Part 33

Ja puhuessaan, nähden sielunsa räikeän alastomuuden, punastui hän ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä; salaamatta ja peittelemättä tunteitaan, antoi hän kyyneltensä pudota Gustin käsille, jotka Gust oli ristineinä painanut hänen syliinsä.

-- Katsos, tämä on luonnollinen seuraus, rakkaani. Ymmärrän sen, minkä kerrot... Ympäristösi on tehnyt sinut sairaaksi; sinä muutut, jahka vapaudut sieltä... Jahka seuraat minua vuoristoon, sanoi Gust mielenkiihkolla ja herkkyneenä... Milada pudisti päätään.

-- Älä puhu! Et tunne itseäsi; ei tämä ole minulle uutta, sanon sinulle. Sinä uskot, kenties, että saat vaikka mitä aikaan uhrautuen... Esimerkiksi tohtori Forkaksen tytär, -- tunnetko hänet. -- Et. -- Siis kuule! Hän lähtee kotoaan, ja saa päähänsä ruveta sairashoitajattareksi, sairaalasisareksi. Nyt hän on Pahlenin osastossa, -- tiedätkö. Ajattele sivistynyttä naista sellaisessa ympäristössä! Sinä olet ihan samallainen. Hän kärsii tietysti kovasti. Hän ei kestä sitä. Naisena hän menee rikki. Kuule, kenen luulet jaksavan tuollaista kestää? Ei yhdenkään ihmisen. Jokainen ei ole noin vapaa ennakkoluuloista. Ei auta, täytyy tyytyä omaan toimintapiiriinsä. -- Tällainen ihmisystävällisyys, jos yleensä hyväksyn tuollaisen uhrautuvaisuuden, kuuluu toiseen aikakauteen... Ehkä sellainen aika kerran koittaa... Mutta silloin täytyy ihmisten olla aivan toisenlaisten. Nykyaikana on intoni ihan turha, usko minua!

Milada käsitti Gustin sanat vaan puoleksi. Ne hävisivät siihen riemusoittoon, joka oli vallannut hänen olemuksensa. Yksi seikka oli vaan selvä. Gust piti hänestä, Gust rakasti häntä.

Ja hän tiesi, että se oli suurin armo, josta hän kurjalla elämänradallaan oli saanut nauttia.

Gust sanoi: Minä kerron sinulle vielä paljon, paljon... Olen minäkin jotain kokenut elämässäni, jota kukaan ei aavistakkaan.

Milada nyökäytti hänelle päätään. En osaa puhua, kuin sinä. Ajatukseni eivät jousta; eivät ole niin vapaita kuin sinun. Kaikki on niin kireällä... Tunne tätä! -- Hän nosti Gustin käden sykkivän sydämensä kohdalle jatkaen... Ajatteleminen on ihaninta... On niin hyvää tietää, ettei tarvitse mitään kertoa, ei selittää, ei käyttää pitkiä, kylmiä sanoja, ja kuitenkin tuntee, että toinen tietää kaikki, tuntee elämäni, ajatukseni, kaihoni ja ainoastaan siksi, että hän minua rakastaa... Ei niin... Hän rakastaa minua vaan siksi, että hän ne tuntee... Tahi miten se on? Minä olen kömpelö, Gust... Mikä on oikein?

Milada katsoi Gustiin... Ja Miladan loistavan katseen vaikutuksesta, nähden hänen silmissään säkenöiviä punaisia välkkeitä, täyttyivät Gustin siniset, helposti kostuvat poikasilmät kyynelillä... Näin kokonaan ei yksikään olento ollut vielä koskaan hänelle kuulunut. --

-- Oikein on se, alkoi hän puhua -- --

Silloin kuului askelien kaiku rappusilta, äänekkäitten, nauravien sanojen helähtäessä niitten kera.

