Part 29

Seuraten selittämätöntä vaistoa oli Milada ottanut tytön mukaansa sairaalaan. Hän oli jo tottumuksen pakosta niin tylsistynyt, että hän ei jaksanut enää sääliä eikä tuntea omantunnon vaivoja, mutta hän kuvitteli, että oli hyvä, jos tyttö saisi ajoissa nähdä, miten hänen nykyinen mukava elämänsä epäilemättä päättyisi. Se olisi kuin sanaton varoitus, joka järkyttäisi tuon ihanissa haaveissa uneksivan lapsen mielen. Matkalla Rosinchen lörpötti herkeämättä; hän kertoi tanssikoulutunneistaan, ystävistään ja ensi tanssipuvustaan, jonka hän oli saanut koulun päättäjäisjuhlaan; hän kertoi lasikaapista, mihin äiti sulki aina leikkikalut ja jossa oli nukke, joka osasi kävellä.

-- Mutta äiti oli niin hassu. Eikö olisi ollut parempi leikkiä sillä, kuin pitää se kaapissa. Kaikki piti olla lukon takana ja me saimme itkeä. -- Harvoin Rosina puhui kohtalonsa surunäytelmästä eikä koskaan kysymättä. -- Upseeria hän kutsui "nuoreksi herraksi", vastakohtana siihen aatelismieheen, joka oli häntä sitten käyttänyt ja jota hän kutsui "vanhaksi herraksi."

Milada oli utelias tietämään, minkä vaikutuksen Punatalon toimet ja tehtävät tekivät tuon kuudentoista vuotiaan tytön mieleen. Mutta se ei ollut monisäikeinen se vaikutus: Gisi oli kaunein, hän osasi niin herttaisesti kohdella herroja, Putzi hääräsi kuin höpsö, ja Milleriä hän pelkäsi. -- Hän olisi mieluimmin tahtonut olla vaan yhden, -- tahi korkeintaan kahden herran käytettävänä... ja vapautua leskestä, joka aina vaati rahaa. Siinä oli kaikki.

-- Mutta, kysyi Milada, mitä isä ja äiti siitä arvelevat.

Rosina kaiversi suunsa. -- Äiti olisi saanut olla toisenlainen. Aina hän oli ankara. Nuken oli hän kyllä antanut, -- mutta kun joku tahtoi sillä leikkiä, niin se sai selkäänsä. Sellaista typeryyttä. Eivätkö nuket ole leikkimistä varten!... Ja siten jatkui lörpötys aina sairaalaan asti.

Fanni tuli heitä vastaan puettuna harmaaseen sairaalakaappuun. Hän oli kovin kalpea ja laihtunut, mutta "terve kuin pukki" omien väitteittänsä mukaan.

Fanni oli iloisella päällä, oikein ylenpalttinen, aivan toisellainen, kuin mitä Milada olisi saattanut hänen kirjeestään päättää. Hän kuittasi Miladan tuomat vaatteet kiittämisellä, mutta näytti molemmille, Miladalle ja Rosinalle, salaperäisesti hymyillen tummanruskean samettipuvun joutsenhöyhenkoristeilla. Puku oli hieman kulunut ja kauhtunut, mutta Fanni sanoi ylpeänä sen olevan omansa. Sitten hän haukkui hoitajatarta, Zimmermannia, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, mutta nyt hän ei muistanut sitä enää, sillä hän saavuttaisi onnen, -- oh, minkälaisen onnen!... On oikein pitkä juttu, -- sillä Olympia, Goldscheiderin ensi taloudenhoitajatar, oli myös sairaalassa, ja hän oli lahjoittanut Fannille tämän puvun ja esittänyt hänelle "tilaisuuden" liike-yritykseen... vapaassa luonnossa...

-- Olympia?!

-- Niin, mutta hän on kovin kurjassa kunnossa. Tuolla toisella puolella hän makaa. Näetkö tuolla, -- jossa vaan aina kaksi makaa yhdessä... Tiesitkö sinä, että hänellä oli samanlainen tauti kuin minulla?...

