Part 36

-- Pidä minusta, pidä sinäkin minusta, kuiskasi hän tuolle liikkumattomalle olennolle.

Silloin Milada huoahti, vetäen Gustin ylitsensä ja painaen päänsä hänen olkapäihinsä, jotta Gust ei olisi nähnyt sitä kalmanjäykkää kylmää kaameutta, joka hitaasti laskeutui hänen kasvoilleen. -- Milada tunsi vain hirvittävää jääkylmyyttä. -- Ja Gustin nuori, villi rakkaus viskautui hehkuen tuolle vaikenevalle ruumiille.

Hiljaa antoi Milada Gustin purkaa kiihkonsa ylenpalttiuden hänen ruumiiseensa, painaen rauhoittavasti rinnoilleen hänen lujasti kalpenevat kasvonsa ja suudellen hänen jäykistyneitä silmiään, joissa paloi kiduttava kiima saada omistaa tuo kauhistusten uuvuttama naisruumis.

-- Rakasta minua, halaja minua, kuin minä sinua!

Uurteinen, jännittynyt piirre ilmeni Miladan kasvoihin. Gustin rakkaudenpyynnön ohella hän näki sen tyhjyyden, mikä täyttyi likaisilla kuvilla ja rivoilla sanoilla, jotka riistivät hänen elämältään sen onnen ja välkkeen. -- Rikkiraastavalla selvyydellä hän muisti häpeällisiä sukupuolisuhteita, joissa ärtynyt vietti vielä saattoi voittaa tavan synnyttämän pakollisuuden jäyhyyden.

Liian paljon, liian paljon oli häntä rääkätty. -- Hehkuvimman nuorukaisen sylissä häntä palelsi.

Milada näki Gustin rakkaat kasvot muuttuneina vieraiksi, tyhjiksi, tuntemattomiksi. Hurja tuska painoi tällöin Miladaa tällaisina hetkinä. -- Hän tahtoi kohota, puhutella häntä, -- saada hänet entiselleen, mutta Gustin ruumiin paino pusersi hänet alleen voimalla. --

-- Mitä tämä on? Hän mietti kauhusta vavahtain. -- Enkö jaksakkaan häntä rakastaa. -- Sehän on toki Gust, -- Gusthan se on.

Ja ammattihaureuden kauhistuksen tunne raateli häntä juuri niinä hetkinä, jolloin hänellä, -- jonka oli täytynyt kuluttaa loppuun niin paljon pyhää nautintoa, -- ei ollut antaa rakastetulle ja valitulle sulholleen ei hehkua nimeksikään.

Kun Gust vähän ajan kuluttua painoi päänsä hiljaa ja tyydytettynä Miladan povelle, kietoen hellästi käsivartensa hänen ympärilleen, silloin Miladan hellyys taas pulpahti kukkuroilleen ja hän kumartui lämpöisenä Gustin yli.

Silloin selvisi hänen rikkirevityssä sielussaan lemmen salaisuus.

-- Jotain hän naisena olisi voinut rakastaa, jotain joka olisi täydellisempää kuin Gust, -- jota hän muistaisi entisyytensä unohtaen jotain, joka olisi pieni, ja heikko ja joka avuttomana hukkuisi ilman Miladan rakkautta... Lasta!

Ja hurjan raivon vallassa katseli hän nuorta ruumistaan, joka vain jaksoi vastaanottaa elämän siemenen hävittääkseen sen säälittä kohdussaan.

* * * * *

Bine Michal oli ollut neljätoista päivää uudessa paikassaan, kun Punataloon tuli sähkösanoma:

-- Sairas täti tulee tänä iltana noin kello 10. Olkaa hevosella vastassa. -- Hecht. Budweis.

Se oli Budweisin Fischerin liikkeen liike-asioitten sähkösanomakieli asianomaisille.

Milada vuokrasi illalla ajurin ja läksi asemalle.

Sill'aikaa Gust istui Joszin kanssa viinitarjoilussa. He olivat molemmat olleet Ollya vastassa ja sitten saattaneet hänet kotiin.

