Part 37

Aivan mielikuohujen vallassa kumartui Gust Miladan yli. Hänen tunteensa vääntyivät epätoivoisina kuin kahden rautakovan puserrusruuvin välissä. Miksi piti puhua tästä repivästä seikasta, miksi hänen täytyi kuulla siitä puhuttavan? Hän ei jätä sittenkään Miladaa. Matkustakoon hän sitte Berliiniin tahi ei! Juuri siksi, että hänet pakotettiin luopumaan Miladasta, ei hän hänestä luopunut. --

-- Toinen rautaruuvi pusertui tuskaa tuottaen hänen pehmenneeseen tahtoonsa. -- Hän oli menettänyt vedonlyöntinsä! -- Hänen täytyi taipua Miladan tahtoon, langeta hänen kaulaansa rukoillen, senkin hölmö! Ja Joszi jumalallisessa itsetyytyväisyydessään oli taas ollut oikeassa.

Milada jatkoi: Vaikka kulkisin minne tahansa, seuraavat minua elettyjen päivieni tulokset. Ne ovat muodostaneet luonteeni. Uusi elämä voisi ruveta kiduttamaan minua. -- Minä en voisi mitään siinä toimia, sillä entiset avuni olisivat tehottomat. -- Minä en olisi sitte enää Milada!... Pysy tyynenä! Minä tahdon, että sinäkin kerran kuuntelet minua!

Milada pyyhkäsi otsaansa kädellään: Kerran halusin ottaa selvän meikäläisten olemassa olon merkityksestä. Tahdoin ymmärtää, mitä meikäläiset oikeastaan ovat. Miksi meidän täytyy piileskellä sokkeloissa, miksi meiltä riistetään tahtomisen mahdollisuus, miksi meidän täytyy hukkua lokaan? Ja kun pääsin siitä selville, hänen, Hornerin johdolla, -- Milada nousi seisomaan kuin ajatustensa kiihoittamana, -- silloin rupesin vallankumoukselliseksi. Me tahdoimme lyödä alas vanhan maailman. Me tahdoimme rakentaa uuden. Älä naura! Tuo kumouksen aate oli hurmaava. Se oli nuoruuteni aate. Minä olen elämäni ijän kiitollinen siitä, että olen oppinut tuntemaan sen. Koko elämäni muuttui toisenlaiseksi tajunnassani. Opin paljon. Luin kirjoja, joissa oli vakavia, vaikenevia ajatuksia, numeroita ja rautalujia tieteellisiä sääntöjä, ne tekivät entisyyteni katsantokannoille tenän. Ne ajatukset palauttivat haluni, -- ne kiihoittivat toisia pyrkimyksiä, ne soivat sielulleni lepoa, kuin ottaen sen helmaansa. Silloin muuttui vihani kovaksi ja jäiseksi! Hetken minun sisäinen elämäni kuin taukosi. Sitten siitä versoi tuhansia hentoja oraita. Nyt en voi muuta kuin rakastaa. Mutta minun täytyy rakkaudessani auttaa tarvitsevia, Gust. En tunne elämää enää pintapuolisesti, en tirkistä siihen ulkoapäin vaan uteliaisuudesta. Nyt tiedän, miltä kannalta se on otettava. Siihen tarvitaan paljon rahaa. Siihen tarvitaan vielä enemmän alttiutta. Minä tiedän jotain, Gust, jota kaikki sinun pelastuskotiesi johtajatarystävättäret eivät tiedä. Nämät tytöt eivät tarvitse kuin vähäsen iskun, jotta ne taas vajoovat takaisin, ne eivät kaipaa muuta kuin kehoittavan hymyn noustakseen. Meikäläisiä täytyy kohdella loppumattomalla, vaihtumattomalla anteeksiantamisella, meitä täytyy taluttaa kädellä, jota ei koskaan puida vihasta nyrkkinä. Oikein sanoit, ett'en ole voinut vielä ketään pelastaa täältä. Pelastaa? Jo onnen, levon ja luoton hetki on pelastusta. Oi Gust, vaikkapa antaisit leivänpalasen vaan nälkiintyneelle, niin voisit sillä kertaa pelastaa hänet varkaudesta ja rikoksellisuuden tieltä. Hän on saanut vatsansa kylläiseksi, hän on lauhtunut. Häntä on avustettu eikä rikoksellisuuden kiusaus ole hänessä enää niin kova kuin ennen. Sinä olet tehnyt teon, olet rakentanut varustuksen, jonka takana hän on suojassa. Minkä teen yksilölle, tuottaa jo menestystä ja se hetki olkoon siunattu. Minun täytyy auttaa, Gust! Rintaani polttaa säälin tunne vertaisiani kohtaan, se polttaa kuin haava. Koko elämäni ajalla on eräs tosi-asia selvinnyt: -- Rakastan noita kurjia naisia.

