Part 31

Gust Brenner käveli heilutellen itseään hitaasti kotiinsa kohden leutona kevätiltana. -- Hän oli ostanut illallisensa matkalla päättäen varmasti viettää iltansa lukemalla huoneessaan. Jopa hän oli vihoissaan hypähtänyt pystyyn, kun Joszi oli epäillen puhunut tuollaisen ohjelman täydellisestä seuraamisesta, Seidnerin kuvaavasti virnistellessä.

-- Hulluutta! -- ajatteli Gust, niinkuin ei voisi viettää iltaansa muualla kuin tukahduttavassa kahvilailmassa tahi naisten seurassa... Niinkuin ei maailmassa löytyisi muuta huvia... Yleensä kevät teki Seidnerille pahaa, hän juoksi alinomaa kaduilla kuin kiimainen "koiraskissa"... Se oli yksinkertaisesti ilettävää. Ja lopuksi, -- niin hän, Gust, eikä tämä ollut hänen huonoin puolensa, -- ei voinut ajan pitkään salata "pikkuporvarillisuuttaan", -- "hovineuvosperinnöllisyyttään." Joszi saattoi nauraa sille, hyvä, -- Joszi oli ilman sukulaissuhteita. Mutta Gustin selän takana oli perhekunniantunto. -- Ja saakeli soikoon! Miten ihminen kiertänee ja kuljeskellee, -- perheelläkin on jonkinlaisia velvollisuusvaatimuksen oikeuksia.

Joszi oli yksilöllinen luonne, -- todella. -- Mutta hän oli halju. -- Hän ei tahtonut rajoittaa olemustaan. -- Kyllä hyvin sanottu. Hän ei keinotellut. Ei missään tapauksessa. -- Mutta hän oli "hamppariluonne", niinkuin hän itse sanoi, eikä hän jaksanut enää mitään luoda.

Ja Seidner! -- Hyvä Jumala, Gustilla ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja, totisesti ei, mutta Seidner oli sittenkin juutalainen. Seidner oli "hurjanluontoinen kiihkoilija ja samalla hyvin järjestetyn laskujärjestelmän kannattaja." Se oli paras luonteen kuvaus hänestä. Hän oli nousukas, pyrkijätyyppi, yhteiskunnallisella alalla seikkaileva mies. -- Hän oli kotoisin Unkarista, eli vaan lahjarahoilla, kirjoitti sanomalehtiin, oli kaikkien merkillisten ilmiöitten sinätuttava ja oli jo saavuttanut maineen suurkaupungissa. -- Hän oli niitä, jotka yrittivät tehdä mahdollisimman erilaisia tehtäviä. -- Ja hän oli kai kyllin lahjakas toteuttamaan aikeitaan.

Mutta hän, Gust. -- Hyvä isä, ilman liioittelua. Hänen jalosukuinen verensä ei sietänyt järjestymättömyyttä, ei millään alalla... Hän halusi rauhaa, selväpiirteisyyttä... ehkä vähän pikkumaista tarkkuuttakin... Hänen äitinsä eno Benno, -- äidin sukua tietysti, oli ollut kansan valitsema ministeri, -- ja kuitenkin pikkuporvari, kuin hän ylpeänä kirjoitti valokuvaansa...

Saattoi kyllä olkapäitään kohauttaen nauraa noille ihmisille, -- hovineuvoksille, hallitusneuvoksille, presidenteille, -- hyvä isä, kyllä hänkin tunsi sukulaistensa heikkoudet ja hullutukset, eikä heitä säästänyt... Mutta ne olivat hienoja, selväpiirteisiä ihmisiä, jotka eivät hiuskarvaakaan tahtoneet poiketa viisauden, eli oikeammin järjestyksen tieltä. --

Ja siihen tarvittiin taitoa. -- -- Noh, kaikkea saattoi ivata, lopulta mitä vaan.