Joszi istui viinilasinsa ääressä sojottaen pitkälle säärensä hyräillen herkeämättä, aina käyttäen Gustin avonaista paperossikoteloa hyväkseen. Gust jutteli innokkaasti kokemuksiaan.

-- Et usko, miten kauniita kirjeitä Milada on saanut Hornerilta; oikeita ylistyslauluja. Horner kirjoittaa hyvin.

-- Yhden ainoan hyvän teoksen on hän kirjoittanut: Vastenmielisyyden ja nautinnon keskusperäisistä mielteistä, -- merkillinen teos, ja hyvin kokoon pantu.

-- Epäilemättä hän on lahjakas mies. Ja hän oli tietysti hullaantunut Miladaan. -- Nyt on se juttu päättynyt. Minua Horner ei voita.

Gustin nuorissa, verevissä kasvoissa oli kylläisyyden tyyni viehätys. Hän veti englantilaiseen tapaan väännetyt viiksensä suuhun ja nojautui mukavasti ja tutunomaisesti pöydälle.

-- Tule kerran mukaan, Joszi, lukemaan Miladan kirjoituksia! Hän on sulattanut mainiosti viisaustieteilijäinsä opit! Aivan satumaisen eheästi! -- Hänellä on eriskummallinen tapa käsittää asiat tervejärkisesti ja omaperäisesti, joka muistuttaa ihmelapsen taitoa. -- Miladan pitäisi antaa lukea! -- Mutta, veikkonen, minun pisti päähäni tuuma! Me lähdemme kaikki kolme Berliiniin. Siten tämä asema selvenee.

-- Kallista lystiä, sanoi Joszi kuivasti.

-- Sivuasia! -- -- Gust oli täynnä tulta ja intoa. -- Minä myyn pienoiskuvakokoelmani, siitä saan jonkun markan -- eikö niin?

Joszi vihelsi. -- Mitä osaa minä saan näytellä?

-- Sinä teet hänestä ylioppilaan. -- Hän suorittaa sen leikillä. Ja meidän kesken, tähän kylään olen jo kyllästynyt. -- Noh, veli hopea! Mitäs tähän virkat? Sinä saat siellä oppitunteja kuin täälläkin. Ja lopuksi elät meidän kanssamme.

Joszi ravisti tuhan paperossistaan. -- Sinä et kai usko, että Milada noin vaan lähtee mukaan, sanoi hän vilkuttaen kiivaasti silmiään.

Gust katsahti häneen ihmetellen! -- Eikö Milada läksisi minun kanssani? -- Paikalla. -- Sinä et tunne häntä, -- näen, että sinä et aavista, miten hän on muuttunut. Vaikka ehdottaisin jo tänään, että lähdettäisiin Afrikkaan, niin hän olisi jo huomenna siihen valmis.

-- No, no! --

-- Lyödäänkö vetoa, sanoi Gust ärtyneenä. --

-- Minun puolestani kyllä! Hän kurotti iloisasti leveän kämmenensä. -- Hei!

Gust yhtyi siihen. Minusta tuntuu, että sinun käy vielä ohraisesti ennustuksinesi Joszi! -- Sinä kuvasit tyttöä, Herra ties, miksi valtiopettäjäpiruksi! -- Annan kunniasanani, ett'ei hän ole vielä yrittänyt tehdä ainoatakaan kolttosta minulle.

-- Se todistaa, että hän on monta vertaa viekkaampi, kuin mitä uskoin naikkosesta. -- Hän tietää, miten sinut pitää petkuttaa.

Gust tiuskasi: -- Kiitos! Hän pitää minua kai kyllin tyhmänä! Voihan se, veli hyvä, olla tottakin. -- Gust nojautui taaksepäin hypistellen hermostuneesti kellonperiään.

Joszin silmät pyöristyivät. -- Noissa pienissä, tavallisesti turvonneissa laiskasti liikkuvissa silmissä pilkisti lasimainen, laajeneva katse.

-- Vai niin, herra on loukkautunut, sanoi hän. -- Pitääkö meidänkin kesken makeilla, pässinpää! -- Tiedäthän varsin hyvin -- saakeli soikoon, mitä siitä kannattaa puhua!

