä surullisella liikkeellä äitinsä kuolinvuoteen äärestä pois. -- "Älä myrkytä hänen viimeisiä elinhetkiään", oli pojan kova lause karkoittaessaan isänsä. -- Pitää tuntea David Brennerin kuin minä, silloin tietää, että siinä miehessä kituu ja kuihtuu laajaan ihmistuntemiseen perustuva rakkaus. -- -- -- Joko olette virkistyneempi? Olette? -- Te näytätte elokkaammalta. Haluatteko paperossin? Ettekö? -- Minä olen hirveä tupakkamies!

Me tarjoomme teille 20,000 kruunua puhtaassa rahassa, joka maksetaan sinä hetkenä, jolloin me saamme käsiimme teidän kirjoittamanne kirjeen, missä luovutte Gustista ikipäiviksi.

Miladan kasvot muuttuivat hämmästyksestä tummanpunasiksi. -- Minulle annatte 20,000 kruunua, toisti hän pois suunniltaan.

-- Tehän kuulitte sen! Teillähän on kai jonkinlaisia harrastuksia elämässä? Te voitte toteuttaa ne paremmin, kun teillä on rahaa. Eikö totta? -- -- Ottakaa vastaan tämä rahatulva kysymättä, putoaako se pilvistä vai eikö.

-- 20,000 kruunua, se on paljon rahaa ja sen annatte -- minulle!

-- Voi noita naisia! -- Ne hurmaantuvat rahasta unohtaen heti rakastettunsa. -- Me emme ole, kuin näette, kitsaita, mutta me otimme huomioon teidät arvioidessamme myös Gustin luonteen. David Brenner arveli, että hänen poikansa ei uskoisi teidän luopuneen vähemmästä summasta. Hän on tottunut liikuttamaan liian suuria summia. Hän olisi muuten pitänyt koko juttua naurettavana pilantekona. Ja sen hän olisi uskonut sitä suuremmalla syyllä, koska hän tietää, että tekään ette ole ihan köyhä.

-- En ymmärrä taas teitä. Minähän jo sanoin teille, ett'en lähde Berliiniin. Tuo vapauttaa teidät maksamasta tuota jättiläissummaa.

Joszi pudisti päätään. -- Te annatte huonon neuvon! Te sanotte ja tarkoitatte tietysti totta sanoessanne, ett'ette lähde Berliiniin. -- Mutta jos Gust ei sittenkään herkiä teitä rakastamasta, -- jos hän pitää teistä kiinni, rukoillen ja käskien, mitä sitte teemme? -- Te ette tunne häntä niinkuin minä. Hän on kovaluontoinen ja itsepäinen. Ja vaikka hänen yrityksensä olisi kuinkakin mahdoton ja kysymyksen alainen, ei millään keinolla voi häntä saada siitä luopumaan. -- Ja vielä sanottu, älkää pettäkö itseänne. -- Tekin piditte paljon Gustista. Tämä kaikki peloittaa meitä. Me tahdomme täyden takuun. -- Siksi tarjoamme rahaa. Se tekee erolupauksen sitovaksi myös Gustille.

Milada sanoi kiihkeästi: -- Kuinka te uskotte minua? Minä voisin ottaa rahat ja kuitenkin seurustella Gustin kanssa --

-- Noh, Milada, sitä en uskoisi teistä. -- Mutta kaiken varalle pyydämme kirjallisen sopimuksen. Gustin turhamaisuus pitää iki-ajoiksi tappaa, sitten hän laskee teidät irti. -- Me pyydämme teidän ilmituomaan tunteenne seuraavalla tavalla: Omasta pyynnöstäni sain minä isältäsi, David Brenneriltä, 20,000 kruunua käteismaksulla; sen johdosta velvoittaudun nyt ja tulevaisuudessa rikkomaan kaikki välit kanssasi, sillä kaikki asianomaiset pitävät suhdettamme sinun elämänmahdollisuuksiesi vahingoittamisaiheena. Siis -- Te käsitätte, että me emme anna teidän kuolla kurjuuteen kuin Marguerite Gautiern? Eikö niin? -- Teillä on vielä aikaa miettiä asiaa.

