Part 3

-- Kauheaa! -- Sellaisessa rakkaudessa on jotain raakaa ja ahnasta, jotain joka kiehuu ja kuohuu ja räjähtää. Sellaisia naisia voi heti sinutella ja kutittaa ja ne palkitsevat sen sikamaisilla tempuilla. -- Vieköön minut itse pääherra -- mutta se on vastoin luontoa ja järkeä... Minä en voi sitä sietää... Kaikkien pyhien nimessä vannon -- se riistää minulta miehuuteni, se tekee minut hermostuneeksi, ankarasti arvostelevaksi, araksi... Minä näen tahraa ja likaa kaikkialla -- näen poskimaalin jäljet... Naiset haiskahtavat -- hutsuille... Älä näyttele itseäsi minulle toiseksi, kuin mitä olet tyttö! -- Älä minun tähteni teeskentele!... Älä riistä minulta jokapäiväistä järkevää iloani... anna minun tuntea rehellistä, todella aviollista makuukammion lämpeyttä... Älä ole liian pikkumaisen tarkka -- älä käytä hajuvesiä... Lörpöttele, ole kuin tahdot, mutta puhu totta... Kun syön, en kaipaa mitään varpailla tanssimista, kun minulle ruoka tarjotaan... Minä pureskelen mielelläni vahvasti ja kauan... minä syön paljon leipää... minä luen artikkelin joka ruuanlajin jälkeen... -- Taas hän keskeytti puheensa, kun Katariina kääntyi tahi, kun joku tahtoi tätä puhutella. Silloin hän laski irti hänen käsivartensa, sytytti sikarinsa ja odotti tyynenä, kunnes hän taas saapui ja ales painunein päin häntä kuunteli.

Katariina puhui hyvin mielellään Raffel'in kanssa... Kun hän ei tullut, näkyi hänen kasvoillaan ikävystymisen heijastus, hän oli pisteliäs toisille ja pahalla tuulella. -- Häntä harmitti, kun tytöt nauroivat Raffelille. -- Aasit, sanoi hän halveksien.

Miehet uhkasivat häntä leikkisästi. -- Onko tuo sinun henttusi, musta?

Hän kielsi sen. -- Hänelle minä olen liian nuori. -- Hän kaipaa jotain viluisempaa -- --

Ja kuitenkaan Raffel ei ollut vaan hänen toverinsa. Katariina tunsi, että hänen sanansa peittivät outoa polttavaa kuohuvaa kiimaa ja se nousi hänen vereensä. Hän ei tahtonutkaan sitä vastustaa. Se oli jotain suloista...

Ja lupasihan hän odottaa.

Ja tuo odotus rakkaudenkuumeessa, oli Katariinasta jotain mieluista.

Usein hän kulki vieraana ja jäykkänä Raffel'in ohitse, mutta silmillään hän seurasi häntä kiihoittuneena ja levottomana, kun tämä yksinäisenä kulki pitkä viitta yllä kuja pahasella.

Jos joku toinen tyttö liittyi häneen, niin iski Katariina kuin tuulispää häneen ja kysyi moittien, mitä yhteistä hänellä on noitten ihmisten kanssa...

He riitaantuivat usein lujasti, tappelivatkin, seikka, joka kovin huvitti ympäristöä vaan ei Jankaa. Hän vihasi tuota miestä kuin mustasukkainen rakastaja. Hän pelkäsi, että Katariina saa huonon maineen tuon "likaisen honkin" tähden. Ei aikaakaan, niin Katariina tuo hemmoiteltu nainen tunsi omituisen, ahdistavan ikävän tuon pitkän pakinoitsijan perään, joka katseli häntä vinoon ja äreästi, kun hän tätä lähennellen antoi kireälle vedetyn mustan kudotun huivinsa läpi näkyä paljaan valkoisen rintansa. -- Mutta hän ei voinut sanoa "tule mukaani." Mitä kuumempana veri kuohahti päähän, mitä polttavampana halu kiusasi, sen kylmemmäksi ja ivallisemmaksi muuttui Katariina tehden pilaa miehistä, jotka olivat kuin takkiaiset.