Fanni tiesi sen. Me menemme puistoravintola-isännän palvelukseen. Siellä on ulkoravintolassa joka ilta soittoa. Olympia soittaa harppua ja minä laulan. Me saamme valkoiset puvut ja unkarilaiset vyötärenauhat... Ravintolaa sanotaan pusstamajaksi [pussta = aro]. -- Eikö ole komeaa?

-- Onko Olympia sairas? Fanni kipristi naamaansa.

-- On, hän ei elä enää kauan, on lääkäri sanonut. -- Joka kerran on tuossa osastossa, ei parane. -- Siksi hän on antanut minulle ruskean pukunsa. Hän ei aio enää kiinni ottaa.

Milada hankki luvan saada käydä Olympiaa katsomassa ja hoitajatar vei hänet tuonne toiselle puolelle. Siinä kaunis Olympia makasi vuoteellaan kuin aave tuhkanharmaine, lutoine kasvonpiirteineen, vapisevine käsineen ja peloittavan soinnuttomine, heikkoine äänineen. Kului vähän aikaa ennenkuin sairas tunsi nuo oudot, tummavarjoiset kasvot, jotka kumartuivat hänen ylitsensä. Sairas pyöritti silmiään yrittäen kiinnittää katseensa häneen... Ah, Olympia tuli kaukaa, kaukaa!

-- Noh, Oly, miten sinun on?

-- Tuossa, tuossa, sairas tarttui kaulaansa, -- olen hengittänyt liian paljon kosteaa yö-ilmaa, liian kosteaa.

-- Sinä paranet taas, kuiskasi Milada masentuneena.

Olympian ennen niin sirot "otsakiharat" riippuivat nyt harmaina ja kosteina, hiestä tahmeina suoraan poskilla.

-- Ääneni on poissa, -- kähisi Olympia, -- nyt -- aion... hän teki vaikeasti harpunsoittajan liikkeen.

-- Ja Fannin pitää laulaa sinun säestämänäsi, -- jaksaako tuo niinkuin sinä? -- Milada kumartui alas.

-- Hän sanoi, -- ei -- paljo -- -- mutta hiukkasen, -- mutta -- mutta, -- Olympia kohautti olkapäitään tarttuen vaikenevaan kurkkuunsa. -- -- Sitten hän pyysi taulun, joka oli vuoteen vieressä ja kirjoitti sille: Fanni on kovin, kovin sairas. -- Lääkäri sanoi, -- ett'ei hän kestä mitään.

-- Sanoin sen isännälle, kähisi Olympia vaikeasti.

-- Onko hän hyvä sinulle?

Olympia laski taulun pois kohauttaen olkapäitään. Sitten hän nyökäytti nopeaan päätään sulkien silmänsä. Milada tarttui hänen käteensä.

-- Sairas! -- kuiskasi Olympia; -- ja vastuksien pohjattomuus kuvastui noissa sanoissa. -- Kyynel tihkui silmäluomien alta vierien paidan karkeaan poimuun.

-- Ehkä sinä lähdetkin takaisin Pariisiin, siellä on sinun parempi elää, yritti Milada leikillä sanoa.

Olympia pudisti päätään, ja kuitenkin haaveksiva hymy liukui hänen huuliensa yli.

-- Tervehdi kaikkia, huoahti hän, -- ihanaa oli elämä Punatalossa.

Mitkä kuvasarjat lienevätkään kiitäneet verettömissä aivoissa! Goldscheiderin sali, taloudenhoitajattaren musta silkkipuku, rahalaukku, soittoa... Ehkä kaukaisempia kuvia, -- -- Pariisi, -- naurua ja elämää, -- humisevia juhlia, -- aurinkoisia ratsastusretkiä metsässä, -- ja tanssiaisia, joissa paljastettu, välkkyvä naisliha vallitsi... Ja rakkautta, jota oli ollut sydämen kyllyydeksi!