Miladan puhuessa oli Gustin kasvoihin ilmennyt kovuuden piirre, hänen tavallisesti naisellisen herttaisesti hymyilevän suunsa ympäri ilmestyi terävä pusertunut piirre. Jos Milada nyt olisi tarkannut häntä, olisi hän nähnyt hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä David Brennerin rautalujien kasvonpiirteiden kanssa. Mutta Milada seisoi ikkunan ääressä katsellen kesävaloa ulkona, kunnes hänen silmiinsä sattui niin, että hänen täytyi niitä siristää, kääntää poispäin ja kätkeä suojelevien silmälautojensa alle.

-- Isäni on rikas talonpoika, alkoi hän hiljaa uudelleen kuin puhuen itsekseen, vaikka joka sanassa värisi viiltävä mielenliikutus.

-- Kuin ruhtinas hän vallitsee kartanoaan. Äiti oli syntynyt vuoristossa köyhäin kutojatyöntekijäin kylässä. Äiti oli ihana ja suloinen! Hän osasi nauraa ja laulaa. Kaikki miehet jumaloivat häntä. Mutta viettelijä ei tahtonut häntä ottaa lailliseksi aviovaimokseen, hän ajoi äitini pois talostaan. Silloin äitini vaelsi pois kotiseudultaan kantaen minua syntymätöntä kohdussansa, ja hän sai suojan tässä talossa. Hän ei laskenut ketään omaista enää lähettyvilleen. Hän ristiinnaulitsi perheylpeytensä. Täällä hän synnytti minut. Tätä ilmaa olen kehdossani hengittänyt. Tämä taivas opetti minulle ensimäiset satuni. Sateella olivat vedenpisarat minun juomani. Kellastuneet lehdet olivat ainoat leikkitoverini, niitten perästä juoksin, niitä puhuttelin suuttuneena, kun en niitä saavuttanut tuulella. -- Kun minun oli vilu, vastattiin minulle, hanki itse itsellesi suoja.

-- Silloin menin kadulle ja lämmittelin itseäni auringon valossa. -- Jos minun oli nälkä, sanottiin, hanki itse ruokasi. -- Silloin menin kadulle kerjäämään, ja katu yksin antoi minulle leipää. Aina vaan sain etsiä kadulta onneani. -- Kukaan elävä olento ei minua hellinnyt. -- Katu oli kotini. -- Katu oli äitini. -- Eikö minulla siellä ole tuhansia siskoja!

Miladan ääni sammui. -- Gustin ruumiissa sykähti kuin sähkövirta. --

Tässä täytyi käyttää väkivaltaa, -- muu ei auttanut; ja Gust päätti käyttää väkivaltaa. Muuten Milada luisuisi hänen käsistään.

Hurjana hän veti Miladan syliinsä sulkien suudelmillaan nyyhkivän suun.

-- Rakastan sinua, Mila! Ei yksikään ihminen ole voinut minua näin kiihoittaa. En rakasta sinua ainoastaan sukupuoliolentona -- vaan ihmisenä. Usko pois, ihmeellinen olentosi minut kietoo.

