Part 35

Joszi nousi istumaan vääntäen kasvonsa seitsemään mutkaan. Hän puri hampaitaan lujasti ja suoraan yhteen, aivan kuin joka kerta, jolloin jokin seikka tuntui hänestä kuoleman vakavalta. -- Näin siis!

-- Pölkkypää! -- Gust kulki pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Äkkiä, kotvan epäröityään, otti hän Miladan kirjeen lompakostaan, tarjoten sen sanaa sanomatta ystävälleen.

Joszi kiersi lehteä sormiensa välissä, sitten hän nousi seisomaan, astui ikkunan ääreen lukemaan kirjeen alusta loppuun.

Hetken kuluttua sanoi hän varovaisena: Asian laita on siten, kuin kuvittelin. Nuo naiset ovat vaarallisia, jos ei sitä nautintoa, jonka heiltä saa, sovi heille maksaa rahassa. -- Vai niin, rakastaja, älä nyt lennä pystyyn! Minä en ajattelekkaan rahaa. Tämä maksaa enemmän kuin rahassa voidaan arvostella. -- Tämä nimittäin -- Joszi huuhtoi kädellään, laskeutui sohvalle ja sytytti uuden paperossin.

-- Noh, mitä sinä taas haistat merkillistä, sanoi Gust sisällisesti tyytyneenä sanainsa vaikutuksesta. Sinä ihan hermostutat ihmisen elävältä, leikkaajan naamallasi.

-- Gusti poikaseni, tule tänne ja ole järkevä! Lupaa eräs asia! Älä anna käyttää itseäsi mihinkään, älä lupaa mitään ja älä sitoudu mihinkään neuvottelematta minun kanssani. Näitten puitteiden sisässä saat tehdä mitä tuhmuuksia tahansa! -- Joszi tarjosi hänelle kätensä.

Nämät sanat kaikuivat niin pakottavan vakavilta, että Gust, entisen kasvatuksensa perusteella suostui täyttämään Joszin vaatimuksen.

-- Bene! (Hyvää). Ja lopuksi voi sentään ottaa huomioon sinun terveen, siunatun itsekkyytesi, Gust -- sillä sinä et ole suotta rautakauppias David Brennerin poika.

* * * * *

Liike oli taas ollut kesäkuukausina huomattavasti lamassa kuin tavallisesti. Miller vikisi aikansa mukaisesti, yrittäen kaikenlaisilla kitkutuksilla ja säästöillä menoja supistaa. Tyttöjen lukua vähennettiin. -- Ne, jotka vaan olivat tilaisuudessa poistumaan, pääsivät lomalle ja läksivät kylpylaitoksiin. Näitten joukossa hävisi Putzi, joka oli saanut jostain rahoja, ja hän hävisi maailmaan eräänä varhaisena aamuhetkenä yhtä salaperäisellä tavalla kuin millä oli saapunutkin. Myös Rampa-Anna joutui maalaisjoukkioon. Hän oli aikojen kuluessa muuttunut niin pisteliääksi ja sapekkaaksi, niin että häntä eivät hyvänahkaisimmatkaan talon ystävät jaksaneet kestää. -- -- Annan tilalla kompuroi talossa paksu puolalainen Lola-niminen tyttö, -- oikea lellun ihanne, joka antoi toisten menetellä kanssaan, miten vaan halusivat. Sitävastoin oli Zimmermannilta saatu eräs läpiliipatun, pienen röyhkeän vaaleatukkaisen riiviön ihanneilmiö, jonka nimi oli Mizzi Chvojka ja joka oli ollut aikoinaan mamma Zimmermannin laitoksen tähti ja suosikki; Mizzi oli hyvin tuottava, kohteliaasti lörpöttelevä olento, joka jäykän otsaisessa lukuisten kiharoiden ympäröimässä kallossaan keksi mitä arvaamattomimpia sikamaisuuksia.