-- Rakas Joszi, minä tiedän varsin hyvin, että sinä ja Seidner olette pitäneet minua pohjaltani typeränä. Ja minä en pane sitä vastaan. Mutta Milada ei ole samaa mieltä kuin te! -- Hänellä on oma kantansa minusta.

Hetken kuluttua sanoi Gust kuin sovittaen ja hymyillen ystävän ryppyiselle, tuhansiin uurteisiin käivertyneelle naamalle: Emmehän me silti pilaa iltaamme, veli veikkonen! -- Odota, minä tilaan tokaieria ja me juomme Länsi-Berliiniläisten kolmen toverusten maljan.

-- Latet anguis in herba (käärme on ruohikossa), mutisi Joszi ilkeänä Gustin jälestä, syventyen päätä pudistaen viinilasiinsa.

Sill'aikaa ajuri ajoi Punatalon ovelle.

Ensin astui Milada ajopeleistä, hänen jälestään ravasi hyvin syötetty juutalaispoikaroikale puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja matkakaappuun, jonka kauluspussia hän tuuppaili alinomaa sinne tänne mustakäkkäreiseen päähänsä. -- Viimeiseksi astua kömpi paksuun siniseen harsoon ja vanhanaikuiseen intialaiseen shaaliin kääriytynyt Oimützilaistyttö.

-- Tämä on -- vaan pikkuseikka! -- Me teemme kauppaa aina Turkin maahan asti, -- kertoi poika Miladalle, -- älkää uskoko, että sulttaanilla on monta naista, joka ei olisi ensin kulkenut isäni käden kautta! --

Tytöltä ei saanut sanaa suusta. Kahdesta mustasta silmästä lenteli harhaileva katse soikeissa, kalpeissa hennoissa kasvoissa.

-- Onko tuo pelokas tyttö jaksanut elää upseerilauman keskellä?! Milada ajatteli. -- Sitä ei voisi uskoa. --

-- Hänen täytyy ensin tottua päivän valoon, eikö niin Lolo, sanoi Fischer nuorempi, töyttäen tyttöön, -- kyllä hänellä on sitten teille kerrottavaa, eikö totta, Lolo?

Tyttö hengitti huomattavasti vapaammin, kun hänen seuralaisensa läksi. -- Milada kuletti tytön huoneeseen, toi hänelle kahvia ja leipää ja auttoi häntä järjestämään kaappiaan.

Tytöllä oli huolellinen vaatevarasto.

Hetken kuluttua Lolo istui vuoteensa äärelle katsellen tylsänä Miladaa.

-- Nyt on kyllin hommattu, sanoi Milada, minun pitää mennä alas. -- Tänään saat nukkua. Mutta huomenna pitää sinun olla kunnossa.

-- Oletko sinä taloudenhoitajatar, sanoi tyttö äkkiä matalalla, käheällä äänellä, joka oli kuin rikottu ja koleutunut.

-- Kyllä, -- mutta minulle sanotaan "te", vastasi Milada lyhyesti.

-- Onko tuolla alhaalla upseereita?

-- Upseereita -- ei käy meillä. Tytön mustat silmät aukenivat kauhusta. -- Eikö? -- Eikö täällä käy upseereita! Eikö täällä ole ketään?

Tyttö otti päästään kiinni heiluen edes takaisin. Jesus siunatkoon! Jesus siunatkoon! Hän nyyhki.

-- Minusta voisit iloita, kun olet päässyt niistä.

-- Ennemmin kuolen, vikisi Lolo, -- mieluimmin kuolen heti paikalla. -- Ja tuossa istualta alkoi hän villisti ja katkerasti ulvoa.

Milada kohautti olkapäitään. -- No, no, kyllä täälläkin voi elää, sanoi hän rauhoittavasti; varo vaan, ettei neiti kuule sinun veuruvan, siitä syntyy polska, sillä neiti ei siedä tillastamista. -- --

* * * * *

Kello kahdelta iltapäivällä alkoivat Punatalon kuolleet hetket. Neidit nukkuivat sikeästi, portinvahdin rouva korjasi käytetyt päivällisastiat, manaten pesuakkaa, ett'ei vaan kalistelisi ja koputtaisi kyökissä. Lopuksi hän pani itsensä pitkäkseen yön valvomisesta nääntyneenä kyökin permannolle.