Hän taivutti Miladan pään lähelle itseään, katsoen häntä silmiin... Voitko sinä elää ilman minua? Uskotko -- voivasi elää ilman minua?

Gust pusersi Miladan pään rintaansa vastaan kovasti, raivoisasti, niin että sille teki kipeää.

-- Minun täytyy nyt lähteä. -- Etkö käsitä? Minulla ei ole valitsemisen mahdollisuutta. Etkö ymmärrä? -- Minä tahdoin säästää sinua, miksi teet minut raakalaiseksi? -- Gust laski Miladan irti kääntäen päänsä pois. Hänen otsassaan oli syviä juovia.

-- Minä olen antanut kunniasanani.

Milada katseli häntä käsittämättä mitään. -- Miten niin? -- Kunniasanasi --

Gust polki lattiaa. -- Miten niin? Miksi? Älä kiusaa minua kysyen pikkuseikkoja! Minä olen upseeri. Suhteeni sinuun on tullut laajoissa piireissä tunnetuksi, on levitetty nimettömiä kirjeitä seuraan, joka näissä asioissa on kiduttavan ankara. -- Rykmenttini eversti on antanut kutsua minut luokseen vaatien kunniasanani, että läksisin ulkomaille, kosk'en tahtonut luopua sinusta.

Milada kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Sinä et voi aavistaa, miten mailma tällaisia asioita arvostelee. Sinä olet onnellisessa houreessa. -- Kaikki, minkä sanot ja ajattelet, valtaa minut, sillä se tulee suoraan sielustasi. Mutta mailma tuomitsee sinut toisella lailla, vaikka pyrit miten jaloon päämaaliin tahansa. Sinulla ei ole aavistusta, miten paljon lokaa on jo viskattu meidän lempemme päälle. Sinähän olet taloudenhoitajatar, minä olen "ulosheittäjä", joka hulikaaniseeraa julkisessa likkapaikassa. Se on mailman hyvää tarkoittava katsantokanta. -- Mutta löytyy piirejä, jossa osataan tulkita asiaa vielä kuvaavammin, niitten mielestä minä, -- ei huolita enää keskustella siitä.

-- Mutta mitä merkitsevät nuo likaiset sielut sinun rinnallasi, sinun, jos jäät luokseni, Mila! Minulla ei ole mailmassa muuta onnea kuin sinut!

Gustin sydän hehkui. -- Hänen oikea luonteensa sai nyt vapaasti riehua. -- Se epämukava jännitys, joka häntä kiusasi, hänen sanoessaan ensi sanat, koko tuo välttämätön pakko-yritys yleensä, joka häntä painosti, hälveni nyt näytelmällisen ylevän varmuuden rinnalla, joka sai hänen silmänsä kyyneltymään ja äänensä paisumaan halveksumisen ja kaipuun tunteesta.

-- Mila, minulla ei ole mailmassa muuta onnea, kuin sinä!

Milada kuunteli kalpeana, silmät suljettuina. Hänen tyynet, lujat kätensä vapisivat hermostuneina ilmassa, kuin olisi hän tahtonut itseään joltain suojella, sysätä jotain luotaan.

-- Silloin sinun täytyy lähteä minun tähteni, silloin tietysti -- ja minä -- älä, Gust, rukoile! -- Kauheata on ajatella, että tuo kaikki tapahtuu minun tähteni. -- Älä toki rukoile minua! Jos halajat minua, jos tahdot, että minun täytyy tulla mukaasi, jos annat kaikki menneisyyteni anteeksi, rakas kulta. -- Milada kiersi sormensa yhteen, painaen ne otsalleen. --

Hänen sanoissaan piili niin paljon äänetöntä tuskaa, että se koski Gustiin syvästi, tuosta tarkoitustensa perille pääsemisestä tyytyneestä urosmaisuudesta huolimatta. Hän yritti puhua entisellä kevytmielisellä poikaäänellään. Se oli aina ollut paras temppu, sen piti kai nytkin hyvin tepsiä.

