Part 38

-- Voi, Mila kulta! Sinähän kasaat herra ties mitä tehtäviä näiden kahden viikon ajaksi, sanoi Gust, vääntäen käsiään. -- Sinä hankit Millerille nunna-oikeuden, myyt liikkeen, pelastat Fannin, ja puutut vielä tuohon kirjavaan juttuun! Saat nähdä, että meidän matkastamme ei tule mitään ja Joszi hakee jo huoneustoa.

Milada vastasi: Kyllä kaikki vielä selvenee, Gust. Vaikein on jo voitettu. Miller on mennyt tänään syntejään tunnustamaan. Huomenna allekirjoittaa hän lahjakirjan. Mutta minun täytyy se ensin laatia. En voi jättää sitä omalletunnolleni. Etkö sinä ole minulle kiltti? Jospa voisin tietää, miten tuon miehen musertaisin. -- Jos hän vaan on jotain väärentänyt, ja se voidaan todistaa, niin paha hänet perii.

-- Onko se nyt todistettua, että tyttö puhuu totta?

-- Aivan. Minä takaan. -- Ehkä Sucher voitaisiin viisaasti saada satimeen. -- Jos Treulich tahi parooni saa asian ajettavakseen, niin ne jo antaisivat muistutuksen yksityisestä kunnianhimosta. -- Ja entäs! Nyt kun olen vapaa liikkeestä, ei minun tarvitse enää pelätä poliisivirkamiesten suuttumusta.

-- Mitenkä Sucheria täytyy välttää?

-- Sucher on liitossa Fischerin kanssa.

-- Kauniita veljiä! Mitenkä kauppa sujuu Spizzarin kanssa?

-- Mainiosti! Hän maksaa käteisesti -- minulle, Kesslerille ja neidille.

Vaiti-olo.

-- Gust, etkö tahtoisi kuunnella tyttöä.

Gust puhdisti kurkkuaan... Voisinhan tuota! Minä luulen, että olet vähän puolueellinen.

Milada katsoi rukoillen Gustiin.

-- Mutta jos sinä selvittäisit asian, sanoi Milada arastellen...

Gust hymyili ivallisesti. Taas hän saattoi näyttää pitkää nenää Joszille. --

Hän nyppi englantilaiseen kuosiin leikattuja viiksiään ja sanoi ääneen: -- Jumala varjelkoon! En voi tehdä mitään. -- Juttu on pöyristyttävä, mutta en minä siihen liisteriin sormiani pistä.

Milada rypisti hiukan otsaansa. -- Onko sinulla syytä kieltäytyä?

-- Muun muassa olen luvannut sen Joszille, tunnusti Gust vitkastellen.

-- Hänelle? Hän näytti minusta toisenlaiselta. Hän tuntui kovin vapaamieliseltä ja vailla ennakkoluuloja.

Gust hymyili ivallisesti. -- Erehdyt. -- Joszi on hallitusmielisin ihminen, minkä tunnen. Muuten tunnustan, että Joszilla on oma kokemuksensa.

-- Vai tekevätkö kokemukset meidät ahdasmielisiksi? Eivätkö juuri kokemukset revi niitä rajoituksia rikki, jotka eroittavat ihmisen ihmisestä? Minulle on ainakin niin tapahtunut. Eikö se ole sinusta, Gust, vähän itserakas teko asettua kokemustensa tuomariksi?

Gust nipisti rikki paperossinpätkänsä, sanoen: Kuule, Miia, sinä olet liian haavekas. Me emme ole syntyneet sankareiksi.

-- Voi, Gust, sanoi Milada lämpimästi, läheten Gustia, näin sinut Fannin vuoteen ääressä, minä näin, miten sidoit haavan ja hoidit sitä inhoomatta.

-- Olenhan lääkäri, väitti Gust nopeasti.

-- Mutta sinä iloitsit siitä, että se parani. -- Eikö totta? Sinä tahdoit auttaa. Älä ota lääkäritehtävääsi, Gust, liian ahtaalta kannalta!

