Part 32

-- Niin, sanoi hän, tytön pitää ottaa pois Jonaschilta ja maksaa hänen velkansa... Mutta silloin täytyy hänet stante pede (heti paikalla) panna porttolaan, koska hän on laillisesti todistettavasti harjoittanut ruumiillista epäsiveellisyyttä ansaitakseen, -- tahi, -- herra asioitsijan, juutalaisen, -- täytyy hänet naida, -- se on samantekevää... Ha, ha, ha! Sellainen on lakikirjan pykälä... Te ette voi kuvitella sitä sappea, jonka israelilainen sylki... Miten niin? -- Mitä tämä on?! -- Mitä se merkitsee?! Poliisimestari vastaa, laki säätää ja määrää, että koska tytöllä ei ole ammattia jolla elää ja on poliisin valvonnan alainen, niin salaisen ammattihaureuden välttämiseksi ja lainvastaisen toiminnan vastustamiseksi on hän oleva joko julkinen portto tahi laillisesti vihitty aviovaimo. -- Jos siihen suostutaan, on tyttö vapaa... Loppupäätös on se, että se, joka sekaantuu poliisiviranomaisten toimintaan, saa vastata sekaantumisensa seurauksista...

-- Mitä vastasi pelastaja?

-- Ei mitään; meni kai tilaamaan kristittyjen portolle morsiusseppeleen tuo juutalainen, nauroi Sucher pirullisesti.

Ovi aukeni. Päivystävä komisarius, tohtori Treulich astui sisään pinkka asiapapereita kainalossa. -- Milada tunsi hänetkin.

Häntä sanottiin yleisesti paksuksi herraksi, hän johti persoonallisesti Sucherin kanssa tarkastuksia, ja oli silloin sangen myötäantavainen ja hyvännahkainen herrasmies...

Tänään hän oli kiukkuisen näköinen, sillä hän oli juuri ollut neuvosherran puheilla, joka tahtoi muutamia vuosiselostuksia parannettaviksi. Tuo hierojajuttu, joka oli kierrellyt lehdissä, oli herättänyt ylemmissä virkamiespiireissä tunnokasta oikeudenmukaisuusintoilua... Mitä hän tahtoo, kysyi hän lyhyesti.

-- Hän ilmoittaa uuden ammattihuoran saapumisen, herra komisarius -- -- Goldscheiderilta, herra komisarius. Hänen paperinsa ovat muuten kunnossa.

-- Älkää laskeko ihmisiä huoneeseeni, sanoi Treulich kuivasti ja heitti oven jälkeensä kiinni.

Sucher myönsi: kyllä, herra komisarius! -- sitten hän sanoi Miladalle, menkää ennenkuin äijä tulee! Tänään herrat eivät latele kohteliaisuuksia!

Milada tahtoi vielä sanoa jotain... Mutta Sucher tuuppasi hänet olkapäistä ulos ja sulki oven. Taas tuo ihminen oli raaka!

Mutta syksyllä, kun hänellä oli tarjouksia, -- kylläpäs oli sovinnollisempi tuo vanha roisto!...

Mutta nyt Milada oli vapaa... Nyt Gust odotti häntä. --

Milada kulki kesäilman piristämänä koettaen pudistaa pois mielestään äskeiset rumat muistot, jotka peittivät kuin mustalla suruharsolla hänen täänaamuiset rusoiset unelmansa. -- Turhaa oli kaikki! -- Salaisesti viehättävä ilontunne, jonka hän oli koko ajatustarmollaan yrittänyt säilyttää koko viimeisen viikon ajan ei tahtonut enää palata. -- Tyhmää oli mennäkin juuri ennen Gustin luona käyntiäni tuollaiselle asialle, mietti hän alakuloisena. Miksi sekoitin tunnelmat, ja turmelin ne! -- Kyllä hän yleensä karkoitti helposti viranomaisten hävyttömyyden ja halveksimisen mielestään, -- jos hänen asiansa lopulta onnistui. -- Mutta tällä kertaa! -- Hän oli ollut liian herkkynyt ja hempeä, ne tuhannen hellät ajatukset, jotka sillaikaa olivat syntyneet hänen mieleensä, olivat tehneet hänet tunteellisemmaksi, ja vastustuskyvyttömäksi. Hän olisi tahtonut tänään olla hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa, hän olisi tahtonut pitää aivonsa puhtaina ja vapaina kaikista vastenmielisistä mietteistä.