Gust nousi kiihtyneenä seisomaan; -- ole hiljaa, ne ovat Joszi ja O -- --, odota, tyynny, -- pyyhi silmäsi kuiviksi -- --

-- Poika hoi, tässä olemme... Solakka, pitkä tyttö ryntäsi remuten ovesta sisään, mutta siristi samalla epäilevän näköisenä mantelimuotoisia kiiltävän mustia silmiään, kun hän näki Miladan ja kääntyi juhlallisena ovelta takaisin. -- Joszi, älä tee mitään tuhmuuksia, -- sanoi hän haetusti kirjakielellä, -- tule, täällä on jokin neiti.

-- Nyt hän on taas hankkinut itselleen tulipunasen juutalaisnenän, -- ihan sai hävetä hänen tähtensä kadulla. -- Ja sitten hän puhui koko ajan hepreaa. Sellaista hulluutta! -- Nainen otti päästään laajan sulkahattunsa ja lyhyen takkinsa, seisoen korkeakauluksisessa tummansinisessä pellavaisessa puvussa. Hänen siroja, pyöreitä olkapäitään peitti leveä pitsikaulus. -- Matalalle otsalle kiertyvä poikatukka, pieni, rohkea nenä sekä sen alapuolella oleva leveä, aistillisen elämänhaluinen suu, teki hänet viehättäväksi. -- Ja se tapa, millä hän toista tervehti, oli kuvaamaton...

-- Katso, Milada, tämä on Olly -- Polly -- meidän --

-- Minä pyydän, nimeni on Olga Pollini kaikille muille. Isäni oli italialainen...

-- Joka teki nukkeja, kuten näette... Hyvää iltaa. Tänään ei hänen sininen veren tippansa suostu mihinkään vapauteen. Hän selitti elävänsä minun kanssani vaan "vasemmalla puolella." -- --

-- Ole siivosti, lörppä.

-- Kuule Olly, anna näppini pois. -- Joszi piteli peukalollaan paidan rintaansa.

-- Ei minulla sitä ole, vastasi Olly nenäkkäästi, -- kautta sieluni ei, ja jätä minut rauhaan!

-- Minä pyydän siksi kaikilta hyviltä ihmisiltä anteeksi, -- sanoi Joszi vilkkuen lyhytnäköisillä silmillään ympärilleen, -- tällä naisella oli se hullunkurinen halu, että hän käytti erästä pientä punasta granaattinappia puuttuvan sukkanauhansa tilalla, vaikka minä käytän sitä näin ylhäisessä paikassa. Sanon vaan yhden seikan... Olly Polly tuli tänään päivällisille -- ilman sukkanauhoja -- siis noin puoleksi puettuna luokseni... Sillä mitä vielä puuttui tuon siipipuvun alta...

-- Sinä olet taas sietämätön, pidä kerran suusi kiinni.

-- Oho! -- Sano, että se on syntiä, mutta älä sano, että se on väärin. -- Joszi kääntyi loukkaantuneena pois. -- Huomaa, ystävä Gust, naiset eivät ole koskaan meille hävyttömämpiä, kuin juuri silloin, jolloin he ovat meidät pettäneet. -- Kun Olly tuli tänään päivällä kamariini, -- kasvot käiverässä, suu täynnään pistosanoja, silloin tiesin aivan tarkkaan, mitä oli tapahtunut -- Ainoastaan viattomat muinoiset äidit kohtelivat lempeinä, hellinä ja hyväillen miestään, kun olivat hänet pettäneet... Tämä sukupolvi on tekniikassa edistynyt. Sinun ei tarvitse mitään tunnustaa -- Olly! Sinun raivosi, että minun vähäpätöinen yksilöni oli olemassa, todisti parhain tekosi.

-- Noh, kaikkea kuulee! Mitä minä olen tunnustanut? -- Sano -- kerran! Ja mitä minä olen kertonut!?