Gust tarttui Miladan käsiin, pidättäen häntä. -- Jos en tietäisi, että me kuuden viikon kuluttua emme enää ole näillä mailla halmeilla, en suostuisi pyyntöösi.

Milada katsoi Gustiin loistavin silmin. -- Ja kun me kerran olemme siellä, voimmeko me unohtaa nämät onnettomat olennot? Voimmeko, kuules? -- Sinä ja minäkö?

-- Jospa kerran vaan olisimme siellä, sanoi hän apealla mielellä, nousten seisomaan.

Gust ei ollut toiminnan mies. Mutta koska Milada nykyään antoi niin paljon perään, oli hänenkin velvollisuutensa suostua johonkin.

-- Tahdotko kuunnella Loloa?

-- Voisinhan tuota. -- Ja Gust istui tuolilleen, naamassa surkean kärsivä ilme.

Hetken kuluttua tuli Lolo huoneeseen, katseli harhailevin, itkevin silmin ympärilleen ja kertoi vielä juurtajaksoin elämäntarinansa, -- jolloin Milada keskeytti hänet lyhyillä, tiukoilla kysymyksillä, joihinka vastaten Lolo sai paremman tilaisuuden selvittämään asemansa. Hyvin tarkkaan Milada kyseli hänen vanhempiensa kannasta tässä asiassa. Voisiko Lolo kuvitella, että vanhemmat olisivat tänlaiseen suostuneet. --

Silloin Lolo nosti käsivartensa, huutaen: Ei suinkaan, ennen isä ampuisi itsensä.

Milada ja Gust vaihtoivat katseen. Ennenkuin he molemmat ehtivät sitä estää, polvistui Lolo Gustin eteen rukoillen kyynelten valuessa poskille, niin että Gust äkkinäisessä mielenliikutuksessa sanoi: -- Hänen täytyy päästä vapaaksi kaikissa tapauksissa, Mila. Me lähetämme hänet takaisin Pragiin. -- Mutta tuon Fischer koiran pitää saada selkäänsä, -- niin että hän muistaa sen kaikkina aikoinaan.

Ja Gust vaipui syvään hiljaisuuteen, polttaen uhkaavan uurteisella otsalla paperossin paperossin perästä.

* * * * *

Virheettömästi puettuna, kaikkein kepein panamahattu otsaan painettuna tuli Gust eräänä edelläpuolenpäivän tuntina keisarillis-kuninkaallisen poliisiviraston toiseen osastoon pyytäen jotensakin ylevämielisellä äänellä saada puhutella poliisikomisariusta tohtori Treulichia.

Itse pohjaltaan hän oli kovin tyyni ja hyvällä tuulella. -- Ennen kaikkea Joszi oli aasi. Tehdä asia tällaisesta tahi tämäntapaisesta seikasta! Sehän oli naurettavaa! Hän ilmoittaisi vaan yksinkertaisesti asian asianomaisille viranomaisille -- ei muuta. -- Hyvää oli, että hän yleensä jo toimi vähän Joszin selän takana. -- Silloin saattoi aivan yrittämättä hänet masentaa ja hiushienosti todistaa asiansa oikeaksi. -- Tuo ja tuo ja tuo sinun väitteesi, rakas veli, ei pidä oikein paikkaansa. -- Ja piti hänen nyt turvautua oikeudenmukaisuuteenkin. -- Kaikkein lainkuuliaisimman alamaisen velvollisuus on nousta mielivaltaa ja tiranniutta vastaan, oli Benno enokin sanonut. -- Nyt siis perhe-aatteet saivat hänestä tänään tukea.

Sill'aikaa söi Sucher päivällistä. -- Minkä laatuinen oli herran asia? -- Hän ei ollut utelias, varjelkoon Luoja! Mutta on ollut tapana, että herra hallitusneuvos mielellään ottaa asiat jo valmiiksi lajiteltuina käsiteltävikseen...