-- Hih, hei, Mila, älä usko, että minä itken tästä kaupungista lähtiessäni! -- Päinvastoin, olen sinulle kiitollinen koko jupakasta. -- Minä en olisi itse siihen pystynyt. -- Mutta nyt, nyt -- olen niin turkasen iloinen, saadessani alkaa toista elämää sinun ja Joszin seurassa. -- Sinäkin saat sitte oppia vetelehtimään. Pitää tutustua Berliiniin. -- Gust otti Miladan syliin.

-- Mitä sanoo isäsi?

-- Ole hiljaa, sanon... En tahdo tietää mitään siitä miehestä! Opettele sinä vaan tanssimaan piiritanssia ja syömään munajuustoa, jotta voimme esiintyä siellä siivosti. -- Pois tuo musta naama, -- pois, sanon minä!

Milada hymyili.

-- Eläköön! -- Kaiken kiitokseksi ei sinun tarvitse enää koskaan hautoa surullisia ajatuksia! Ja ensimäisten kuuden tunnin ohjelman minä laadin. Smirnaa, Mila! Nyt sinä menet alas ja tuot jääkylmää samppankaljaa tänne! Mutta ota parasta lajia, demi sec. Ja sitten me ryyppäämme yhden pullollisen yhdessä ja opettelemme hurraamaan ihan preussilaisella tavalla. Sitten minä menen kotiin ja sinä tulet minun kamariini kello kahdeksalta. Joszi on siellä silloin myös. Mutta älä Jumalan nimeen hiisku Joszille, että sinä jo tiedät tuumistani jotain. Näitä asioita pitää säilyttää ankarana salaisuutena. Allez demoiselle! (Mars matkaan, neiti!)

Huoaten helpoituksesta heittäytyi Gust vuoteelle, Miladan kulkiessa käytävässä hitaasti, horjuen kuin horrostilassa, josta hän turhaan koetti vapautua tavallisella tarkalla selväjärkisyydellään ja tuntien, että tämä hetki ihan kuin seisoi, sillä siinä löivät menneisyyden ja sinisessä sauhussa huojuvan tulevaisuuden aallot yhteen, silloin raikui Gustin heleä laulunääni voittoisana ja herättävänä läpi koko talon:

-- Rientää täytyy, rientää kauas -- kodistani, ja armaiseni myös...

Milada seisahtui hetkeksi kuuntelemaan, neidit kääntyivät levottomina unessa ja Miller taukosi äkkiä torkkumasta pää huojuvana.

Kuudes Osa.

Yksinäisyydessä.

Johdesana:

Kuolemattomat synnyttävät hukkaan joutuvia lapsia.

(Goethe.)

Lolosta, tuosta uudesta Budweisiläisestä tytöstä oli Miller saanut maavaivan. -- Että hänen pitikin saada tuon siivon Bine Michalin, tuon herttaisen olennon tilalle tällaisen! Ja Milada sai kuulla Milleriltä millainen huolimaton ja vastaanhangotteleva tuhrumaija tuo tyttö oli, ihan vailla ihmistapoja ja käytöstä. -- -- Hän ei ollut hituistakaan innostunut tehtäväänsä, istui jossain salin nurkassa, eikä osannut suutaan avata kun joku jotain kyseli; ja tietysti olivat tulokset asianmukaiset. Häntä saattoi sietää näin kesälomalla, jolloin talossa pääasiallisesti kävi vain ulkomaalaisia ja matkustavaisia, jotka tahtoivat nähdä merkillisyyksiä. Mutta eiväthän nekään voineet tyytyä kivenkappaleeseen. Ja Miller kulki ympäri ruikuttaen ja veuluten kuten aina, jolloin pelkäsi tulojensa vähenevän.

Tuon Lolon itkupuuskan jälkeen, jonka Milada oli saanut kuulla heti hänen saavuttuaan taloon, ei Lolon suusta saanut enää monta sanaa. Lolo pysyi luoksepääsemättömänä, vastaten jöllimäisenä kaikkiin kehotuksiin ja käskyihin. -- Teenhän minä sen, -- tiedänhän minä sen sanomattakin!