-- Kaikki! -- Että sinä et ollut toimessasi, sillä tätisi oli muka kipeä. -- Että tätisi kävi kanssasi Praterin puistossa. Että tätisi on niin hyvä mutta köyhä, että sinun täytyi viedä hänelle eilen illallinen. -- Sinähän olet täydellinen Punahilkka! -- Ja että sinä sait nuo kultavitjat tädiltäsi, etkä herra Wolfilta. -- Että osaat tanssia czardasta... Ja että tätisi vaatii, koska hänkin on vilustunut, että sinä pukeudut korkeakauluksiseen pukuun. Ja lisäksi, että minua pitäisi lyödä korvalle, koska puhun tällaisia mielettömyyksiä. Kaikki kerroit yhdellä hengähdyksellä, ilman, että minä sain tehdä kysymystäkään. -- Todisteita on siis kyllin. -- Vaikk'en minä vaadi sinua edesvastuulle.

-- Kylläpä täti on ollut sinulle hyvä! Kun sinä tyydyt korkeakauluksiseen pukuun, niin se on ihme ja enne, sanoi Gust nauraen.

-- Espanjalainen seinä vedetään eteen, lähtekäämme pois naisemme makuukammiosta, sanoi Joszi viisastellen.

Hän kaasi viiniä lasiin tarjoten molemmille tytöille lasin. -- Hyvä Gust, -- räjähti hän, -- nyt olet oikealla tolalla. Sitä sopii seurata!

-- Kaikkea teillä on varastossa! Isälläsi mahtaa olla rajusti rahaa, eikö niin?

-- Tule tänne, aukase ja auta, mörisi Joszi.

Gust nauroi: Olkaa hyvä ja syökää leikkeleitä, olkaa hyvä, ottakaa hedelmiä. -- Olkaa kuin kotonanne! -- Syöpäs sinäkin, kuiskasi hän Miladalle, -- ota ja maista!

Milada oli ensi kerran tänlaisessa seurassa. Ollyn tapaiset naiset olivat hänelle outoja ilmiöitä. Hän tunsi vaan oman seurapiirinsä naisluonteet, jotka, olkootpa nuoria tahi vanhoja, kauniita tahi rumia, viisaita tahi tyhmiä, kuitenkin kaikilla väli-asteilla suurisuisuutta tahi röyhkeyttä säilyttivät miehiä kohtaan alistumistavan ollen aina valmis sovittelemaan omat halunsa miesten tahdon mukaan.

Mutta tämä tyttö, jonka otsasta saattoi nähdä hänen huvitteluhalunsa ja kevytmielisyytensä, käytti rakastajaansa kohtaan sellaista itsetietoista puhetapaa, puoleksi keikailevaa, puoleksi käskevää kieltä, joka hankki hänelle kieltämättömän etusijan ja ylivallan tämänkin pöydän ääressä ja se ihmetytti kummana ilmiönä Miladaa. Gisi oli kauniimpi kuin tämä tyttö, Fanni osasi yhtä hauskasti kertoa ja esittää asioita... Ja kuitenkin... Näin ei Miladan piirissä uskallettu koskaan herroille vastata.

Olly penkoi hedelmämaljaa, rikkoi manteleita, pistäen ne pureskelevan Joszin suuhun. Hän kertoi "muotiliike Brucknerin" ikuisista kinailuista. Hän oli siellä koetteluneitinä. Hän jäljitteli lihavia naisia, jotka ostivat sieltä takkinsa katsellen häntä riihensä läpi ja sanoen:

-- Toivoakseni se takki sopii täyteliäällekin vartalolle!

Ja tämän kertoessaan Ollyn koko olennossa ja esiintymisessä, hänen mustasta sulkahatustaan alkaen hänen harsosukkiinsa saakka, hänen huoleton naurun kikahduksensa ja uhmaileva jalan polkemisensa, kun Joszi häntä piikitti, oli jotain niin luonnollista ja täysiteräisen naisellista, -- jotain alkuperäisen vahvaa ja tahdonvoimaista, että se aivan helposti sai kaiken arvostelun ja ilkeän tutkimishalun loppumaan.

-- Minä olen, mikä minä olen, -- ja ken ei minusta pidä, sille minä vihellän! -- Minä olen Olly! -- Siten puhuivat selvästi Ollyn silmät, joilla hän usein katsahti vastapäätä istuvaan vaikenevaan naistoveriinsa.