Välttämättömintä oli pysytellä sisimmälle luonteelleen uskollisena. Hän -- Gust... Ja siihen tarvittiin kunnioitettavan paljon voimaa, jos vertasi sen siihen intoon, millä häntä vedettiin vastapuolelle. Aivan oikein, mutta tänään hänen piti lukea ahkerasti!

Kulkiessaan porrasaskeleita ylös heilutti hän hyväntuulisena valkonuppista keppiään hyräillen: Gaudeamus igitur. (Iloitkaamme siis)!

Ovensa kohdalla hän seisahtui kuin ammuttu kuula. -- -- Milada oli käynyt täällä! -- Mitä se oli! -- Oli ollut tässä. -- -- Milada -- -- taloudenhoitajatar!... Ja miksi oikeastaan?

Gust oli kokonaan unohtanut, että hän kirjeessään oli melkein käskenyt Miladan tulla luokseen, että hän viime kerralla, kun Seidner sanoi menevänsä Punataloon, puoleksi leikillä, puoleksi kehaistakseen lähetti terveiset Miladalle, kysyen, "saisiko häntä pian tavata." Tämä kaikki hälveni hämmentyneeseen suuttumukseen, joka hänet valtasi, kun hän kuivalla sienellä pyyhkäsi nimen ja lisäyksen pois.

Gust piti sopimattomana, -- shocking (loukkaavana), että Milada noin vaan tuli hänen luokseen. -- "Päällehyökkäämiseksi" hän sitä sanoi.

Lopuksi ei se seura soveltunut hänelle. Hän huomasi sen jo silloin ja väisti siksi koko Punataloa. -- Ja tuota tapaa tunkeutua hänen luokseen hän ei voinut hyväksyä.

Gust oli syönyt illallisensa, ja kaatoi nyt itselleen lasiin hienoa, keltaista viiniä, sytytti papyrossinsa, aukasi ikkunan yliruudun ja veti kirjoitustuolinsa paikalleen ruvetakseen lukemaan.

-- Milada -- oli ollut täällä! -- Sepä oli oivallista! -- Vanhus oli tietysti ollut urkkimassa, kuten aina. -- Ja ukko oli tietysti mahdottomasta sulkahatusta ja väärennetyistä hohtokivistä arvannut, mitä Milada oli väkeään. -- Kyllä se äijä tällaisia tunsi. -- -- -- Ja ensi tilassa saa taas osakseen katseita, pilkkalauseita, pistosanoja. Koko isällisen huolenpidon koneisto oli siis taas liikkeellä.

-- Milada oli siis käynyt täällä. Hän oli ilmoittanut sen omituisella tavalla... Ja hän näkyi jaksavan odottaa jotensakin itsepäisesti... Ei, tuo lausetapa ei sopinut Miladalle... Jotain erikoista oli sittenkin aina tuossa taloudenhoitajattaressa... Hänessä ei löytynyt hivettäkään huoramaisuutta... Sen Joszi heti huomasi. Hänellä olivat sfinxin silmät, jotka uneksivat ihmetöitä... Oh niin, jotain niissä piili, paljonkin ne ilmaisivat.

Gust nojautui taaksepäin, vetäen papyrossin tuoksua sieraimiinsa, yrittäen muistosta muodostaa Miladan kasvot. -- Ainoastaan noitten suurten harmaitten silmien katse ilmestyi hänen eteensä. Kuin siltaa pitkin liehuivat muistot sen kautta menneisyyteen. Sanoja heräsi taas hänen sielussaan, jotka Milada oli lausunut. Ne olivat kuin salaiset ensin näkymättömät paperille laaditut kirjaimet, jotka lämmön vaikutuksesta taas tulevat näkyviin.

-- Minä kaipaan sitä, joka minut elämään taas yhdistää, paljon on täällä, jota pitäisi parantaa, auttaa. -- -- Taasen tuon tytön käsittämätön sielu häntä kiihoitti, se ihmelumous, joka häntä ympäröi.