Gust katseli Sucheria kiireestä kantapäähän. -- Kuulkaa, herra Sucher, saanko puhutella herra komisariusta -- vai enkö? Antakaa tämä hänelle! -- Gust veti esiin nimikorttinsa.

Pirullisesti nauraen otti Sucher sen vastaan. Lyhyin virka-askelin meni hän läpi kanslian aukaisten varovaisesti sivu-oven, minkä takana tohtori Treulich istui haukotellen lehti kourassa. Sucher kutsui Gustia silmäiniskulla. -- Tuntemattomassa asiassa, ilmoitti Sucher komisariukselle katsoen hakijan ohi sellaisella katseella, että tämä löi oven kiinni ihan hänen nenänsä edessä.

-- Nimeni on Gust Brenner.

-- Millä voin teitä palvella?

-- Suonette kai, että minä ryhdyn kertomaan näin in medias res (heti ilman johdantoa), sanoi Gust, kumartuen hieman, ruveten viipymättä hyvin järjestetyssä puheessa tekemään paremmin selkoa Lolon sekavasta elämän tarinasta, kuin Lolo oli osannut tehdä sen itse, välttäen viisaasti väsyttäviä yksityiskohtia aina iskien vaan asian ytimeen.

Komisarius kuunteli tarkkana, keskeyttäen silloin tällöin ja merkitsi kaikki vastaukset edessään oleville paperiliuskoille.

Gust tunsi tyydyttävän itsetietoisesti, että hänen asiansa otettiin täällä vakavalta kannalta ja huomasi, että hän rupesi puhumaan yhä sujuvammin ja vakuuttavammin. -- Vihdoin hän pääsi loppuun.

-- Suokaa anteeksi, herra Brenner, kuinka pitkä aika on kulunut epäillyn varkauden jälkeen, tarkoitan sen huomaamisesta omistajattaren puolesta tähän päivään saakka?

-- Noin -- en voi täsmälleen määritellä, -- mutta luulen siitä kuluneen noin neljä, ehkä kuusi viikkoa.

-- Jaha! Se on aivan edullista. Se miellyttää minua. Olkaa hyvä ja vartokaa vielä. Tuo asiakirjaväärennysasia -- komisarius raappi kynävarrellaan korvantaustaan. -- Se on itse asiassa herra hallitusneuvoksen käsittelyn alainen. -- Meillä on ankara säädäntö siitä, että pitää ilmoittaa sellaiset asiat heti tuonne ylös. Minä laadin siitä vaan pöytäkirjan ja pyydän saada tietää teidän nimenne, säätynne, --

-- Minunko?

-- Niin se on vaan muoto-asia, sanoi tohtori Treulich kirjoittaen paperille vastaukset tehtyihin kysymyksiinsä laatien puoliääneen pöytäkirjan. -- Olkaa hyvä ja allekirjoittakaa. -- Noin. Kiitos, tyttöä minä kuulustelen näinä päivinä. -- Minähän tunnen talon tarkastusmatkoiltani, Goldscheiderin salissa ei ole vielä mitään sopimatonta tapahtunut. -- Mutta kyllä kaikissa tuollaisissa laitoksissa valehdellaan ja vaikeroidaan.

-- Mutta minusta tässä tuntuu ilmenevän tosi-epäkohta, sanoi Gust kylmäkiskoisesti.

-- Tietysti, tietysti, kiirehti lihava komisarius sanomaan, joka oli tälle luonaan kävijälle kiitollinen siitä, että hän soi vähän vaihtelua tähän tukahuttavan kuolettavaan heinäkuun helteeseen, muuten herra Brenner ei olisi asiaan puuttunut. -- Minusta tekonne on meidän kesken sanottu, -- komisarius hillitsi äänensä, -- aivan paikallaan, -- kun vielä lisäksi sellaiset henkilöt, kuin te, ryhtyvät siihen pelotta, -- koska laki ei voi aina suoda riittävää suojaa tällaisissa asioissa. -- Järjestelmässä on vikoja, sitä emme voi kieltää.

