Part 4

Hän ei enää mellastanut kadulla tahi pihoilla hyppien yli välimuurien; hän ei enää kulkenut ovelta ovelle kuljettaen kirjeitä postiin ja toimittaen kunkin asioita panttikonttoriin tahi muuanne. Eikä hän enää kytännyt hartain silmin tuliko kujalla miehiä vai eikö. Hänen pikku sielunsa oli tykkänään muuttunut, sen täytti nyt oppimishalu. Kovalla kiireellä koetti hän poistaa ne esteet, jotka vielä vaikeuttivat hänen täydellistä tutustumistaan kirjainten merkitykseen ja niihin ajatuksiin, joita ne kuvasivat...

Hän yritti saada selkoa sanomalehtipalasista, roskaromaanien yksityisvihoista, joita kirjasaksat pistelivät näytenumeroiksi ovesta sisään. Paksuista, kellastuneista kalentereista yhdisteli hän tuntimääriä kirjaimia vaikeasti tavuiksi ja piinasi Jankaa niin kauan, että tämän täytyi lopulta auttaa häntä yhdistämään tavut sanoiksi ja sanat lauseiksi.

Ja hän oppi sitkeän uutteruutensa avulla tuota hätää. Hänen pikku toverinsa olivat tuskin oppineet aakkoset, silloin kun hän jo rappukäytävässä tunasi paksua romaanireuhkaa, jonka hän oli saanut kerjäämällä rouva Lorinser'in rihkamakaupasta. Lukiessaan hän kuljetti pientä sormeaan rivien mukaan, jolloin harmaat silmät vakavina koettivat saada selkoa tuosta mustasta sekasotkusta... Vähän väliä hän nyppi Jankan esiliinanauhoja... Täti, mitä on "korvaus"? Täti, mitä on "synnillinen rak-ka-us"? -- ja niin edespäin. Ja Janka koetti selitellä näitä arvoituksia, mikäli hän niitä osasi, lapselle. Myös Katariina huomasi tämän ja hän purskahti nauruun, kun yht'äkkiä tapasi tuon pikku tutkijan nenä suuressa kirjassa kiinni. -- Lukutaidon saavuttaminen olikin Miladan lapsuuden ensimäinen tärkeä tapahtuma, se rajapyykki, jonka kummallekin puolen hän jakoi muistojaan, sanoen:

-- Se tapahtui ennen, kuin minä opin lukemaan...

Kotikorttelikunnan liike ja kaikki mikä siihen kuului, menetti hänestä vähitellen merkityksensä. -- Hän eli lukutaidollaan uudessa maailmassa.

Väsyneenä tottumattomasta ajatuksen vaivaamisesta ja pitkästä koulumatkasta, jota hänen täytyi kulkea kaksi kertaa päivässä, tuli hän ilta-uniseksi ja nukkui usein hellan ääreen lattialle leivänpala käteen. Janka korjasi hänet siitä kiireesti pois johonkin nurkkaseen, sillä Katariinan iltavieraat eivät kärsineet lapsia.

Kun "rouva opettajatar" eräässä kirjeellisessä huomautuksessa vaati lapselle "yöllistä eristämistä", sijoitti Janka Miladan vuoteen -- se oli olkisäkki -- asumattomaan kellarikamariin, jossa vuosia oli oleskellut vaan rottia, eräs laji, joka oli mustan ja valkoisen kirjava. Nämät tulivat hyvin uteliaina haistamaan, kuka oli tuo hiljainen, outo tulokas. Milada tavoitteli niitä leikkiäkseen niitten kanssa, -- hän lämmitteli niitä öisin peitteensä alla, ripotti niille ruuaksi valkoisia leivänmurusia, kutsui ne esiin reijistään viheltäen. Hän näytteli niille kirjojaan ja kuviaan, opetti heitä, kohteli heitä arvokkaana ja ankarana, jäljitellen "rouva opettajatarta", kertoi niille Herra Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Ja Vapahtajan ihmetyöt kaikuivat uskottavilta näitten tyhjien seinien sisällä, missä pieni tyttö saarnasi kesyille rotille, jotka ihmetellen nuuskivat toistensa kuonoja.