-- Oliko tuo väärinkäsitettyä haaveksivaisuutta, -- elämään kyllästymistä, -- tahi mitä se oli? Jumala ties! Nyt tytössä ilmeni luonnollinen pelastuksen ja vapautuksen kaipuu. Nyt hän tarrasi kiinni Gustiin.

-- Tämä oli kirotun sosialidemokraattisen opin tulos, -- sadatteli Gust, -- se täyttää päät ja panee ne pyörälle. Se johdattaa ihmiset hullun tekoihin. Milada olikin anarkistin, vallankumouksellisen näköinen -- ihan -- kuin Charlotte Corday! -- Ei! -- Ihan kuin Louise Michel.

... Ja onnellisena siitä, että oli osunut oikeaan, rupesi Gust haaveksimaan.

Hänen äidillään oli vanha kivipainokuva tuosta kuuluisasta vapauden naistaistelijasta ja jo poikana viehätti ja kutsui häntä ihmeellisesti luokseen tuon naisen syvä, uhkaava, etäisyyteen kohdistunut katse ja hänen ylpeinä kaartuvat huulensa.

-- Gust, rakasta vain iloa! -- Tämä oli ollut hänen äitinsä usein kuultu kehoitus.

Mutta miten saattoi tukahduttaa sielun hämärät vaistot ja ne mielensä mukaan johtaa, kun ne salaperäisesti ja voimakkaasti aina imeytyivät siihen kiinni, joka oli synkkää, syvää ja salaista?!

Saattoivatko Gustin pikku serkut Franzi, Betty ja Loni häntä tyydyttää? Heissä oli kyllin tyttö-ilakoimista, heidän seurassaan saattoi leikkiä panttileikkejä ja näytellä seuranäytelmiä. Ei Joszi häntä yksin saanut tuohon tympääntymään ja kyllästymään, ei, oma sisin luonne nousi tuota liian vaaleenpunaista ja makeaa vastaan haluten metallia -- jaloa metallia. Sillä oli oikea sointu.

Ja nyt tajusi hän tuon yksinkertaisen, kysymättäkin siveellisesti ihan moitteettoman toimintansa Punatalossa. Hän tiesi, että tokkopa kukaan hänen ystävistään olisi voinut tehdä tuon teon niin epäitsekkäästi ilman erityistä tarkoitusta, ilman sivuharrastuksia, niin ilman vähintäkään itsetyydytystä kuin hän. Ei suinkaan Joszikaan. Mitä Joszi teki, sen hän teki oikusta, ihmishalveksumistunteesta... Mutta hän, -- Gust, teki sen täysin itsetietoisena, selväjärkisestä...

-- Hän tahtoi pelastaa Fannin, saattaa valoa ja elämänhalua vankilaan.

Käsivarret pään alla mukavassa asennossa antoi hän ajatustensa vapaasti lentää illan hämärässä. -- Hän irroitti paidankauluksensa sulkien silmänsä. Salaisuus yhä läheni häntä, se kumartui hänen ylitsensä suudellen hänen sinisiä poikasilmiään. -- Hän aukasi ne selkoselälleen, ne olivat kuumat ja kiimasta turvonneet.

Tuota tyttöä!... Hänessä oli jotain erityistä -- jotain voimakasta, vapaata ja luonnon pursuvaa. -- -- Sen oli Joszi myös havainnut. -- Sellaista naislajia, sanoi hän silloin, pitää kavahtaa. Gust rypisti otsaansa. Tätä laulua oli laulettu hänen varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Tuo vakulaulu oli kuulunut nukuttavana koko hänen elämänsä ajan... Kavahtaa, -- kavahtaa, -- olla varovainen eikä koskaan uskaltaa tarttua mihinkään. -- -- Älä satuta itseäsi!... Älä loukkaa itseäsi!... Älä ota mitään sydämellesi! Ole iloinen!