-- Eikö totta, herra komisarius, sanoi Gust säihkyvänä. Jospa vaan kaikki valitukset tulisivat teidän huostaanne! Teissä on inhimillisyyttä.

-- Ei ole, minä vaan tulen huomanneeksi, sanoi Treulich väistäen.

-- Ei, herra tohtori, ilman mairittelua, minä kuvittelin vastaanottonne aivan toisenlaiseksi. -- Mutta onneksi! -- Poistun täältä vapautuneena yhdestäkin ennakkoluulosta. -- Te olette ihminen! -- Kun on omannut kyllin rohkeutta astua noitten kynnysten yli... Gust heitti merkitsevän silmäyksen kansliaan päin.

Tohtori vastasi luoden samallaisen kuvaavan katseen ylöspäin kaikkein pyhimpään paikkaan päin.

-- Niin nähkääs, oppiveli, alkoi hän hyvänsuopeasti, joka viralla on varjo- ja valopuolensa. Oi onnekas se, joka vielä istuu oppipöydän ääressä, kuin Te. -- Komisarius siveli ohutta tukkaansa.

-- Minä en pyri sieltä kiireellä pois, herra komisarius, nauroi Gust iloisesti, -- minä en ole hituistakaan kunnianhimoinen.

Ja nyt kävi selville, että tohtori Treulich oikeastaan tunsi Gustav Brennerin. Hänhän oli keisarillisen neuvoksen rautakauppias Brennerin poika, -- niin -- todellakin! -- Hän, -- Treulich, oli Frankilaisen osakunnan jäsen, ja eräässä Teutoburger osakunnan juhlassa oli Gust, -- oh, hän muisti sen vielä hyvin, pitänyt jyrisevän puheen. -- Se puhe oli ollut innostava ja jyrkkä.

Molemmat herrat pudistivat vielä kerran kättä. Gust aukasi kultaisen paperossikotelonsa... Kylläpä Miladan silmät nyt suurenisivat, ajatteli hän, tällaista hän ei olisi voinut kuvitellakkaan. -- -- Ja nyt hän iloitsi sisimmässään tästä pelastushommastaan.

Puhuttiin yhtä ja toista hyvin laimeasta osaanotosta osakunta-elämään, korkean "Lotringian" kolmesta jäsenestä, jotka hyväksyivät juutalaisia -- sellaista takaperoisuutta! -- ja Gust rupesi tekemään lähtöä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, herra komisarius.

-- Minä täytän vaan virkatehtäväni...

-- Minulla on kunnia. -- Minulla on kunnia.

Gust astui kanslian poikki suomatta Sucherille katsettakaan. Sucher nousi puolestaan huolimattomasti mennäkseen ottamaan komisariukselta koko homman haltuunsa.

Nimi, jonka hän luki nimikortista, oli hänelle tuttu. -- -- Ja tämän miehen käynti poliisilaitoksessa kiinnitti hänenkin erityisen huomionsa.

* * * * *

Sill'aikaa kävi Milada Emausluostarissa. Se oli suuri valkoiseksi rapattu, kaunistamaton rakennus, joka kuului kunnioitettavien Jeesuksen ristisisarien liitolle. Ja se soveltui hyvin monine ristikko-ikkunoineen ja lujasti suljettuine ruskeine portteineen yksinäisen kadun muuhun ulkoasuun.

Valjuja, epäselviä muistoja johtui Miladan mieleen. -- Hän näki hengessään Jankan, joka melkein väkisin veti pienen, vastahakoisen, hajuvesisaippualle tuoksuvan tytön luostariportista sisään. -- Hän tunsi harmaahiuksisen naisen kylmän, laihan käden ohimoillaan, jota se kepeästi siveli ja äänen, joka säälien sanoi: lapsi raukka!... Miten tuosta oli vierinyt pitkä aika! Miladasta tuntui käsittämättömältä, miten hän oli voinut tuota kaikkea kokea. -- Ja kuitenkin! Tuon lapsuuden ajan ensimäisen luostarikäynnin muisto oli syvässä sielun sopukassa säilyttänyt voimakkaan tuoksun, joka täytti Miladan sadoilla salaperäisillä vivahduksilla hänen kulkiessaan kylmähköä, kapeaa käytävää pitkin, joka johti luostarin kansliahuoneeseen.