Lolo oli kyllin kaunis, miellyttääkseen miehiä. Hänen sysimustat silmänsä ihan paloivat, kun hän joskus pelotta ja suoraan katsoi toista ihmistä silmiin. Mutta hän kyyristyi enimmäkseen velttona tuoliinsa, hypistellen hiussuortuviaan ja heräsi kuin unesta, jonkun puhutellessa häntä. Ihmeellistä kyllä, niin hänen kumppaninsa kiintyivät häneen pian. Hän oli antelias ja kiltti, lainasi muille hajuvettä, kampoja ja paitojaan ja teki yleensä vastustelematta kaikkea, mitä häneltä vaan pyydettiin.

Niitten miesten mielestä, jotka tahtoivat metelöidä, ei hän luonnollisesti kelvannut mihinkään. He hylkäsivätkin hänet pian, sanottuaan pari huonoa vitsiä. Ja sitten hän taas sai istua Millerin kiukuksi yksin salin nurkassa, hypistellen tuijottavin tylsin katsein hiushaiveniaan.

-- Mitä hän teidän kanssanne puhuu, uteli Milada toisilta tytöiltä.

-- Häneltä on ryöstetty rahaa Fischerillä, -- eikä hän ylimalkaan puhu paljoa kanssamme.

-- Hän on kovin peloissaan, vapisee kaikesta. Muuta emme tiedä. -- Kaikesta hän sävähtää, miksi ja miten niin vähästä, en tiedä, sanoi toinen tyttö.

Silloin Milada meni suoraan Lolon luo. -- Mikä sinulla on? -- Eilen eräs herroista valitti sinun johdostasi suoraan neiti Millerille. -- Rakas ystävä, näin ei asia saa jatkua, sinä et saa käyttäytyä tuolla lailla.

-- Enhän ole ollut kenellekään hävytön.

-- Siitä nyt ei tässä ole puhettakaan. -- Mutta sinä työnnät ne luotasi. -- Et vastaa kunnolleen. -- Mökötät. -- Aivan niin mökötät vieraille kuin nyt minulle. Noh, mutta katso toki minua silmiin. Enhän minä purase. -- Ole avosydäminen. Mikä sinua painostaa?

Aivan kepeästi Milada silitti Lolon sinisenmustaa, aaltomaista tukkaa. Hellästi ja hiljalleen siveli Milada hänen otsaansa, joka uhmailevana oli painunut alas. -- Noh, mikä sinua vaivaa?

-- Neiti rakas! -- Lolo vaipui polvilleen. -- Laskekaa minut pois täältä! Jesuksen Kristuksen tähden, laskekaa minut, muuten minä kuolen! Enhän minä pystykkään tällaiseen elämään.

-- Noh, mutta tyttö kulta, älä nyt puhu noin! Olithan sinä kaksi vuotta Fischerillä. -- Siellä tottuu tällaiseen tehtävään. Älä nyt näyttele minulle kometiiaa.

-- Voi, hyvä neiti, minullahan oli siellä vaan yksi sulho! -- Eihän kukaan muu käynyt luonani kuin Karl. Minä vannon sen äitini sielun autuuden nimessä, en muuta miestä pitänyt luonani. Ja juuri koska Karlin päällikkö minua myös halasi, niin tapahtui tämä suuri onnettomuus. Minä rukoilin Karlia: Anna hänen saada tahtonsa täytetyksi, enhän tee sitä rakkaudesta. -- Kuka ties, sinä saat vielä kärsiä tästä kiellosta ikävyyksiä. Anna perään. Mutta Karl ei myöntynyt, ei missään tapauksessa. Silloin se onnettomuus tuli. Ja Steger, Karlin lähetti, antoi minulle rahaa ja matkalipun. -- Sitten David Fischer pani minut lukon taa. -- Ja kaikki meni. -- Matkapiletinkin hän vei.