Poltettuaan sikarinsa loppuun eräänä iltana sanoi Raffel tulevansa Katariinan luo... Tämä kalpeni mielenliikutuksesta. Sydän läpätti kovin, mutta hän mutisi jotain, ja sitten hän kulki vaijeten hänen vieressään karkoittaen muut lähentelijät pään pudistuksella.

-- On jo aika mennä sisälle, sanoi hän Katariinalle, kun eräs vanha "kundi" läheni häntä, -- tuo on kovin innokas. -- Hän kopisti sikariaan punaisilla laihoilla sormillaan.

-- Mutta minä en tahdo, ärähti Katariina ja polki jalkaansa, seisoen paikallaan.

-- Vai -- vai niin -- sanoi Raffel vitkaan ja välinpitämättömästi ja katseli häntä ylhäältäpäin...

Katariina puri alahuultaan, ja vaikeni uhmailevana kuin paljastettu rikoksellinen...

Äkkiä Katariina tuskaantui. Tuo ihminen voisi kiertää ensimäisen kadunkulman ohi, yksinkertaisesti hälvetä sanomatta hyvästi, antamatta selitystä, -- eikä koskaan enää palajaisi...

Tuo ei tahtonutkaan tietää mitään Katariinasta... juuri siitä syystä, että hän näki toisen olevan hullaantuneena häneen... sitä hän ei kärsinyt! Ja tuo ällipäinen mies voi todella tehdä sen, minkä hän lupaa... hän ei tarvinnut Katariinaa... yleensä ei ketään... Tuo voisi tehdä leikistä toden... ja jättää hänet siihen... se oli hänelle helppoa, tuolle takkiheikille... Mutta jos hän nyt kerran tuhansien joukosta -- jotain miestä -- halusi, niin ei se vaan noin saanut häntä viskata...

Jukuliste, ei! -- Hän nielasi vaikeasti, ennenkuin hän kykeni tavallisella äänellään jatkamaan:

-- Koska minä aina olen kanivinissä koko maailman kanssa, niin palttua minä annan kaikille!

-- Miksi niin?

-- Jesus, kyllä meikäläiselläkin on suruja -- nyyhki Katariina -- uskotte kai, että me nauramme ja velmuamme koko Jumalan kauniin päivän... -- mutta kun meistä joku rupeaa ajattelemaan, -- niin, hyvästi: -- Meidänkaltaisen elämä päättyy aina suureen kurjuuteen... Siksi juomme vaan!

-- Haluatko viiniä? -- kysyi Raffel anteliaana -- vuotappas, likkarukka, minä hankin viiniä...

Hän haki rahaa taskustaan, kokoili pikkurahojaan ja laski niitä kiintyneenä...

-- Anna olla! -- sanoi Katariina hätääntyneenä ja otti taskustaan hopearahan, -- tällä saa jo korkattua viiniä.

-- Jo riittää, sanoi mies ja pisti rahan housuntaskuunsa... Epäröiden ja hämillään seisoi Katariina hänen edessään, leikkien hänen pitkillä punasilla sormillaan... Mies piti sikaria vinosti suussa ja pureskeli imuketta. Katariina pelkäsi hänen livistävän. Ja mitä enemmän häntä ahdisti, sitä voimakkaammin kiehui hänen himonsa ja hämmensi hänen muuten niin selvän järkensä.

Hän hengitti syvään. -- Ja äkkinäisen kepeällä liikkeellä laski hän toisen käsivartensa alas, huivi aukeni, avokaula ja rinta siinsi kuin lumivalkea silkki hämärässä.

Nainen, sanoi mies ja samalla hän kurotti molemmat kätensä... Katariina kuljetti hänen sormiaan pitkin rintaansa...