Joszi meni kirjoituspöytänsä luo ja levitti sille puhtaan paperi-arkin. Sitten hän alkoi vaieten kierrellä huoneessa.

-- Herra Joszi!

-- Olkaa hyvä.

-- Lupaatteko minulle jotain?

-- Olkaa hyvä ja sanokaa!

-- Minä tunnen masentuneena, että Te olisitte kaikissa tapauksissa saanut minut tähän umpisokkeloon, -- että Teidän tehtävänne on sitten loppunut, teidän velvollisuutenne ystävänä täytetty. Teidän harrastuksenne minuun nähden ovat loppuneet. -- Ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, -- hän osoitti kirjoituspöytää, -- on minun lähdettävä pois täältä. -- Herra Joszi. -- En ole vielä eläissäni tuntenut niin syvää kurjuutta kuin nyt. Eikö se ole naurettavaa? Vaikka saan noin paljon rahaa... niin. -- Sitten eilispäivän ja tänään menee sisäinen elämäni pirstoihin. Paljon sattui samaan aikaan. Talon sisäiset asiat, jotka tietysti eivät liikuta teitä... Punatalo joutuu vieraisiin käsiin, minulla ei ole enää mitään tointa. -- Minua -- minua tietysti tytöt vastustavat. -- Luultavasti he ryömivät uuden taloudenhoitajattaren edessä. -- Hornerista sain tiedon. -- Hän on mielenvikaisten sairaalassa. Ettekä aavista, mitä tuo tapaus minulle merkitsee. -- Ja sitten on tämä juttu Gustin kanssa! En sure itse hänen poistumistaan, mutta minä menetin hänen kauttaan uskon -- miehuullisuuteen ja miehen voimaan, -- ja vapauteen. -- Minä näen, en osaa mitään ottaa oikealta kannalta elämässä. Olen tyhmempi kuin lapsi! Minulla ei ole oikeaa mittapuuta. En jaksa enää ryhtyä mihinkään, en luottaa kehenkään. Herra Joszi! Te olette antanut minulle monta hyvää neuvoa, ja lausunut monta totuutta. Minä pyydän, älkää heti karkoittako minua, kun olette saanut selitykseni Gustille. Minä haluaisin kysellä, -- pyydän, antakaa minulle vielä varma selitys, tahdon jotain pelastaa itselleni. Ehkä -- Te voitte auttaa minua. Kun Te sanotte: tuo on totta, tuohon voi perustella jotain, tuo pitää paikkaansa, niin uskon teitä. -- Sitten häviän ikipäiviksi teidän näköpiiristänne. Olkaa minulle suosiollinen!

Joszi oli vääntänyt naamansa kaikkein viuruimmilleen. Naama tuhansissa rypyissä ja uurteissa tirkisti hän Miladaan. Levottomana hän heilutti ruumistaan edestakaisin.

-- Luonnollisesti saatte jäädä tänne -- miten kauan vaan haluatte. Minun puolestani saatte olla vaikka koko yön. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Te voitte nukkua tuossa. -- -- Hän veti peitteen vuoteeltaan. -- -- Minä nukun tuossa. -- Hän koputti sohvaa.

Milada kumartui ja tarttui Joszin käteen. -- Hän veti kätensä pois. -- Lapsellinen tyttö, murisi hän.

-- Nyt kirjoitan heti, sanoi Milada nousten. Joszi nyökäytti päätään.

Milada kirjoitti:

Olen omasta pyynnöstäni saanut isältäsi 20,000 kruunua. Sen johdosta sitoudun tulevaisuudessa torjumaan kaikki sinun lähenemisyrityksesi ja pyydän siksi sinua, Gust, noudattamaan tätä sitoumusta meidän molempien eduksi.