Pyöreät, hennot kasvot saivat taas tuon pelokkaan, aran ilmeensä.

-- Neiti, tämä on puhdas totuus! Sen vannon Jumalan ja sieluni autuuden kautta!

-- Älä nyt itke! Olisit aikoja sitten tämän sanonut! Kerro nyt juurtajaksoin ja tyynenä! Miten sinä yleensä olet joutunut Fischerin kanssa selkkauksiin? Etkö ole kotoisin Pragista, vaiko miten?

Tyttö nyökäytti päätään. -- Minun nimeni ei ole ollenkaan Lolo. Poldi Schwartza on nimeni ja minä olen syntynyt Pragissa. Isäni... tyttö keskeytti puheensa hätkähtävin katsein.

-- Kerro, kerro, kehoitti Milada.

-- Voi, hyvä neiti, älkää kertoko tätä ihmisille! Se saisi aikaan, että isäni menettäisi työpaikkansa ja se tappaisi hänet.

Ja Lolo kertoi kaikki. Hän oli alkuaan kunnon perheestä. Isä oli kreivillisen suvun Czerninin linnan talonmies sivurakennuksen puolella. -- Poldi ei saanut koskaan yksin astua pois pihalta. Mutta hovineuvoksetar Winter, joka oli kävelemässä Czerninin palatsin puistossa, tahtoi väkisin saada hänet palvelukseensa. Silloin nuori Karl herra kävi vielä sotakoulua ja neiti Aglaia oli viidentoista vuotias. He olivat olleet molemmat kuin ystävättäret. Ja sitten rouva oli ollut kovin hyvä! Hän sanoi, että jos hän, Poldi, tekisi askareensa taitavasti, niin hänen kävisi hyvin maailmassa. Häntä pidettiin kuin talon tytärtä. Kun Karl herra tuli luutnantiksi ja saapui kotiin, lähetti hovineuvoksetar Agan Sweitsiin kouluun. -- Poldi itki silloin kovin, mutta armollinen rouva sanoi, että nyt heillä on Karl herra hellittävänä. -- Poldi sai Aga neidin vanhat liinavaatteet, puserot ja koriste-esiliinat. Hän oli niin hieno ja hänen oli hyvä olla.

Illalla, kun vanha herrasväki meni teatteriin, piti Poldin keittää teetä, leipoa kaakkuja ja järjestää leikkeleitä herra luutnantille, joka ylipäätään söi yksin. Ainoastaan Poldi teki hänelle seuraa, sillä herra sanoi, ett'ei ruoka muuten maistunut hyvältä. Usein herra puhui, että hänet kai siirretään toiseen rykmenttiin, silloin hän ottaa Poldin taloudenhoitajattarekseen...

Lolon silmät säihkyivät kuin tähdet. Hänen soikeat kasvonsa pyöristyivät, suu suppeni iloiseen nauruun.

Mutta kerrallaan! -- Kerralla oli kaikki lopussa. Jos hän olisi aavistanut, mikä siitä syntyi, niin hän olisi vaiennut. Mutta hän sanoi sen vaan Karl herralle, sillä häntä peloitti niin ja hän voi usein niin hirveän pahoin. Ja Karl meni suoraan äitinsä luo ja tunnusti hänen tilansa laadun. -- Hyvä Jumala, millainen päivä! Kaikki huusivat, hovineuvoksetar, keittäjätär huusivat, mutta Karl huusi enimmin. -- Poldi suljettiin palvelijattarien kamariin. Myöhään illalla tuli Karl, hyväili häntä ja sanoi, että Poldin piti olla tyyni, sillä Poldin vanhemmat eivät tulisi koskaan saamaan vihiä asiasta eikä hän jättäisi Poldia koskaan pulaan. Kaksi päivää sen jälkeen pani Karl hänet roskiin ja vei rouva Kratochwilin luo. Rouva oli halpautunut ja häntä kuljetettiin sairastuolissa. Mutta hän oli taitava, ja vaikka se tuotti kipuja, niin onnistui sikiön karkoittamistemppu hyvin.