Nyt joutui jo Binenkin eron aika. Hän vastaanotti tiedonannon siitä, että hän joutui Budweisiin, vaan päännyökkäyksellä, hän ei kysellyt edes sikäläisiä olosuhteita eikä toimintaehtoja. Ja kun Milada kysyi hämmästyneenä, miten hän saattoi ottaa tiedon tuolla lailla vastaan, vastasi Bine!

-- Sehän on yhdentekevää...

-- Jos he tekevät sinulle vääryyttä, niin väisty Bine! Älä metelöi, älä pirstaa, mutta lähde tyynesti pois! Se vaikuttaa sinun eduksesi.

Bine pudisti päätään. Minuun ei mikään enää koske, vastasi hän tylsänä.

Eräänä jälkikesäkuun iltana hän läksi. Spizzari oli häntä noutamassa ajurilla. Spizzari nuuski talossa ja vilkutti merkitsevästi silmiään Miladalle. -- Parin päivän kuluttua saapuu Budweisiläinen tyttö, -- Fischer kirjoittaa, että tyttö pelkää kovin poliiseja.

-- Sepä ihanaa. Lopuksi hän laahaa kaikki etsivät talooni, sanoi Miller.

-- Rakas rouvaseni, te luulottelette liikaa liikkeestänne, nauroi Spizzari ivallisesti, suositellen itsensä.

Käytävässä suudeltiin ja syleiltiin loppumattomiin. Bine kulki kädestä käteen.

-- Tässä on silkkihuivi, nyyhki Gisi, sitoen jotain Binen kaulaan. -- Junassa vetää.

Milada sanoi viimeisenä sananaan: -- Pää pystyyn Bine! Väisty ylivaltaa!

Sitten roskat läksivät liikkeelle kolisten kadulla. Kerran vielä Bine käänsi päänsä nähdäkseen entisen olinpaikkansa. -- Mutta Milada ei seisonut, kuten Bine toivoi, portilla nyökäyttäen päätään... Luukut olivat kiinni; sokeana ja vaiti törrötti siinä Punatalo.

Bine huokasi... "Tohtori" oli kai tuolla ylhäällä. Ja tuo viimeinen katkera pettymys kiertyi hänen mielensä ympäri kuin kivikuori.

* * * * *

Miladan suhde "Tohtoriin", joksi Gust yleisesti kutsuttiin talossa, oli jo muutamien päivien kuluttua tunnustettu salamannopeudella luonnolliseksi. Kaikenlainen panettelu, juoruaminen ja urkinta oli näille ihmisille outo, vaikka ne porvarillisissa piireissä olisivat sekottaneet joka-ikisen tällaisen suhteen miehen ja naisen välillä. -- Punatalon maailmassa ollaan sittenkin paljon vähemmän kateellisia, paljon hyvänluontoisempia ja suvaitsevampia elämän luonnollisimmissa kysymyksissä kuin muualla yhteiskunnassa.

-- Heidän on hyvä olla, huokaa kai jokunen. Mutta ei kukaan tee rivoja, omaa itserakkauttaan kutkuttavia viittauksia, ei kukaan ennusta pahinta, ei puno likaisia juonia nuuskien ja penkoen tapahtumain syitä kateellisena voivottaen, miten tuo juttu selvinnee ja kuinka voi yleensä ymmärtää, että tuo mieskin pitää tuosta naisesta y.m., y.m. -- Gust, joka oli juuri syntyään ahdasmielisestä poroporvarimailmasta, viihtyi hyvin tällaisten ihmisten parissa, jotka antoivat hänen persoonalleen asianmukaisesti tilaa kunnioittaen toisten ihmisten taipumuksia. Se teki häneen terveellisen ja rauhoittavan vaikutuksen.

Otettiin ylimalkaan tosi-asiana vastaan se, että Gust ja Milada olivat pari, Millerkään ei pannut tätä vastaan eikä vikissyt.

Hän tervehti päinvastoin Gustia sangen kunnioitettavasti kumartaen joka kerta, kun tapasi hänet käytävässä eikä jättänyt koskaan kiittäen esiintuomasta, miten tuo herra Brenner oli vakaantunut.