Teen tämän kahdesta syystä: ensiksi voin tällä rahalla toteuttaa osan periaatteistani, jotka ovat minua lähempinä, jotka tyydyttävät minua ja määräävät toimintani voimakkaammin kuin sinä ja sinun rakkautesi koskaan olisivat voineet sen tehdä. -- Toiseksi muistan tulevaisuuttasi, joka on oleva onnekkaampi ja esteettömämpi, jos minä häviän ijäksi siitä.

Milada.

Joszi otti kirjeen ja nyökäytti päätään. -- Se ei ole deklamoiva, eikä kuiva, se on ihan paikallaan. --

Hän sulki kirjeen kuoreeseen, sulki kuoren, painoi siihen sinetin ja Milada kirjoitti sille Gustin osoitteen. -- Sitten Joszi antoi lompakostaan shekin, jonka Milada otti vastaan siihen vilkasematta ja lymytti kiireesti taskuunsa.

Joszi katsoi kelloaan. Nyt on minun pakko lähteä syömään päivällistä. -- Minä menen ruokalaani. Te voitte pyytää kunnon talonrouvani tuomaan teille ruokaa tuolta alhaalta. Sitten te voitte paneutua pitkäksenne ja nukkua makeasti tuolla sängyssä. -- Kun palaan, ovat kai silmänne kirkastuneet.

Joszi otti hattunsa ja kaappunsa.

-- Jos te haluatte lukea, löydätte kirjastoni sänkypatjojeni alta.

Sitten hän heitti hyvästit.

Iltahämärä vallitsi jo pienessä ylioppilaskamarissa. Miladan ääni oli jo aikoja sitten vaiennut, kun Joszi nousi seisomaan, -- ja kömpelöine, hapuroivine liikkeineen sytytti petroolilampun...

Sitten hän otti kuluneen kirjan taskustaan ojentaen sen Miladalle...

-- Ottakaa se, Milada: Menkää yksinäisyyteenne tuo kirja ystävänänne... "Tähtitaivas pääni päällä ja siveyslaki rinnassani" -- ne ovat Kantin ikuiset sanat, -- niitten avulla jaksaa elää elämänsä loppuun -- --

Joszi seisahtui Miladan tuolin ääreen...

-- Te tahdotte käsittää ammattihaureuden paheen olemassa-olon. Hm! -- -- --

-- Teidän ruumiinne, Milada, on itsessään jo pieni mailma. Teillä on päänkivistystä ja te menette kokeneen lääkärin luo. Hän ei kuuntele kärsimyskertomustanne. "Onko teillä ruuansulatus kunnossa?" Sitä hän kysyy... "Miten on kuukautistenne laita?"

-- Te valitatte, että rinnan alla kalvaa. "Ovatko hampaanne huonot", kysyy hän... Katsokaa, tuolla tavoin luonnontutkija käsittelee tauteja...

-- Yhteiskunnan jättiläisruumis on samallainen koneisto kuin pienoiskoossa oma ruumiinne, se taistelee alituiseen taudinsiemeniä ja loiseläjiä vastaan, joita sen onnistuu vastustaa, tahi jonka uhriksi se aika ajottain joutuu.

-- Yksi sen sairastumisilmiöitä on ammattihaureus, ja tuo tauti-ilmiö johtuu koko jonosta yhteiskunnallisia luonnottomuuksia, jotka turmelevat sen täysikuntoisen elimistön... Ammattihaureus on välttämätön meidän elämässämme ja se tulee jatkumaan niin kauan, kunnes ihmiskunta on kohonnut puhtauden huippuun, -- joka tekee rahallisen ammattihaureuden tarpeettomaksi.

-- Minä uskon tuollaisiin mahdollisuuksiin.