-- Ihanaa oli elämä ollut! -- Liha oli juhlahumussa maksanut osuutensa kohtalolle... Joka kouristus oli mennyt ohi... nyt vallitsi rauha!

-- Suu kiinni, keskeytti karkeasti hoitajatar, -- entäs, -- kun hänen täytyy, -- tohtori on käskenyt...

Milada kumartui pikaisesti suudellen sairaan otsaa ja painoi vaanivan hoitajattaren käteen kultarahan.

-- Meidän täytyy olla ankarat, meidän täytyy heistä vastata, puolusteleikse hoitajatar kiireesti.

Toisella puolella oli Fanni täydessä touhussa kuvaten niitä ihanuuksia, jotka häntä odottivat. Pää-osan kuvauksessa näytteli se valkoisenvihreä nauha, jonka hänen piti saada pukuunsa ja kokardi, joka pistettiin tukkaan ja ne unkarilaiset aatelismiehet, jotka tulisivat ravintolaan...

-- Niitä sanotaan magnaateiksi, ja ne ajavat kultavaunuissa vihreät sulkaviuhkat takanaan...

Ja Rosina katseli suurin ihailevin sinisin silmin kertojaa...

"Esiintymisen" jälkeen kutsuivat herrat vieraat "taiteilijat" juomaan samppanjaa ja syömään austereita ja mitä ruokalajiluettelossa kalleinta oli. Ja sunnuntaisin tulivat sitten oikeat mustalaiset soittamaan, -- ne olivat tummia miehiä, silmät palaen päässä kuin kekäleet... Oh, niitä kannatti rakastaa! Ja puhuen keikaili Fanni pesukaapin yläpuolella olevan puolimustan peilin edessä sylkien runsaasti nenäliinaansa, jättäen huulille hienon vaaleanpunasen veriviivan.

Lopuksi hän lupasi Rosinalle, että hän muistaisi häntä, jos "esiintymiseen" tarvittaisiin avustajia...

-- Kun isäntä on hyvällä päällä, niin minä sanon sen hänelle... Minä olisin kyllä mieluummin mallina -- noin -- esimerkiksi "kaihona" -- eli "hämäränä" harsoissa... Kyllä minä vielä pääsen teatteriin.

-- Tuollainen taipumus on ihana, sanoi Rosina raskaasti hengittäen ja aivan huumaantuneena.

-- Nopeasti ei meikäläinen saavuta mainetta, -- lohdutti häntä Fanni suuresti tyytyväisenä siihen vaikutukseen, jonka hän oli kertomuksellaan tehnyt. -- -- Sitten hän saattoi molemmat vieraansa käytävään yhä vilkkaasti lörpötellen, kysellen ja lähettäen kaikille terveisensä.

-- Kuule, Mila, tohtorin, -- tuon sinun, -- tiedäthän, -- Gustin näin minä toissapäivänä... Hän kävi meidän osastossamme... Minä tervehdin häntä, vaikka hän on tehnyt minut näin vaivaiseksi, se hulttio... Vieläkö sinä viitsit pitää hänestä?

Fanni sai yskäkohtauksen. Hento vartalonsa hoippui sinne tänne hänen vetäissään epätoivoisasti henkeään, jonka tyrehti kirkas veri, joka pakkautui henkitorveen. --

-- Laitatko luusi paikallesi, senkin riiviö, haukkui hoitajatar, joka kulki ohi kantaen pumpulitukkuja, -- vuotappas, kun Schiffer saa sinut nähdä. -- Nopeaan hävisi verinen nenäliina Fannin kaapun taskuun. Hän nyökäytti päätään jäähyväisiksi juosten takaisin osastoonsa hoitajattaren kulkiessa haukkuen jälestä. -- Lentää sen keuhkorääpäleen kanssa, joka sillä vielä on sisässään, sanoi hoitajatar Miladalle, pudistaen suuttuneena päätään.

-- Näittekö -- veren, kysyi Rosina Miladalta kauhistuneena.

-- Niin me elämme, niin me kuolemme, ajatteli Milada.