Gust olikin pitkän kinailun jälkeen Miladan kanssa ajanut tahtonsa läpi, että hän maksoi itse Millerille kaiken minkä talossa kulutti. Usein Gust viskasi Millerille suuren kultakasan, jättäen pikkurahat jälelle pöydälle. Neideille Gustin jokapäiväiset käynnit tuottivat onnellistuttavamman vaihtelun kuin ennen.

Ja kuin ennenkin, tuskin kynnyksen yli astuttuaan, joutui Gust innostuneen naisjoukon keskuuteen, josta hän suurella vaivalla pääsi irti. Hän koetti irtaantua tahallaan jotensakin tuntuvalla miehisellä ylimielisyydellä, hiljaisuudessaan odottaen, että Milada sen johdosta tekisi muistutuksia ja viittauksia. --

Mutta Milada vaikeni. -- Ehkä onnekas vaisto hänet siihen johdatti tahi rakastuneen naisen luontainen itsekkyys, joka ei osoita tarkoitusperäisyyden, eikä järjestelmällisen kiehtomisen merkkiäkään.

Milada oli tullut nuoreksi, hän eli huolettomana. Hän eli uutta, autuaallisen lennokasta lapsuuden aikaa, hän puhui merkityksettömiä, haaveellisia sanoja, hän nauroi heleästi näkyvästi vähäpätöisten ilon aiheitten elähyttämänä, ja hän nauroi, milloin ja missä vaan.

Hän versoi. -- Ja luonteensa tuhannet myöhästyneet kukkaset hän levitti ajattelematta ja onnensa herpauttamana sille harmaalle elämänmatkalle, jonka Gust ja hän yhdessä vaelsivat.

Hän nauroi, kun tytöt kiersivät piirissä Gustin ympärillä, hän nauroi Gustin suuttumuksesta rypistyneelle otsalle, miten hän liiotellen työnsi tytöt luotaan. Hän jäljitteli Gustin vihan purkauksia Millerin suhteen, ja hänelle tuotti lapsellista nautintoa saada toistaa ne harvat kiittävät sanat, jotka Miller lausui Gustista happamin naamoin.

-- Miller sanoi, että sinä olet kuin markiisi -- vuota nyt -- Posa. -- Mikä mies se oli?

-- Tuhmuuksia, murahti Gust.

-- Sinä et ansaitse Millerin rakkautta.

Gust virnisti. -- Milada kietoi käsivartensa Gustin kaulaan rukoillen; minä en siedä tyynenä kuulla sinusta pahaa sanaa. Siksi Gust kulta, ole varovainen tyttöjen suhteen. Varsinkin Mizzi on aika riiviö!

-- Mutta hän on hauska.

-- Minä en siedä häntä.

-- Ole hyvä, -- en minäkään häntä siedä. -- Yleensä brr, brr! -- En välitä koko sakista.

Milada vaikeni.

Siten Gust saattoi rehellisesti ja itsetietoisesti sanoa Joszille: Minä vannon, että irroitan hänet päivä päivältä ympäristöstään. -- Me emme puhu enää hänen elämästään. -- Ja minä tunnen, että minä vapautan hänet. Jos hänellä oli aikeita suhteeni, niin nyt hän on niistä luopunut täydellisesti.

All right (hyvää), vastasi Joszi, jonka ikuinen mutta saavuttamaton ihanne oli englantilaisen kylmäverisyys.

Ja kuitenkin se oli Gust, joka täysin ja esteettä hukkui Punatalon ilmanalaan. Hänen hemmoiteltu ja merkillisiä sattumia etsivä hiukan kunnianhaluinen luonteensa huojui mielihyvällä ja viehkeänä niillä päistäreitä vailla olevilla ihailun ja arvostelun patjoilla, jotka hänen olemukselleen täällä asetettiin. Hänen tunteensa Miladaa kohtaan olivat naishimoitsemisen ja itseihailun sekoitusta; hänestä oli suurenmoista uskaltaa rakastaa tällaista naista.