-- Mutta te tahdotte sitä vastustaa yksilöllistä tietä, te tahdotte harjoittaa hyväntekeväisyyttä -- pelastaa. Rakas neiti, minun täytyy lainata sanoja kirjailijalta: Tehdä hyvää on samaa kuin kiertää maallisen oikeuden kaapun itsensä ympäri ja lämmitellä itseään siinä. -- Jos te tahdotte tehdä jotain hyvää ympäristönne kurjuuden poistamiseksi, älkää tuhlatko aivojenne voimaa ryhtyen liian suuriin, laajoihin hommiin, yrittäen mullistaa yhteiskuntaa tahi panna toimeen vallankumous! Se murskaa yksilön toimintamahdollisuudet, niinkuin se särki Hornerin järjen.

-- Horner ei ollut terveellinen opastaja teille! -- Voi turmella vatsansa syömällä erikoisia ruokia; voi turmella aivonsa erityisillä aatteilla. Pienet sielut eivät saa unohtaa kaikkeuden suhdetta yksityisseikkoihin. Taivaan ja maan välillä voivat ainoastaan sankarit liikkua. Te ette voi poistaa porttoloita nykymailmasta; te voitte yhtä vähän pelastaa prostitueeratut naiset, kuin laatia yksin lakeja, jotka ovat heille suotuisia tahi ylläpitävät heidän ihmisarvonsa.

-- Te kerroitte minulle paljon lapsuutenne ajasta. Te kuvasitte minulle portonlapsen hirvittävän yksinäisyyden maksavien miesten ja maalattujen naisten keskuudessa, joista yksi kutsui itseään hänen äidikseen. -- Sellaisia lapsia on paljon. -- Menkää ja pelastakaa lapset porttoelämästä! Riistäkää ne jo elämän aamuna yhteiskuntapaheen ahnaista kynsistä! Ottakaa suojaanne turvattomat tyttölapset, jotka -- niinkuin te, kulkevat kaduilla, katsellen sen elämää suurin, tarkkaavin silmin, kerjäten ravintoa ruumiilleen ja sielulleen. Langenneita naisia ei voi enää pelastaa.

-- Mutta lapsia voitte suojella. Ne voitte kääriä kaapuunne. Teillä on kyllin rahaa. Tämä ei ole toteuttamaton haave, se ei hajoita voimianne, se ei kysy teiltä yliluonnollisia ponnistuksia. Perustakaa lapsikoti! Joka lapsen kautta, jonka otatte turviinne ja jonka kasvatatte elinvoimaiseksi ihmiseksi, olette kantanut nöyremmän uhrin sille Jumalalle, joka asuu teissä itsessänne, kuin jos teidän onnistuisi toteuttaa jokin Hornerin hullutuksista! Ettekö usko sitä itsekin?

Joszi vaikeni. Petroolilamppu, joka sauhusi pöydällä, sulki molemmat punertavaan, usvaiseen piiriinsä. -- Tuhansia tähtiä tuikki ikkunasta sisään. Taivas näytti niin läheiseltä, että olisi voinut sitä käsin koskettaa.

Siitä nurkasta, jossa Milada istui liikkumatta, käsi otsalla, kuului hänen sävyisä äänensä hiljaa kuin itsekseen.

-- Nyt käsitän elämäni oikein. En olisi voinut elääkään niin helposti monta surullista vuotta ja kestää niin monta tuntia, jotka olivat raskaat ja sisällyksettömät, jolloin minä hieroin rakkauden kauppaa rahasta, palvelin ja kumarsin herroja, jos en olisi sisimmässäni tuntenut, että tuo kaikki, vaikka se näytti elävältä, ei ollut muuta kuin kevyt piirros, jonka saattoi märin sormin pois pyyhkäistä. -- Nyt vasta huomaan, miten pintapuolinen ja varjontapainen koko kokemussarjani oli.