Niinkauan kuin äitimuori eli, suojeli tämä häntä kuin kalleinta kalleuttaan. Hän oli äitinsä ainoa lapsi ja äidin yksinäisen sydämen kaikki tunteet kiintyivät lapseen. Myös poika rakasti äitiään. Todella. -- Melkein narrimaisuuteen asti. -- Mutta hänen poika-ikänsä ilo hukkui siten. -- Hän ei uskaltanut edes kertaakaan mennä yksin kadun yli eikä lähteä toverien kanssa maalle.

Sydän kaihoovana niellen salaisia kyyneleitä istui hän huoneessaan kaakkuja ja suklaatia syöden, kun toiset pojat laittoivat ikkunan alla lumiukkoja, potkivat palloa tahi uittivat veneitä.

-- Poju, se on vaarallista, varo itseäsi! -- Ja hän pysyi äitinsä hameen helmoissa antaen lellitellä itseään.

Sitten äiti kuoli. Äidin sijaan tuli kolme: isoäiti tuhansine eukkosuruineen, vapisevine, norsunluuvalkoisine käsineen, jotka tehden ristinmerkin hänen rinnalleen ja otsalleen aina kuin loihtivat häntä, täti, hovineuvoksetar, joka ennusti hänelle korkeimmat valtionvirat heiluttaen Benno-enon esimerkkiä kuin vitsaa -- ja hän, isä-äijä, -- joka aina urkki...

Sen hän tunsi melkein niskassaan. -- Mistä se johtui, sitä hän ei voinut selittää. -- Hän tiesi varmasti, että äijä tunsi kaikki hänen tekonsa, -- pani kaikki muistiin ja kulki hänen kintereillään vaanien.

-- Mene mihin tahdot, minä tiedän kaikki kuin itse Jumala! --

Ovella hän kuunteli, aukasi kirjeet. -- Hyi helvettiä tuota urkkimisverkkoa, johon hän kiedottiin...

Eikö hän lopulta ollut itse mies? Eikö hän jo saanut tehdä, mitä itse lystäsi? Täti hovineuvoksetar pyörtyisi, jos hän saisi tietää, että tyttö -- tuli hänen luokseen käymään -- sellaisesta talosta.

-- Onni on järjestystä, -- oli Benno-eno sanonut. -- Se oli ollut Gustin elämän johtavana lankana -- tähän asti. Nyt hänen täytyi tuosta irtaantua ainakin sisäisesti.

-- Hakkailla, -- naida, -- iso-äidin ijankaikkisen tutisevan pelon aihe! -- Lorua! -- Gust tahtoi kerran elää, elää lopulta kuin muut muitten kera. -- Hän nolon arastelevine luonteineen tahtoi kerran olla rohkea, -- sillä arka hän oli, syvimmässä sisimmässään pelkuri ja nahjus. -- Ja siihen olivat naiset syypäät, ne, jotka olivat hänet kasvattaneet.

Hänellä ei ollut ollut vielä sitä uskallusta, että olisi naisia lähestynyt.

-- Varo juutalaisnaisia! -- Vältä ompelijattaria! -- Musiikkiopistolainen on turmeltunein naisilmiö! -- Ja niin edespäin oli hänelle saarnattu! Voiko ihminen kehittyä siinä pelottomaksi?

Se oli noille tädeille aivan oikein, että Gust joutui oikein ammattiporton käsiin. Sellaisen ne olivat peräti unohtaneet ottaa lukuun. Heidän kaino sydämensä ei olisi voinut sellaista aavistaakaan. Kuinka kadehdittavan vapaa ja varma oli sitävastoin Joszi! Mitä eikö hän ollut kokenut! Ja miten Joszi sitten esiintyi! Siksi hän saattoi kohdella Gustiakin leikkisällä ylimielisyydellä, jossa oli pieni halveksimisen sävy, -- suojelijanaamalla. Gust lensi vihaisena pystyyn alkaen kulkea huoneessa pitkin askelin.