Kerran kuunteli Janka oven takana, -- hän ristitsi itseään kolme kertaa kuin ilmestyksen nähdessään.

Katariina kuunteli välinpitämättömänä Jankan kertomusta. Häntä harmitti tämän innostus ja ihailu, se oli kuin salaista, kiduttavaa kateutta.

-- Sinä hassuttelet tuon letukan kanssa. -- Siitä tulee samallainen kohelo kuin sinusta -- kirjatoukka ja lisäksi uskonnonhullu.

Katariinan ilonhehku oli nopeasti sammunut. Raffel'in suhde oli jo viikon jälkeen loppunut. Hän oli sanonut, että hänen kantansa ja toimintatapansa oli vain järjestelmä, jonka mukaan hän vähästä maksusta tahi ilmaiseksi hankki itselleen rahtusen harvinaista, persoonallista naisrakkautta -- ostettavilta naisilta. Muuta nautintoa ei tällainen rappeutunut raukka uskaltanut vaatia. -- Hän käytti tätä tapaa eri naisten kanssa -- ja onnistui aina, tunnusti hän. -- Tämä jäähdytti Katariinan tunnelmaa. -- Kun Raffel vielä luki iltapäivät pääksytysten runojaan ja odotti ihastusta tähän "verenpunervaan kirjallisuuteen", joksi hän sitä kutsui, niin hän raivostui, kun Katariina kuunteli hajamielisesti, jopa peräti haukotellen.

Heille tuli ero. -- Raffel etsi toisen ja Katariina jatkoi entistä ammattiaan.

Katariina, joka oli alkujaan kylmä itseensä sulkeutunut eikä sanottavasti aistillinen luonteeltaan, sopi sangen huonosti tälle alalle. Lörpöttely, hepeneet, väärennetyt, jopa oikeatkin loistokalut, ne kurjat ilonlähteet, joita varten hänen toverinsa hankkivat rahaa, eivät huvittaneet, eivät edes liikuttaneet häntä. Vaikka hän oli ylpeä ruumiinsa kauneudesta, oli hän kyllästynyt siihen, että sitä piti toisia hänelle vastenmielisiä miehiä varten koristaa ja hoidella. Myöskin hänen mielikuvituksensa oli herpautunut, jolla hän tähän asti oli vaimentanut voimakkaan itsenäisen sielunsa tuskia ja tuudittanut sen unelmiin.

Vähitellen rupesi hän aavistamaan sitä kurjuutta ja toivottomuutta, joka uhkasi häntä niinä vuosina, mitkä ahnaiden, nälkäisten, voittamattomien susien lailla ajoivat häntä takaa kuin otusta. --

Hän peitti silmänsä kädellään eikä tahtonut tulevaisuutta kuvitella, -- elää vaan nykyhetkessä, -- kuin ennen... Mutta se ei enää onnistunut.

Yhä useammin ahdisti häntä ajatus: Kahden vuoden perästä täytyy minun itse mennä miehiä hakemaan, hymyillä heille ja rakastaa heitä tavalla, mikä heitä kulloinkin miellyttää.

Viiden vuoden perästä ne eivät tahdo enää mielellään tulla kanssani. Ne tunkeilevat epäkohteliaasti ihan suuhuni ja viheltävät. Minun täytyy heitä rukoilla, tavoitellen tyhjää ilmaa, niinkuin nyt monet muut.

Ja kymmenen vuoden perästä? Siiloin olen minä vanha ja luuvaloinen. Kasvoni ovat kurttuiset ja minulla on värjätty tukka. Minä asun laitakaupungilla. Minä tunkeilen itse miesten syliin istumaan, minä saan ryypyn heiltä, jos he ovat hyvällä tuulella. Ja illallistani saan hakea kapakasta kapakkaan.