-- Luuleeko tuo olevansa minua parempi siksi, että on Gustin napannut? Olly oli todella pahalla päällä. -- Hän oli aina tottunut hallitsemaan tällaisissa pienissä salaseuroissa, saaden toisesta naispuolisesta osanottajasta toverin, joka aina alttiina ja ihailevana alistui hänen määrättäväkseen ja joka tyytyi niihin miehiin ja juhlaruokiin -- jotka hän, -- Olly, -- suvaitsi hyljätä ja jalomielisesti työntää toiselle.

Mutta tämä "neiti" ei luonut häneen katsettakaan. Hän vaan istui ja katseli "Gustin hyvää makeaa" myllynkivisuuruisilla silmillään ja ihan se katseli noilla ihmisen läpi. Ja omenankin tuo kuori, ennenkuin sen söi.

Olly katsoi pöydän alle. Ei sielläkään tapahtunut mitään, joka olisi selittänyt pöydän yläpuolella ilmestyvän vaiti-olon, -- miksi siis tuo nainen oli täällä? Tuo oli täydellinen kekkana. -- Olly nojautui taaksepäin.

-- Harmaa usva nousee maasta, -- sanoi Gust kumartuen eteenpäin ja katsahtaen Miladan silmiin... Kun usva nousee vuorenrinteelle, saamme pian sateen, -- sen tiedämme varmaan.

-- Eihän nouse usva, olen ylen onnellinen, kuiskasi Milada innostuneesti ja hiljaa, -- mutta usko minua, Gust, en voi onneani esiintuoda, se on tänne kätketty, liian syvälle tänne sisään...

-- Noh, nyt ne kuiskivat vielä! -- Olly oli saanut heistä tarpeekseen.

-- Minun on nälkä, niin että näköä haittaa, -- selitti hän äkkiä tiukkana, -- suvaitsetteko, neiti?

-- Olkaa hyvä, vastasi Milada tarjoten hedelmämaljan Ollylle.

-- Hyvät ihmiset, teillähän on tukka hyvin säädyllisesti kierrettynä päähän... Mitenkä tämä hiusneula on pudonnut, kysyi Olly viattomasti muka hämmästyen, kun asettui Miladan selän taa. -- Katsokaa, kun nojaudutte taaksepäin, voitte satuttaa itsenne näillä, jotka ovat hiuksista irti. -- Olly näytti mitä rehellisintä naamaa repien liikuttavan auliina hiusneulat Miladan tukasta... Olisipa minulla tuollainen tukka. -- Minulla on vaan tällainen rotanhäntä. Senpä sanon, olisipa minulla tuollainen tukka! --

-- Olisit aikoja sitten keinotellut sillä kapitalistisesti.

-- Pidä suusi kiinni! -- En olisi silloin enää täällä. -- Olisin Amerikassa -- aivan varmaan. -- Tällainen tukka pukee. -- Tietää olevansa silloin jonkinarvoinen. Tämä tukka on aarre. -- Mutta te ette tahdo sitä käyttää eduksenne. Teidän pitää antaa sen olla irtonaisempana. -- Tahi aukinaisena se olisi kaunein...

Osoittaakseen toiselle, miten kuninkaallisen varma ja jalo hän oli naisellisena olentona, aukasi Olly kiirein nykähdyksin Miladan paksun, ruskeanpunervan letin, joka levisi selälle kuin kiiltävä kuparinen haarniska.

-- Katsokaa!

Joszi taukosi syömästä. -- Komeata, -- sanoi hän painaen rillit nenälleen...

Olly vastasi. -- Ei se vielä ole kunnossa. Hän sieppasi vyötäisiltään narsissikukkia, jotka talon isäntä oli hänelle tarjonnut hänen sisään astuttuaan, ja pisti ne kireälle kiinni Miladan tukkaan. -- -- Noh, nyt saatte katsella!

-- Sinä olet ihana, sanoi Gust suudellen Miladan olkapäitä.

Ylen tyytyväisenä Olly palasi paikalleen... Nyt piti Miladan nähdä, miten suuri luonne -- Olly -- oli...