Nyt hän oli saanut kylläkseen perhesuojeluksesta. Nyt hän tahtoi elää niinkuin häntä miellytti. -- Hän ei välittäisi enää tätinsä arvonimestä ja Benno-enon esimerkistä! Piru periköön kaikki arvoisat esi-isät! Ja yleensä eihän hän lukenutkaan lakitiedettä! Mitä pirua häneen koski rautatiehovineuvoksen arvonimi!?

Nyt hän tahtoi heille näyttää osaavansa itsekin jotain päättää ja ajaa sen perille ilman isämeitää ja synnintunnustusta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kirjepaperin eteensä.

-- Minkä päällekirjoituksen hän siihen laatisi? -- "Rakas neiti." -- Ei kelvannut. -- "Rakkaani". -- Ei. -- Se oli niin tehtyä. Paras oli olla luonnollinen ja kirjoittaa: Milada! Tahdotteko te palata maanantai-illalla? En kehoita teitä silti olemaan kahden kesken kanssani.

Gust pudisti päätään, -- tuohan oli kuin ivaa. -- Siis piti kirjoittaa toisin. -- Hän otti uuden paperin esille ja kirjoitti siihen nopeasti ja kepeästi:

Milada, haluatteko te palata ensi maanantaina? Se onneton sattuma, että me viime kerralla emme tavanneet toinen toistamme, ei kai ikipäiviksi ratkaise välistä suhdettamme, eikö totta? Minua ilahduttaa nähdä teidät näin pitkän eron jälkeen. Au revoir! (Näkemiin).

Gust Brenner.

Näin kuului parhaalta. -- Ja nyt piti joutua viemään se postiin! Jos ei sitä itse veisi, niin palvelijatar voisi viedä sen liikekirjepinkkaan ja silloin Gust joutuisi taas satimeen. Näitten eri ajatusten kiihoittamana, mutta tyytyväisenä itseensä, niinkuin hän ei ollut ollut koskaan ennen, painoi Gust hatun lyhyeksi leikatuille, suorille, vaaleille hiuksilleen ja astui ulos talosta.

Tämä kirje saapui Punataloon. Milada piilotti sen yöksi, niinkuin kaikki rakastuneet tytöt, päänaluksensa alle ja päivällä kantoi hän sitä salattuna mustassa rahalaukussaan, joka oli kiinni napitettu hänen vyötäisiinsä. Tietäen, ettei kukaan kiinnittäisi hänen huomiotaan, otti hän kirjeen sormenpäillään rahalaukusta katsellen pieniä, kepeitä kirjaimia, joilla hänen nimensä oli siihen piirretty, melkein hartaasti ihaillen. Elämä kulki nyt häntä kohden tarjoten hänelle kätensä. -- Hän saisi nähdä Gustin uudelleen! Hän saisi kuulla hänen äänensä! Hän saisi sanoa: Gust! Hänen onnellaan ei olisi oleva rajoja.

* * * * *

Herra Teobold Sucher, poliisiagentti, etsivä ja herra hallitusneuvoksen oikea käsi istui kuninkaallis-keisarillisen poliisilaitoksen toisessa osastossa ollen erittäin tuimalla päällä.

Tällä suurella miehellä, jolla oli yhä vielä pikimusta, laillisesti leikattu parta, oli tänään erityisesti kaikki syyt olla tyytymätön mailman järjestykseen. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin hän oli hallinnut "lokaviemärissä", siksi sanottiin poliisi-aseman toista eli siveysosastoa, ei hänelle ollut moista tapahtunut.

Hän, Sucher, oli saanut nenälleen! -- Ja ihan ohimennen!

"Pieni letkaus" se vaan oli niinkuin Treulich sanoi, ensi luokan komisarius ja virkailija samallaisella arvoasteella. Olihan vaan saanut tuollaisen jäisen muistutuksen herra poliisipäälliköltä ja hallitusneuvokselta, -- että hän, Sucher, liikkuisi tästä lähtien vähän rajoitetummalla alalla, muuten täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin jotta häntä ei käytettäisi enää sisäisten asioitten hoidossa. Sepä oivaa!... Kerrallaan! Kerrallaan erosivat heidän tiensä ja harrastuksensa, -- hänen ja herra hallitusneuvoksen... Suurenmoista!