Hän hautautui äärimmäistä surua ahnehtivana näihin kuvitteluihin. Hän näki itsensä jo rappeutuneena ja hävyttömänä kuljeksimassa kujilla niinkuin unkaritar tahi Kukkas-Liisa, joka asui mamma Zimmermannln luona.

Salaa hän tarkasteli ruumistaan ja kasvojaan, oliko niissä jo rappeutumisen oireita tahi löytyikö hänen tukassaan harmaita karvoja tahi oliko poskissa niitä hirveitä sinertäviä äkämiä, joita saa huonosta poskimaalista ja mädästä verestä ja jotka eivät koskaan parane eivätkä siliä. -- Hän hieroi kiinteitä punervia poskipäitään, koettaen olivatko ne jo veltostuneet ja rosoiset.

Kuolemantunne heräsi hänessä usein.

Ei hän pelännyt itse kuolemaa, -- vaan sitä elämää, joka hitaasti ja tuottaen odotuksen hirveätä kiusaantumista vuosi vuodelta rautaisin kynsin alituiseen ja säälimättä repi hänen ruumistaan. -- Ennenkuin kuolema tulee, täytyy minun elää ja katsella, miten loppu lähenee...

Milloin se tulee? Hänessä oli vielä niin paljon elinvoimaa... Toisinaan hän oli aivan kuin vimmattu, puhui pilaa, nauroi, joi, tanssi, koristi itseään ja etsi seuraa. Ja tuo kaikki oli kerran katoova, toinen tunne toisensa jälkeen lamautuisi -- loppuisi... Halu juoda, peilata itseään, pukeutua silkkiin, hakkailla miehiä ja kostaa viettelijälleen -- oliko se häviävä, ennenkuin hän kuoli. -- Käänny Katariina, käänny, kuului ääni hänessä... Luovu tästä elämästä, tee luja päätös. Sinä hukut muuten...

Hän pusersi ohimoitaan käsillään, koetti karkottaa niitä ajatuksia, -- jotka kuin kirotut muistuttivat hänelle kurjuutta ja kuolemaa, -- haki uutta seuraa, jutteli tuttaviensa kanssa viikottain Jumalasta ja sielunsa autuudesta, koetti tehdä parannusta ja kuvitteli olevansa katuva ja herännyt.

Se miellytti häntä vähän aikaa. Miesten hommat tuottivat hänelle lohdutusta. Muuan ylioppilas hankki hänelle kirjoja ja tiedonantoja parannuskodista Berliinissä. Katariina lähetti jo sinne kirjallisen hakemuksenkin. Mutta ollessaan hetkellisesti kauhean epätoivoisalla päällä, heitti hän koko tuuman sikseen ja meni sellaisiin huvittelupaikkoihin, joihin paremmat prostitueeratutkaan eivät kehdanneet mennä.

Sieltä hän sai paljon rahaa. Esiintyi myös kerran eräässä pörssihuijarien seurassa, vaan juuri kun hän oli näyttämöllä, sai hän kouristuskohtauksen. Tapaus herätti suurta huomiota. Asia olisi joutunut viranomaisten käsiin, ell'ei muuan mahtava osaanottaja olisi painanut asiaa villasella.

Katariina palasi entiseen elämäänsä, -- aina ja auttamattomasti vaivasi häntä jokin mielen levottomuus, joka saattoi hänen tekemään kaikenlaisia äärimäisyyksiä ja panemaan toimeen kauheita kohtauksia. -- Syynä tähän oli se, että Katariina oli menettänyt uskonsa siihen, että voisi kerran katkerasti kostaa elämänsä murskaajalle.