-- Miten tuo mies sai ajaa hänet pois ja kohdella kuin koiraa, milloin häntä vaan lystäsi? Eikö Miladalla ollut minkäänlaisia ihmisoikeuksia? Eikö hän saanut edes säilyttää sielunrauhaansa? Saiko jokainen loukata raa'asti hänen mielensä ja turmella hänen juhlatunnelmansa?

Vahva, hurja raivonpuuska kuohahti hänessä. -- Hän pui nyrkkejään. -- Hän läksi kiihkeänä kävelemään. -- Miksi hän antoi itseänsä rusikoida? Ja yhä uudelleen. Miks'ei hän hyökännyt tuon miehen kimppuun ja takonut häntä nyrkillään rintaan, tuota roistoa, niin että se pelosta vikisi?...

Milada tunsi vihan kiertävän kuin sähkövirran hermoissaan. Ah, nyt oli hänen hyvä olla... Näin, hän ihan kuin puhdistui.

Hän oli mennyt poliisilaitokseen pyytämään oikeutta, noudattaen laillista järjestystä, ja siellä häntä kohdeltiin kuin rikoksentekijää, kuin kulkurikoiraa, jota armosta ei jätetty rakkarille... Ja kiitokseksi siitä täytyi nuolla poliisien käsiä. Hehän olivat itse suuria konnia, jotka harjoittivat parittamista ja ihmislihakauppaa pahemmin kuin yksikään porttolanemäntä! Ja entäs tuota paksua komisariusta, joka tarkastusten tapahtuessa joi itsensä samppanjalla ja konjakilla sikahumalaan ja vaati, että tytöt alastomina marssivat hänen ohitsensa! Lämpimällä kesäsäällä Miladaa palelutti. Kun oli täytynyt näin orjana alistua, muuttua näin araksi koiraolennoksi, ei jaksa voittaa rakkautta, ei saavuttaa onnea, ei uneksia ihania unelmia. Toinen mies heitti hänet kuin raadon ulos ovesta, toinen otti hänet luokseen nauttiakseen hänestä.

Gust parka! Ei hänkään tätä käsittänyt! Hän näki ammattiporton kauniina olentona, joka aina jaksaa antaa. Hän oli nähnyt hänet vaan salissa nauravana, nuorena. -- Porton syvintä kurjuutta, hänen ruminta häväistystään, hänen ihmisyytensä hivuttavaa kuoleentumistaan, sitä hän ei voinut aavistaa... Että etsivä sai häntä jalallaan potkaista, että Treulich piti koiraansa parempana olentona kuin tyttöä, joka istui poliisilaitoksen eteisessä odottamassa, että rappeutuneimmalla kulkurilla, jolla oli pari kolikkoa taskussa, oli oikeus pyytää häntä sukupuolisuhteisiin, kuin tavaraa, jota kadulla kaupataan! -- Ja äkkiä kauhistutti häntä rakkauskohtaus Gustin kanssa.

Hän näki, että heidän suhteensa synnyttäisi ikäviä ja tyhjiä hetkiä, jotka yhä uudistuisivat onttoina ja teennäisinä, hän tiesi Gustin odottavan häntä kuumeentapaisena, mutta hänellä ei olisi mitään virkeyttä tarjottavana. Hän tunsi sen selvenemisen, joka kaartuisi hänen toiveittensa yli kuin jääkylmä, harmaa talvitaivas ja sitä seuraavan epätoivon, joka kiertäisi hänen sieluaan kuin erämaan hiekka, lopulta sen haudaten.

Hän yritti paeta kuin kirottu omia ajatuksiaan, hän koetti kiinnittää huomionsa ympäristöönsä, kuunteli innokkaana kahden koulutytön keskustelua, jotka käsikädessä kävellä sipsuttivat hänen edessään ja huomasi lopulta saapuneensa porttikäytävään, missä putoovien rautapeltien töminä kokonaan sai hänen askeliensa äänen hukkumaan. Hän käänsi salavihkaa päänsä ja näki tuon vanhan miehen taas pihalla jotain muistiin kirjoittavan ympärilleen katsomatta. Täysin huomaamatta Milada pääsi pujahtamaan sisäänkäytävän ovesta. Kiertoportaat olivat jo hämärät. Ne haisivat kostealle ja tuoreelle ruukille. Silloin kuului Gustin ääni ihan kuin valaisten käsipuita. Milada seisahtui. --

-- Hyvää päivää, Milada! -- Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä kurotan jo tuntosarviani!

-- Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. -- Hänen oma äänensä pelästytti hänet melkein. -- Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa ääntään. -- Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias, teennäinen.

-- Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. -- En osaa olla hänelle mieliksi...

Gust ojensi kätensä. -- Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. -- Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.

-- Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään kulkemaan.

-- Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.

Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. -- Miksi? Minä tunnen täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. -- Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?

Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä vuorenrinteitä...

Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. -- Verenpunervia viivoja viilsi läpi avaruuden.

-- Ihanaa!

-- Eikö totta? Eteisessä palava himmeä kynttilä olisi riistänyt meiltä tämän nautinnon. Täytyy astua yön pimeydestä voidakseen täysin iloita auringosta... Mutta ottakaa päällysvaatteenne yltänne!

Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin paksuun, ruskeaan tukkaansa.

Gust kantoi hänen tavaransa viereiseen huoneeseen. Takaapäin tullen laski hän kepeästi kätensä hänen ympärilleen.

-- Haluatteko peilin?

-- En, kiitoksia.

Gust kulki poikki huoneen viheltäen. -- Syntyi hetken äänettömyys.

-- Ei mutta täällä eletään ylellisesti, sanoi Milada katsahtaen valkoisella pöytäliinalla peitetylle pöydälle, millä oli lautanen täynnään leikkeleitä, malja hedelmiä ja kolme viinipulloa.

-- Odotan muutakin seuraa, vastasi Gust lyhyesti.

Milada ei ollut vielä katsonut Gustia silmiin. Aivan vähitellen kuin säästäen nautti hän Gustin läsnä-olosta. -- Hän tunsi olevansa hänen luonaan, saaden kuulla hänen äänensä. Gustin olemus vaikutti häneen kuin hellä loppumaton hyväily.

-- Sanokaa, alkoi Gust puhua epävarmasti ja käyden epävarmuudessaan äkkinäiseksi, eikö teitä hämmästyttänyt se, että kirjoitin teille uudelleen?

-- Minä ajattelin vaan, että te halusitte tavata minut, vastasi Milada hiljaa, ihmetellen oman äänensä pehmeää sointua. Aivan hitaasti hän nosti harmaat usvaiset silmänsä, joissa välkkyi ja värähti ruskeita pilkkuja, ja katsoi Gustiin...

-- Miten te olette nuori, miten kaunis, lausuivat riemuiten Miladan silmät...

-- Neiti Milada, -- Gust läheni häntä. -- Selvittäkäämme asema. Minä en pidä epämääräisistä puheista, sen te kai tiedätte. Te, Milada, herätätte minussa mielenkiintoa. Minä -- minä -- melkein pidän teistä, -- minä kunnioitan -- kaikesta huolimatta -- teitä, -- kuin olisitte ylhäinen nainen. Mutta minä vihaan sitä taloa, missä te asutte ja sen asujamia halveksin.

-- Minun ei tarvitse elää siellä, vastasi Milada jäytyneenä, joka hetki olen vapaa jättämään se -- kerskaamatta.

-- Noh, mutta päättäkää sitten! Miksi te jäätte sinne? Vaikkakin onneton sattuma, tietämättömyys, petos, mitä minä tiedän, on teidät sinne saattanut, -- niin älkää tulojen tähden jääkö sellaiseen paikkaan, Milada! Ettekö tunne, miten tuo asema teidät alentaa?

-- En asu siellä tulojenkaan tähden, herra tohtori. -- Minä teen sen siksi, että rakastan noita ihmisiä. -- Nuo sairaat, rappeutuneet, rikkinäiset olennot muodostavat sen perheen, -- johon minä kuulun.

-- Enkö sitä ajatellut, räjähti Gust katkerasti, se on harhaan johtunutta ihmisyysintoilua, tyhmää tunteellisuutta! -- Minä sanon teille, -- Gust löi itseään rintaansa, -- nuo naikkoset eivät ansaitse sääliä, eivätkä uhrautuvaisuutta. Heidän elämänsä on irstautta, röyhkeyttä ja näyttelemistä.