-- Te tahdotte kai puhutella sisar taloudenhoitajatarta, huomautti nuori nunna, joka oli aukaissut oven ja viivähtäen tarkasti hänen nimikorttiaan.

-- Minä tahtoisin puhutella rouva johtajatarta.

Hymyn varjo valui yli toisen naisen vakavien huulien. -- Rouva johtajatarta ei saa puhutella, sanoi hän poistuen äänettömästi. Puolikasvaneita tyttöjä, yllään siniset palttinaesiliinat ja hiukset lujissa leteissä, kulki parittain ikkunan ohi katsellen uteliaina Miladaa. -- Mutta vanhan nunnan käskevä kädenliike ajoi ne pihan toiselle puolelle, jossa kasvoi taajaan istutettuja kastanjapuita.

-- Me olemme saaneet lahjakirjanne, sanoi äkkiä Miladan takana heikko, soinnuton ääni, -- me olemme taipuvaisia suostumaan toivottuihin sopimuksiin muutamilla sitovilla edellytyksillä.

Milada kääntyi. Vanhahko, laiha nunna ankarin, haluttomin, valjennein kasvonpiirtein seisoi hänen edessään.

-- Suotteko minun sulkea ikkunan?

-- Olkaa hyvä! Milada tunsi mielensä apeaksi ja järjestäytyi istumaan mustan nahkasohvan kovalle istuimelle.

-- Minua sanotaan sisar taloudenhoitajattareksi, huomautti nunna tuijottaen luostarin pihalle. -- Sitten hän veti vihreät uutimet ikkunoiden eteen. -- Joka auringonsäde oli täten karkoitettu kammiosta.

-- Te olette katumuksen tekijän valtuuttama henkilö, joka voi tehdä kaikki sopimukset. Ovatko teillä tarvittavat asiapaperit?

Milada nyökäytti päätään myöntävästi.

Nunna otti kirjoituslaukusta kaavakkeen levittäen sen pöydälle.

-- Tässä on säännönmukainen vastaanottokirja. Sitä tehdään kaksi kappaletta, jotka molemmat asianomaiset allekirjoittavat. -- Tohtori Heinrich von Görz kuten näette -- on jo allekirjoittanut nimensä. -- Olkaa hyvä ja sanelkaa! -- Mikä on katumuksen tekijän nimi?

Milada suoristi ruhonsa nojautuen pöytään. -- Neiti Josefiina von Miller-Gerold.

-- Miten vanha hän on?

-- Viisikymmentäkaksi vuotta.

-- Ammatti?

Milada epäröi. -- En tiedä, sanoi hän vitkastellen.

-- Pitää ilmoittaa, mitä ammattia hän on harjoittanut niinä viimeisinä vuosina, jotka hän vielä eli mailmallisena ihmisenä.

-- Hän omistaa tyttöpaikan Punatalokujassa n:o 2:ssa, sanoi Milada hätäillen.

Nunna mutisi: -- Kaupungin hallituksen laillistuttaman täysihoitolan omistaja. -- -- Mitä hän haluaa? -- Nunna katsoi Miladaan.

-- Vetäytyä rauhaan, jatkoi Milada kuivasti.

Nunna mutisi kirjoittaen sanat: ... Toivoo katuvaisena ja havaittuaan entisen elämänsä synnilliseksi, sovittaa sen kirkollisilla töillä ja katumuksella viettäen loppu-ikänsä luostarielämän yksinäisyydessä. -- Milada nyökäytti päätään. -- Syntyi vaiti-olo. -- Milada katsahti leudon kesätuulen leyhyttämään uutimeen tuntien varmasti, että heidän molempien silmänsä tapasivat toisensa siinä eräässä sirkkelipyöreässä mustassa ympyrässä, jonka olemassa olon syyn he käsittivät molemmat. Vaan yhden sekunnin tätä kesti. -- Sitten nunnan katse kiintyi taas paperiin.