Kaukana, monien peninkulmien matkan päässä komealla tilallaan asui hän -- viettelijä -- yhteiskunnallisesti varmassa asemassa ja hyvissä varoissa, nauraen heleästi, niinkuin ainoastaan huoleton ja vahva ihminen voi nauraa. Ja Katariinan syvä, tappava lankeemus ei pimittänyt sitä auringonkirkasta ilmaa, jota tuo konna hengitti. Harkitsevana, kylmäjärkisenä ja voitonvarmana oli Katariina kuvitellut voivansa hänet masentaa. Se älli oli häneen iskenyt kuin rautakourin... Huku, vaan vie mukaasi niin paljon kuin voit, siten loukkaat pahimmin tuon ylpeän manttalimiehen mielen, -- tuon hoviherran, -- "prinssin", joksi häntä hänen alustalaisensa kutsuvat... Luisukoon rapakkoon hänen lapsensa, sisarentyttärensä ja rakastettunsa. -- Sellaisilla lyönneillä isketään hänenkin suontaan.

Ohoo, -- Katariina muisti tuon jääkylmän vihan, joka tuiski viettelijän sinisistä silmistä. Yöt ja päivät hän kai kurotti pimeässä yksinäisyydessään käsivartensa Jankan ja pienen lapsensa perään, -- mutta päivin hänen otsansa oli sileä ja kasvot ilmaisivat ylpeyttä ja kylläistä tyytyväisyyttä, ja ne ihmiselukat siellä tervehtivät nöyrinä, kun hän kulki ohi. Ja kuitenkin oli hän kerran nähnyt tuon miehen masentuneena. Se tapahtui silloin, kun hän oli lähettänyt pois sanantuojan, joka vaati isälle tyttären. Hänen lapsensa, -- sanoi Jumalan asianajaja röyhkeänä ja mulkoili silmillään taivasta kohden.

Lähettiläällä oli jotain kilisevää kädessään... Ha, ha, ha, rahaa hän tarjosi -- tuo koira. Paljon rahaa hän tarjosi sekä mökinkin tuolla Böhmissä Jankalle, -- kuuluisi siihen vähän peltoa ja puutarhaakin... Pappi maiskutti suutaan ylen tyytyväisenä. Mutta Katariina vastasi: En suostu -- joka tapauksessa -- en. Lapsi on minun ja sillä hyvä! Ilman toraa ja ivaa hän osotti hänelle oven. Janka rukoili silmillään kuin kipeä kissa. -- Ei, sanoi Katariina uudelleen ja siihen se asia päättyi. -- Oliko tuo sattunut viettelijän sydämeen? Oliko se? Hän koetti udella sieltä kotoapäin... Hän urkki sen Jankan kasvoista... Hän aukasi kirjeet, joita Janka sai sieltä ja joita hän sinne lähetti. Rakastiko isä lastaan veren voimalla? Rakasti. -- Hyvä! -- Nyt sen piti vaipua kurjuuteen. Tuhansin suruin piti isän kärsiä lapsensa tähden, niinkuin Katariina oli saanut kärsiä sen isän tähden.

Varroppas, talonpoikaissuuruus, kun sisarentyttäresi tuodaan kotiin ruununkyydillä. Odota, prinssi, kunnes kylänpojat ja veijarit juoksentelevat vangitun irtolaisen jälestä aina kartanosi portille asti! Silloin sinä etsit revolveriasi, joka sinulla on aina vyötäisilläsi! "Ammu hänet, koira!" Katariinan silmät säkenöivät. "Tapa se, mikä sinulla enää on jälellä!"

Tuntikaupalla saattoi Katariina näin haaveilla ja pikkuseikkoihin asti kuvitella tätä kotiinpalaamista. Pää painuneena patjaan hän näki ihan kuin ilmielävänä nämät jännittävät kohtaukset ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Hän iloitsi siitä, että hänen vihansa oli vielä näin vahva ja ihan kuin mielikuvituksen liekillä poltti kostonsa uhrin.

Mutta vähitellen sammui tämä hehku siinä epäsiveellisyyden liejussa, jossa hän eli.