Herra hallitusneuvoshan suosi itse porttoloita, yleisiä likkapaikkoja ja numerojärjestelmää, sen tiesi koko mailma. -- Porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän puolustajana piti hän noita ihania laitoksia kovin tarkoitustaan vastaavina, eikä hänen puoleensa turhaan koskaan käännytty ammattipiireissä, kun oli kysymys siitä, mitenkä saattoi kiertää vaaratta parittelemista koskevia lainpykäliä.

Ja hän, Sucher, hänen niinsanottu luottamusmiehensä, hengenheimolaisensa ja opetuslapsensa, toimeenpaneva valta, hän, joka niin pitkälle kuin muisti, ei ollut koskaan kapinoinut herra poliisipäällikön periaatteita eikä toiveita vastaan, päinvastoin pannut ne käytäntöön ja edistänyt niitä, missä vaan saattoi, -- hän, joka molemmille herroille komisariuksille palvelusintoisena joka päivä nosti ihan nenän eteen tämän keiton kaikkine aineksineen ja lateli virka-asiat kuin kortteja sormillaan, hän sai virkavirhemuistutuksen siitä, nokalleen, aivan tavallisen, kumoamattoman päiväkäskymuistutuksen, -- ja miksi, miksi?

-- Tuollaisen naasakan tähden, tuon Gersonin, jonka hän oli temmannut kätilön käsistä, jonka hyväntekijä hän, oikein sanottuna oli, ja jonka hän oli toimittanut Jonaschin luo asumaan niin komeasti kuin prinsessan.

-- Hyvät ihmiset ajatelkaa, hän sai asua siellä yksityisessä huoneessa ja omissa laskuissaan. -- Missä saa siten elää, ei suinkaan Amschelin eikä Klepetarin luona!

-- Ja tämä kaikki tapahtui vaan siksi, että hän, Sucher, oli mennyt tytön puolesta takuuseen.

-- Hänellä oli jo valloitettu asema, hän oli luottomies... Hän piti luetteloa... Hän sai panna toimeen tarkastuksia... Kuka muu täällä siihen pystyisi?... Treulichkö, tuo vinttikoira, vaiko peräti rakas herra paroonimme -- Landskroona!?... Välittävätkö ne mistään? -- Treulich oli suuri juoppo ja laiska, eikä hänelle riittänyt aikaa muuhun kuin paperossien polttoon ja naisväen tiskaamiseen.

-- "Rakas paroonimme" -- käytti viiksenkähertäjää virkatoimissaankin ja haisi puuterille ja hajuvesille kuin tanssijatar... Hän ajoi kiroten sellaisia asianomaisia, joita Sucher ohjasi, yksinkertaisesti ovesta ulos... Hän oli suoraan sanonut poliisipäällikölle, että jos hänen on pakko lähteä porttoloihin tarkastamaan, rupeaa häntä oksennuttamaan ja vatsaa vääntämään. Kuka oli siis poliisilaitoksessa mies paikallaan?

-- Kuka itse asiassa hoiti toista osastoa? Herra hallitusneuvosko sen teki, joka toisella kädellä piti yläilmoista kiinni ja toisella kädellään antoi viittauksia alaspäin niin sanotusti yhdisti ylä- ja alavirkakoneiston rattaat? Tahi pystyikö Treulich virkaansa, hän, jolle "Sinisen tähden" ravintolan aamiaisruokaluettelo oli tärkeämpi kuin kaikki virkakysymykset yhteensä?

-- Hän oli oikea mies, hän, Sucher!

-- Missä ikinä jotain tapahtui poliisilaitoksessa, likkapaikoissa tahi sairaalassa, missä kaikki neuvot olivat loppuneet, siellä huudettiin: Haetaan Sucher! Ja Sucher tuli pelastaen naiset pälkähästä. Hän ei raappinut korvantaustaansa, eikä kursaillut... Pian, pian pantiin tyttö joko poliisiluetteloon tahi putkaan.

-- Ja tällainen etevä virkamies potkittiin pois. Hän sai yksinkertaisesti nokalleen nartun tähden. Tämä ansiokas virkailija tehtiin virkaheitoksi kuristamalla. Mutta hyvä, hyvä, saavat kerran nähdä, kehenkä olivat pistäneet.

Sucher levitti heittäen ylimääräisen lehden pöydälle ja syventyi ärtyneenä uutisten lukemiseen.

Hyvän ajan Milada seisoi hänen kirjoituspöytänsä ääressä yrittäen esittää asiansa. -- Sucher tunsi Miladan varsin hyvin, mutta koska häntä kohdeltiin häpäisemällä, tahtoi hänkin häväistä toisia.

Möristen vilkasi hän vinosti Miladan asiapapereihin.

-- Ei koske minua. -- Tämä on tohtori Treulichin asia. -- Minä en ole mikään puoluekoni. -- Menkää toisten luo tahi helvettiin, se on aivan saman tekevää -- tässä laitoksessa.

-- Herra Sucher, mehän olemme aina saaneet turvautua teihin, sanoi Milada pyytäen, lykäten Sucherin eteen pari asiapaperia ja vierittäen hopearahan kirjoituspöydälle Sucherin käteen. -- Tämä täytyy olla pian laillistettu, tyttö saapuu viikon perästä.

Sucher pisti rahan liivintaskuunsa tuupaten paperit luotaan. -- Ei käy enää laatuun, ilman naikkosen omaa läsnäoloa ei häntä saa ilmoittaa.

-- Mutta minähän tuon hänet sitten nähtäväksenne, herra Sucher.

-- Ovatko hänen asiansa kunnossa? Mistä hän saapuu, kysyi Sucher vilkaisten papereihin päin.

-- Hän tulee Budweisista, vastasi Milada itsetietoisesti.

Nyt katsahti Sucher Miladaan ja hänen oikea silmänsä vilkkui hävyttömästi.

-- Fischeriltako saatte tavaraa?! sanoi hän halveksien... Kylläpä lie ensiluokkaista!

-- Hän oli ilmoitettu siellä tarjoilijattareksi.

-- Ei auta, tiuskasi Sucher raa'asti tyrkäten paperit pois luotaan, -- hän ei saa kirjoja täältä. Ei ainakaan minulta. Kääntykää herra hallitusneuvoksen puoleen.

-- Mutta herra Sucher...

-- Ei auta, kiljahti hän vielä kerran... Koettakaa päästä hänen suosioonsa, jos hän nyt on sillä tuulella, että se onnistuu... Hän on sanonut, että hänen allekirjoituksettaan ei mikään huora saa enää olla ammatissaan... Ja olkoon minun puolestani! Menkää hänen luokseen, sanoi Sucher myrkyllisesti. -- Nyt puhaltaa tuuli siten meillä. Teikäläiset vaimoihmiset saavat pian matkapassin. Minä en uskalla paperilappuakaan allekirjoittaa.

-- Älkää olko ankara minulle, herra Sucher, ehkä asia taas selvenee. Tehän tunnette liikkeemme tavat. Tahdon järjestää kaikki, ennenkuin tyttö saapuu.

-- Niin, niin, aina luullaan, että Sucher voi kaikki järjestää. Sucher on kaikkivaltias muka kuin Taivaallinen Isä! Ja minä, aasi, teen tietysti kaikki!... Ja tuo tuolla sisällä vetää minua korvista!... Treulich on tietysti hyvä kaveri, parooni mallikelpoinen nuori mies, minä se olen tämän talon piru. Hän tuolla on hyvissä väleissä kaikkien puolueitten kanssa, hän hallitusneuvos ja teidän armonne. Hän saa kunniamerkit ja minä hirttonuoran. Eikä koira perästä hauku. -- Mutta Gersonin, totta vie, laitan vielä kadulle kulkemaan.