-- Mitä katumuksen tekijätär omistaa?

-- Neljäkymmentäviisi tuhatta guldenia puhtaassa rahassa ja arvopapereissa ja neljäntuhannen markan kiinteimistön sen ohessa, ollen Wienin lähellä sijaitseva huvila.

-- Anoja tarjoo koko kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, kaiken, mitä hän nyt hallitsee ja määrää, äidilliselle laitokselle, anoen nöyränä armoa saada ehdottomasti ja tahdottomana alistua liiton sääntöjen alle nauttien sen pyhää suojelusta. -- Allekirjoittakaa!

Milada teki sen.

-- Meillä on valta järjestää hakemuksenne asianomaisella tavalla. -- Triestingtalissa on äitilaitoksemme haara-osasto "Marian pyhän sydämen" luostari, jossa vielä on kaksi paikkaa avoinna elämään väsyneille. -- Riippuu meidän johtajattarestamme, miten ne paikat jaetaan ansion, -- nunna huoahti, -- ja tarpeellisuuden mukaan. Neljäntoista päivän kuluttua saatte kirjallisen vastauksen. -- Sinä päivänä, jolloin saatte lupauksen, täytyy teidän heti jättää lupaamanne raha-erä asianajajallemme, herra tohtori Heinrich von Görzille. -- Kolme päivää sopimuksen virallisesti saatuaan on katumuksentekijättärellä oikeus astua suojeluslaitokseen. -- Minulla ei ole muuta lisättävänä.

-- Me toivomme saada tulla huomioon otetuiksi, sanoi Milada syvästi kumartuen ihan jäykkänä ja osaaottamatta istuvalle nunnalle. Sitten hän meni käytävään, josta häntä saatteli pieni harmaaseen puettu porttivahtinainen.

-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, tervehti nunna poiskiirehtivää Miladaa.

Ja kun Milada ei vastannut, lopetti hän itse: Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Amen!

Ja tuossa nunnan epä-inhimillisessä äänessä kaikui kuvaamaton moite.

* * * * *

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Gust oli käynyt poliisilaitoksessa, kutsuttiin Lolo sinne Millerin suureksi mieliharmiksi, joka näki näissä juoksemisissa vaan kiusaa ja sekasotkua ja selitti kaikella tarmollaan, että hän oli jo saanut kylläkseen näistä maallisista hommista. Sillä sen jälkeen, kun Punatalon myönti oli päätetty, oli hänen olemuksensa ja harrastuspiirinsä vaihtunut perin pohjin. Hänen luulevaisuutensa, rahanhimonsa ja luonteenomainen ärisevä ilkeämielisyytensä olivat hävinneet.

Joka kolmas päivä kävi hän kirkossa rippi-isän luona, sitten hän sulkeutui paastoten huoneeseensa välttäen huolestuneesti kanssakäymistä neitien kanssa, jotka pitivät alituista lystiä hänen kustannuksellaan.

Lolo palasi loistavin kasvoin poliisikamarista kertoen ihmeitä, miten ystävälliset ja hyvät herrat olivat olleet hänelle siellä.

Jo etuhuoneessa oli jokin häntä lohduttanut ja sanonut, että hänelle ei tule mitään tapahtumaan, jos hän vaan puhuu totta.

Sitten hän vietiin itse hallitusneuvoksen puheille. Tämä oli vasta hänelle herttainen. Antoi apelsiinista, jota juuri söi, Lolollekin viipaleen. -- Ajatelkaa! --

Ja Lolo oli kertonut hänelle kaikki avomielisesti, -- mitä konsanaan oli hänelle tapahtunut. Näkyvästi elpyneenä kulki hän nauravin katsein huoneessaan, suuteli Miladaa kädelle ja antoi todellisen, lapsipuhtaan luonteensa pursua esiin.