Miller torkkui konttorihuoneessaan. Milada istui huoneessaan kirjoittaen kirjeitä tahi selaillen sanomalehtiä, joita Gust toi mukanaan joka päivä. Heinäkuun aurinko paahtoi ulkona painostavana ja sen lieska poltti läpi ikkunaverhojen. Milada oli puettu hyvin kepeään vaalean vihreään aamupukuun, joka paljasti hänen ruskean, hyvin muodostuneen niskansa. -- Katso nyt, sanoi Milada Gustille. Gust makasi vuoteessa poltellen paperosseja. Hänen otsalleen tihkui hikihelmiä. Hän oli pahalla päällä ja suuttunut itseensä.

Kolme päivää oli sitte kulunut, kun hän oli lyönyt vetoa Joszin kanssa, eikä hän ollut vielä päässyt tilaisuuteen tahi tunnelmaan, jotta olisi voinut esittää Berliinin matkasuunnitelmansa, joka yhä enemmän rupesi häntä viehättämään. Se oli alussa tuntunut kovin luonnolliselta ja lapsellisen helpolta, mutta nyt siihen ilmestyi kaikenkarvaisia vaikeuksia ja esteitä.

Milada oli kiinni liikkeessä! Persoonallisesti! Hänen tunteensa ja velvollisuutensa ja sata muuta seikkaa sitoivat hänet. Hyvä Jumala, Gust ei tahtonut koskaan puhua siitä, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti. Aina Milada oli liikkeellä, aina täysin innostunut tehtäväänsä. -- Itse asiassa, niin Gust oli sivuseikka, hän oli vaan Miladan huvin välikappale työn lomassa. --

Milada voisi kieltäytyä Gustin ehdotuksesta, tahi kääntää hänen mielensä, ihan tehden hänen suunnitelmansa turhiksi; saattoi olla, ett'ei Miladalla ollut vähintäkään halua kulkea toista tietä, kuin tähän asti, ihan kuin Joszi oli epäillyt. Silloin Gust olisi lyöty. Yksinkertaisesti tehty noloksi -- huolimatta rakkaudestaan ja innostaan. Se edellytys kidutti häntä. -- Milada oli peloittavan itsenäinen. Hän oli aivan kiusottavan itsetietoinen ja selväpiirteinen. -- Ja pitikö Gustin hävitä, syödä sanansa Joszille? Tämä oli melkein kunniakysymys.

Milada istui Gustin viereen avaten kirjeen. --

-- Se on Fannilta, selitti hän.

"Rakas miladha!

Minä pelan ulkona sitralla sitä sanotan Kolmeksa maurilaiseksi minun käy hyvin minä osan pelata sitra, ja tanssia, isäntä on hiukan Kiukkune ja rähise aina, ja sitte se ryyppä, Olimpia on viellä sielä Sairashuonesa ja minun rintani on kans kipijä tule tänne minä pelkän nii. Ja jos se zimmerman raato antais sinulle se punase silkkise hame Sano paljo terveyksi kaikill ja myös Binell. Älä vaa sano sill fröökynä pirull.

Iankaikkisesti sinua rakastava sillä minä en pääse pois.

Fanni."

-- Tämä on hermostuttavaa, sanoi Gust suunpielet alaspäin kiristyneinä.

-- Tahdotko, että menemme alas?

Gust pudisti päätään. -- Ei viitsi ajatella.

-- Gust, sinä olet laiska.

-- Sanomattomasti. -- Hän nousi kyynäryspäälleen.

-- Isä-ukko on oikeassa, -- sanoi hän haukotellen, -- minun pitää päästä täältä pois.