-- Eikö totta, tuo ei voi elää kauan, tiedusteli Rosina pitäen molemmin käsin hatustaan kiinni, jota rajuilma retosteli. -- Ja odottamatta syviin mietteisiin vaipuneen kumppaninsa vastausta, lisäsi hän säälien:

-- Juuri kun häntä sellainen onni vartoo. Eikö se ole surkeaa?

Milada ei vastannut. Hänen sielussaan temmelsi pelästettyjä muistoja, -- kuin yölintuja valon ympärillä...

Gust on täällä, -- Gust oli ollut sairaalassa, -- Fanni oli nähnyt hänet. -- Siis hän ei ollutkaan Berlinissä. -- Hän oli järjestänyt kaikki tuon tosi-asian perusteella, että Gust olisi poissa. Mutta nyt, kun Gust oli täällä... kun hän oli lähellä Miladaa, -- jolloin Milada saattoi hänet nähdä, -- huomenna, ehkä ylihuomenna viimeistään... Se selvyyden tunne, joka nyt hänet valtasi, oli pelokas ja onneton... Gust palaisi kyllä... Mutta hän oli nyt herra, talon "kundi"... Kun hän käski, täytyi Miladan viedä hänet kauniimman tytön makuukamariin.

-- En voi, -- huusi hänessä tuska, -- en voi... Jätän Punatalon, -- kadun, kaiken, -- kaiken unohdan, -- voin lisäksi...

Hän seisahtui hetkeksi kootakseen ajatuksensa... Rosina katseli halukkaana erään leipomopuodin ikkunaa. Milada nyökäytti päätään... Puoti oli tyhjä, -- Rosina otti ananassosetta hymyillen tyytyväisenä myyjättärelle, joka tarkasti häntä epäilevän näköisenä.

-- Minun täytyy tehdä loppupäätös tästä asiasta, ajatteli Milada, pian, pian, ennenkuin palaan kotiin, ehkä tapaan Gustin istumassa pöydän ääressä... Gisin tahi Thean seurassa... silloin ei kukaan huomaa mitään... en tahdo... en tahdo, että kaikki tulee ilmi. Ja kuitenkin hänestä tuntui melkein mahdottomalta seurustella Gustin kanssa niinkuin ennen. Milada oli miettinyt liian paljon; hän oli liittänyt hänen kuvansa liian lähelle sisintä elämäänsä... Hän ei voinut hänestä enää irtaantua. -- Gustin käden puserrus, hänen hymynsä, hänen katseensa, hänen tahtonsa, hänen voimansa ei tehnyt hänen silmissään enää Gust Brenneristä vierasta herraa. Se oli Miladan omaisuutta, hänen hiljaisinten hetkiensä rikas sisältö. Helluntai-aamu lukemattomine lupauksineen tuli viettelevänä hänen mieleensä. Jaksoiko hän toteuttaa ne kaikki? Usein hän oli ennen sanonut Hornerille: -- Mitä minä tahdon, sen saavutan, sen tunnen. Minulla on se varmuus, joka toteuttaa aikeensa.

Mutta tässä hänen voimansa lamautui. -- Hänen uskonsa heikkeni, tässä tapauksessa, jolloin tahdontoteuttaminen oli olemassaolon täyttymistä...

-- Mutta te ette syökkään... Katsokaa, jos ette heti syö sosettanne, niin sen kuohu sulaa. Sitten se maistuu pahalta... Rosinan ääni kaikui arkana tässä hiljaisuudessa...

Milada nousi seisomaan maksaakseen, -- sill'aikaa Rosina tyhjensi kiireesti hänelle siirretyn lautasellisen hedelmäsosetta.

Sitten Milada alkoi vilkkaasti jutella tytön kanssa eikä herjennyt keskustelemasta, ennenkuin he saapuivat Punatalokujalle. -- Nousten matoilla peitettyjä käytävärappuja Miladaa vavistutti varmuus Gustin läheisyydestä niin kovasti, että hänen täytyi turvautua käsipuihin. Hän astui saliin niin ihmeen loistavin kasvoin, että kaksi vierasta herraa, jotka istuivat syrjässä juoden mustaa kahvia, tarkastivat häntä uteliaina ja hämmästyneinä.