-- Sydämeni ei ole ollut koskaan näin kepeä, sanoi Milada ihmetyksen punertamin silmin, kaikki ajatukseni ihan kuin lentävät. -- Ei mikään niitä paina. -- Tämä on kummallista.

-- Minä sanon suoraan, alastomana ei ihmisellä ole enää suruja.

-- Mainio kokemus, huomautti Joszi.

-- Koettakaapas kerran, väitti Olly ja hänen äänessään oli yhä tuo äidillisen suojeleva sävy, -- minä olen aina sanonut. -- Ihmisen suru johtuu vaatteista.

-- Sillä ei tiedä aina, -- kenen saa ne maksamaan -- -- niin, niin. --

Olly ei ollut kuulevinaan Joszia. -- Kun kerran on viskannut kaiken yltänsä, kaiken kaiken, -- -- silloin ei osaa enää välittää maailmasta! -- Minä hyppelen joka päivä ihka alastomana.

-- Pitää nähdä, eikö vastapäätä ole huone vuokrattavana.

-- Ole hiljaa, Olly on tänään helvetillisen viisas.

-- Seura tekee kaltaisensa.

-- Minäkö teitä painostan, kysyi Milada jännitettynä. -- Minähän tunnen huvia kuullessani teidän puhuvan. En suinkaan minä vaan tee teitä raskasmielisiksi? -- Tahtoisin nyt olla iloinen kuin lapsi... Jospa vaan tietäisin, miten lapset ilakoivat.

-- Jokainen tavallaan. Minun suurin nautintoni lapsena oli antaa nenäni honista ja ryöhätä.

-- Ja minun, sanoi Olly hätiköiden, -- suurin nautintoni, -- eh, en voi sitä kertoa, -- katkasi hän puheensa.

-- Ihania asioita kerrot!

-- Se ei ole totta!

-- Sinähän olet sen kertonut minulle itse...

Olly laski viinilasin pois. -- Kertonutko, sanoi hän epävarmalla äänellä.

-- Luonnollisesti. -- Mutta minua surettaa syvästi, Olly, että se temppu ei tee ihmistä vanhaksi ja viisaaksi.

-- Sano, hävytön, ettei se ole totta, härisi Olly, se ei ollut ollenkaan sitä, jota sinä tarkoitat. -- Vaan se oli --.

Äkkiä kuului tuima ääni käytävästä. -- Talonmies, sammuttakaa! Minä menen nukkumaan.

-- Nyt se käski sammuttaa varhemmin kuin tavallisesti, sanoi Joszi katsoen kelloaan.

-- Sehän oli luonnollista, koska minulla on vieraita.

-- Kuulkaa, pojat, minä en kulje enää jälkeen kahdentoista yksin tämän talon pihan poikki. Täällähän on suoraan kamalaa olla. -- Joku juoksee siellä aina kuin aave kintereilläni ja katsahtaa kasvoihini sähkölyhtyvalossa. -- Viime kerralla minä ihan huusin.

-- Ja aave huusi vielä kovemmin kuin sinä.

-- Täällä saa ihan hermotäristyksen. -- Yleensä minun täytyy sanoa, että niin häikäilemättömiä ihmisiä, kuin mitä te olette, en ole tavannut -- sinä tiedät sen, Joszi, eikä sinulla ole minkäänlaisia selityksen oikeuksia.

-- Enkö sitä sinulle sanonut, Gust. Me olimme sittenkin aaseja, molemmat. Hän ei osaa käsittää kaunotuntoisuuttamme.

-- Anna hänen olla, -- et aavista, miten mieluisa on monen järjelle aasimaisuus, sanoi Gust hymähtäen Miladalle.

-- Kautta suojelusjumalani, Panin! Me olimme molemmat humalassa, -- ja viimeisen järjenkipunamme avulla me lähetimme hänet pois huoneestamme. -- Eikö se ollut germaanilaista kylmäverisyyttä. -- Aivan atleettimaista. -- Voi Gust, paksussa kallossani herää synkkä aavistus. Me olimme silloin pässinpäitä!