-- Tahdotko minut? supatti hän pyytäen.

-- Odota, ostan ensin viiniä, vastasi mies matalasti. Katariina nyökäytti päätään, värähtäen hänen kosketuksestaan.

-- Odotan sinua tuolla ylhäällä, -- kuiskasi hän -- tyttö näyttää sinulle tien, kun vihellät ja sanot: Katariinan luo... ja hän juoksi pois... Hän sanoi Miladalle pari lyhyttä sanaa, lykkäsi selityksettä Jankan ulos, joka istui iltapuhdetta viettäen kyökissä, sammutti lampun ja heittäytyi kädet pään yli vuoteeseensa... Ressorimatrassi taipui kumaten melkein pohjaan asti ja vaatteista levisi hajuveden lemu...

-- Tuo vasta oli oikea mies!...

Hänen oma, erityinen naisellisuutensa heräsi taas pitkän lamauksen jälkeen ja antoi voimaa kuumille, miellyttäville haaveille... Hän, Katariina, halusi kerran vielä miestä -- --

Ei hän tuota miestä siksi himoinnut, että hän miellytti, ei siksi, että hänellä oli varaa, eikä siksikään, että viinihöyryt olivat panneet hänen kiimansa kuohumaan, ei, vaan siksi, että hän tahtoi tuntea hieman onnea saaden nauttia suudelmista, joita hän itsekin antoi vapaasti ilman tuota ilettävää tunnetta, että tuossa oli ostaja, eikä sukupuoliolento, mies.

-- Ei, hänellä oli oikeus saada syleillä miestä, jonka oli itse valinnut -- ja tuo sopi hänelle. --

Ei tarvitsisi teeskennellä, -- ei edes kiimaa paritellessa... oi, hyvä isä, tuohon kannatti antautua... Ja hän oikasi itsensä hyvinvoipana ja loioten silkkipeitteen alla, matrassit ritisivät ja huojuivat hänen liikahdellessa ja niitten orvokkilemu huumasi hänet...

Äkkiä hän kuuli kompuroivia askeleita kepeitten tipsuttavien ohella... Ne olivat jonkun miehen ja Miladan, joka oli oppaana. Mies kömpi oven takana, -- nauroi ja ovi aukeni -- kylmä ilma tunkeutui sisään... Se aika, jolloin tulokas haki taskustaan pikkulantteja, tuntui Katariinasta ijankaikkisuudelta... Tulokas virnahti ja nipisti Miladaa poskeen. -- Sinä, pikku veijarinaama! -- Sitten hän etsi jotain huoneesta. Pehmeä käsi veti hänet luokseen...

Keskellä yötä hiipi Janka unesta turvonnein ja ärein silmin portaita alas etsimään lasta. Lopuksi hän löysi pienokaisen, joka nukkui portaitten oven nurkassa, vilusta sinisenä...

-- Tule, sanoi hän ja nosti lapsen seisomaan.

-- Älä, älä, -- sopersi Milada pelästyneenä -- tänään ei uskalla mennä äidin luo, -- rakas täti -- äidillä on... Janka huokasi syvään. Hän otti laihan nukkuvan lapsiraukan syliinsä, painoi sen kouristuksen tapaisella hellyydellä rintaansa vastaan ja kuiskasi:

-- Jumala suokoon kaikki rikoksemme sinua vastaan anteeksi, lapsi parka. --

* * * * *

Seuraavina päivinä ei Katariina enää viisastellut. Laulaen ja pakinoiden kuljeskeli hän tuossa pienessä huoneustossa, kuori suuria punasia omenia, auttoi Jankaakin taloushommissa ja kertoili merkillisiä yksityisseikkoja viimeisestä rakkausjutustaan. Hän kaivoi esiin liina- ja pitovaatteita ja puki itseään kovin hienoksi vuoteensa ääressä varovaisin juostavin sormin sekä sanoi: -- Tänään pitää mennä oikein päiväkävelylle niinkuin muutkin hyvin puetut säädylliset naiset. Ensin käsketään: keittäjätär, laittakaa jotain hyvää päivälliseksi -- sitten mennään kaduilla kuljeskelemaan ostoksilla... Sitten tullaan kotiin ja popotetaan oikein koso-o-olta. Oho, on tuokin viisasta, ett'ei mitään muuta koko Jumalan pitkään päivään, kuin tuhnaa sängyssä. -- Hän oikoi käsivarsiaan. -- Minun pitää tänään tehdä jotain, Jan -- jotain hyödyllistä, ett'ei voi sulan touhun takia mitään päässään hautoa. -- Ja kun sitten lepää, muistaa vaan onneaan ja ryhtyy taas hommaamaan. Minun pitäisi olla opettajatar. Jos kaikki vaan olisi käynyt muorini tahdon mukaan, niin kuka ties! Tämä ropotti aina: -- Jos tuo ihminen olisi osannut pysyä järkevänä, Herra Jumala!... Mutta hänen kävi huonosti, -- jatkoi Katariina pureskellen omenan sisustaa ja sylkäisten siemeniä suustaan. Hän rupesi hitaasti pukeutumaan. Koetti ensin erästä valkoista, pitsitettyä iltapukua. Viskasi sen nurkkaan ja pukeutui vakavaan mustaan kävelypukuun, joka mainiosti sopi hänen kauniille solakalle vartalolleen.

-- Oh, Jan, jos saisi istua ikkunan ääressä, jonka uutimet ovat koristetut silkkilangalla ja kultahelmillä. Se sopisi minulle. Jukukliut, minä menen ostamaan jotain sellaista. Tiedätkö, kuinka komeaa olen nähnyt luostarissa! -- Totta vie, minä jätän koko tämän liikkeen ja rupean elättämään itseäni jumalisuudellani. -- Hän nauroi ja suoristi selkänsä.

-- Synnillistä puhetta, -- mutisi Janka ja perkasi sallaattilehtiä.

-- Oh, kuinka ihanaa nyt on, jatkoi Katariina -- saada öisin heitellä itseään vuoteessaan pelkäämättä, että kolhasee johonkin miesriiviöön! -- Tuntea ihmisen, joka kaikissa sopii. Sellaiselta ihmiseltä ei voi ottaa rahaa vastaan, vaikka ne olisivat paljaita kultakolikolta. -- --

Janka ei vastannut.

Hänen keltaisenharmaissa, käpertyneissä kasvoissaan oli tänään vihan ja surun ilme. Hän liikutti hiljaa huuliaan, niinkuin hän olisi rukoillut. Levottomana Katariina katseli häntä. -- Mitä nyt taas oli? Kaikkikin oli hyvässä kunnossa. Rahaa heillä oli. Hän ei voinut sietää tätä vonkumista; se turmeli hänen paraankin ilon tunnelmansa, kun Janka kipristi naamaansa.

-- Haluatko omenan? -- hän sanoi, -- syöden poistuvat surulliset ajatukset. Se sopii sinulle. -- Katariinan valkoiset hampaat ritisivät.

-- Keitä meille tänään jotain hyvää. Tahdon koko päivän olla iloinen, kunnes hän tulee yöksi, Janka. -- Mikä sinun nyt taas on? -- Noh, mikä? -- Häh!

Katariina siristi silmiään, ylähuuli kaartui korkeammalle, paljastaen korallipunaisen ikenen. Otsaan ilmestyi lieviä juovia.

-- Oletko todellakin vihoissasi? -- Mitä? Tuleeko sinulta sana suusta vai eikö, mörökölli?

Omituinen, hermostunut ärtyisyys ilmeni näissä sanoissa. -- Pitääkö sinun aina turmella iloni, kultaseni?