Hän tuli jo vähä ennen puolipäivää kirjat ja vihot kainalossa Miladan huoneeseen, istuen hänen kirjoituspöytänsä ääreen, sillä hän väitti, että Punatalossa oli mukavampi lukea kuin kotona, missä rautatavaroiden lastauksen ja purkamisen synnyttämä kolina ja virran välke ja kimaltelu häntä häiritsi. Pian hän kuljetti mukaansa paperosseja ja pitkän piippunsa ja ripusti sen Miladan avainkimpun viereen. Kotitakkinsa hän yhdisti Miladan harmaaseen siivousesiliinaan, käyttäen sitä täällä työtä tehdessään.

Hänen raikuva, lämmin äänensä ja egyptiläisen tupakkansa haju täytti huoneen. Ja kuin pieni lellipoika hän pyysi aina Miladan luoksensa. Ja jos Milada ei ehtinyt aina tulla, niin hän vihelsi kuin signaalitorvi, joka veti Miladaa hänen luokseen, Miladan omien puheitten mukaan, kuin hinausköysi.

Sitten Gust otti Miladan syliinsä alkaen ladella. -- Aa -- kun Gustin saat -- niin ee, älä pakene! -- Ja hän piti Miladasta kiini, kunnes tämä oppi virheettömästi pitkän jaarituksen.

Miladan mielen ihan täyttivät ne tuhannet hellät ajatukset ja lemmen yllätykset, jotka heidän rakkaudenkohtauksissaan syntyi, jolloin he puhuivat ja väittelivät pikku tapauksista. Hänen päässään pyöri runoja ja riimejä, joita Gust lausui hänelle koulupojan innolla. Tämä uusi raikas terve mailma aukeni Miladalle kuin vapautetulle vangille laaksojen laaja vihreys, niin että hän kulki kuin unessakävijä niissä suojissa, jotka hän tunsi lapsesta saakka. -- Hän suoritti konemaisesti vanhat tehtävänsä ja kuitenkin hän pyrki kuin velhottu uuteen ilmapiiriin, -- niin että hän, tuo aina itseään hallitseva ihminen jäi hermostuneena sanattomaksi, kun hänen äkkiä ja odottamatta piti puhutella jotain ympäristöönsä kuuluvaa. Kesken tointaan leikatessaan palttinaa, siivoessaan, kehoittaessaan ja moittiessaan tyttöjä, niin tietoisuus Gustin läsnä-olosta kehittyi niin voimakkaaksi onnellisuudentunteeksi, että hänen täytyi muutamiksi sekunneiksi herjetä tehtävästään ja pusertaa rintaa kädellään, sillä hänen silmilleen laskeutui mielenliikutuksen harso. Hän ei enää seurannut levottomana ja jännittyneenä ympäristönsä tapahtumia. Hän lepäsi.

Mutta tässä onnenhuumauksessa poltti Miladan sisässä tumma verinen haava, joka särkevin hienoin säikein uhkasi hävittää sen terveen ja elinvoimaisen kudonnan, minkä rakkaus hyvääsaattavana oli synnyttänyt hänen keventyneeseen olentoonsa. Milada tunsi alituista kaameaa, kasvavaa kauhua muistellessaan menneisyyttä ja sen selväpiirteisiä kuvia. Ne tulivat räikeinä ja aavemaisina hänen silmiinsä pyrkien päivänvaloon. Milada ei voinut kuvitella, että hänen rakastettunsa nauravine poikasilmineen voisi koskaan katsella tyynenä hänen varhaisimman lapsuutensa surkeutta. Milada ei tahtonut paljastua lemmitylleen vailla kaikkea runollista viehätystä, vailla sääliä herättävää kohtalokkuutta, hyljeksittynä ja potkittuna katutyttönä.