-- Te puhutte niistä niin, kuin te ne tunnette, -- nuo maalatut, tunkeilevat, nälkäiset naiset, jotka öisin käyvät kiinni käsivarteenne, tehden rahasta, mitä vaan haluatte. Ab, ne ovat olentoja, jotka kurkkuun asti ovat kahlanneet kurjuuden rämeessä ja nyt viskataan rannalle... Ne ovat eläimen viimeiset värähdykset, joka tahtoo syödä nälkäänsä... Ja -- Milada hengitti syvään, -- ne ovat sellaisia, joiksi te kuvasitte heidät... Mutta minä, herra Brenner, olen nähnyt, miten tämä on alkunsa saanut. Minä näen ihmisten ensimäisen villin, aran, epätoivoisen taistelun loassa... Minä näen ne rinnallani, kun ne tanssivat paheen liukkaalla, välkkyvällä tiellä, kuinka he luiskahtavat ja kaatuvat, kuinka he yrittävät nousta, katsellen hirmustuen eteensä, miten he toivottomina astuvat askeleen taaksepäin, jääden yhden kauhean hetken seisomaan, -- miten he kurottavat käsivartensa ja sitten, sitten hitaasti -- hitaasti vajoovat, pelastumatta, katse hirvittävänä nähden kuoleman heille virnistelevän. Minä näen heidän astuvan sille tielle, joka päättyy sellaisena, millaiseksi te äsken sitä kuvasitte.

Lujasti ja päättäväisesti Milada jatkoi:

-- Kun nämät tytöt alkavat elämänsä, ovat he viattomat ja herttaiset, he vaan ilakoivat. He iloitsevat kaikesta. He tekevät teidän ja teikäläisten elämän rattoisaksi. He eivät ymmärrä, mikä on viha ja pilkka. Ei koskaan heidän päähänsä pälkähdä ruveta valheellisiksi ja alhaismielisiksi, ruveta epärehellisiksi, turmeltuneiksi ja taipuvaisiksi kaikkeen irstauteen. -- Ja he tulevat juuri huonoiksi teidän ja rakkautensa tähden teihin. Te miehet jätätte heidät, kun olette saaneet kylläksenne. Ja ensimäistä miestä, joka on vielä rukoillut rakkautta, seuraa toinen, seuraa kolmas; näitten suhteen ei säily enää antavana, vaan kerjäävänä. Siksi, että nainen kerran oli rehellisesti sukupuoliolento, tekee yhteiskunta hänestä porton.

Gustin otsa uurtui. -- Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat synnynnäisiä porttoja? Mitä te niistä haaveilette? He turmeltuvat mieluummin, kuin että tekisivät työtä! Te ette kai tahdo minulle uskotella että ne, jotka haluavat elää kunnollisesti, eivät voisi paheesta pelastua nykymailmassa? Sehän olisi naurettavaa!

-- Oi, hyvä herra Brenner! Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat synnynnäisiä porttoja, -- Milada herkesi hetkeksi puhumasta, -- sellaisia on; mutta heille tehdään julmaa vääryyttä siinä, että yhteiskunta laatii niille alttiina ja keskeytymättä tilaisuutta paheeseen. Vahvemmat ja siveydessään varmemmat käyttävät heikkojen ja erehtyvien kompastusta liian paljon hyväkseen.

-- Tuo on mukavaa viisausoppia, sanoi Gust ylvästellen.

-- Sen olen saavuttanut katkeran vuosikausien kokemuksen perästä, miettien totuutta. -- Milada katsoi eteensä otsa kokoonvedettynä ja rasittuneena kuin hakien ajatuksilleen muodon. Löytyy ihmisiä, joilla on himo kiduttaa ja murhata toisia. Ne murhaisivat yhtä huolettomina kuin miten muut ihmiset nauttivat elämästä, jos ei tuota synkkää vaistoa lain kahleilla hillittäisi. Älä tapa, on uskonnon pääkäskyjä. Hulluinhuoneet ja mestauslava ylläpitävät sitä lujasti. Siten ihminen pakoitetaan itseään hillitsemään. Hyvän lain tunnusmerkki on se, että sitä ei tarvitse enää pakosta noudattaa. -- Laki ihmismurhan estämiseksi on hyvin lähellä tuota tosiasiaa. Mutta näyttäkää minulle laki, joka sukupuolielämän alalla saisi mitään aikaan! Osoittakaa minulle siveyssääntö, jota ei toinen heti kumoa?! Ja noin horjuvien laillisten olojen vallitessa uskaltaa hallitus rakentaa mestauspölkyn, jolla ihmisiä pakoitetaan vertaan vuodattamaan!