-- Tahtooko hän sen? --

Gust nyökäytti päätään. -- Kyllä. Tänään jälkeen aamiaisen oli minulla kunnia puhutella häntä. -- Noh, hän oli sangen siivo. Miten on kesäviettosi laita, kysyi hän kissan ystävyydellä. -- Lähdetkö Berliiniin? -- Tiedätkö!? -- Gust työnsi Miladan hiukan luotaan. -- Isä on päässyt rakkausjuttumme perille.

Milada puri hampaitaan. -- Mistä sen päätät?

-- Enkö tunne häntä! -- Hän tietää kaikki. Ollessani vielä lyseolaisena oli hän kuin näkymätön urkkija. Miten ja kenen avulla hän urkkii, en tiedä. -- Mutta hän tietää kaikki. Ehkä hän on lahjonnut tällä kertaa Ollyn.

-- Mutta mene nyt!

Gust kohautti olkapäitään. -- Yhdentekevää. Isä voi ruveta kovaksi ja saattaa meille paljon hankaluuksia.

-- Mitä sinä aiot tehdä, Gust?

-- Matkustaa tietysti. -- Gust heittäytyi taas pitkäkseen. Nyt alkaisi kohtaus, jonka huipussa voisi sanoa: Sinä tulet tietysti mukaan. -- Vederemo! (Saammepa nähdä!)

Milada astui akkunan ääreen katsellen vilkkuvin silmin verhojen läpi kirkkaan huikaisevalle kadulle. Aivan kuin räikeän valon nukuttamana, ajattelematta katseli hän hetken kadulle. Sitten rupesi hänen päätään pyörryttämään ja hän istui lukemaan kirjeitään. Hyvin tarkkaan ja vaikeasti täytyi hänen koota sanat, voidakseen käsittää kirjeitten sisällön. --

Tohtori Lamberg karhusi Mizziä siitä, että tämä oli jäänyt kolmannen kerran velkaa. Hän ei aio häntä enää tarkastaa. --

Milada viskasi kirjeen pois. -- Katso Lambergia! Ansaitsee tuhansia meiltä ja kitkuttaa muutamia markkoja...

-- Kuule, sanoi Gust pistävästi ja värähtävällä äänellä, eikö meillä ole muuta keskustelu-ainetta kuin tohtori Lamberg?

Milada katsoi häneen oudoksuen. Gust oli ristinnyt käsivartensa, hänen silmänsä säihkyivät hillitsemättömästä vihasta.

-- Onko sinusta siis yhdentekevää, lähdenkö vai jäänkö!? Suvaitsetko sinä olla kivestä?

-- Mutta Gust! Sinähän lähdet kai pariksi viikoksi, siihen olen valmistautunut jo suhteemme alusta, sanoi Milada katsellen pelokkaana Gustia.

-- Kun minä nyt lähden, jään vuosiksi, vastasi Gust, enkä tiedä, palaanko koskaan.

-- Gust! -- Milada ei huutanut, hän liikahti vaan vähän käsivarttansa.

Gust juoksi vuoteeltaan ja heittäytyi Miladan eteen. Miladan kasvoissa oli jotain, joka häntä pelästytti, ne olivat lyijyn harmaat ja jäykät, -- oli kuin kaikki veri olisi niistä virrannut pois.

-- Näetkö, Mila, minähän tiesin. -- Gust hengitti voitonriemusta raskaasti.

-- Näkisi vaan Joszi, ajatteli hän ensi työkseen. Hän syleili Miladaa hellästi. -- Sinun ei pidä aina olla noin kova.

(Nyt Joszi se aasi häviää vedonlyönnissä.)

-- Enhän minä tiennyt, mutisi Milada avuttomana, -- minä luulin sinun lähtevän vaan lyhyeksi ajaksi.

-- Sinä et nyt saa kuvitella, etkä luulla mitään, rakas Mila, kuuntele vaan minua ja luota minuun. -- Gust veti hänet luokseen.