-- Mitä hän on siis tehnyt, kysyi Milada kohteliaana.

-- Emäsika hän on, tekopyhä! -- Jo neljätoista vuotiaana se alkoi pelata herrojen kanssa. Silloin Thomasin taloudenhoitajatar, Strebler vei hänet Lambergin luo, -- Lamberg lähetti hänet takaisin, koska tuo aasimainen heilakka oli vielä kajoomaton. Tunnin perästä vei Strebler hänet takaisin, -- ruumiin vika oli silloin jo poistettu. Tyttö sai poliisikirjan ja auttoi Thomasta, tuota enkelintekijää, rahoja kasaamaan. Vuoden perästä tyttö sai keskoiset, -- puoli kuolleena... Mitä se ryönä teki? Antoi kirjansa pois... Hän ei Jumalan nimeen tahdo enää olla mukana tuollaisessa... Noh, mitä me saatoimme tehdä?... Pitikö antaa hänen mennä? -- Ei suinkaan! Olisi tuottanut meille tappiota. -- Mutta sillä ihmisellä on sydän kivestä... Ja minä onneton, joka pistin nenäni siihen sakkaan!... Minä pidin tuota Roosaa kuin omaa tytärtäni... Ei ollut halua häijynkään tehdä meille minkäänlaisia palvelustehtäviä... Mitä me nyt teemme hänelle, sanoin Carlotalle... Teemme hänestä hierojan. -- Hyvä! -- Minä vien hänet Jonaschin luo tuonne Prinssikadulle. Minä maksan huonevuokran, takaan Roosan, -- sanon sen Jonaschille.

-- Me ilmoitamme lehdessä. -- Hän saa työtä. -- Hän saa hyvinkin työtä... Jonasch ei ole saita, mutta elää hänenkin täytyy... Roosa tarvitsee hyvää ruokaa, yövaatteita, alusvaatteita. -- Herra Jumala, enhän minä voinut väkisin viedä tuollaista tuottavaa otusta porttolaan, kun tuo ei mennyt hyvällä. -- Ei sellaista saa onnistumaan, vaikka itse poliisimestari tyttöä pakottaisi... Kyllä minä tunnen siksi hyvin lainpykälät.

-- Luonnollisesti ette häntä pannutkaan porttolaan, sillä teillä ei olisi silloin ollut siitä yksin kaikki tulot, ajatteli Milada.

-- Noh, nähkääs; vero on raskas suorittaa ja Jonasch otti silloin tällöin vähän rahaa. Niin oli kaikki hyvin.

-- Mutta sitte tuli taloon pöllöpäinen kynäilijä, -- tietysti juutalainen, tyhjäntoimittaja, kysyy Jonaschilta koppavasti, miten tämä voi tytöltä kiskoa maksua, -- hän ei ole poliisin kirjoissa, hän ei ole, sanoo hän, eikä tahdo olla julkinen portto. Ja mies uhkaa kirjoittaa lehtiin, mennä lakiin ja antaa Jonaschin kuulla tuhannen sarvipäätä päällekkäin. Ja Jonasch, tuo aasi, lykkää syyn minun niskoilleni! Minun!

-- Kun tuo kynäherra kuulee minun nimeni, niin hän lähtee juoksemaan ympäri mailmaa... Luonnollisesti hän on nyt tytön uskottu mies ja asioitsija... Kylläpä oli juoruamista... Sitten hän lentää tänne ja pitää sellaista helvetinmoista menoa, ett'ei sitä voi kertoakaan. Eikä hän aio muka lakata, ennenkuin kaikki on mailmalle paljastettu.

-- Ja hän haukkuu mitä sikamaisimmin! -- Mutta meidän herra hallitusneuvoksemme, sanottakoon hänestä mitä tahansa, niin tällaisissa asioissa hän on mestarillisen ovela. Ja kyllä hän saa kaikki kiikkiin, olkootpa vaikka juutalaisiakin. Tiedättekö, mitä hän vastasi?