Tuo Gustin läsnä-olon varmuus oli Miladassa niin elävä, että hän meni suoraa päätä pieneen saliin kiitäen sen poikki. Siellä istui Gisi vieraineen nyökäyttäen hänelle päätään.

Toisen pöydän ääressä istui Bine puettuna uuteen siniseen kiiltosilkkipukuun, koristettu pitseillä; Bine istui yksinään, mutta hänen edessään oli pullo rheiniläistä viiniä, josta hän alituisesti kaatoi lasiinsa kohottaen sen tervehtien naapuripöydän ääressä istuville, nauraville miehille.

Kun Milada aikoi mennä huoneeseensa, kuunnellen sielunsa selittämätöntä aavistusta, seisautti hänet Miller...

-- Mitä te sanotte Binestä? Miten on hän muuttunut?! Hän on juonut viidenkymmenen guldenin edestä viiniä vaan yhden miehen seurassa. -- Ajatelkaa kirkkaana iltapäivänä? Se on minun ansioni, rakas ystävä. --

-- Miten niin?

-- Noh, kun te olitte poissa, kuiskasi Miller ovelana, menen minä ja asetan kiiltosilkkisen iltapuvun hänen huoneeseensa, -- enkä sano mitään. -- Viiden minuutin perästä katselen avaimenreijästä, -- Bine kompuroi sisällä puiden nyrkkiään. -- Mutta iloisella päällä hän on. -- Ja yhden herran kukkaron hän on jo tyhjentänyt. -- Tämä on vasta liikettä! Siinä täytyy käyttää tuhannen juonta ihan kuin sodassa.

Milada palasi heti Millerin seurassa saliin.

Hän tiesi, että hän oli pettynyt. -- Hän ei etsinyt enää Gustia. -- -- Yö läheni. Vieraita tuli ja meni. Täytyi jo lainata tyttöjä Zimmermannilta, herttainen Rosina kulki miehen sylistä toiseen ja Milada unohti öisen toimintansa touhussa pelkonsa ja odotuksensa, joka iltapäivällä oli hänet vallannut. -- Vaan yhden kerran kiintyi hänen huomionsa saliin.

Hän näki Binen helakanpunaiset kasvot keskellä nauravien miesten joukkoa, kuuli hänen kiihtyneen äänekkäästi kirkuvan äänensä, näki hänen raivoovat liikkeensä ja heristelevät nyrkkinsä, -- tyttöjen kovasti rääkkyessä ja miesten kuunnellessa innokkaina henkeään pidättäen. -- Tällaisia salaisuuksia ei kuullut joka päivä. --

-- Noh, mutta maalaiset ovat sikamaisia. Tietysti pappi on pelin alkuunpanija. --

Milada astui lähemmäksi kuullakseen, miten Bine kertoi. Minä syöksen sen roiston kaulaan, noin, noin --

-- Mene sinne, Schniagl, hän tarvitsee mallin.

-- -- -- Minä sanon: Kuole!

-- Sitä tämä oli! Bine kertoi onnettomuutensa kaikille.

Juopuneena hän huumasi itseään vielä vihallaan, niin että veri tummana syöksyi hänen silmiinsä. -- Ja näitten hirnuvien miesten kuullen -- tuo harkitseva, epäilevä, sulkeutunut Bine!... Oi, kyllä hän oli mennyt alaspäin!

-- Älä huuda noin, ajattele hiukan, sanoi Milada, tarttuen Binen käsivarteen.

-- Kuolema Cyrillille! Bine löi nyrkkinsä pöytään.

-- Henki pois, huusi hän.

-- Oikein. Hyvä, ett'et ottaisi muuta. Milada kohautti olkapäitään. Suuressa salissa hyökkäsi Miller hänen kimppuunsa:

-- Mitä sanotte! Taas hän on juottanut kaksitoista pulloa rheiniläistä viiniä! Mitä sanotte siitä, rakkaani?