-- Minulla on sen verran vielä ihmistä sielussani, ett'en jaksa tätä kauemmin katsella, -- vikisi Janka kärtyisänä. -- -- Mitä? Katariina puisti ruumistaan, täyteliäs, herttainen ylähuuli kiristyi. Poskipäät ulkonivat kulmikkaina leukojen pusertuessa vastakkain.

-- Sinä, äiti, lapsen oma äiti, jonka pitää vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä, sinä vaan naurat, kun mies kutsuu sitä synninrangaistukseksi ja pikku riiviöksi, -- pientä lasta hän kutsuu niin ja sinä naurat sille vaan. Alhaalla lapsen täytyy odottaa miehiä sanoakseen: äidillä on jo joku. Se on -- Janka heilutti ruokakauhaa -- se on vastoin Jumalan käskyjä, -- se on paholaisen palvelusta, se on samaa kuin lapsen murha.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin Janka tunsi sydämensä tykytyksen kurkussaan.

Toinen alkoi vihdoin puhua hitaasti, veltosti harhailevin katsein, jotka lehyttelivät kuin väsyneet lepakot hikisillä ikkunaruuduilla.

-- Paras olisi, että lapsi kuolisi!...

-- Anna se ennemmin jollekin pois, anna se kasvatiksi, -- vaikeroi Janka.

-- En ikinä. -- En anna Teidän papittaa sitä. -- Te tunnette Katariinan huonosti... Noh! Mistä se sinulle taas päähän pälkähti? Oletko jälleen saanut kirjeen rouva tädiltäsi? Minusta tuntuu, että täällä haisee kirkolta... Ennen lapseni kuolkoon rapakkoon, ennenkuin tuo nainen sitä sormillaan kajoo. Mitä uutisia olet saanut häneltä? -- Suu puhtaaksi! Mitä sinä vehkeilet? -- Katariina puristi Jankan kättä. -- Te olette kaikki samaa ketunsukua, -- hän sylkäsi. -- Janka katsahti hänen vihaisiin silmiinsä.

-- Mikä sinun on? -- En petä sinua, minun elämäni on jo kokonaan mennyttä, -- olen sinun vallassasi. Jos olisin tahtonut palata kotiini, -- olisi minulla ollut siihen aina tilaisuutta... ja elinijäkseni...

-- Kadutko, ett'et ole kotonasi -- ivasi Katariina raivoissaan. Olisihan sinun siellä hyvä olla enon luona, joka on jalomielinen kuin prinssi konsanaan. -- Lähde kotiin ja rupea tätisi -- karjapiiaksi...

Janka katsahti häneen kerran... puhaltaen tulta helliin, sen loimu valasi heikosti hänen kasvojaan.

-- Älä välitä minusta, -- minusta ei ole enää taikaa, -- sanoi hän kieltäytyvästi, -- mutta pidä huolta lapsestasi. Sen sielu joutuu ijankaikkiseen ja ajalliseen kadotukseen, jos se jää tänne. Se on jo turmeltunut, Katariina, ja me katselemme sitä kädet ristissä. -- Se on kuin näkisit linnun tuossa kuolevan janoon, etkä antaisi sille tippaa vettä. Se kuolee, jos ei tänään, niin huomenna ja sinä vaan naurat tuolle viattomalle luontokappaleelle, -- kun se vikisee ja siipiään räpyttää epätoivossaan... Sinä rupeat kai huutamaan -- huuda, miten lystäät -- mutta minä puhun sittenkin totta... Ja hirveä on synti, se kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen... Katariina, kuule kerran minuakin. Pue lapsesi! Vie se luostariin! -- Lupaa se Pyhälle Anna-äidille, -- pelasta pienokaisesi... Pane se ainakin luostarikouluun, siellä se oppii työtä tekemään ja Jumalaa pelkäämään, tahi sitten se voi sinne ehkä jäädä elinijäkseen...