-- Kuule nyt, rakas, kolme päivää olen miettinyt, miten me järjestäisimme asiamme. Sinä et ole sitä vaan huomannut, enkä minä tahtonut saattaa sinulle ikävyyksiä. -- Tahdoin ratkaista kaikki yksin. Isä-ukko on saanut tietää kaikki. Hän vihaa minua, eikä soisi minulle minkäänlaista ilonkipinää maailmassa. Hän osaa eroittaa meidät, Mila! Hänellä on rahavalta, minä tiedän sen. Hän ei nyrkillään iske ensi kertaa onneani rikki. Minun täytyy siis varustautua kaiken varalle. Pitää olla asestettu kun ukko hyökkää. Lisäksi hänellä on useampia muita valtteja. -- Kuule, sinun asemassasi Mila on kansalaisena aivan turvaton. Isän tarvitsee antaa vaan viranomaisille viittaus ja sinun täytyy hävitä kaupungista. Kaikki nuo tiedot, nuo mielikuvat, nuo mahdollisuudet repivät sisälmyksiäni. -- En voi enää rauhassa jatkaa lukujani. Alituinen huoli sinusta ei suo minulle rauhaa. -- Mila, minä olen mies, minä kärsin kovin nähdessäni sinut tällaisessa ympäristössä. Gust nojasi päänsä Miladan olkapäähän nyyhkien.

-- Mitä tämä merkitsi, -- ajatteli Milada -- onko rakkautemme lopussa? Meneekö nyt haaveitten harso rikki, onko onneni hälvennyt? -- Ja hän tuijotti epätoivoisena sielunsa synkeyteen. Kaikki oli kuin hävinnyt, hänellä ei ollut lohdutuksen sanaa Gustille ei yhtään hyväilevää sanaa, ei ymmärrystä. -- Kaiken tuon olisi Gustin pitänyt osata edellyttää. -- Mitä minä vastaan, ajatteli Milada, hän vartoo vastausta. -- Mutta Milada halveksi itse onnensa romahduksessakin valheen pelastusköyttä.

-- Minä tiedän, että minä menen rappiolle rakkautemme tähden.

-- Sinä elät täällä Milada, minä elän toisessa mailmassa. Vaikka välillämme ei olisi muuta kuin yö se kauhea yö, jonka toimit täällä, on sieluni kuin kidutuspenkillä.

-- Minä olen koettanut unohtaa, mutta kun olen yksin kotona ja painan yöllä pääni patjoihin, tulevat kuvat mieleeni. -- Minä näen... Hirveää! -- Gust juoksi pystyyn. -- Milada, jos et tahdo tehdä minua hulluksi, niin tee tästä loppu... Älä katso noin minuun. Enhän minä halua erota. Ennemmin voisin itseni surmata. Sinähän tiedät, Mila, ett'en voi koskaan ketään naista rakastaa niinkuin sinua. -- En voi koskaan niin itseäni unohtaa.

-- Unohtaa -- --? mutisi Milada.

Gust siveli otsaansa. -- Koeta, miten päätäni polttaa, sanoi hän nauttien hetken Miladan sormien viileydestä. -- Sitten hän hyökkäsi edelleen.

-- Kuule, Mila! Minä olen puhunut tästä Joszin kanssa. Hän tietää kaikki. Hän tuntee mielentilani. Me olemme yhdessä laatineet suunnitelman. -- Se ei ole hetken tunnelman tulos. Sitä on joka taholta punnittu. Me lähdemme kaupungista pois kolmisin ja lähdemme Berliiniin. -- Kaikki kolme. -- Gust katsoi Miladaan, -- joka nojasi kasvonsa käsiinsä kuunnellen tarkasti. -- Syvä uurre syntyi Miladan kulmakarvojen väliin. -- Hän punnitsi sanojaan. -- Gustin tuli vaikea olla.

-- Me matkustamme kaikki kolme Berliiniin. Minä tunnen olevani siellä kotonani. Elämä on siellä toisenlaista, suurpiirteisempää, vapaampaa, virkeämpää. Siellä eletään uudessa ajassa. Täällä siitä vaan soitetaan suuta. Siellä saa miljoonien keskellä elää omaa elämäänsä.