Rappu ylös, rappu alas, huonosti valaistuja käytäviä täytyi Miladan hiipiä, kuunnella ovien takana, vaatia rahaa vastahakoisilta tytöiltä -- rauhoittaa niitä, -- taasen kiihoittaa niitä menemään saliin ja tehdä tiliä Millerille, -- kaikessa kiireessä piti näyttää tekonsa toteen, selittää, väitellä asioista tahi vastaanottaa olkaansa kohauttaen epäilyksen purkauksia, -- se oli Miladan hivuttava, ei koskaan rauhaa suova yötyö. Sillä välillä piti hänen ottaa tilauksia vastaan, järjestää kyökkiasiat, tehdä voileipiä ja palvella ja saattaa ulos vakituisia vieraita.

Hänen täytyi avata pukunappeja, kiinnittää ne, järjestää hiuslaitteita, -- vahtia sisäkköä, että hän pian korjaisi pois lemmen hurjistelujen jäljet, aina tuntien sitä sisäistä hermostuttavaa pelkoa, joka kiduttaa kaikkia tällaisten laitosten omistajia ja taloudenhoitajattaria ja pitää ne alituisessa ärsyttävässä jännityksessä, nimittäin pelko siitä, että arvaamaton poliisitutkinto pääsisi talossa sellaisten asianhaarojen perille, jotka eivät ole luvallisia ja synnyttäisi sellaisen häväistysjutun, jonka seurauksia ei voinut arvioida.

Kello kaksi aamulla syntyi talossa metakka. Milada ei ollut edes salissa, kun Miller juoksi sieltä ulos pois suunniltaan ja epätoivoisena huutaen taloudenhoitajattarensa perään.

Kun tämä tuli alas saliin huoneista, oli metakka jo täydessä käynnissä...

Bine oli keskellä huonetta puolialastomana, pitäen tuolia korkealla ilmassa, huutaen kuin järjetön. Miehet olivat pelossaan paenneet hänen läheisyydestään.

Mutta pahin oli se, että Miller oli lyyhistynyt, käsiään vääntäen, mykässä toivottomuudessa erään herran eteen, joka oli näyttänyt poliisimerkkinsä ja joka kirein kysymyksin toimitti tutkintoa.

Mitä oli tuon tytön kertomus? -- Oliko hän sääntöjen mukaisesti ilmoitettu poliisivirastolle? -- Millainen oli talossa vallitseva laskujärjestelmä? -- Pidätettiinkö tyttö väkisin? -- Selvää oli, ett'ei tyttö suosiolla täällä pysynyt. -- Ja yleensä, millaista elämää talossa vietettiin? -- Oliko Millerillä täällä rikoksellisia ja laissa kiellettyjä huveja tarjolla?

Ja muita täänkaltaisia epämukavia kyselyjä sateli.

Vavisten, sanattomana kuin teossa kiinni saatu suuri pahantekijä, seisoi Miller tutkintoa pitävän edessä.

-- Tiesinhän sen, -- ajatteli Miller, -- kaikki raukee ylitseni, nyt se on tapahtunut, -- nyt se on tapahtunut! Poliisit, -- oikeudenkäynti, -- sanomalehti-kirjoitukset, -- vankila, -- ja ikuinen yö... Nämät mielikuvat pyörivät Millerin päässä, kun Milada saapui äkäten heti, millainen oli asema.

Ennen kaikkea pistettiin Rosina ja eräs heiluvalettinen Anna, joka oli lainattu Zimmermannilta, hiilisäiliöön. Leski taas hävisi keittäjättären apulaisena kellarikerroshuoneustoon. Sitten Binen yhä raivotessa juopon käheällä äänellä, viskaten tuolin viinipulloille ja laseille, läksi Milada pelastamaan Millerin, joka sammuvin katsein vilkutti hänelle. Äänellä, jossa kaikui täysin horjumaton varmuus nöyryyden sävyssä, selitti Milada kaikki Bineä koskevat asianhaarat.