Taistelu leivästä, jota hänen täytyi kadulta etsiä teeskennellysti nauraen, ja rakastaen, jota teennäisyyttä seurasi avuton velttous, jota hänen täytyi valhekuvilla poistaa, tämä kaikki turmeli tämän jalon luonteen viimeiset hyveen jäännökset. Yhä mahdottomammaksi kävi hänen toimintansa -- yhä arvottomammaksi muuttui kostonhalu ja viha, -- menneisyys hukkui sakeaan usvaan, -- se särkyi kuin kehys, joka ympäröi epäselvää kuvaa, missä näkyi vaan räikeitä täpliä pettäen värisokean silmät.

Kun Milada täytti yksitoista vuotta päästyään kolmannen luokan alempaan osastoon, alkoi kujalla uudistusten ja mullistusten aika, joka uhkasi tulla etupäässä Punatalon asukkaille vaikeaksi. Suuria seurauksia johtui vähistä syistä. Katu laskettiin kivillä, oikein sileillä laatoilla. Kadun molemmin puolin laitettiin hyvä käytävä ja lopuksi sille pystytettiin katulyhty, joka valoisana ja uutena ihan himmensi Punatalon lyhdyn valon, mikä tähän saakka oli yksin tuikkinut ympäröivässä pimeydessä. Ja vihdoin! Mustaan kiilloitettuun tauluun maalattiin valkoisilla kirjaimilla "Punatalokatu." Siksi tämä nimetön kuja näkyi lopuksi ristityn virallisesti. Tämä kaikki oli järjestyksenmukaista ja herätti yleensä asujaimissa tyytyväisyyttä päivän tapahtumiin. Rouva Lorinser sammutti heti sauhuavan petroleumilamppunsa, kun uusi katulyhty oli pystytetty, sillä se oli juuri hänen puotinsa kohdalla. -- Tätä hän piti vielä viranomaisten hyväksymisenä siitä, että hän oli kujan pääjehu.

Mutta näitten hyvien uudistusten kera tuli huonojakin. Näytti siltä, kuin olisivat kaikki siveyspoliisit ja terveyslautakunnan jäsenet tehneet salaliiton tätä kujaa vastaan, sillä joka paikkaan ja soppeen ilmestyi säädöksiä, tiedonantoja, sakkomääräyksiä ja lakipykäliä. Niitten kintereillä tuli työmiehiä lapiot ja kuokat kourassa. Maat kaivettiin, silitettiin, sille levitettiin valkoista hiekkaa, vesi- ja likaviemäriputket tarkastettiin, katuojat laitettiin kuntoon. Ja tämä viranomaisten nuuskiminen ja naputtaminen, joka ulottui pihojen salaisimpiin kolkkiin ja kellareihin, ei näyttänyt koskaan loppuvan. Talonomistajat ja talonmiehet saivat tarkkoja ohjeita. Kaikenlaiset johdot piti pitää hyvässä kunnossa. Jätteitä ei saanut enää heittää kadulle. Joka aamu tulivat kolisten pääkadulta suuret kansipäälliset kopparattaat, -- ja suurella vaivalla saatiin nuo laiskat ja huolimattomat naiset suosiolla tuomaan täysinäiset likaämpärinsä tahi kuotokeppunsa virnistävälle ajurille, joka hypisteli heidän avohiuksiaan. Rouva Lorinserin hieno nenä haistoi ruutia ja hän rupesi mutisemaan takaapäin äänekkäästi selitellen asioitaan.

Nuo monet oudot silmät eivät ennustaneet hyvää punatalokujalaisille. Hän aavisti, että nyt oli ilmestynyt sinne mahti, joka oli suurempi kuin hänen oma valtansa ja jota ei voinut yksityistä tietä masentaa.

Kerran hän sai sangen töykeän muistutuksen siitä, että hän purki roskalaatikkonsa sairaalamuurin taa. Senjälkeen hän vakuutti, sille joka kuulla halusi, että nämät uudenaikaiset "jutut ja kommervenkit" ovat keksityt köyhien ihmisten kiusaksi, jotta heidän kiperä elämänsä tulisi yhä kiperämmäksi. -- Muuten -- hän pani kätensä puuskaan -- kyllä hän tietää keinon, millä nämät "marakatinkonstit" kujalla loppuvat: Me voisimme tehdä niin tahi näin -- kyllä livistäisivät. -- Totta on, sanoivat aina kaikki kunnioituksella yleisen rauhan säilyttämiseksi. -- Mutta Lorinser sai pian kokea, että maallisella mahdilla on rajansa.