-- Älkää toki uskoko, että olen itse tuon kaiken keksinyt? En ole niin etevä. Paljon olen oppinut kirjoista, enimmän osan on opettajani -- Horner minulle selittänyt.

Pelkäämättä katseli häntä Gust uhmailevine poikasilmineen. -- Kas siinä on huonosti sulatettujen sosialististen periaatteittemme johtopäätös! alkoi hän meluten. -- Siinä ei ole mitään uutta, eikä valtaavaa. Horner, noh jaa, se nyt aina viskeli suuria sanoja ympärilleen. Te ette voi kieltää tosiasioita, joita alinomaa tapahtuu ympärillänne. Suunnaton määrä jotensakin hyvissä oloissa eläviä nuoria tyttöjä, jotka kyllä voisivat sopivalla tavalla tyydyttää sukupuoliviettiään, antautuvat ammattihaureuteen, ja unohtavat kaikki yhteiskunnalliset edut pyrkien tyydyttämään miten vaan taipumustaan ylellisyyteen ja nautintoon, jota perheenäidin toimi ahtaassa kodin piirissä ei nykyisissä porvarillisissa oloissa voi heille tarjota. Se on heidän luonteensa, sanon teille, se ei johdu ympäristön vaikutuksesta. -- Portolla ei ole äidillisyyden tunnetta, -- hän ei tahdo saada lapsia, hän päinvastoin vihaa niitä. -- Oikea nainen on aina ja etupäässä äidillinen. -- Gust taukosi jatkaen voitonriemuisena: -- Löytyy luostareita, laitoksia, Marttakoteja, pelastusarmeija ja kaikenlaisia apukomiteeoja. -- Lukekaa toki muita kirjoja, kuin niitä, joihin Horner painaa hyväksymisensä leiman. Englannissa ei yksikään jalosukuinen nainen häpeä tehdä prostitueeratuille hyvää. -- Mutta tahtovatko portot pelastua?! Ei missään ole pahe sen hirvittävämpi ja hurjempi kuin hyväntekeväisyyden päämajassa, Lontoossa. -- Se on totta, Milada. -- Minä huomasin heti, että te liioittelitte. Olitte päässyt luostarikoulusta, kun Hornerin hyödytön viisaustiede näytti teille uuden siveysopin luvatun maan. Piru vieköön nuo suunsoittajat! -- Milada, minä sanoin sen jo silloin ja toistan sen, älkäämme väitelkö siitä emmekä tästä. -- Älkää pakottako minua antamaan selityksiä, tekemään muistutuksia ja ponsia! Ja ennen kaikkea, älkää koettako minun päätäni kääntää! -- -- Kunnioitan teitä siksi liian paljon. En edes kysy, miten voi nainen, joka on noin sivistynyt, noin älykäs, noin -- naisellinen kuin te viihtyä moisessa ympäristössä?! -- En tahdo tietää, ken on teidät sinne saattanut!... En tahdo... Gust polki lattiaa. -- Kauhistus jähmetytti Miladan sielun. -- Riittää, että käsitän, että jokin ihminen jossain mailmassa on tehnyt rikoksen! Ja nyt emme puhu enää tästä! -- En hukkaa tähän sanaakaan! -- Milada tahtoi puhua, mutta Gust peitti kädellään hänen suunsa.

-- Älkää puhuko, Milada, minä varoitan teitä. -- Minä tunnen, ett'en kestä sitä nyt. -- En tahdo -- nyt -- tietää mitään... Tahdon nauttia -- päivästäni. Olen niin iloinnut jo edeltäkäsin, tätä päivää aatellen.

Milada pudisti päätään kuin yrittäen väkisin heittää luotaan ajatuksen. Hän tunsi suunnatonta onnea Gustin häntä kosketessa... Ja kuitenkin hän ajatteli: Miten vieras on tuo rakas olento sisimmälle olemukselleni... Horner, kiihkon käivertämine kasvoineen on häntä lähempänä. Tuo haluaa vain viettää kesäpäivänsä hauskasti loppuun asti. -- Milada pudisti taas päätään kuin karkoittaakseen ajatuksensa. Tahdon avustaa häntä -- hauskuuttelemisessaan.