Hänen tietoisuuttaan kaiveli aina ja vitkaan tuska, joka pelkäsi, että rakastetun lempi kylmenisi, että hänen hellyytensä hävisi, kun hän oppisi tuntemaan ne tuhannet irstailut, joihin Miladan oli täytynyt heittäytyä, ne loppumattomat nöyryytykset ja iskut, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat saaneet kestää, ennenkuin hän oli jaksanut nousta selvyyteen. Tämä taistelu elämän selvyydestä alkoi jo silloin, jolloin hänen muistojensa haave, kalpea nainen, jota sanottiin Jankaksi, häntä hoivasi, suojellen häntä usein hänen äitinsä ja tämän rakastajien lyönneiltä ja rivoilta haukkumasanoilta.

Jokainen olento oli joskus saanut vähän aikaa elää puhtaassa, rivouksilta suojatussa ilmapiirissä. -- Kaikkein pahekkaimmillakin oli ollut suloinen lapsuuden aika. Miladan lapsuus vaan oli ollut ruma.

Kerran lempensä huumauksessa oli Gust painanut häntä lujasti rintaansa vastaan sammaltaen: -- Jospa olisin tuntenut sinut ennen, Milada, olisin tuntenut ja pelastanut sinut noilta kauhistuksilta.

Siitä Milada päätti, että Gust muisteli noita kauhuja, ja kaikesta huolimatta puistatuksella käsitti, millaisessa ympäristössä Milada eli. Ja niin elävältä tuli Miladan mieleen kuva siitä, että Gust hänet pettäisi, että heidän onnensa oli vaarassa, vaikka hän ei voinut sen vaaran suuruutta määritellä, niin että hän mieli kuohuksissa ryntäsi huoneeseensa, missä Gust juuri oleskeli ja katseli Gustia kuin mielenvikainen. Niin syvällä kalvoivat häntä menneisyyden muistot.

Kiinni menneen oven pauke oli hänet pelästyttänyt.

Gust istui onneksi paikallaan huutaen remahtain: No vihdoin, Mila, minä kaipasin sinua kuin reisusälli.

Milada pusersi Gustin päätä ruumistaan vastaan. -- Kuule, -- sanoi hän mielenliikutuksesta samealla äänellä, älä mene koskaan luotani sanomatta: huomenna palaan, Mila, -- tahi --

-- Tahi?

Milada hymyili vaikeasti nostaen sormensa:

-- Tahi sano, ett'et yleensä enää palaa.

Gust katsoi hämmästyneenä häneen: Mikä sinun päähäsi pälkähtää?

-- Minä olen nolo, mutisi Milada puistaen päältään monien tuntien tuskat lyhyenä lemmen hetkenä.

Milada oli onnellisin ja tyynein silloin, jolloin hänellä oli vapaa aika. Silloin hän istui Gustin vieressä kuunnellen hieman etukumarassa tämän kertomisia. Gust tunsi palavan halun avata sydämensä jollekin elävälle olennolle. Hän osasi hyvin kertoa ja kuvata elävästi. Sillä ominaisuudella hän hieman ylpeilikin. Gust puhui mieluimmin äidistään, jota hän oli rakastanut kuin epäjumalaa, hän puhui siitä hiljaisesta ylimysperheestä, jossa äiti oli syntynyt, niistä pienoiskuvista, porsliineista, ja vanhanaikuisista wieniläisistä huonekaluista, jotka iso-äiti oli omistanut. -- Iso-äiti itse oli entisen ajan viimeisiä ilmiöitä. Vuosikausiin ei iso-äiti ollut astunut jalallaan suurkaupungin kaduille, hän ei lukenut lehtiä eikä kaikenlaisia muotikirjoja. Hänen harrastuksensa kohdistuivat vaan hänen kotiinsa. -- Iso-isä oli ollut vanha, laiha herra, sinisilmäinen, aina puettu ruskeaan arkitakkiin. -- Mutta hän ihaili kauneutta yli kaiken! Kaikkialta hän etsi sitä ja hankki, minkä saattoi. -- Hänellä oli museo. -- Vaan norsunluusta veistettyjä pienoiskuvia oli hänellä 300 kappaletta, kun hän kuoli. -- Kuvittele, millainen mies hän oli! Hän ei sietänyt rumaa eikä sairasta ihmistä. -- Se ei saanut astua hänen kynnyksensä yli. -- Parasta ystäväänsä hän ei voinut nähdä, kun tämä sai mädättävän kasvin nenäänsä, -- Ja siitä huolimatta hän oli kuin hyvä lapsi. Alma täti sanoo, että minä olen tullut häneen. -- Vaan en usko sitä. -- Minulla ei ole niin vahvaa kauneudenaistia -- niin perinpohjaista. -- Ja paljon minussa on sekoittunut, -- hänen, isäni perintönä. En erehdy siinä suhteessa. -- Isä on raaka nousukas ilman sellaisten ihmisten tavallista yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta. Hänessä pistää rikkaan miehen ylpeys aina esiin, tuntemattomien voimien hallitsija. Kuvittele, miten äiti on kärsinyt yhdyselämästä tuollaisen pohatan kanssa. Tiedätkö, miltä tuntuu alituinen vaiti-olo isän ja äidin välillä, miten se painosti minua lapsena!