"Hänen poliisinsa" kohotti olkapäitään ja sanoi, että se kuului yleiseen kaupungin järjestykseen eikä kuulu siviilipoliisille.

Mutta jos se olisi päättynyt tähän! Nyt ruvettiin tekemään suursiivousta asujainten kesken. Talonisännät, vuokralaiset ja huonevieraat kutsuttiin peloksi poliisikamariin. Niiltä kysyttiin passia, työkirjaa, poliisilappuja, lääkärintodistusta, sanalla sanoen tämä oli perinpohjainen selvittelypakko.

Melkein joka emäntä sai sakkoa.

-- Piru teidät periköön! Kuka on antanut teille tähän asti luvan pitää luonanne laitonta tavaraa?! -- Zimmermann, Elisabeth, oletteko ilmoittaneet poliisikamariin vuokralaisenne? Maksatteko niistä veroja?

-- Hyvä herra komisarius, korkea oikeus -- ulvoi syytetty naikkonen.

-- Kita kiinni! Järjestystä pitää olla. -- Kyllä minä teitä opetan, senkin hutsut, pitämään kuusi kappaletta yhdessä lävessä!

Yleinen villi vinkuna ja lentäminen alkoi tyttöjen kesken.

-- He eivät muuta pois, -- he maksoivat henkirahansa säännöllisesti. -- Ja miksi nyt muutettiin säännöt? -- Missä he ennen olivat asuneet, oli heitä ollut vähintään näin monta yhdessä huoneessa. Toinen tuli, toinen meni, emännät kiskoivat niin paljo kuin vaan voivat. -- Eikö enää ole olemassa oikeudentuntoa maailmassa? -- muristiin.

Mutta kaikki vaikenivat kuin muurit, kun heille näytettiin muuan rikoslainpykälä ja asia selitettiin puhtaalla äidinkielellä.

Joukkokortteeraaminen kiellettiin ja tytöt ajettiin kadulle.

-- Mihin me pääsemme asumaan, itkivät tytöt.

Viranomaiset kohottivat olkapäitään.

-- Hankkikaa itsellenne passi kotipaikoiltanne. Ilmoittautukaa sitten uudelleen poliisikamariin! -- Se on lain vaatimus, -- toisin emme saa toimia.

Tytöille annettiin kahdenkymmenenneljän tunnin armahdusaika -- se oli sangen niukka, -- ja kun se oli päättynyt, alkoi sama itku ja rukoileminen.

Suurin osa tytöistä oli velkaa emännilleen, jotta heidän täytyi jättää tavaransa pantiksi.

Jumala siunatkoon! Sai lähteä kadulle melkein alastomana. Parasta oli mennä mereen.

Ei auttanut. Muuttolinnut olivat joutuneet verkkoon. Niitä oli tarpeeksi höyhennetty. Nyt ne ajettiin ulos kylmään avaruuteen, vapisevin siivin ja tutisevin nokin. Kolkko oli talven aurinko.

Monet tytöistä eivät lähteneet suosiolla. Kolme poliisia tarvittiin ennenkuin kukin lähti kadulle.

Poliisit toimittivat tehtävänsä aivan tyynesti, ilman turhaa raakuutta, koko virkansa itseymmärrettävällä ylivallalla.

Siitä huolimatta sukeutui hurjia kohtauksia tyttöjen kanssa, haukuttiin ja ihmisiä kasaantui. Melu laajeni aina pääkadulle asti.

Punatalokadulle jäi yksi poliisi passiin. Hän valvoi tavaroitten kuljettamista Lorinserin rihkamakaupasta. Siihen kertyi sakki katupoikia hypistellen esineitä arveluttavalla tarkoituksella. Ostajat, kaksi harmaata, kuivaa juutalaista rähisivät niitten kanssa. Lorinser katseli tylsin kasvoin tätä kamaa, joka säkeissä kuljetettiin ikiajoiksi pois.