-- Niin totta kuin että Jumala taivaassa on, en petä sinua. Siellä kotona ne eivät ole saaneet tietää hiiskahdustakaan siitä -- ... mutta minun omatunto raukkani ei saa enää rauhaa. Minä kävin tänään rippi-isäni luona...

Hän polvistui lattialle ja nyyhkytti kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Katariina ei voinut enää sääliä ihmisiä, vaikkapa nuo olisivat kuinka kärsineet ja joutuneet turmioon... Mutta Jankan laita oli toisin. -- Hänen tähtensä täytyi Katariinan hillitä huulille pyrkiviä raakoja, julmia sanojaan.

He olivat kuitenkin kasvaneet yhdessä -- käyneet samaan aikaan luostarikoulua, tuo rikas rusthollarin tytär ja hän, -- työmiehen tytär... Polttavina painuivat hänen silmälautansa alas peittäen mielenliikutuksesta luonnottomasti kiiltävät silmät. Rikkirevitty sydän paisui yli äyräittensä entisyyttä muistellen... Herpautuneena hän vaipui Jankan viereen lattialle. Tulvehtien valui kyyneleitä hänen kalpeille, surun kovertamille poskilleen. Kyyneleet tippuivat Jankan käsille, joka turhaan koetti itseään rauhoittaa.

-- Janka, kultaseni, -- ole kiltti. -- Naura, rakkaani... Katso minuun -- katso nyt! Tiedäthän, ett'ei Katariinalla ole muuta ystävää maailmassa kuin sinut. Kaikki loiste ei voi korvata sinun hyvää sydäntäsi. Minä teen kaiken, minkä sinä tahdot. Milada saa mennä luostarikouluun. Niin, niin, laupeiden sisarien luo! -- Ehkä se jää sinne ja rukoilee siellä sielujemme pelastukseksi. -- Ei -- ei, ainoastaan minun sieluni puolesta täytyy rukoilla. -- Sinähän olet viaton kuin lapsi -- se sinä olet.

Ja Katariina kiikutti hyväillen Jankan päätä rinnoillaan, ja tuon ylpeän sielun tenho voitti taas kaiken, se tuuditti uneen toisen surut ja mielipahat. Katariina lupasi luopua tuosta Raffelista, olla näkemättä häntä kadulla, jos vaan Janka sen vaatii.

-- Tiedätkö kultti, -- kuiskasi hän -- tänä yönä me emme laske ketään mieshenkilöä sisään, me nukumme yhdessä kuin luostarissa, jossa sinä seisoit kylmällä lattialla hampaat kalisten suussa, koska pelkäsit kummitusta, joka olikin kirjeenkannatin... muistatko. Ja hän tuuppasi Jankaa kylkeen ja katsoi niin kauan häntä kasvoihin suurin, harmain silmin, että Jankan sydän suli ja hän rupesi lörpöttelemään. Ja kun Milada tuli pihalta pyytääkseen päivällistä, oli se puoleksi keittämättä ja jäähtynyt kylmällä hellillä. Siitä nousi yleinen ilo, sitten juoksi Milada puotiin ja toi päivälliseksi makkaraa ja kurkkuja, suklaata ja viiniä sekä paljon omenia, rusinoita ja itselleen pastilleja. Kun he olivat syöneet, kaiveli Janka laatikoistaan esiin sinisen silkkinauhan ja rupesi ensi kerran palmikoimaan tuota takkuista, paksua lapsentukkaa.

-- Herra Jess, laitatko minulle hienon kampauksen, kysyi Milada uteliaana.

-- Me menemme luostarikouluun. Siellä on paljon kilttejä lapsia, joilla on palmikoitu tukka ja jotka oppivat rukoilemaan.

-- Minä en tahdo rukoilla.

-- Miks'et!? Siellä saat nähdä koreita kuvia ja ommella hienoilla langoilla kauniille kankaalle.

-- Pääseekö kissu ja tipu mukaan?

-- Mihin? -- Ei, lapsi kulta, ei eläimiä viedä kouluun.