Hän lupasi heti paikalla tuoda kaikkien tyttöjen todistukset, näytti Binen virheettömässä kunnossa olevien asiapapereitten ohella muitakin poliisikamarista saatuja kirjoja, -- sekä talossa pidettyjen viimeisten tarkastusten pöytäkirja-otteet ja ilmoitustensa vakuudeksi hän turvautui herra Teobald Sucherin nimeen, joka perustamisesta saakka oli ollut salin asioitten valvoja.

Itsestään oli selvä, että armollinen rouva oli valmis heti sulkemaan salinsa herra komisariuksen käskystä, kunnes seikkaperäisempi tutkimus olisi selvittänyt liikkeen säännönmukaisuuden.

Komisarius vastasi kyllä luopuvansa siitä, koska oli saanut riittävät selitykset. Ainoastaan tuo juopunut olento tuossa näkyi ansaitsevan putkaan viemisen. Muuten täyttääkseen tunnollisesti tehtävänsä, saapuisi hän läheisinä päivinä...

Sitten hän pujahti varalla pidettyyn päällystakkiinsa...

Milada vaihtoi silmäyksen Millerin kanssa jättäen tuolle huokaavalle velvollisuuden suorittaa viimeiset muodollisuudet.

Porttivahdinrouvan avulla heitti hän raivoavan Binen päähän peitteen, laahaten hänet pois huoneesta.

Hurjasti pyörivin silmin istui Bine huoneensa lattialla.

-- Mene sänkyyn, kiljui Milada, sulkien oven käytävän puolelta.

Vasta myöhäisenä aamuna rauhoittui sali. Kun Milada astui huoneeseensa, saavutti hänet Gisi yöpuvussa. -- Kuule, Milada, Seidner oli myös eilen salissa... Siitä pitkästä ei ole mihinkään, ei huoli enää tytöistä... Ei kestään, sanoi Seidner... Mutta tohtori, Gust-kulta lähetti meille kaikille tervehdyksensä. Sinun pitää mennä hänen luokseen! -- Oletko iloinen, kysyi Gisi uteliaana katsoen Miladaa...

-- Voi sinua, hupakkoa, mitä se minua koskisi, sanoi Milada liikkumatta ja hiljaa.

-- Minä luulin aivan vissisti, vastasi Gisi puoliääneen ja kuin loukattuna.

Mutta heti hän heltyi taas ja sanoi: Katsoppas! -- Käsissään hän piti suuren suurta omenaa, joka oli kullankeltainen, granaattipunaisine suonineen. -- Tämän antoi Seidner minulle. -- Hän on oikea viisaustieteilijä... Mutta se pitkä ylioppilas ei kelpaa mihinkään. -- Hänen nimensä on Joszi. Mutta sitä -- katso sitä voisin rakastaa. Jos hän vaan -- -- Äkkiä Gisi pudisti päätään ja kiertäen molemmat käsivartensa Miladan kaulaan, suuteli hän häntä hurjasti suulle.

-- Sinulle omena kuuluu, kuiskasi hän haikeasti ja hävisi...

Milada painoi sileän, viileän hedelmän lämpöisiä poskiaan vastaan. Vaikka tuo lähetti oli outo, niin olihan tuo ilosanoma toki tänään saapunut.

Kaksi päivää tämän jälkeen, jolloin päivällinen oli jo aikoja sitten syöty, astui Michal Miladan huoneeseen. --

Koska Milada kirjoitti, istui Bine kotvasen pää alaspainuneena liikkumattomana.

-- Onko sinulla jokin asia, kysyi Milada katsahtaen vilahdukselta häneen.

-- On, -- sanoi Bine syyllisenä, -- olisi minulla jokin tärkeä asia.

-- Mikä siis?

Bine katsahti ylös, hänen katseensa harhailivat levottomina. -- Oletko suuttunut, kysyi hän epävarmalla äänellä toistaen kiihkeästi ja syyttäen. -- Oletko sinäkin suuttunut?