-- Teillä ei ole maistraatin lupaa pitää rihkamakauppaa, -- oli poliisikamarissa sanottu, ja sen sanoessaan oli komisarius ollut niin villin näköinen ja takonut niin hurjasti pöytää, että rouva Lorinser kauhuissaan tunnusti syntinsä.

Hänen täytyi sulkea liikkeensä ja se myytiin viranomaisten pakosta polkuhinnasta huutokaupalla.

-- Laupias Jumala, taivaallinen isä! -- Rouva Lorinser katsahti talon ikkunoihin, jotka olivat täynnään naisten naamoja, jotka puoleksi säälien, puoleksi vahingoniloisina kurkistivat alas.

-- Tämäpä on vasta ollut -- saakelin sähläämistä tämä, -- sanoi toinen poliisi toiselle puol'ääneen mutta niin kovaan, että Lorinser sen kuuli ja kääntyi heitä kohden.

-- Se on synti ja häpeä, että te näin saatatte konkurssiin köyhän ihmisen. Mitä kunnon kansalainen on rehellisesti koonnut...

-- Mitäs tekee, -- väitti poliisi hyvänsuopeasti, -- pitää noudattaa järjestystä! -- Tätä porsaanpahnaa on jo kyllin kauan siedetty, -- mitä merkitsisi kaupunginhallitus, jos ei se nurkkia puhdistaisi! -- Ja turhaa on teidän kapinoida.

Myöskin Punataloa nuuskittiin.

Mutta sen kimppuun ei päästy niin hyvin kuin muitten talojen laita oli ollut. -- Lorinserin "ystävät" olivat häntä varoittaneet. Hän oli ehtinyt hankkia itselleen tyttöjä, joilla oli virheettömät paperit. Kaikissa tapauksissa karkoitettiin unkaritar, Helena Marsner ja nuo kaksi vajavaltaista sisarta Ressel, koska heillä oli vaillinaiset, vieläpä epäilyttävät paperit. Unkaritar tuli juoppohulluksi, sai kouristuskohtauksen kadulla ja vietiin kunnan rattailla työhuoneeseen.

Katariinalla ja Jankalla olivat oikeat paperit. He saivat jäädä asumaan. Katariina näytti kunnollisuutensa todisteeksi viikkoisen lääkärintarkastuksen todistukset, seikka, jota ei poliisi enää toivonut näkevänsä tällä kujapahasella.

Virkailija taputti Katariinaa suopeasti tissuille ja sanoi:

-- Te olette hyvä tyttö.

Sitten alkoi taas rauhan aikakausi. Tyhjiksi puhdistetut kraalit täytettiin taas tuoreella uudella tavaralla. Nuoria, elämänhaluisia tyttöjä paperit paremmassa kunnossa tuli taas emäntien luo asumaan huolettomina ja iloisina. Se saattoi tapahtua siksi, että emännät nyt olivat suostuneet maksamaan kunnalle jonkinlaista veroa siitä, että saivat pitää "kortterilaisia."

Lyhyesti sanoen, kujan elämässä ei tapahtunut muuta muutosta kuin se, että siinä riippui nimitaulu, sitä valaisi uusi katulyhty ja että rouva Lorinserin lafka oli kiinni -- sekä että tyttöjen täytyi maksaa "köyhtyneille, vanhoille emännille" 40 prosenttia enemmän kortteeristaan ja ruuastaan kuin ennen. -- Se johtui "kirottujen kunnallisverojen ja kansalaisvelvollisuuksien lisätystä taakasta", jota emännät eivät voineet enää kantaa samoilla tuloilla kuin ennen, niinkuin he asian selittivät neideilleen.