-- Milada, -- sanoi Gust äkkiä hellästi ja Milada tunsi hänen lämpöisen hengityksensä otsallaan. Hän pelästyi -- äkkiä hänen ajatuksensa seisahtuivat... hänen sielunsa vaan kuunteli... tuo ääni painoi kaiken kumoushalun alas.

-- Pelkään, että te otatte kaikki asiat tässä elämässä liian synkältä kannalta. Siten ei jaksa elää... Te olette minusta henkilö, joka tahtoo kulettaa kaikki hukkuneet tavarat kadulta oikeaan paikkaan.

Milada katsahti Gustiin hymyillen väsyneesti.

-- Eikö totta, Milada? -- Teidän täytyy jättää tuo homma kerta kerraltaan. -- Ottakaa elämä kepeämmin, edes tällä hetkellä! -- Teillä on niin surumieliset silmät. -- Ne ovat harmaat kuin usva... Minä kuvittelin saada ne iloisemmiksi. Silloin ruskeat pilkut välkkyivät niissä kuin auringonsäteet, jotka kuivaavat usvan pois... Se teko houkutteli minua. -- Mitä meitä liikuttavat muitten asiat!? -- Gust veti Miladan luokseen sohvalle. -- Ei minunkaan elämäni ole ollut aina hauska. Olen saanut vaappua hirmuvaltiaan, isäni, ja sairaan äiti-raukkani välillä... Hän rakasti minua, sitten ei ole kukaan minua niin rakastanut. Kerron hänestä toisella kerralla. -- Hän levitti Miladan molemmat kädet.

-- Siis olkaamme nyt iloiset -- me kaksi, -- eikö niin?

-- Heittää kokonaan taakkansa pois, ajatteli Milada. Jospa voisin sen tehdä! -- Ehkä voin hetkeksi levähtää matkalla kulkeakseni taas eteenpäin... Hyvää se tekisi. -- Hän antoi Gustille kätensä.

Gust silitteli hämillään hänen hiuksiaan punastuen kuin pikku poika.

-- Miten minä jaksan yksin selviytyä, kun kukaan ei auta minua, eikä tee minulle seuraa, ajatteli Milada ahdistuneena. -- -- Anna veroittaa impeyttäsi, -- kuului kuin Hornerin muriseva ääni jostain.

Gustin käsi painui hänen poskelleen. Se poisti hänen ajatustensa tuskan ja vihlomisen. Kun olen loppuun ajettu -- kotona, -- tunsi hän, -- niin nukun näin.

-- Tulkaa viereiseen huoneeseen, Milada... Se on ollut äitini huone... Gust aukasi viereisen huoneen oven... Se oli valkoinen, valoisa huone. Huonekalut olivat vaaleat, kaikkialla oli valkoisia, käsin ommeltuja liinoja, myös pianolla; -- huonekaluilla oli ohueita, maitovärisiä lasi-esineitä, joissa oli naisen hiuksia; kaikkialla oli maljoja ja sirokoristeita. Joka tuolilla oli silkkipatjoja ja rautasänky oli runsaasti koristettu nauhoilla ja pitsipeitteillä.

-- Eikö tämä ole siistiä? Äidillä oli taiteellinen maku. Hän ylpeili siitä. Milada yritti kuunnella häntä. -- Gust puhui ystävistään, ylioppilaselämästään...

-- En voi mitään koskaan sanoa, joka häntä huvittaa ja kietoo. Hän ei tahdo tietää mitään minun mailmastani, minua ei miellytä mikään hänen mailmassaan. Kaikki nämät harrastukset ovat minulle ventovieraita.