Milada hyväili Gustin käsiä. -- Nyt on kaikki ohi, mutisi hän suudellen Gustia.

-- Ja kun tietää, että äiti myötiin avioliittoon, -- tuo hellä suloinen nainen, mieli täynnä unelmia, haavekas kuin konsanaan nainen voi olla. -- Jospa olisit lukenut ne runot, ne sadut, ne kertomukset, mitkä hän minulle saneli! Koko luonto eli hänestä. Kaikki kuolleet esineet, kaapista alkaen pienimpään villatukkoon saattoivat antaa aihetta keskusteluun. Ja me keksimme leikkejä, me teimme ihmeellisiä, kummastuttavia löytöretkiä noissa kahdessa huoneessa, jotka muodostivat meidän mailmamme. Sillä alakerroksessa asui isä, vaan elämänsä tärkeimpinä hetkinä meni äiti alas isän luo. -- -- Kerran äiti kannettiin isän luota -- pyörtyneenä tänne. -- Gust ponnahti pystyyn. -- Sen ajan, sen hetken perästä vihaan sitä miestä, jota sanotaan isäkseni. Gust oli täynnä intoilua, täynnä sankarimaisuutta. Ja Milada ihaili tuota nuhteetonta, pelotonta ritaria, -- joka sai joka kuukausi 500 guldenia siltä mieheltä, jota "sanottiin hänen isäkseen", ja jolle hän tuon tuostakin lähetti laskuja, jonka suorittamista hän sydän kurkussa toivoi.

-- Mutta äitisi oli onnellinen omistaessaan sinut.

-- Mutta ennenkuin minä synnyin, niin hän eli kuusi vuotta yksin tuon miehen rinnalla. Hän eli tuossa kamalassa, kumisevassa talossa, missä on vaan rautaplootuja kellarikerroksesta vinnille asti. -- Hän, joka oli syntynyt kauneuden paratiisissa. -- En ymmärrä miksi isä oikeastaan oli nainut äitini! Hän ei soveltunut hituistakaan isäni maailmaan, isäni seurapiiriin. Äiti ei myös näyttänyt olentonsa aarteita isälle. Hänen kasvonsa ihan muuttuivat isän läheisyydessä. Kun äiti sairastui, huusi hän, jos isä lähestyi häntä. Minä en laskenut lopulla isää äitini lähettyvillekään, ja minä luulen, Mila, että isä sen erän perästä vihaa minua.

-- Oi, ei kukaan sinua vihaa, Gust, ei hänkään. -- Kuka voisi vihata sinua, sanoi Milada päätään pudistaen ja päättävänä.

-- Vaan -- mitä minua hänen vihansa oikeastaan liikuttaa! Se on muuten sopivin suhde välillämme. Hänen vihansa minä käsitän. Hänen rakkautensa ilettäisi minua. Minulla on sama tunne kuin mikä oli äidilläni. Lopuksi, niin hän on raha-asioissa kuitenkin mukiin menevä. En vaadi häneltä enempää.