-- Ja kuitenkin. Siinä muodostui jo tämä alku, se uusi varma viiva, jota myöten minun piti kulkea. -- Löytääkseni sen ja oivaltaakseni sen, täytyi ensin tapahtua näin paljon. -- Kaikki tapahtumat, nuoruuteni ja Miller, Horner, Gust ja nämät tunnit teidän seurassanne olivat välttämättömiä, jotta saatoin löytää uuden urani alun. -- -- Ensi kerran käsitän tämän. -- Kiitos!

Milada nousi seisomaan ja tarttui hattuunsa. -- Juhlallinen päättäväisyys näkyi hänen ankarissa kasvoissaan.

-- On yö, sanoi Joszi, ja te menette. Noh niin, tällainen kamari ei houkuttele jäämään. -- Hän kiersi sauhuvan lampunsydämen alas.

Milada sanoi: Päinvastoin oli oloni täällä ihmeellinen. -- Kaikki oli kummallista. Mutta minun täytyy järjestää paljon. Talossa tarvitaan minut. Minua odotetaan sinne.

Hän ojensi Joszille molemmat kätensä.

-- Hyvästi!

Joszi tarttui Miladan molempiin käsiin oikealla kämmenellään ja pusersi niitä. --

-- Hyvää yötä siis! -- Vahvoin askelin astui Joszi ovea kohden.

-- On pimeää, varokaa, huusi hän Miladan jälkeen.

-- Kyllä minä näen mennä, kuului Miladan ääni vastaukseksi.

* * * * *

Pyhän Sontiaisen kunniaksi laadittu lähetyskirje ja laulu.

Miladae, reginae prostibulorum (Miladalle, prostitueerattujen valtiattarelle), kuuluisalle oppilaalleni ikuiseksi muistoksi sen omistamana, jonka kymmenen karvaista pirua vetää alas helvettiin.

Oi, terve, sinä Pyhä Sontiainen! Nyt istut ylhäällä ja versot rapakossa. On kruunu päässäsi, ja lasket kultavettä... Ha, sen teimme hyvin, teimme molemmat. Vaan älä naura minulle sun lantalinnassasi! Silloin halkeat varmaan! Varo, Sontiainen! Sa likalemmittyni sa öisen elämäni ainoinen kultatäplä. Mit' oisin ilman sinua? Elähtänyt ja kuollut ja narri... Kun kahlehtivat käteni, sitoen minut kapaloihin, niin nauran ha, ha, ha! Ma mietin, olen Luoja. Ma tuhansien, haisevien joukosta tuon löysin terveen, kallihin, ja makean kuin makein marja: Sun!

Oi, terve, Pyhä Sontiainen! Sa aurinkoinen maan mullassa oot itse päivä, elon loassa... -- Vaan varo! Ma, Luojasi, olen vaan narri... Kaikki on puolinaista, siis kuule neuvoni: Älä poistuos linnasi kammiosta! Löytyy pahoja konnia, heille sama on kaikki, perhonen tahi sontiainen, He polkevat jalallaan! Mun hulttioeloni päivä on sammunut, musta! Varo, mun Sontiaisein!

Opettajasi, johtajasi ja salatoimija Arnold Egydy Horner. kutsuttu "Lökäpöksyksi."

* * * * *

Neiti Miller oli sijoutunut asumaan pieneen vuokrahuoneeseen laitakaupungilla kuuromykän työläispariskunnan luo. Aamusta varhain iltamyöhäseen istui hän ikkunan ääressä lukien "Katoolilaisen vuorisaarnan" vanhoja vuosikertoja. Tahi sitten hän oleskeli keittiössä kurkaten kirjeentuojan perään ja yrittäen huutaen ja viuhtoen saada kuuromykän akan käsittämään, että häntä odotti jokin ihmeellinen ylennys. Miladaa, joka kävi hänen luonaan joka päivä, kiusasi hän epäilyksillä, kyselyillä ja kärsimättömillä ärähdyksillä.