24 p. elokuuta varhain aamulla sai Miller haasteen tulla poliisikamariin. -- Paperi rupesi tutisemaan hänen kädessään. -- Hän vaaleni mielenkiihkosta ja purki suustaan koko hassun ennustustulvan, jonka loppulause oli: sen hän oli aina tiennyt. -- Niin helposti ja eheänä ei hän vaan tästä talosta saisi erota. -- Hän tunsi jäävänsä osattomaksi taivaan ilosta j.n.e., j.n.e.

Milada yritti tyynnyttää häntä miten saattoi. -- Mutta neiti, mitä kamalaa nyt siis on kyseessä? Kaikki on meillä laillisessa kunnossa. Ehkä tässä on kysymys jostain muoto-asiasta?

-- Ei, ei se voi olla sitä, vaikeroi Miller. Nyt kun kaikki on mainiossa kunnossa, -- on varmaan jokin hirvittävä asia kyseessä. -- Nyt kun Lolonkin asia on järjestynyt, -- -- niin yhtäkkiä kutsutaan poliisikamariin. Mitä se merkinneekään?

Milada teki jyrkän liikkeen. -- Oliko tässä taas kysymys Lolosta? -- Oliko jokin erikoinen temppu tekeillä?

-- Saatte nähdä Moosmann, sanoi Miller tuolle vanhallepiialle, joka ompeli ikkunan ääressä, -- jotain on tapahtunut! Autuas herrani sanoi aina: Josefiina, teidän elämällänne on oleva toinenkin puoli.

Aamupäivän kuluessa hän kiihtyi kiihtymistään. Levottomana, kuin hullun ajatuksen vimmaamana hän kulki huoneessaan mutisten rukouksia. -- Hän oli lopulta niin mielenvikaisen näköinen, ja puhui niin kamalan pelottavia asioita, että Milada pelkäsi hänen menettävänsä järkensä ja käski kylmäverisen Karlan seurata neitiä poliisikamariin. Kun Miller sitoi hattunauhansa vapisevin käsin, lupasi hän pyhästi heti jättää Punatalon, jos tämä asia vaan tulisi onnellisesti ratkaistuksi ja elää aivan syrjäisimmässä yksinäisyydessä jossain synnittömässä paikassa, kunnes hänen "mailmallisuuden poisriisumisensa" tapahtuisi.

Milada ajatteli sen olevankin viisaimman teon, muuten neiti joutuisi lopulta aivan vastakkaiseen paikkaan.

Päivällisen aikaan Miller palasi. -- Hänen silmänsä olivat kuumeenhoureen kiiltävät, hänen laihtuneilla poskilla hohti pelottava puna! -- Minulle ei ole mitään tapahtunut, kirkasi hän voitokkaana Miladalle. Mutta teidät kohtaa lain kova koura. Minä menen kapineineni heti. Minä menen Herran rauhaan.

-- Mutta, mitä siis on tapahtunut, kysyi Milada. -- Hyvä neiti, sanokaa käsitettävä sana, sanoi hän suuttuneena. Tehän ette voi noin vaan suin päin lähteä talosta.

-- Kuka minua pidättää, rääkkyi Miller, ei kukaan. Minä olen uhrautunut teille sieluineni, ruumiineni. Mitä on tapahtunut, kysytte. Niin kyselivät kai sodomalaiset, kun Herra antoi heidän kaupunkiinsa sataa tulta ja tulikiveä.

Milada luopui kaikista kysely-yrityksistä tältä taholta. Hän kääntyi Karlan puoleen. -- Karia oli istunut Sucherin huoneessa, joka vaan puhui pilaa, silloin kun neiti oli ollut paroonin puheilla. -- Sucher oli sanonut, ett'ei mitään merkillistä ollut kyseessä, ehkä se oli jokin virkaintopuuska herra hallitusneuvoksen puolelta. -- Kun neiti tuli paroonin luota, puhui hän yhtä sekavasti kuin nyt. Ja hän puhui koko ajan samalla tavalla. --

Sitten neiti kävi Spizzarin luona, ja Karla odotti ajurinroskassa. Mitä poliisilaitoksessa oli tapahtunut, sitä hän ei tiennyt.