Joszi tuijotti synkkänä lasiinsa. -- Olly takoi hänen selkäänsä.

-- Hävytön, -- roisto, pidä suusi kiinni!

-- Kysy herra Wolfilta, -- sanoi Joszi nielaisten viiniä, -- hän tietää, miksi me olimme pässinpäitä.

-- Hän on taas juovuksissa, selitti Olly alistuvaisesti. -- Hänen pitäisi osata hillitä itseään, kun hän niin hyvin tietää, että hän ei siedä paljoa.

Joszi kohotti lasinsa Miladaa kohden. Arvoisa neiti miesparka rukoilee teiltä armoa. -- Olly, sinä Käärmes, -- sinä teet selitysasiakirjat kaiken tulevan ja mahdollisen varalle. Revi rikki protokollasi! -- Tänään en juo itseäni humalaan. -- Tänään minä elän järkevästi... Takuuna siitä on oleva se, että tyhjennettyäni tämän viinilasin sanon puolta kreuzeria erehtymättä, miten paljon sinulla on rahaa postisäästöpankissa.

-- Sinä valehtelet!

-- En koskaan. Koska minä en huonosti uskovaisena miehenä luota ihmeisiin, niin olkoon sanottu, että perustan väitteeni nyt tosikokemukseen. Minä tutkin tänään asiakirjalaukkuasi, sinun ollessasi poissa. -- Pankin vastakirja oli laukussa. -- Voi Olly -- Polly -- voi voi, voi! Ja tämän sinä olet tehnyt sen jälkeen, kun pidimme sinulle tunnin kestävän esitelmän.

-- Pierrette on kuollut, toisti Joszi kaameasti tehden käsiliikkeen. Hän on auttamattomasti hukassa. -- Hän ei oivalla olemassa oloaan. -- Hän ei ole ollut olemukselleen uskollinen. -- Perhosesta on tullut muurahainen. -- Sirkka ei enää laula, -- hän kokoo tavaraa. Mimi Pinson kutoo sukkia... Hän kuolee rasvanmuodostukseen sydämen ympäri...

Olly oli lyöty, hän piteli hedelmämaljaa molemmin käsin pistäen suuhunsa makeisia ja marjoja toinen toisensa jälkeen, viskaten toki parhaat marjat Joszin lautaselle... Nyt se rupee taas hulluttelemaan. -- sanoi hän halveksivalla äänellä, -- ja sitten se kuorsaa...

-- Kuka jaksaa väsymättä ylläpitää rikkomatonta ihanteellista lemmensuhdetta naisen kanssa, jolla on numeron mukaan määrättävä varma vuositulo? -- Asia on tällä kertaa vielä pahempi, sillä naisella on säästöpankkikirja omalla nimellään. -- Kuka tahtoo säästää nuoruutensa voimat laskeakseen ne kuin kultaiset askeleet alttarin ympäri, jonka jumalatar aikoo käyttää niitä elinkorkolaitokseen! -- Oi, Olly -- Polly, rauhassa nukkunut henkeni hymy huulilla näkee sinun kulkevan Tuonelan matkaa... Sinussa näen kaikkein sydäntä särkevimmän naiskohtalon... Sinä olet perikadon partaalla!... Sinä lihot. -- Sinun ruumiisi kaikki särmät pyöristyvät, sinun olentosi kimmoisuus kuluu pois... Poistu luotani, Olly!... Sinä haiset jo sipulille ja sumppikahville... Sinä olit minusta kevätuhrin papitar, -- olisit korkeintaan saanut kuolla vienon säälittävän keuhkotautisena, -- sinä ihana, -- sinä kepeä, sinä uneksiva, sinä antautuva, kukkea, villinhurmaava hempukka! --

-- Sinä otit minulta ijäksi elämän uskon siitä, että sukupuolielämä voi olla vapaata aineellisuudesta. -- Se oli sinun suurin rikoksesi. -- En voi enää rakastaa... Osaan ainoastaan keinotella rahoja rakkaudellani. Kuule, -- Gust, menetän miehekkyyteni jouduttuani rikkaisiin naimisiin...