-- Sinä et tiedä, ketkä täällä riippuvat niskassani! Täällä on tätejä, setiä, orpania, ja kaikki ovat mahtavia miehiä. Ne tunkeutuvat yksityisimpiin elämänoloihini kuin hollitupaan matkustavaiset. -- Täällä elän aina en famille. (Perheessä).

-- Ja minun pitää tulla kanssasi Berliiniin?

-- Eikö sinulla ole siihen syytä, Mila? Minun kehitykseni on...

-- Sitä juuri mietin. -- Milada peitti silmänsä kädellään.

Gust repi viiksiään.

-- Me emme koskaan mene lailliseen avioliittoon, minä ja Joszi, se on varmaa, sanoi hän hermostuneena. -- Tuntuu, kuin me haluisimme sinua itsekkäistä syistä... Se ei ole totta, Joszi kunnioittaa sinua kovin. -- Hän tietää varsin hyvin, kenelle kerran jätän...

Gust taukosi puhumasta vetäen levottomana käden Miladan silmiltä. -- Katso toki minuun, kun puhun. Sinun itseesi sulkeutumisesi hermostuttaa minua. Me olemme aikoneet ehdottaa, että lukisit lääketiedettä Berliinissä. Sinä olet lahjakas, täällä menee sinussa kaikki, kaikki rappiolle. -- -- Sellainen tulevaisuus, -- minä aion antautua lapsentautien lääkäriksi. -- Sinä tulet kovin innostumaan sellaiseen tehtävään.

-- Voi, mitä sinä haaveksit, Gust, sanoi Milada surullisena hymyillen.

-- Epäiletkö? Eikö se ole mahdollista? Eikö sitä jaksa toteuttaa?

-- Minä olen siksi liian vanha, vastasi Milada, sama liikutuksen ilme kasvoissa, jonka näkee vanhemmilla ihmisillä heidän puhutellessaan lempilastaan...

-- Kuudessa, seitsemässä vuodessa olet valmis.

-- Kuule, sanoi Milada niin painavasti kuin ihmisääni saattaa, sinä et aavista, miten vanha ja väsynyt minä olen -- alkamaan uutta elämää. Milada hengitti syvään. -- Olisit tullut viisi vuotta sitten, nyt on kaikki myöhäistä.

-- Sinä et siis tule mukaan, sinä kieltäydyt, sanoi Gust nousten seisomaan.

-- Minä olen sidottu välikirjalla Milleriin. Niin kauan kun hän pitää liikettä, täytyy minun olla täällä. Mutta ei kieltoni riipu sittenkään siitä. -- Miller voi mennä vaikka heti luostariin. -- Ja sitten olen vapaa. -- Vapaa? -- Vapaako?

Milada pudisti kepeästi päätään.

Gust polki lattiaa. -- Sinä et rakasta minua! Sinä olet valehdellut minulle. Rakkautesi oli oikku! Ja Gust heittäytyi tuoliin kätkien kasvonsa sen nojapuupatjaan.

Joszi oli oikeassa. Häntä Gustia oli vedetty nenästä. Mutta miksi? -- Mikä pidätti Miladaa? Ei hän itse asiassa itsekään pitänyt Berliinistä. Mutta nyt hän ei voinut matkaltaan peräytyä. -- Nyt hänen täytyi matkustaa.

-- Pelkäätkö menettäväsi rahasi? -- Kyllä minä... Tuo lause oli raaka. Ja ennenkuin Gust oli ehtinyt lopettaa, ehkäsi Milada häntä käsivarrellaan.

-- Älä puhu noin, sanoi hän hiljaa.

-- Noh, älä siis ole kuin mikäkin arvoitus! Sinä kätkeyt arvoitusten varustusten taa. Minä menetän malttini.

Milada oli asettunut lempiasentoonsa ikkunan ääreen. Gust kiersi hermostuneena paperossia sormillaan rikkoen sen.

-- Sinä, Gust, olet onnellisempi kuin minä, sanoi lopuksi Milada hengittäen syvään, sinä löydät sanoja, -- minä haen niitä turhaan. Minä kaihoon niin sanomattomasti, minä kaivertelen ja myllerrän sielunilmiöitäni, mutta kaikki jäävät minulle harmaiksi, varjomaisiksi ja käsittämättömiksi. -- Minä tiedän, ett'en voi sitä sinulle selittää.