Janka katseli tyytyväisenä niitä kahta paksua lettiä, jotka kiertyivät tummana kehyksenä lapsellisten kasvojen ympäri...

-- Sinusta voisi itsestäsikin tulla hurskas sisar! Jos sinä olet kiltti ja rukoilet ahkerasti, saat elämän ikäsi asua ihanassa luostarissa.

Milada pudisti kovin päättäväisesti päätään. -- En tahdo. -- Minä tahdon olla aina Punatalossa.

Katariina vilkutti naurusuin Jankalle silmiään. -- Siinä on teidän pyhiinvaelluksenne, -- sanoi hän haukotellen ja pani pitkäkseen vuoteelleen -- minä tahdon hetken nukkua.

* * * * *

Luostarikoulussa kuunteli maallikkosisar kärsivällisenä Jankan juttua, pudisti lopussa epäröivänä päätään, ei katsellut juuri rohkaisevasti pientä kurjaa olentoa, joka pikkuvanhoilla katseilla tarkasti ympäristöään, hieroen vähän välistä nenäänsä. -- Sisar arveli, että tätä asiaa ei voinut päättää kysymättä neuvoa johtajattarelta, mutta koska johtajattarella on monta puhuteltavaa tänään, ei uskaltanut häntä vaivata. Muuten hän ei luullut olevan paljon toivoa asian onnistumisesta. -- Vieras voisi odottaa. -- Jankan katsellessa epätoivoisan rukoilevana, heltyi sisaren mieli ja hän lisäsi ystävällisemmin -- he auttaisivat kyllä mielellään kaikkia tarvitsevia, mutta koulussa on jo liikaoppilaita, jotka ovat kunnollisten vanhempien lapsia. Sillä tiedonannolla sisar hävisi...

Herkeämättä ja hermostuneena hypisteli Janka Miladaa mutisten. -- Ystävällisiä ne eivät juuri ole -- paljon juhlallisempia vielä kuin papit kirkossa... Katsos, Milada -- Janka osoitti puutarhaa, jossa sinisiin esiliinoihin puettuja lapsia tungeskeli uteliaina ikkunalle tirkistämään. -- Rukoile, kultti, rukoile! -- Saat myöhemmin leikkiä noitten lasten kanssa...

-- En tahdo, minä tahdon tulla kotiin sinun kanssasi, -- vastasi Milada varmasti vaan ei töykeästi.

Samassa palasi maallikkosisar nunnan seuraamana. Nunna oli vanhemmanpuolinen lihava nainen, jonka kasvojen piirteet olivat velton hyvännahkaiset. Vyötäisillään hän kantoi suurta avainkimppua.

Janka tuuppasi Miladaa sisarta kohden aikoen ruveta jotain kertomaan, mutta sisar teki estelevän liikkeen, sanoen tuntevansa jo koko jutun. -- Luostarikouluun ei voida tyttöpoloista ottaa, hän voisi turmella muut lapset... Lisäksi hän on ainoastaan kuuden vuotias... liian nuori käymään koulua täällä...

Maallikkosisar virkkoi jotain, nunna nyökäytti päätään myöntäväisesti... Se kävisi laatuun... Voi, sinua pikkuraukkaa, keskeytti hän puheensa, ottaen suopeana Miladaa leuan alta...

Sitten hän teki hyvin täsmällisesti ja laajasti selkoa Jankalle, että Oberhoff-kadulla... -- Mikä numero, Regina? -- -- Regina selaili erästä kirjaa ja kirjoitti talon osoitteen paperille. -- Siellä oli kolmiluokkainen alempi kansakoulu turvattomia lapsia varten, tietysti pappien valvonnan alaisena... Joka vuosi otetaan sen ylimmältä luokalta jokin tyttö luostarikouluun. -- Jos lapsi on ahkera ja siivo, voi se päästä -- siis tänne tahi muuhun kirkolliseen oppilaitokseen. -- Toivokaamme siis!