Olly vimmastui todella, kun oli kysymys hänen säästöpankkikirjastaan. Hän säilytti rahansa kahdessa, jopa kolmessa eri paikassa ja osti usein arpajaisseteleitä, pitäen salaisuutensa kalliina aarteena, ja rupesi sylkemään ja raappimaan kissan tavalla, kun nämät miehiset ystävät kyselivät, mistä hän oli koonnut kapitaalinsa, miten suuret ne ovat ja mihin hän aikoi niitä käyttää.

Tämä kapitaalikysymys oli muodostunut Joszin ja Gustin loppumattomaksi ilon lähteeksi. -- Olly rupesi nytkin pippurimaiseksi, siristäen halveksivana komeasti kaartuvia silmiään: -- Noh, möhömaha, ole iloinen! Ei sinulla tarvitse olla omantunnonvaivoja siitä, että sinä olet niitä kapitaaleja kasannut.

-- Se nyt vielä puuttuisi. Minua hävettäisi olla sinun luonteesi väkivaltainen rasvoittaja. Sinä olet syntynyt anteliaana viskaamaan rinnan täydeltä kukkia tuuleen, niin että paksut porvarirouvat kääntyisivät päiväkävelyllään raivostuen sinun yli-inhimillisen hupakkomaisuutesi tuhlaavaisuudesta.

-- Oi, Olly, miltä sinä tulet näyttämään kolmihuoneisessa huoneustossa! Sinun pikku perhosielusi istuu siellä sitten aina takapuolellaan. -- Sinä saat rakkuloita sulasta säädyllisyydestä... Ja miten sinä sitten osaat haukkua toisten nuorempien epäsiveellisyyttä, heidän kukkahullutteluaan ja keväthempsutustaan! Ei mikään muu ole tärkeää kuin heinäkuun sade, sillä silloin sipulit kasvavat! -- Oi, oi, oi!

-- Oi, oi, oi, toisti Gust.

-- Se huoleton ilo, jota tunsit aamusta iltaan saakka, naurusi, hyräilysi, se teki sinut herttaiseksi, siroksi, verrattomaksi, se kehitti luonteesi lennokkaimmat taipumukset, se teki pienet petomaiset aivosi tarkoiksi ja valtioviisaiksi, -- oi, -- Olly, se muodosti vivahduksia sieluusi, se väritti elämäsi. -- Missä ovat ne huolet, jotka seitsentoista vuotiaana ollessasi olivat polttavimmat, saisitko nimittäin sulkahatun, silkkiröyhelöt ja harsovantut? Itke, Pierrette, et osaa oikein sääliä itseäsi tällaisena! Talvella olit tenhoova, hyvä ja lämmin, saadaksesi kesällä ylpeillä paljain kauloin ja käsivarsin, kesällä lauloit, sirkka, tanssiaksesi saman säveleen mukaan talvella... Huolettomuutesi, lapsellisuutesi, se, ett'et osannut panna arvoa eduille, se teki sinut joustavaksi ja elähyttäväksi. Sinä et harkinnut, sinä halusit, sinä et pyytänyt, sinä vaan otit, sinä et kitkuttanut, sinä nielasit... Sinä olit jumalatar!... Pierrette, missä on tenhosi? Ihanne on rikki, Pierrette ei jaksa tanssia paksut rahakukkarot taskussa.

Joszin lasi oli tyhjä. -- Yhdellä hyppäyksellä kävi Gust eteisessä tuoden mukaansa uuden annoksen syötävää ja juotavaa.

-- Jaa-a! Mitä te olisitte ihmisestä tahtoneet tehdä, sanoi Olly hiljaa itsekseen...

Molemmat käsivarret pöydällä istui Milada kuunnellen. Kädet hän oli kätkennyt syvälle paksuun, kiiltävään tukkaansa, seuraten keskustelua haaveksivin katsein ja puoli-auennein kuumin huulin.

Gust nojasi päänsä Miladan ohimoihin ja Miladan hiusten kiemurat ympäröivät hänen vereviä poskiaan.