Gust jutteli rattoisasti. -- Oly on mainio likka. -- Hän varmaan miellyttää teitä. Hän on aina lystikäs, aina virkeä, -- aina hän kaipaa temmeltämistä, -- mutta samalla hän on täydellinen liikenero. -- Katsoo omaa etuaan kuin kissa... Hän on kesy peto-eläin, niinkuin Joszi sanoo... Muuten hän soveltuu teille seuraksi. -- Hän hyväksyy kaikki aatteenne. Hän on myös kansanvillitsijä. Hän oli jo koulussa anarkisti. -- Tulkaa Milada, nyt näytän teille jotain. -- Gust aukasi ikkunan ja Milada näki laatikoissa noin yli kaksikymmentä pientä kukka-astiaa, joissa kasvoi kaktuskukkia. -- Minä itse hoidan niitä. Ne olivat äitini lempikukkia. Ne eivät kaipaa hoitoa, sanoi hän aina ja ne kukkivat siitä huolimatta. -- Minä en ole saanut yhtäkään kukkimaan, mutta minä odotan sitä kuin lapsi. -- Kun olin pieni, niin äiti lupasi, jos olin oikein kiltti, että saisin yhden noista tulipunasista kukista. Joka aamu juoksin tänne, aukasin ikkunan ja iloitsin kuvitellessani sitä ihmettä. -- Ei tämänkään lehdet ole kauniit, mutta toivo saada se kukkimaan, elähyttää minua sitä hoitamaan... Herra Jumala, minä olen hommannut teillekin jotain.

Gust sulki ikkunan juostakseen huoneesta... Kotvasen kuluttua hän palasi kätkien jotain selän taa... Nämät olisi pitänyt antaa heti saavuttuanne. -- Hän tarjosi Miladalle kukkia.

Milada ihan punastui, hänen silmänsä välkkyivät. -- Minulleko?

-- Hm. -- Kamelikukkia ostin... Mietin kauan... Kuvittelin luonnettanne, mitkä kukat teitä muistuttaisivat, ja valitsin sitte kamelioita. Se on ylpein kukka. Se tuntuu minusta, kuin haluaisi se sanoa: Joka on minun näköiseni, sen ei ole pakko tuoksua.

-- Jos te tietäisitte, -- sammalsi Milada vapisevin huulin, -- miten -- tämä -- kaikki -- minua --

-- Ei saa itkeä, sanoi Gust hellästi -- ei saa. -- --

Hän otti lujasti Miladasta kiinni.

Hänen silmänsä säkenöivät. -- Te olette kovin kaunis nyt.

Milada seisoi ihan suorana liikkumatta. Pelko, joka hempeänä ja ihanana valui hänen suoniinsa, jäykistytti hänen kaikki liikkeensä. Tapahtuman tavattomuus ja poikkeuksellisuus yhtyneenä hänen tunteisiinsa, jotka ihmeellisen sopusuhtaisina soveltuivat tähän ilmiöön, sai hänen mielensä huumeeseen kuin väkevä viini. Hän ajatteli ja puhui ilman tavanmukaista tarkkaa itsearvosteluaan. Jokin hänessä painoi silmälaudat kiinni, -- kuin uuvuttaen hänet syvään, syvään uneen. -- Se olento, -- joka valvoi, -- joka nauroi ja puhui hehkuvia sanoja, joka kohotti käsivartensa kiertäen sen rakastettunsa kaulaan, joka pisti kukkia tukkaansa ja ylenpalttisella liikkeellä irroitti raskaan lettinsä, niin että se putosi suorana selkää pitkin käsiin kuin tumma käärme, joka nauroi hiljaa ja hopeanhelähtävästi, vaan samalla muistutti: ei saa nauraa, eikä oikeastaan tiennyt, miksi hän niin sanoi, -- se oli onnellinen, herännyt lapsi, jolla oli kuumat posket, ja jonka ruumis vavahteli, -- olento, joka kutoi unelmiensa harson tummaksi punastuen aavistavan ruumiinsa ympäri.

Hän oli yksi niitä tuhansia, tuhansia riemuitsevia, jotka näkevät oman olemuksensa täydellistyvän yhtyen toiseen.

He istuivat kauan lujassa syleilyssä sohvalla. Ja Gust puhui Miladalle paljon, jossa kuuluivat usein sanat onni, aurinko, -- vapaus, vuoristo, ja yksinäisyys.

Milada tunsi hänen suunsa lämpimän hengähdyksen ja hän hyväili Gustin käsiä, jotka ympäröivät hänen kasvojaan.

Sitten hän kuuli itsensä puhuvan... Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut vierain ääni, minkä koskaan oli kuullut nousevan rinnastaan... Se ääni nousi siitä salatusta lokerosta, jonka olemassa oloa hän ei ollut voinut aavistaakkaan, joka nyt mielihyvällä aukeni vapauttaen synkkiä, kahlehdittuja sykähdyksiä.