Milada pudisti vitkaan päätänsä. En ole suuttunut, vaan minä säälin sinua... Miten sinä saatoit tuon tehdä?

Bine teki kieltävän liikkeen. -- Tiedän kaikki... Minä en siis saa jäädä tänne... Lähden tietysti pois!

-- Onko sinulla rahaa?

-- Ei, enkä tarvitsekaan... Vaihda minut johonkin toiseen paikkaan, kauas, kauas toiseen kaupunkiin... Täällä olen kaikkien naurettavana ja oman itseni pilkkana... Jos jään tänne, tiedän, että tuossa, tuossa olen istunut ajatellen kaikkea ja iloiten... Silloin viha nousee minuun... Minun täytyy riidellä ja tapella... Kun olen poissa, on kaikki hyvä... Ei kukaan tunne minun juttuani... Ei kukaan tuuppaa minua sanoen: tyhmä naikkonen olet!...

-- Mutta...

-- Katso, olen saanut jo vastauksen kirjeeseeni. Bine veti kirjeen esille aukaisten sen... Se on saksaksi, sanoi hän Miladalle, joka epäröiden katseli sitä.

-- Hyvä Jumala, -- Spizzariko on hommannut sinulle paikan, -- miten sinä sellaiseen suostuit... Mutta sisimmässään hän tuumi: tuo on taas sama varovainen, itsetietoinen, tarmokas olento... Hän ei vitkastele, ei anna sysätä itseään mihin vaan... Etsii oman tiensä... oman tiensä! Vahinko, että se rajoittui tällaiseen ahtaaseen alaan!

-- Yhdentekeväähän se on, vastasi Bine tyynesti Miladan empiessä.

Tuo vaatimaton lause, joka ilmaisi täydellistä alistumista ja toivottomuutta, koski Miladaan. Hän sanoi lämpimästi sivellen työn kovettamilla käsillään Binen sileitä, paksuja käsiä... Bine, sinä olet tehnyt monta tuhmuutta... Mutta ole tällä kertaa -- viisaampi! Älä mene noin ajattelemattomasti Punatalosta!... Täältä meno merkitsee alemmaksi vajoamista.

Michal tuijotti eteensä... Kaikki tekevät pilkkaa onnettomuudestani. Hän teki poistavan liikkeen Miladaa kohden... Tiedän... se oli oma syyni... Mutta jokin pakkautuu kurkkuun -- lopetti Bine matalalla äänellä, -- minun täytyy rääkkyä kuin hullu eläin.

-- Sinä et saa juopotella.

-- Minä olen aina juovuksissa,... sanoi Bine hiljaa itsekseen veren lentäessä hänen kasvoihinsa... Hän häpesi.

Milada käänsi päänsä pois.

-- Miten paljon eikö ollut vieläkin inhimillisyyttä tuossa naisessa!... Miten paljon eikö ammattihaureudella olisi vielä hänessä hävittämistä!

Ja kuin ennustaja näki Milada lankeemuksen seuraavan lankeemusta, kuilu kuilulta, -- jonka pimeyteen Binen minän täytyi pelastuksetta hukkua.

-- Auta! Auta! Ääni huusi hänen sisästään.

Tässä eivät auttaneet Hornerin saivartelut eivätkä hänen kaulaa katkovat ajatushyppynsä. Hänen omat toiveensa -- olivat sairaat, harhailivat ilman päämaalia... Milada hengitti syvään. -- Etäisyydestä kaikui Gustin rauhoittava ääni: Fanni saa vapaapaikan keuhkotautiparantolassa... Tänne hän ei saa enää palata. Hänet tahdomme pelastaa.

Nämät muutamat sanat olivat voimakkaammat kuin kaikki tunnehoureet, jotka kohosivat kuin värikkäät kuplat suosta... Siten apu lähestyi, koruttomana, näkymättömänä, mutta soveltuen todellisuuteen ja tehden liiton elämän kanssa. Hän jaksoi tuon tehdä... Gust -- tuo vapaa mies! -- Kaikki muut olivat orjia hänen rinnallaan.