Kun Gust tuli kello 3 Punataloon, oli koko talo ihan ylösalasin. -- Neiti von Miller oli kadonnut teille tietämättömille. Gust löi nauraen kätensä yhteen.

-- Nyt, Mila, uskon tulevaisuuteni onneen. Jumala tietää, että aina sitä vähän salaa epäilin. -- Mutta nyt uskon siihen. -- -- Miller on hävinnyt. Hän on jättänyt rahalaatikkonsa, talouskirjansa, rakkaan ruokasäilytyskamarinsa. -- Kaikki on jäänyt tarkastuksetta -- tytöt, makeiset, vieraat ja ruokapurkit! -- Suuremmoista! Etkä tiedä edes, mihin hän on livistänyt!

-- Ei ole siitä hajuakaan. Hän teki vaan suuren ristinmerkin ilmaan. Se oli hänen jäähyväispuheensa. Mutta usko pois, hän lähettää vielä tänään noutamaan minut. Etkö sitä luule, Gust?

Miladan ääni oli hieman painostunut ja epävarma. -- Spizzari oli iltapäivällä lähettänyt Punataloon neiti Irman. Neiti Irma oli solakka, hieno henkilö, vaalein tekopyhine kasvonilmeineen, joka näytti saaneen tehtäväkseen ottaa talon johto käsiinsä ja sekaantua Miladan muutamiin tehtäviin. Alusta pitäen oli arvoisa Nelly huomannut suurella surulla Punatalon entisen arvokkaan taloudenhoitajattaren matkahommat ja hänen täytyi luopua hienosti punotusta juonestaan saada kiinnittää tämä yrityksiinsä käyttääkseen hänen taitoaan edukseen; mutta hän ei silti säästellyt ystävällisiä sanojaan ja merkitseviä viittauksia, että tuollaiset suhteet eivät elämän aikaa kestä ja että Milada olisi "tervetullut" jos haluaisi "palata."

-- Nuoruus ja hulluus, sanoi hän vilkuttaen silmiään Gustille, joka kiehui vihasta.

Neiti Irma vaati makealla, melkein alamaisella äänellä avaimet Miladalta, asettuen asumaan Millerin jättämään huoneeseen ja otti vastaan taloudenhoidon sangen suurella varmuudella.

-- Minä elän kuin huumeessa, Gust:, sanoi Milada Gustille, minulla on täysi työ, ett'en vaan huku sekamelskaan, tuohon arvaamattomaan auteuteen. -- Miller on poissa, -- kukaan ei minua enää tarvitse. -- Olenko vapaa? -- Olen tutkinut käsitettä -- olla vapaa -- joka puolelta. -- Nyt se on tosiasia. -- Enkä minä siitä oikein nauti. -- Minä olen vapaa -- vapaa! Se oli Hornerin taika-sana. Sinä et voi kuvitella, mitä tämä hetki on minulle. -- Milada painoi molemmat kätensä ohimoilleen kuin aina ristiriitaisina hetkinä. -- -- Jos ei sinua olisi, hukkuisin näin yksinäisenä.

Gust veti hänet syliinsä jalomielisen suojelijan naamalla. -- Tyhmä tyttö! Sinä tulet lopulta onnettomaksi, kun et saa vetää tuota lantakuormaa perässäsi. Minä hengitän vapaasti puolestasi.

-- Yhden seikan käsitän. Tähän hetkeen asti en ole sitä tuntenut, tuota uutta, tuota toista, tuota sinun mailmaasi. Olin aina kotona, otin vastaan mitä minulle suotiin. Nyt täytyy tunkeutua eteenpäin kaikkialla vieraana.

-- Onko eläminen minun mailmassani sinulle vieroittavaa, huudahti Gust herkkänä loukkaantuen.