-- Rouva Kratochwilin luona Poldi asui viisi kuukautta. Osan menoista Karl maksoi. Mutta osaksi Poldi sai elantonsa siten, että siivosi ja keitti ruokaa rouvalle, jonka luona kävi paljon, paljon hienoja naisia. Niitä tuli omissa ajoneuvoissakin.

Silloin Karl siirrettiin Budweisiin. -- Mutta siellä ei Poldi uskaltanut asua -- hänen julkisena lemmittynään. -- Se olisi suututtanut sikäläisiä Karlin tuttavia. -- Siksi hänen täytyi ottaa paikka Fischerin laitoksessa tarjoilijattarena. Karl antoi hänelle ainoastaan oikeuden tarjoilla viiniä. Hän ilmoitti sen isännälle, joka pyhästi vannoi noudattavansa herra luutnantin tahtoa.

-- Näin oli kaikki hyvin. -- Mutta sitten tuli tuo kamala juttu Karlin päällikön kanssa. -- Keskellä tarjoilua tahtoi päällikkö syleillä Poldia, sanoen ääneen, että kaikki tytöt ovat kaikkien vieraitten yhteisiä. Ja koska tyttö ei elänyt Karlin kanssa, miksi hän ei antaunut muille miehille, ja paljon muuta päällikkö rähisi. Oi miten hän oli rukoillut, että Karl ei nostaisi siitä melua. Mutta Karl oli itsepäinen, lupasi lyödä päällikkönsä kuoliaaksi. -- Noh, ja kerran ne sitte törmäsivät yhteen. Karl löi päällikköään korvalle ja päällikkö ampui revolverilla. Poldi kaatui lattialle, eikä muista sen enempää. Kaikki meni ylösalaisin. Eversti tuli Fischerille ja piti hirveätä ääntä. Laitos piti suljettaman ja se oli kamalaa.

David piilotti hänet johonkin huoneeseen, johon ei näkynyt ulkoapäin mitään ovea. Siellä pelasivat upseerit tavallisesti rahasta onnenpeliä. Illalla tuli Karlin lähetti Poldin luo, tuoden pari lyijykynällä kirjoitettua kirjeriviä Karlilta sekä rahaa ja matkapiletin. Hän käski Poldin lähteä heti talosta, maksaa Fischerille, mitä tämä vaati ja matkustaa Pragiin rouva Kratochwilin luo. Sitten hän saisi lähempiä tietoja. Hän, Karl, joutuu luultavasti Galiziaan, jos ei asia pääty vielä pahemmin. -- Koko yön Poldi oli itkenyt.

-- David sanoi, että poliisit nuuskivat ympäri taloa, hakien häntä. Myös Karl oli vangittu. Poliisit hakivat Poldia, koska tämä oli jutun alkuunpannut ja tehnyt jotain muuta Pragissa Kratochwilin luona.

-- Ja Poldin täytyi huoneesta siirtyä keskellä sysimustaa yötä pimeään kellariin. Siellä hän valvoi kauan, kauan, kunnes hän vaipui uneen väsyneenä itkusta.

Vähän ajan kuluttua tuli David noutamaan hänet, sanoen poliisien luulevan, että Poldi oli aikoja sitten livistänyt ja että Davidin isän oli täytynyt maksaa suuria, suuria sakkorahoja Poldin tähden -- sataviisikymmentä guldenia. Ja sen Poldin täytyi maksaa Fischerille. Karl oli Galiziaan komennettu ja oli antanut kunniasanansa, ett'ei koskaan seurustelisi Poldin kanssa. Vastaisessa tapauksessa olisi hän erotettu sotapalveluksesta.