Milada astui Gustin luo vaipuen hänen tuolinsa viereen. -- Kuule, minä en ole vapaa. En saata olla sanomattoman onnellinen silloin, -- en syödä itseäni kylläiseksi, kun muut näkevät nälkää.

-- Sen ymmärrän varsin hyvin, sanoi Gust ylevämielisesti, samalla päässen painostavasta mielentilastaan, sillä hänen aivoissaan sarasti uusi onnistuneempi asiain käänne. -- Sinulla on katutyttöjä hoidettavina. Ne luottavat sinuun, sinusta on tullut heidän n.s. Messiaksensa.

-- Eikö asiain laita ole vähän niin? He pitäisivät tämänlaista poistumista, -- pakoa, joksi sinä sitä sanot, -- petoksena tahi jonain sinnepäin. Tämähän on yleensä luonnollista. -- Mutta minä vakuutan, että noita olentoja voidaan toisella tavalla yhteiskunnallisesti turvata.

-- Minä olen erään pelastuskodin johtajattaren hyvä ystävä. Anna minulle holhokkiesi osoite! Ehkä Fannikin saattaisi kuulua niihin. Yleisessä kodissa heitä voidaan suojella paljoa paremmin, kuin mitä sinä saatat. Noh, etkö sinä sitten ole vapaa ja esteetön?

-- Voi, Gust, miten ihmeen yksinkertaista ja vastustuksetonta on sinusta asioitten järjestäminen pahimmassa kuilussa, kun vaan sormesi ojennat. -- Minäkö olisin vapaa!? -- Horner sanoi minulle kerran:

-- Jospa aavistaisit tyttö, mitä merkitsee käsite: vapaa. -- Jokainen voi ehkä olla vapaa ulkonaisesta pakosta ja taidosta, tehdä mahdottomia, mutta olla vapaa haluistaan ja sisäisistä sielun sysäyksistään, -- se kuuluu Jumalan ominaisuuksiin. Jumalan korkein oikeus on olla -- täysin vapaa. -- Sinä, sanoi hän minulle, voit kyllä aukaista sen kohtalon lankavyyhdin, johon olet kiinnitetty, ihan kuin lapsi irroittaa paperileijansa kääreestä, -- mutta pitemmälle ei vapautesi ulotu, kuin mitä nuora myöntää. -- Ja sinä voit jo alussa huomata, miten lyhyen matkan saat ponnistella. -- Kohtalon köysi kiskasee sinut onnettomuuteesi takaisin, olisitpa lentänyt miten korkealle tahansa sini-avaruuteen. -- Niin puhui Horner... Ja minä tunnen, miten köysi kiskoo... Ja köydessä on vaan määrätty mitta.

-- Sinä jätät minut vaan ällipäisen periaatteen vuoksi, sanoi Gust halveksivasti, vaikkakin tyynenä.

Milada katsoi häneen rukoillen suurin, vakavin silmin: -- Voitko sinä tehdä tehtyä tekemättömäksi, Gust? Voitko tehdä olemattomiksi kaikki sen, minkä olen nähnyt ja kokenut varhaisimmista lapsuuden muistoistani alkaen, voitko tehdä tyhjiksi kalkki ne surkeuden kuvat siihen asti, siihen siunattuun hetkeen asti, jolloin opin sinut tuntemaan? Voitko puhaltaa sammuksiin kaikki elämäni menneet vuodet kuin häilyvät liekit? -- Gust, minä olen teeskennellyt silloin, kun olen seurassasi nauranut, leikkiä laskenut ja suudellut sinua! Minä en olisi saanut antautua lempeesi. Minulla ei ollut enää oikeutta antaa itseäni miehelle. -- Minä en ole vapaa. -- Minunkaltaisteni ihmisten täytyy jäädä yksinäisiksi. Minulla vaan ei ollut voimaa kulkea suoraan tietäni. -- Minä menin harhaan. Rakastuin sinuun.