Janka viivytteli, hänen katseensa oli rukoileva... Ehkä hän saisi toivoa suositusta... Ei, ei. Sitä ei tarvita. Jos rouva Celestine hyväksyy, niin tyttö pääsee sinne, sanokaa vaan, että teidät on lähetetty pyhän Annan luostarista.

-- Suutele kättä, käski Janka ja heittäytyi suutelemaan hyvien sisarten kättä.

-- Hyvä, hyvä!

Mutta Milada ei tahtonut kättä suudella, hän hyppäsi ovelle, vetäen Jankaa takin liepeestä.

-- Pelkäätkö peräti, rakkaani, mustia naisia, -- sanoi Janka jäähyväiseksi ja kiiruhti ottamaan Miladaa kiinni.

* * * * *

Oberhoff-kadulla oli matala, pitkä valkoiseksi rapattu talo rautaristikko-ikkunoineen ja kapeine valkoisella ristillä koristettuine käytävä-ovineen.

Sinne Milada pääsi kouluun... Jankan täytyi rukoilla ja houkutella, uhata ja rangaista ja piiloutua ulkopuolelle kouluhuonetta, ennenkuin hänen onnistui saada tuo itsepäinen kaikkeen komentelemiseen tottumaton lapsi jäämään vieraaseen paikkaan.

Mutta "täti Celestine" oli kokenut rouva. Hän otti nyyhkivän pikku olennon kädestä kiinni ja vei hänet suureen huoneeseen, joka oli lattiasta kattoon asti täynnään kirjoja ja täytettyjä eläimiä ja jossa oli kieriviä palloja. -- Siellä kykki oikein elävä apina poikkipuullaan, kilpikonnia ryömi lattialla hitaasti ja vaikeasti kiiveten sammalekasalle. Sitte siellä oli eläviä valkoisia hiiriä mustine häntineen ja verenpunaisine pienine silmineen, jotka heidän astuessaan huoneeseen heti livahtivat kirjahyllyjen alle.

Rouva Celestine antoi maapallon kieriä jalustallaan, pani taivaankappaleetkin liikkumaan, kutsui apinan alas puusta, näytti kädessään pikku hiirtä, antoi Miladalle avatun kirjan, missä oli paljon koreita kuvia, sanoen: -- Tämän kaiken opit vielä tuntemaan, kaikesta tästä osaat kerran lukea, -- ja kaiken voit varmasti ymmärtää, mitä on taivaassa tuolla ylhäällä ja maan päällä, jolla seisot. -- Mutta sinun täytyy jäädä tänne ja olla tottelevainen. -- Tahdotko olla tottelevainen?

Lapsi katseli ympärilleen kuin lumottu. -- Sen harmaat silmät aukenivat selkoselälleen ja antautuvasti ehkä ensi kerran eläissään. Loistavin, ahmivin katsein hän tutki ympäristöään. -- Tyytyväisyyden ilme levisi laihoille ruskeille pienille kasvoille, niitten pinta pingottui innostuksesta, tehden ne terveemmän ja lapsellisen herttaisemman näköisiksi. Hän pusersi kirjaa rintaansa vastaan, nyökäyttäen päätään ahnaalla tiedonhalulla.

-- Alammeko me heti, -- sanoi hän rouvalle, joka hymyili tälle hyvälle tulokselle.

-- Sano ensin minulle, mikä on sinun nimesi ja missä asut.

-- Nimeni on Milada Rezek ja minä asun Punatalossa.

-- Pidätkö sinä minusta?

Milada pudisti vakavana päätään. -- Minä en pidä kenestäkään muusta kuin äidistä, tädistä, kissusta ja tipusta.

-- Noh, siitä saamme sitten puhua, -- sanoi rouva Celestine suopeasti vieden lapsen koulusaliin, mihin se jäi rauhallisena. -- Tästä hetkestä alkoi Miladan elämässä uusi jakso.