-- Ja kun sinä olet valmis lääkäri, ei sinun tarvitse enää pyytää penniäkään häneltä.

-- Siihen kuluu aikaa, -- usko pois. -- Ja mitä lukemiseen tulee, niin... en tiedä, oliko viisainta ruveta lääkäriksi. Äiti kuvitteli minusta suurta. Sen sanoi iso-äiti. Mutta he kuolivat ja kaikki muu kuoli heidän kuollessaan, myös minunkin tulevaisuuteni toivo.

Milada painoi kätensä Gustin huulille. -- Älä puhu noin, Gust! Sinulla pitää olla vaan luja tahto. Sinun hyvillä taipumuksillasi voi edistyä, -- aivan höyhenen keveästi.

-- Tiedätkö tyttöseni, mitä minä usein mietin. -- Minä olen liian lähellä luontoa. -- Minä tunnen sen. Minusta olisi pitänyt tulla maanviljelijä, -- tahi metsäherra, jotain tuollaista. Et voi kuvitella, miten nautin vuoristossa. Kaikki pikkumaisuus ja ilkeys häviää, jota on minussa kuin muissakin kuolevaisissa. Heittäydyn maahan ja imen itseeni maa-emon voimaa. Mutta pane se ajatus isäni pääkalloon! Jospa edes voisin pakottaa itseäni vaihtamaan sanan hänen kanssaan! Totta vie, Mila, minun pitäisi vaihtaa ura! Herra jumala, kartanoa on helppo hoitaa jossain Kärntenissä, Tiroolissa. Ja sitten! -- Hyvä jumala!

Gust syleili lujasti Miladaa. -- Siellä me eläisimme yhdessä ilman säädöksiä, ilman säädyllisiä rajoituksia. Ei tarvitsisi aina huolehtia siitä, mitä toiset sanovat. Silloin voisin heti saada sinut omakseni, armaani, ja pitää sinua luonani aina, aina ja olla autuas. Silloin koko keisarillis-kuninkaallinen hovi- ja virkamieskalenteri saisi hyppiä ilmassa. Minä soittaisin sille tanssisäveleen.

-- Älä minun takiani ajattele noin, Gust. -- Se olisi -- sano, minunko tähden vaan tuon tekisit? -- Milada astui askeleen taa'emmaksi katsoen vakavana Gustiin. -- Kuule, lue sinä vaan täällä. Se on järkevintä.

-- Entäs! Koko iltapäivän olen lukenut, mutta ihanampaa olisi -- -- suudella sinua otsasta alas -- --

Milada heittäytyi Gustin syliin. -- Ei saa hussata aikaa! Minulla on jo paha omatunto siitä, mitä olet minun tähteni hukannut. Onko se hyvää?

-- Suloista se on, tyttö, ihanan makeaa. -- Mitä sinä vaadit minulta?! Pitääkö minun olla kunnianhimoinen? En ole. -- En ainakaan nyt. -- Anna minun nauttia onnea! Anna minun vajota sinuun! Eikö sinussa ole kyllin tutkimista, sinä syvä sielu? -- Gust suuteli Miladaa kiihkeästi.

Milada keskeytti hänet. -- Se ei ole oikein. Sinä et saa minun tähteni hutiloida, mies! Minä en voisi silloin ylpeillä lemmestäsi, jos...

-- En kestäisi koettelemuksia! Älä saarnaa moraalia, kultaseni! Sen tekevät muut ihmiset jo kyllin. Huomenna on täti hovineuvoksettarella perhejuhla. Tiedätkö, mitä siellä tarjotaan huvitteluna? Vaalealettisiä tyttökoululaisia, kalpeita kuin maitokahvi ja huonosti kypsennettyjä kuin heidän leipomansa kaakut. -- Ja karamelleja, jotka ovat kovia ja imeliä kuin tädin kasvatus! -- Ja kaiken paras on Asti spuamante (kuohuviiniä) pikkulaseissa. -- Brr! Siksi täytyy minun tumma ihanteeni jäädä huomiseksi yksin.