-- Niin, neiti! Ja kun David nouti minut kellarista, niin hän varasti kaikki rahani, sen vannon kaikkien pyhimysten nimessä. Karlin kirje, matkalippu ja rahat olivat poissa. -- Minä sanoin sen Davidille heti, mutta hän rupesi haukkumaan, että puhuin vielä kovalla äänellä. Ja sitte hän piti minua vielä neljätoista päivää lukon takana. -- Kun rupesin itkemään, vei hän minut taas kellariin ja antoi minun istua pimeydessä ilman ruokaa, kunnes pyysin anteeksi. -- Lolo nyyhki. -- Hän toi minulle lehden, missä seisoi, että Karl oli Galiziassa ja että hän oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi linnaan.

-- Sitten David vei minut asemalle. Sitä edellisen yön vietin vielä kellarissa. Kello viideltä aamulla me matkustimme tänne, neiti, ja David sanoi, että minun täytyi jäädä tänne, muuten minut vietäisiin vanginkyydillä Pragiin.

Lolo väänsi käsiään. -- Oi minun isäraukkaani! Eikä Karl tiedä yhtään, missä minä nyt olen. Jos hän sen tietäisi, millaiseen paikkaan olen joutunut! Jos hän saisi kuulla, miten hänen Poldinsa on käynyt, -- niin hänelle tapahtuisi onnettomuus. -- Mutta hänen tähtensä olen vaiti, vaikenen aina ja kaikista asioista, vaikenen.

-- Mutta sinä olet tyhmä, Lolo, sanoi Milada, joka oli kuunnellut tarkasti, rahat tuo juutalaisroikale varmasti varasti ja kaikki, minkä hän kertoi poliiseista ja rangaistuksesta, oli paksuinta valhetta. -- Oi sinua pöllöpäätä, olisit huutanut kovasti, olisit livistänyt hänen käsistään rautatie-asemalla.

-- Mutta Karlin olisi täytynyt kaikissa tapauksissa luopua minusta tahi sota-urastaan, vaikeroi tyttö. Fischer tunsi myös Kretochwilin jutun.

Milada vaikeni. -- Hän pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään. --

-- Tietysti sinun täytyi pelastaa rakastettusi kunnia, sanoi Milada lyhyesti.

-- Kuule, Lolo! -- Kyllä sinä olet kirotussa satimessa. -- Mutta ei haittaa. -- Davidin sormille me kerran näpäytämme. Ehkä voimme peloittaa tuota juutalaisriiviötä, niin että se hellittää vähän rahaa. -- Sitten sinä olet täältä vapaa. -- Älä itke, tyttö! -- Milada vaikeni hetkeksi, uurruttaen syvälle otsansa. -- Muista Karlia, jonka kunnian uhrautumisesi on pelastanut! -- Ja onhan sinulla omakin vielä jälellä! Nyt pitää kirjoittaa Kratochwilille, olisiko tämä saanut kirjeen Karlilta. -- Niin? Pysy nyt tyynenä! Ehkä minä autan sinua.

-- Oi, rakas, hyvä neiti! --

Lolo tarttui Miladan käteen ja Miladan lujat sormet liukuivat rauhoittavina yli Lolon kuumentuneen otsan...

David Fischeriltä Budweisissa tuli pian raaka kirje. Hän ei tiedä mitään koko roskasta, eikä hän ole nähnytkään rahoja. Rahaa! Jospa hän olisi sitä saanut millä keinolla tahansa, niin olisi hänen pitänyt oikeastaan sillä maksaa herra luutnantin rojot pelivelat. Lolo on yleensä läpiriivattu valehtelija, joka jo kymmenvuotisena kakarana huorasi kotonaan poikaretkaleitten kanssa, sen tietää rouva Kratochwil kertoa j.n.e... Ja jos Lolo ei tyyrää lerviään, niin hän, Fischer, antaa hänelle useampia sittoppeja.

Milada viskasi kirjeen pois. -- Minä sanon sinulle, että Fischer on varastanut tytön rahat. Ja hän on tehnyt muutakin. Isän suostuminen, jonka hän on meille ilmoittanut, on kauniisti sulaa valhetta. -- Kyllä hänen niskansa vielä kerran punottaa. --