-- Eikö Joszi puhu loistavasti, kysyi Gust hiljaa, mutta se puhe on vakavampaa laatua, kuin mitä hän itse tahtoo myöntää.

-- Minä huomaan sen, vastasi Milada samalla tavalla.

Joszi katsoi taas syvämielisenä täytettyyn lasiinsa.

-- Mihin sinun suloinen tenhosi on hävinnyt, kysyn? Mihin hukkui nuoren ruumiisi seikkailuhalu? Etkö edes tiedä? Sinä tuhlasit kuninkaallisesti hehkua, rakkautta, intohimoa yhtenä iltana saadaksesi varhain aamulla kupin lämmintä suklaatia leivoksien kanssa. Suklaatia ja tuulihattuja... Muistatko niitä enää?

-- Oi te naiset, naiset! Kuka on teidän herttaisessa sekamelskassa hyörivään luontoonne saattanut näivettävää järjestystä ja kiduttavaa kuria? Kuka on teistä tehnyt jokapäiväisiä, järkeviä poroporvareita, teistä puotineideistä, pesijättäreistä, ompelijattareista -- elämämme perhosista? Kuka on saanut teidän elämänne suistumaan riemun kimaltelevasta radasta? Kuka on opettanut teitä rahoja laskemaan? -- Olly -- Polly, kaikkein utumaisin viinihaavekuva päättää päivänsä lihakaupan omistajana! -- Oi, oi, oi!

Olly veti kaikilla kymmenellä sormellaan kevyeesti järjestetyn tukkalaitteensa eteenpäin. -- Paljasta pötyä, -- sanoi hän puoliääneen Miladalle. -- Sellaisia ovat herrat miehet. Itsensä puolesta eivät tahdo huolehtia niin ala-arvoisista asioista, kuin mitä raha-asiat ovat tahi perheen ylläpito.

-- He tahtovat vaan rakastaa ja lentää sinipilviin haaveissaan!... Ei mistään todellisuudesta saa puhua! Se turmelee heidän ruokahalunsa lämpöisen vadin ääressä. -- Mutta sitte, kun vati on jäähtynyt, hyvästi! Silloin me naiset jäämme siihen yksin seisomaan ihanine tunteinemme. Kiitos kaunis siitä lystistä! Mutta minä en aio jäädä teidän armoillenne. Minä järjestän itse elämäni ja kylläkin järkevästi.

Olly nousi seisomaan ja meni pianon luo nostaen sen kannen. -- Tule tänne, möhömaha, ja säestä mieluummin minua!

Joszi nousi seisomaan... -- Olly, -- sanoi hän nielaisten jotain, -- sinä riistät minulta viimeisen uskon naisiin. Minä olin toivonut, että pysyisitte aina noin herttaisen tietämättöminä liikeryöstöstä, olin luottanut siihen ja järjestänyt asiani tuon ainoan naisviehätyksen peruslähteen mukaan. Ei auta... Merineidot, metsänimmet, jumalattaret -- kaikki olivat tyhjää mielikuvitusta... sinihouretta, -- roskaa. --

Joszi heilui hiukan katsellen turvonnein pienin silmin Miladaa... Katsokaappas Ollya! Hän oli kuin luotu ja tehty miehen iloksi ja nautinnoksi... Ja hän on saita. Hän kokoo pää-omaa! -- Hän keinottelee ja politikoi. -- Hän meni Ollyn luo, laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja lauloi vahvalla basso-äänellä.

-- Tällä leposohvalla ma tahdon kuolla!

-- Mene, sinä olet ja jäät pölkkypääksi!

-- Mutta minä olen niin kuoleman vakava, että kun minut kerran laskettaisiin hautaan, en siitä ylös pyrkisi. -- Olly pikkuiseni, minä vannon. -- Oih! Enhän minä ole juovuksissa. -- Tänään on sinulla oleva täysi työ saada minut kumoon, velho! -- Ja Joszi oikasi vartalonsa kierrähtäen pari kertaa korollaan, laulaen.