Mutta he lisäsivät lohduttaen. -- Nyt ei tarvitse enää pelätä luonnotonta kilpailua. Rikkaat naiset eivät enää voineet lymytä täällä ja turmella markkinoita... Turhanpäinen huvittelu on tehty poliisin tarkastuksen kautta mahdottomaksi... Täällä ei voi asua muita kuin kunnollisia prostitueerattuja...

Näin olivat olosuhteet kypsät viimeiselle hyökkäykselle, joka tapahtui kuin pommi olisi räjähtänyt tällä rauhallisella kujalla. Punatalo myytiin ja se muutettiin hienoksi uudenaikaiseksi porttolaksi oikein suurliikkeen kannalle. Sen sai aikaan talon uusi omistaja, eräs rouva Goldscheider.

Koko kuja leimahti ilmikapinaan. Se koski koko asutuksen olemassaoloa. -- Levottomuus ja epätoivo oli vallannut kaikkien mielet. -- Jessus! Punatalokujalle perustetaan bordelli! -- Noh, nyt saivat kaikki luvan livistää. Nyt oli yksityisen pikkuliikkeen aika loppunut... Tämä suuripiirteinen porttolayritys teki kaiken kilpailun mahdottomaksi... Kenellä oli onni päästä palvelukseen porttolaan, se kyllä pelasti nahkansa. Mutta muut...

Lorinser osasi kertoa yliluonnollisia asioita tuosta tapahtumasta. Uusi armollinen talonomistajarouva oli kutsunut hänet luokseen ja antanut ohjeita, joista hän ei uskalla puhua. -- Ei, ei mitenkään...

Kyllä se vielä kerran selvenee kaikille. -- Yhden päätotuuden hän tiesi julistaa vastalausetta paneville tytöille:

-- Kauppasopimus purkaa entiset vuokrasopimukset.

Taas oli siis pakko lähteä kilometritehtaalle!... Taas oli ruununsarka edessä... nyt kun liike kävi parhain! Olihan juuri ollut pakko maksaa runsaat käsirahat porttivahtirouvalle saadakseen vuokrata huoneen Punatalosta. Oi hyvä Jumala! Sinne ne menivät! Eikä keskellä kuukautta löydä huoneita! Kaupungissa oli huoneitten puute. Ei nurkkaustakaan saanut edes käteisellä rahalla. Kun juuri oli hankkinut itselleen hyvät makuuvaatteet ja muita kalliita liikevälineitä, täytyi muuttaa laitakaupungille vuokralaisilla täytettyyn kahden guldenin huonekolkkaan kuollakseen nälkään ja kurjuuteen. -- Huuh!

Entinen iloinen löpötys ja naurunholotus vaikeni talossa. Tytöt kuljeskelivat siellä apein mielin ja itkien ja valittivat öisille ystävilleen vaivojaan.

Katariinankin valkoisessa otsassa oli uurre. Pitikö hänenkin lähteä vaeltamaan, nyt juuri, kun elämä oli vakiintunut! Hyi saatana!

-- Ja mihin hän menisi? Hän ei sietänyt huonekumppaneita, ei vieraita huonekaluja... Hän ei tahtonut jälleen mukautua uusiin oloihin, eikä taas itseään kaunistaa valloittaakseen uusia kundeja! --

Janka istui puukasalla veistellen tikkuja. Se oli hänen lempityönsä. Hän teki tikut kovin hennoiksi ja Milada, joka istui kyykyssä lattialla, kokosi ne tasaisiksi kimpuiksi, -- sammuvan hellanhiilloksen valaistessa heidän kasvojaan kodikkaalla punertavalla valollaan.

-- Niin, -- mihin me muutamme, -- huokasi Janka. He tahtovat ajaa kaikki ihmiset kadulle, Jo mamma Zimmermannin luona saavat tytöt maksaa 15 guldenia päivässä vaan yösijasta. Yksityisessä huoneessa ei enää kannata liikettä harjoittaa tällä kujalla.

-- Tällä kujalla -- vastasi Katariina myrtyneenä ja hyljeksien. Hetken kuluttua hän sanoi ripeästi: