Part 30

Hetken kuluttua sanoi Milada tyynesti: Minä antaisin sinulle neuvon Bine, mene palvelemaan!... Sinä olet vahvarakenteinen, et pelkää tehdä työtä... Anna kirjasi poliisilaitokseen takaisin, minä tulen kanssasi paikanvälitystoimistoon.

-- En voi enää tehdä työtä, vastasi Bine lyhyesti ja uhmaten.

-- Miten et voi? Olethan tehnyt vuosikausia raskasta työtä kotonasi.

-- Kotonani? Silloin olin iloinen, työ oli leikkiä. Nyt minun täytyy juoda, nauraa, huutaa, nyt minun täytyy unohtaa paljon suruja, jotka pakottavat päässäni. Yöt päivät ne rasittavat minua... Sellaiset ihmiset jaksavat tehdä työtä, joiden ei tarvitse mitään mielessään hautoa... Enkä -- en tiedä mistä syystä, -- mutta minä en jaksa enää tehdä työtä. Olen aina väsynyt.

Taasen hän tuijotti välinpitämättömänä kiinnittämättä katsettaan mihinkään varmaan paikkaan, tämä teki hänen kasvonsa melkein eläimellisen tylsiksi. Ja Milada tiesi, että Bine puhui totta. -- Sekö oli juuri tämän elämän hävittävä voima? Kuin ohuilla silkkilangoilla kietoivat sen joutilaat pitkät tunnit, tahdon, tarmon, ne lamauttivat elämän voimat, pirstoen kaikki vaistot veltostuneissa jäsenissä. Se, että nämät naiset pelkäsivät ihmisiä, ja lyyhistyivät valottomiin kolkkiin, ei johtunut sielullisista, -- vaan suorastaan ruumiillisista syistä, sillä nuo öisten hurjastelujen kuluttamat naisruumiit, jotka päivät viruivat puolihorroksissa, eivät jaksaneet enää elpyä, eivät parata, eivätkä alkaa uudelleen ponnistaa.

Nyt yhteiskunta vaatii, että noitten olentojen pitää jaksaa iloita, yrittää, kohota, toimia ja toivoa... Vaatikaa, -- että tulehtunut, pahaksi paahkaksi turvonnut sormi taipuisi sirona ja notkeana, että se jaksaisi johonkin tarttua ja pitää siitä kiinni. -- Menkää, menkää, hornaan vaatimuksinenne!

-- Nämä naiset eivät ole itse tahtoneet rappeutua, se rappeutuminen on iskenyt heihin kuin tauti murtaen ne.

-- Syy heidän turmioonsa on se maaperä, jossa heidän olemuksensa juuret ovat, josta heidän olisi pitänyt saada imeä voimaa ja eloa, mutta jolta teidän ihmisten ylpeys, viha, teidän kuvaamattoman julma siveysoppinne on täydelleen riistänyt lämmön, siunauksen ja elämisen mahdollisuudet.

Siksi Milada sanoi puristaen lujilla työn uurtamilla kourillaan Binen kättä, joka oli pöydällä:

-- Ehkä on parasta, Bine, että itse valitset tulevaisuutesi. Ehkä muualla harkitset kohtaloasi tyynemmin. -- Minä menen itse Spizzarin luo... Mutta yhden seikan painan mieleesi... jäänetkö tänne tahi poistunetko, älä menetä itseäsi!

-- Niinkauan kuin et itse joudu epätoivoon, ei elämä mahda sinulle mitään. Se on varma tosi.

Spizzarin toimisto oli kaikkein mutkikkaimmassa juutalaiskorttelikunnassa, kapea, tuskin päänkorkeudelle kohouva ovi johti tulijan mustaan, savuttuneeseen, matalaan, mutta sangen laajaan huonepahaseen, joka samalla oli kyökki ja makuuhuone. Keskellä kirstuja, koreja ja nyyttejä, joissa oli pito- ja liinavaatteita, istui kuivettunut kuin keltaisessa usvassa uiva Margot, jonka vasemmanpuolinen väärä lonkka ihan hävisi suureen, ruskeanahkaiseen eukkotuoliin ja joka innokkaana syventyi suureen palkollisluetteloonsa, heti kun ovi vaan narahti. Sen ohessa hänen pelokkaat, veristyneet silmälautansa vilkkuivat sisäänastuvaa kohden, ja hän laski kuuluvan helpotuksen huokauksen tuntien Miladan -- Miladan kysyttyä jotain, viittasi Margot vaieten selkänsä taa ja Milada astui tapeettioven kautta pihalle. Sieltä johtivat kapeat, mutkeltavat rappuset liikkeen kaikkein pyhimpään, vanhemman sisaren toimistoon, jonka liikekyltti oli sangen viaton ilmoittaen hänen harjoittavan "kaunistustarpeitten ja terveysesineiden" kauppaa.

Milada kolkutti ovelle; kun rouva Spizzari oli katsonut "luukun" läpi ottaakseen tarkasti ja sangen monipuolisesti selvän, millaiselle asialle vieras tuli, ripusti hän mustan esiliinansa naulaan ja aukasi.

Hän oli joltisen leveälonkkainen nainen kaksoisleukoineen. Hänellä oli väritön, joskus vaaleaksi värjättynä ollut tukka, joka sileäksi kammattuna oli mustien ja valkoisten haivenien raidottama. Hänen toinen silmänsä oli petomaisen teräväkatseinen, toinen oli sammunut ja sokea, painuneena raskaan silmälaudan alta syvälle kuoppaan. Tämä rouva oli erilaisimmissa piireissä tunnettu ja pelätty tyttökauppias, sikiönkarkoittaja ja salaperäisten tapahtumien avustaja madame Nelly Spizzari -- oikeastaan Spitzer, -- entinen tanssijatar, kuin hän aina itse ylpeänä esiintoi ja viiniasioitsija Jochele Spitzerin laillinen aviovaimo, -- joka oli elämällään saattanut tämän aviokumppaninsa hulluinhuoneeseen.

Rouva Spizzari istui tavallisesti toimistossaan kunnioitusta herättävän sanomalehtien ja painotuotteitten peittämän kirjoituspöydän ääressä, mieskorkuisten hyllykaappien keskellä, joita oli huoneen kaikilla seinillä ja joiden edessä oli vihreät uutimet. Kaapeissa oli suuria ja pieniä postipaketteja, valmiiksi sidottuja ja suljettuja tukkuja, malleja, laatikoita, joissa oli itämaalaisia harvinaisuuksia tehtyinä vahasta tahi kummista, salaisia apukeinoja ja muita kaluja. Lisäksi siellä oli kirjoja ja valokuvia, joiden näkyvä osa oli viaton puutarhakuva. Kaikkea tätä oli mitä parhain ja täydellisimmin lajiteltu varasto, -- kuvaamaton esineitten ja pikkulippaitten kokoelma, joita myytiin asiantuntijoille korkeasta hinnasta. Mutta hyvin kunnioitettavan "kolikkojoukkonsa" ei Spizzari ollut koonnut tämän liikkeen yhtä vähän kuin sisarensa Margotin hoitaman paikanvälitystoimiston avulla, vaan ainoastaan sikiönkarkoittamisella ja hommaamalla tyttöjä julkisiin porttoloihin, -- mutta hänen liikkeensä oli ankaran "tunnollinen" niinkuin hän itse kehui: Ei lihankiloakaan viedä minun kaupastani "noille." -- Sanalla nuot hän käsitti kaikki ulkopuolella Itävaltaa olevat parituslaitokset.

Rouva Spizzari oli noissa kolminaisissa liikeyrityksissään kehittynyt ylen säännölliseksi. Hän ei sietänyt, että asia, jonka käsittely kuului toiseen huoneeseen, ratkaistiin toisessa.

Siksi hän nyökäytti nytkin heti Miladalle ystävällisesti päätään vetäen eräältä kohdalta vihreän uutimen syrjään, josta ilmestyi ruskeaksi kiilloitettu sangen taitavasti kaappiin tehty salaovi. Se huone, mihin hän vei Miladan, oli aivan pimeä. Spizzari väänsi nappulaa, silloin tuli näkyviin pieni, paljas huone, joka oli eteisen tapainen. Sen kaluston muodostivat meriruokotuolit ja pitkä pöytä, jolla oli kaikenlaisia kuppeja, erilaisine sikarineen ja paperosseineen. Konjakkipullo kuuden lasin ympäröimänä ja jotensakin kulunut korttipakka, joka kai oli joutunut sinne tilapäisesti, täydensivät huoneen sisustuksen. Huone näytti olevan ilman ikkunaa.

Yhdessä nurkassa oli suuri, laatikonmuotoinen, leveä musta laukku, jonka sulki englantilainen lukko. Rouva Spizzari teki suosiollisen liikkeen. -- Hyvä, että te tulitte, eikö teidän emäntänne -- Spizzari lausui viime sanan kovin halveksivasti vitkastellen. -- Pikku asioista se kääntää perseennsä ihmiselle.

Rouva tunsi hyvin Miladan. Hän oli seurannut Miladan kehitystä "liikkeessä", ollen aina valmis myöntämään hänen olevan toimeliaan ja etevän... Meillä ei kai Jumalan kiitos ole keskinäisiä selvittämättä olevia asioita? Eikö niin?

-- En usko, että on, rouva Spizzari. Mutta te tiedätte kai hyvin, että Michal tahtoo muuttaa.

-- Hän on vielä sangen sovelias teille ja hänelle itselleen on teillä olo edullinen... Onko hän viisas?

-- Noh, mitä paikkoja teillä on tarjottavana? Yhden minä heti jätän huomioonottamatta, Nelly -- Galizian.

-- Oletteko kuullut jotain? Olisinko hullu! Entisestä E. Goldscheiderin liikkeestä lähetettäisiin tyttö Galitziaan!... Se olisi ravunkulkua... Te olette jo oppinut puhumaan vähän Millerin tapaan, hyvä lapsi. -- Mutta hän oli siitä huolimatta hyvällä tuulella, asetti sarvisankaiset rillinsä nenälleen ja aukasi avaimella, joka roikkui hänen kellonvitjoissaan, salaperäisen mustan laukun. Selaillen kirjoituksiaan ja muistiinpanojaan ja kastaen sormenpäitään aukasi hän kirjeitään lempeällä kädellä silitellen pieniä kokoonkäärittyjä paperiliuskoja ja kysyi kuin sivumennen: 530, miten paljon hän on teille velkaa? Mitkä prosentit lupaatte antaa, neiti Milada?

-- Hän on 350 guldenia velkaa, rouva Spizzari ja tehän tiedätte, että me vaadimme 30 prosenttia. Mutta me tekisimme tällä kertaa mieluimmin vaihtokauppaa. Me tarvitsemme uusia tyttöjä. Me tarvitsemme syksykautta varten, -- sanokaamme elokuusta alkaen, -- tuoretta väkeä.

-- Elokuussa Redisch lopettaa liikkeensä Agramissa. -- Silloin saatte 25 prosenttia. Nautalihasta täytyy teidän maksaa enemmän... Mitä sanotte? sanoi hän vetäen kirjeen esille, -- jostain täytyy teidänkin luopua kaupanteossa -- te mustalainen! -- Nyt kun on kylpyaika, on naiskysyntä suuri.

-- En anna groscheniakaan perään, rouva Spizzari... Te tunnette periaatteemme... Mutta onko teillä varmoja tarjouksia nykyään?

-- Odottakaa, lapseni, enhän voi esittää teille lantakinttuja; mitä Lehmann Kaschausta lähettää, ei teikäläisiä herroja innostuta -- -- se kuuluu mäelle. Noh, katsotaan!... Olmützista, Ostrausta, Znaimista, Brünnista tulee vaan roskaa... Aussigissa, Aussigissa, siellä ovat Weberiläiset. Ah, ne maksavat huonosti, -- rouva tuuppasi rillit otsalleen. -- Weberillä on hyvää tavaraa, mutta naiset tulevat melkein alastomina talosta... Vanhanaikainen porttolanpitotapa... Siksi ei sieltä voi paljoa vaatia -- 45 prosenttia saatte.

-- Ei puhettakaan sellaisista!

-- Neiti Milada, te kelpasitte liikkeeseenne kuudeksi vuodeksi, ettekä totta vie ollut mikään kaunotar.

-- Olin liikkeessä vaan neljä vuotta, Nelly. -- Enkä voi sitä aikaa kiittää. Eikö teillä ole muuta tarjottavana?

-- Mitä merkitsee "muuta"? Pannaan Aussig pois. Minulla on tässä, -- rouva laski kätensä paperille. -- Tahdotteko tehdä hyvän ja vakavan kaupan? -- Minä puhun teille avomielisesti. Te ette ole hullu, ja te suostutte Aussigiin silloin 45 prosentista, kun saatte kuranttitavarasta muualla vain 25 prosenttia. Me olemme jo voidelleet toisiamme molemmin puolin. Mutta minä sovin vielä kaupoissa kanssanne ja hyvän kaupan teenkin. Te ymmärrätte minut. -- Mitä sanotte Budweisista, -- Fischerin laitoksesta?

-- Noh?

-- Mitä "noh"! Jos se kelpaa herroille, niin korvaa se kaikki teidän neidillenne kaksin verroin... Uskokaa, ne ihmiset, joilla on rahaa, haisevat ihan eri lailla. Miller on kuin vanha virsikirja. -- Mutta Fischer! -- Hän on ruhtinaitten ja kreivien oikea käsi. Tarvitseeko hän naisia? -- Hänellä on antaa teille tyttöjä... Ja hän saa niitä vaikka Punaselta mereltä asti... Mutta hän haluaa päästä eräästä tytöstä.

-- Päästä, rouva Spizzari ja vaan Budweisista. Mitä tämä on?

-- Olkaa höpisemättä. Te ymmärrätte omaa liikettänne hoitaa, mutta ylimalkaista tyttöliikettä ette ymmärrä, ette nimeksikään, vastasi Spizzari ylen tuiskivana. -- En ole ottanut tyttöä myytäväksi en teitä, enkä muitakaan varten. -- Tyttö on harvinainen tilaisuus... Jos Fischerille ei olisi tapahtunut onnettomuus, ei häntä olisi saanut nähdä tässä kaupungissa ollenkaan... Hänellä on ollut häväistysjuttu luutnantin tähden, -- poliisi luulee tytön jo kadonneen... Velkoja hänellä ei ole ja Fischer maksaa 40 prosenttia. -- Noh! -- Eikö tämä ole oivallinen kauppa?

-- Onko teillä valokuva?

-- Totta kai! -- Hän otti kirjeestä valokuvan tarjoten sen Miladalle.

-- Noh? -- Eikö se ole erinomainen ilmiö? -- Eikö? -- Sovitaanko kaupoissa? Hyvää? -- Fischer on oikea ritari. -- Hän kirjoittaa, -- ja miten! -- Hän menettää tällä kaupalla. -- Niin, olkaa hyvä, upseerien kanssa on tyttö ollut tekemisissä, se on hitonmoisen harvinainen juttu... Ehkä hänen ei tarvitse maksaa muuta kuin 30 prosenttia...

-- 40, Nelly!

-- 40-30 même chose! (samaa se). Kun Budweisin Fischer tekee kauppaa nykyään Millerin kanssa, niin hän sylkäsee kirjeeseensä... Mutta minulla on täysi vapaus sopia itsenäisesti. Tavanmukaiset prosentit kirjoitatte Millerin saataviin,... lopun otan minä välityksestä.

-- Tämä on hyvä kauppa teille, -- vaan ei meille. Jos tytöllä ei ole velkoja, ei hänellä ole vaatteita. Sen seikan tunnemme jo tyystin... Meidän Binemme voi hyvin näyttäytyä. Fischerin pitää antaa tytölle hyvät vaatteet tahi maksaa 75 prosenttia käteisesti. Mitä poislaskemiseen tulee, hyvä Nelly, on paras tehdä se laillisessa muodossa, muuten se on veteen viskattua rahaa.

-- Jääräpää, mutisi Spizzari kiukkuisena.

-- Käyttäkää hyväksenne Fischerin asemaa, jos hän kerran on pinteissä. Minä tunnen tällaiset jutut. Kyllä silloin saa rahoja heltiämään.

-- Hyvä ihme, millainen te olette!

-- Noh, rouva Spizzari, kyllä minuakin vähän arveluttaa ottaa taloon tyttö, jolla on poliiseja kintereillä. Niin, niin, olkaamme rehelliset. Fischer ei ole muuten mikään jänishousu. Hän on kyllin hyvissä kirjoissa "etsivien" kanssa. Mutta kuten sanottu, en aio enää kinata. Joko hän maksaa 75 prosenttia, -- 50 meille, -- 25 teille, tahi hän antaa tytölle täydelliset kapiot... Kaikissa tapauksissa, me pidätämme Binen matkakirstun, kunnes uusi tyttö saapuu... Se on oikeudenmukainen valtamme, kuten tiedätte. Minua surettaa lähettää Bine tuollaiseen taloon. -- Vanha punataloylpeys sävähti nuoressa taloudenhoitajattaressa...

-- Mitä Bine on! Sama onko omena mätä sisältä vaiko päältä... Maksakaa 12 1/2 prosenttia käteisesti minulle ja te saatte tavarani.

-- En voi. Täytyisi maksaa omasta taskustani. Kuulkaa, rouva Spizzari, älkää kaupitelko! Me emme anna käteistä rahaa, jollei meillä ole varmaa takuuta. --

Spizzari heilutti päätään. -- Kaikki riippuu Fischeristä. Se riiviö tappaa minut. -- Miten järjestämme suoranaiset kulunkini?

-- Ne me suoritamme, se on itsestään selvää.

-- Pitääkö minun mankua ne teidän neidiltänne...

-- Minä maksan ne, kun tavaran jätätte, omasta lompakostani... Siis kauppa on varma kuin pankissa, lopetti Milada puheensa tarjoten kohoutuen kätensä.

Spizzari piti siitä kiinni.

-- Minä pidän teistä. -- Teillä on pää kuin partaveitsi. -- Minä pidän teistä enemmän kuin koskaan ennen. Teillä on, totta vie, hyvin käytetyt kädet! -- Kaiken teette siis vaan emäntänne hyväksi?

-- Oh, vastasi Milada kevyesti, -- ansaitseehan siinä itsekin.

-- Mitä vielä te ansaitsisitte! Jätätte kaiken sille pitkälle vanhalle piialle. --

Spizzari seisoi hetken miettivänä, sitten hän otti rillit nenältään, pisti Fischerin kirjeen syvään rintojensa väliseen kuiluun, sulki huolellisesti mustan asiapaperilaukkunsa ja viittasi Miladalle...

Milada ei uskonut silmiään. Äkkiä salaperäisen koneiston kulettamana hävisi harmaa seinä näyttäen valkoisen kultanupuilla koristetun oven. Myös se aukeni ja Milada näki ihanimman ja komeimman kylpyhuoneen, minkä eläissään oli nähnyt. Hänen ammattinsa oli antanut hänelle tilaisuutta nähdä mitä erilaisimpia hotelleja, yksityishuoneustoja ja yökorttereita, mutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitella näkevänsä hämmästynein silmin tällaista hienostunutta loistoa, missä välkkyi vaaleanpunainen marmori, valkosäteilevä kristalli ja vedensiintävä atlassilkki, jonka yli riippui kukka ja kirsikkamarjaoksia. -- Täällä oli satoja valonliekkejä, satoja välähdyksiä... Hyvien hajuvesien pilviä lemusi huumaten... Ja kun vesi valui simpukankuoren muotoiseen vesivannaan, kuului hiljaista salaista soittoa...

-- Sus' siunatkoon, sanoi Milada.

-- Sen uskon, vastasi Spizzari, jonka sokeakin silmä tyytyväisenä liikahti...

-- Mutta miksi teillä on tuollainen laitos?

-- Katsokaa! -- Koska tuossa vieressä... Vedensiintävä silkkiuudin huojui syrjään ja yhtä harkitun ylellinen makuuhuone tuli näkyviin...

Mykkänä seisoi vieras.

-- Täällä voisi keisari huvitella, sanoi Milada kunnioituksensekaisella äänellä.

-- Lienee käynytkin täällä lurjustelemassa, vastasi Spizzari.

-- Nyt näette, miten Nelly kuvittelee voivansa asiansa järjestää, sanoi Spizzari, kun he palasivat takaisin. -- Järjestäisin kaksikymmentä tällaista huonetta, oven kohdalla on valoton, sitten on pelihuone, talvipuutarha... Hän kehasi... Lapseni, minä olen tutkinut Nizzaa. Siellä ansaitaan miljooneja... Eikö totta, neiti Milada, tuota ei kustanna hurskas neiti Miller.

-- Sehän on kuin unta, sanoi Milada tuijottaen ruskeisiin, likaisennäköisiin kaappeihin, joiden taa loistava ihanuus oli salattu.

Spizzari tarttui Miladan käteen sanoen merkitsevästi:... Kuulkaa, lapsi, eikö hän aio myödä.

-- Myö-dä! -- Milada hätkähti vähäsen. Hän ei ollut ottanut tuota mahdollisuutta vielä ollenkaan huomioon... Miller möisi liikkeensä! -- Vieraat ryhtyisivät siihen. -- Milada -- olisi liikanainen, -- hänet ajettaisiin pois. -- Hän ei ollut valmistautunut tuohon. Se tuli liian äkkiä, liian varhain hänen suunnitelmiinsa. -- Mutta se ajatus tuli. -- Hän ei ollut sitä tahtonut, -- eikä tahtonut. -- Se tuli kuin kohtalon iskusta.

Ja hän tunsi kulkevansa kohtaloaan kohti vastatessaan. -- Jos vaan saadaan sopiva hinta. Liikkeessä on paljon työn ja kapitaalin arvoa.

-- Kapitaali on sivuseikka, lapseni. -- Ja mitä työhön tulee! -- Meidän kesken sanottu, Miller ei osaa lakanaa levittää... Kyllä me tiedämme, kuka liikettä hoitaa. Pitää tietää, kuka kauppaa tekee. Voi miettiä. -- Mutta kysymys ei maksa rahaa. -- On kysymys vaan siitä, -- Spizzari lausui tavut painolla, -- jos te, jos te tahdotte, että se myydään. --

-- Noh, -- heitti Milada sanat väliin, -- lopuksi, täytyy minun sanoa, että minulla on sopimuskirjan perusteella lähin oikeus siihen. -- Lopuksi en minäkään ole ilman pääomaa.

-- Oh! Luuletteko, että meikäläisten kesken ei puhuttaisi teistä! huudahti Spizzari kuin sähkön iskemänä. Muutamille ihmisille on asemanne selvä kuin kymmenen sormea.

-- Asian laita on se, sanoi Milada, -- että minä olen ottanut nimiini Goldscheiderille olevan kiinnitysvelan. -- Myös on minun käsissäni Kesslerin kanssa toinen pienempi velka. -- On siis vaan muotoasia, olenko tänään osakas vai enkö. -- Millerin kanssa pitää kauan sovittaa, hän epäilee kaikkia. Hänet täytyy valmistaa tähän kauppaan. -- Jos te tänään sen esitätte, vaatii hän mahdottomia summia. Mutta jos minä esitän sen liikepulan aikana, kun hänen vatsansa on kipeä, jolloin tulevaisuus tuntuu hänestä mustalta, jos minä käytän vaillinkia hyväkseni tahi panen sellaisen toimeen, -- Milada yskähti, -- niin silloin voi jotain asiaa lävitse ajaa hänen suhteensa.

-- Minähän sanoin, että teillä on hyvä pää, neiti Milada, -- huusi Spizzari innossaan, teidän kanssanne on ihana tehdä työtä. -- Jos Jumala meille päiviä suo, niin... hän katkasi puheensa. Myös Milada astui ovea kohden -- molemmat huomasivat, -- että oli tarinoitu kyllin.

Nyt seurasi harvinainen suosionosotus, joka vaan tuli liikesalaisuuksien tuntijain osalle. Nelly saattoi vieraansa portaille asti ja taipuen alas hän huusi: Älkää loukatko itseänne portaissa, lapsukaiseni! --

Milada pääsi lopulta kadulle. Hän tunsi vaistomaisesti ja erityisellä mielihyvällä, että hän ensi kerran oli toiminut itsetietoisen itsenäisesti olematta pakotettu taipumaan toisten keinottelujen välikappaleeksi, ja että samalla tuo vaarallinen, mutta hurmaava arvojen taistelu oli alkanut, joka perustui tosiasioihin. Hän ei enää leikkinyt mielikuvilla, hän tunkeutui hitaasti eteenpäin tavoitellen olevia oloja. -- Nyt piti vaan uskaltaa alkaa. -- Voitto tahi tappio! -- Kesken kuohuvien ajatusten pyörrettä kiiti hänen vapautettu tahtonsa tulevaisuutta kohden. --

Nyt saattoi melkein lähteä Gust Brennerin luo, ajatteli hän äkkiä kulkiessaan. Lukemattomia kertoja oli hän yrittänyt kirjoittaa hänelle kirjeen, oli repinyt jo alkamansa kirjeet ilman syytä, vaan itsetiedottoman pelon vallassa ett'ei heräisi haaveistaan, jahka taas tapaisi Gustin. Nyt hän seisahtui melkein pelästyneenä, kun tunsi rinnassaan odotuksen synnyttämän suuren riemun, joka hänen mielensä täytti.

Käydä hänen luonaan! -- Miks'ei? -- Olihan hänellä aikaa kiertää virranrantakadulle. Eikä hän tahtonut luulotella, että tämä käynti oli jotain erikoista. Gust oli hänet kutsunut... ja lähettänyt terveiset Seidnerin kautta. Kun otti siitä kaiken liioittelun pois, ei se ollut mikään erityinen suosion osoitus. Ja yhä kiihkeämmin, koettaen kylmällä järjellä ratkaista tuon vastakohtaisen tapauksen, Milada kiiti eteenpäin...

Tuossa oli rantakatu. Siinä vyöryivät virran mustat aallot. Köyhälistön lapset latkuttivat siinä jalkojaan. Sotilaita käyskenteli helluineen sen kivisellä käytävällä. Aurinko valoi kaiken kultaloistonsa rantakadun talojen katoille ja niitten ikkunoihin. Milada oli saapunut päämaaliinsa. Epäystävällisinä tuijottivat vanhojen mustuneitten varastohuoneitten ristikkoikkunat häneen. Niitten yläpuolella oli kyltti, joka ilmoitti: "David Brenner, raudan, teräksen, ja metallilangan tukkuliike." Rautalevyjä, tankoja, renkaita, ketjuja ja ristikkoa oli läjittäin kadulla; ihan sisäänkäytävän edessä oli valtaava romuröykkiö, missä oli ruostuneita nauloja, lisuja, taipuneita levyjä, ja teräviä välkkyviä läkkipalasia, kaksi puolikasvuista poikaa polvistui sen ääressä nyppien uutterasti kelpokuntoiset esineet lisujen ja sirujen seasta.