Milada kuunteli häntä haaveillen. -- -- Gust, sanoi hän kotvasen kuluttua, minä tahtoisin pyytää jotain sinulta.

Gust aukasi Miladan ristityt kädet, vastaten suuremmoisena: Nouskaa, jalo rouva! Se luvataan.

-- Ota minut kerran mukaasi maalle! Anna minun nukkua kerran koko päivän metsässä, jossa en näe muuta kuin rippusen taivaan sinilakea ja sinut. -- Miller raivostuu, kun pyydän lomaa. Mutta minä halajan niin kiihkeästä vehreyteen.

-- Millerin masennan milloin vaan, vastasi Gust vakavana.

Milada nauroi painaen poskensa häneen. -- Minä tiedän varmaan, että sinä olet synnyttänyt minussa tämän halun --

-- Tappaa Miller, sen uskon varsin hyvin.

-- En ole koskaan kuvitellut, millainen on laaja maisema, en halunnut pois tältä kadulta. -- Nyt tunnen, miten kaihoon täältä pois. -- Ihan kuin maalla olisi jotain kerrottavaa minulle.

-- Usko pois, kyllä se voi kertoa sinulle paljon.

-- Kuule, kun sinä olet näin likellä minua, kuin nyt, jolloin tunnen sinua miehenä -- lämpimänä, elävänä, silloin tuntuu minusta ihan, kuin olisin kulkenut kanssasi pitkän matkan, -- kuin olisin sinun kauttasi päässyt maa-emoa lähemmäksi. Olen aina ollut kuin jonkun kirouksen alainen, joka on minut luonnosta erottanut.

Gust pudisti päätään. -- En voi kuvitella jotain tuollaista. -- Siitä asti, jolloin osasin ajatella selvästi, olen aina luonnosta saanut voimaa ja vastustuskykyä. Minua hermostuttaa jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuus. Minä tarvitsen kiihoitusta. Minä kaipaan virkeyttä, vaikutelmien vaihtelua, jota ei helpolla saa tuntea. -- Mutta luonnon helmassa en tarvitse tuotakaan enää. Kaikki on siellä sopusuhtaista ja hyvää. En ole koskaan voinut käsittää, miksi ihmiset kaipaavat noita elämän eri mukavuuksia. Kun seison vuorenjyrkäänteellä oivallan kaikki, -- mitä ympärilläni on. -- Siten olen seisonut Matterhornilla, jääpuikkojen kalistessa puroissa. Lumivyöryjen kuohussa koetin unohtaa surun äitini kuoleman johdosta. Vasta vuosi koko tapahtuman jälkeen saatoin itkeä siellä. -- Gustin kirkas ääni sameni.

-- Oi Gust, minulta puuttuu tuo suuren luonnon sisäinen ymmärtäminen, tuon puhtauden. -- On hyvää voida rakastaa sellaista, -- joka on yläpuolella meitä ihmisiä, joka ei ole oikkujen eikä väkivallan alainen, joka pysyy muuttumattomana. -- Sen vallan alla kärsii katkerimmatkin vastukset nurkumatta.

Gust lausui:

Jos tyttö sinut pettävi, rakasta pian toinen! -- Tahi jätä seutu peräti; reppus on kainaloinen.

-- Siihenkin luonto hankkii lohdun, nyökäytti Milada päätään vakavasti. -- Mutta nyt pitää minun mennä askareisiini!

-- Siitä ei tule mitään, nyt tahdon pitää lystiä.

-- Ole hyvä ja anna minun mennä!

-- Mutta minun on sill'aikaa mahdoton olla, -- sanoi Gust vaikeroiden, -- en voi auttaa, että olen raaka.

Ja hän kiersi molemmat käsivartensa Miladan vartalon ympäri ja suuteli hänen silmiään, jotka painuivat kiinni Gustin kuuman hengityksen huousta. Gust painoi huulensa Miladan huulia vastaan, niin että niitten vieno hymy hälveni.