Kotvasen Milada seisoi epäröivänä sen ääressä katsellen poikia. Sitten tulivat vankkurit kolisten rautalevykuormineen porttikäytävän kautta, ajaen hänet syrjään. Ajaja auttoi huutaen ja lyöden hevosta, joka ponnisti kovin vetäessään.

Uteliaitten poikien silmien seuraamana tunkeutui Milada kiiruhtaen porttiholviin. Siitä hän astui neliömuotoiseen hämärään pihaan, joka oli täynnään laatikoita, astioita ja käsirattaita.

-- Älkää menkö pitemmälle, neuvoi mies, joka työskenteli siinä, -- vanha herra asuu tuolla edessä.

-- Entäs nuori herra, tohtori?

-- Vai niin, hän asuu tuolla uudella puolella.

Milada palasi aukaisten pikaisesti oven. Kello kilahti.

Päällystetystä konttorihuoneovesta tuli vanha mies, joka oli pitkä ja laiha ja jolla oli pienet, pystysuorat valkoisenvivahtavat viikset.

-- Ketä haette?

-- Herra Brenneriä.

-- Vanhaa vaiko nuorta?

-- Tohtoria, selitti Milada rohkeana.

Mies siristi silmiään. -- Ei te mitään, sanoi hän, teidän pitäisi tässä tapauksessa tutustua ensin vanhempaan. Herra tohtori, armollisen suosionne esine, asuu kerros ylempänä, seuraava ovi oikeelle. Minulla on kunnia.

Aivan ymmällään astui Milada rautaisia, kiusallisen puhtaita kiertoportaita ylös. Oliko äskeinen vanhus jokin talon palveluskunnasta? Tahi oliko se peräti Gustin isä?... Ei. Hän ei ollut rahtuakaan Gustin näköinen. -- Se rauhoitti Miladan. Valkoisella ovella, ainoalla koko talossa, joka näytti kodikkaalta ja miellyttävältä, oli Gustin nimikortti. Nyt vasta selvisi Miladalle tyyntyen kerrallaan tunnelmansa. Hän harkitsi asemansa. Hän kokosi mieleensä ensi sanat, jotka hän aikoi sanoa Gustille. Jäähyväissanatkin hän jo laati edeltäkäsin. Tuskin hän tunsi jonkinlaista uteliaisuuden väristystä soittaessaan ovikelloa. Heleästi se kajahti talossa. Milada kuunteli. Hän soitti toisen kerran. Ei kukaan liikahtanut. Ei kukaan. -- -- Nyt vasta Miladassa viimeisen tunnin mielenkiinto purkaantui, häntä rupesi vilustuttamaan vieraassa talossa, pelon tunne, kuin kauan pidätetty nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. Halu nähdä Gustin poltti hänen sisimmässään. Se kaihontunne tuntui -- vastustamattomalta. Kaikki vastalauseet, joka muu perustelu, joka harkinta puolelta ja toiselta -- oli ollut valheellisuutta... Tosi oli vaan se, että Milada halusi nähdä Gustin. Ja nyt Gustin ovi olikin suljettu! Se yksinkertainen tosiasia järkytti Miladan haaveilut, että ylioppilas ei tietysti pysynyt kotosalla tällaisena ihmeenihanana keväisenä edelläpuolenpäivänä. Milada tuijotti lasioven kuolleeseen ruutuun, kuin olisi hän luullut sen itsestään aukenevan ja laskevan hänet sisään. -- Hän naputti kovasti tietäen varsin hyvin, että se yritys oli turha.

Ei onnistunut, -- ajatteli hän lopussa alistuvana. -- En voi toivoa hänestä mitään, -- kaikki on loppunut.

Ja kuitenkin äkkinäisen mielijohteen voimasta kirjoitti hän mustalle taululle, joka riippui seinässä oven kohdalla nimensä lisäten:

-- Kävin täällä...

Selittämättä tekojaan koetti hän mahdollisimman huomaamatta päästä talosta pois.

* * * * *