Part 28

-- Katso, jos jokin vaikea teko on suoritettava, niin siihen ryhtyy punnitsematta, muistamatta vastuksia ja vaikeuksia, vaan muistaen päämaalia. Katso, silloin meillä on voimia aikeemme toteuttamiseen. Usein tapahtui minulle siten elämässä, kun tein tiliä Goldscheiderille, -- -- ennenkuin puhuin Millerin kanssa, kun vielä olin pakotettu antautumaan joka miehelle salissa ja janosin vapautta. Sitte vasta perästäpäin harkitsin sitä voimaponnistusta, sitä hyppäystä, jonka olin tehnyt, jokaista uutta voittoa pidin väsymykseni korvauksena. Nyt olen kuitti. Tänään, näin kuin seison, en voisi enää tuollaista yrittää vaadittaissa. Vielä pahempi. En voi enää tahtoakkaan yrittää. Elämä ei ole enää ihmeellistä, päämaali on myös tietä. Toinen jää tien tuolle, toinen tälle kohdalle. Jokainen pääsee niin pitkälle, kun hänelle riittää voimia. Nyt ymmärrän, mitä voimattomampia olemme, sen helpommin kuolemme. Loppuun kulunut olento ei tunne kuolintuskaa. Se, joka todella on elämää rakastanut, joka pelotta on siihen uhrannut voimansa, joka on tyhjentynyt kestävyydessä, jonka kuivunut sielu on kielteinen, -- joka haluaa lepoa, se kuolee ilolla. Itsestään on selvä, että ihminen nukkuu ijankaikkisesti kuin syksyn kellastunut lehti putoaa maahan ilman kaipuuta, tuskin huomaten, että hänessä jotain ihanaa hukkuu.

Aivan matalasti ja yksitoikkoisesti jatkoi Horner:

-- Mutta käyttämätön, hyödyttämätön, kasattu voima kuohuu ja kihisee vanhenevassa ruumiissa vaatien käyttö- ja vaihtotilaisuutta. Se kostaa sopimattoman hoitajansa velttoutta, se ajaa häntä pyyteestä pyyteeseen, päämaalista päämaaliin, se laahaa häntä kaikkien tuskien alueitten läpi, joka himojen kadulle sulkien hänet kaihon ulospääsemättömään käytäväsikermään, rääkäten häntä.

-- Lopuksi se repii häntä kuolinkauhulla... tuolla sokealla, pohjattomalla tuskalla, jota hän tuntee muistaen suurta tilintekoa uskovaisten kanssa, tuskalla, joka särkee kuin lyijy elävien suonissa. Eikö niin?

Horner hyppäsi pystyyn. -- Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit hyvän puheen. Pam!... Kratsj!... Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka rohkean tuomiosi johdosta hörisi? -- Eikö niin? -- Hornerin silmät kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki räiskyi hänen suustaan. -- Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka. Ja piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla ottaa nuoran ja hirttää vanhan Hornerin... Tässä on myös tuota mätänevää voimaa. -- Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata villapaitaansa. -- Ja täällä, -- hän löi otsaansa, -- on sen pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni, saastuttaen elämäni... Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia, kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia... unelmia. Ah, jospa olisinkin väsynyt, jospa olisin. -- Hän kumartui eteenpäin. -- Tule tänne, minä sanon sinulle jotain, -- minulla on ahnas sielu. Se on himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava nainen, jossa on raivoisa mieskipu... Sillä minä petän uskovaisiani. He, he, minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan sieluja. Ne otan omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen siten ostanut. Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut vanhoja velkojani sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen. Silloin sain olla rauhassa.

-- Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, -- alkoi Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, -- katso, sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, -- rakas pelkoni, en voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja...

Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat hiukset ja niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen. Se inho, joka oli vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.

Äkkiä Horner kihahti pystyyn. -- Tahdotko jo hirttää vanhan kaverisi? Joko hän hoipertaa? Joko hänen kielensä riippuu ulos suusta? Ei se tee mitään. Ei se tuota ontolle pääkallolle mitään tuskaa. Tunnen asian. Olet suorittanut loppuun riistosi, minä olen vanha ja elähtänyt, kuin tyhjä karamelli. -- Horner osotti liikkeellään hirttämistä.

-- Horner, huudahti Milada kauhuissaan.

-- En minä itseäni tapa. Kuule, ei sitä silloin tee, kun siitä puhuu. Tällaisten melskeitten jälkeen paneutuu vuoteelleen lepäämään. Minä olen vanha sika. Kun ruumis ei tahdo, saa sielu vaieta. He, he, eikö se ole hassua? Mitäh?

-- Pikkuinen itsesaastutus -- -- ei koskaan pahenna mielentilaa. -- Horner näpäytti ilettävän hulluna sormiaan, kohottaen tyhjän lasinsa.

Selkä edellä voimatta kääntää katsettaan Hornerin käpertyneistä, pilkallisesti hymyilevistä kasvoista kulki Milada ovea kohden.

Hän tahtoi paeta, paeta päästäkseen koskaan tapaamasta tuota miestä, kuulemasta häntä... Hän on kuin raato, -- kuollut raato, -- ajatteli hän jähmettyneenä, -- pois hänen luotaan. Täytyy pelastua, hänhän tappaa ihmisen.

Tietämättä, mitä teki, meni Milada saliin, istuen Rosinan viereen, ollen onnellinen tuntiessaan elämän tuoksun, joka lemusi tuosta tiiheästä keltatukasta. Hän söi makeisia lesken pussista, juoksi Karlan huoneeseen, herätti hänet neuvoen häntä pukeutumaan kauniiksi, sillä tänään tuli hienoja vieraita. Sitten hän meni kyökkiin, maisteli illallista, antoi asettaa lautasellisen itselleen ja kaiken tämän ohessa hän ajatteli: -- Huoneessani on kuollut raato.

Milada seisoi portinvahtirouvan kanssa käytävässä tirkistäen, saapuivatko jo vaunut neiteineen ja katsahtaen taaksensa hän näki Hornerin -- astuvan portaita alas. Milada painui seinää vastaan tarttuen molemmin käsin porttivahtirouvan esiliinaan puhuen tälle herkeämättä.

Horner seisahtui Miladan eteen. -- Noh, sanoi hän hymyillen murhaavasti, -- nyt eroamme, kuten soveltuu, molemminpuolisesti toisiamme halveksuen.

Horner astui ovelle. -- Milada kurotti konemaisesti kätensä. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan, sillä hän tiesi, että se oli turhaa.

Kun sulkeutuvan oven pauke tunki hänen korviinsa, hengitti hän äkkiä syvästi onnellisena, ja lämmin elämänvirta vieri hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen sielunsa vapautunut kuolleen kuristuksesta.

Niin hävisi Horner onnettomien talosta omaan maailmaansa. Kavalana kuin varas vei hän mukaansa Miladan viimeisen omaisuuden, hänen säälintunteensa.

Mutta sinä silmänräpäyksenä pääsi Milada -- vapauteen.

Rajaton, sovitteleva kiitollisuudentunne, joka kaikkeudesta syntyi ja kaikkeen kohdistui soi pitkiksi hetkiksi siunausta hänen pelastuneelle ruumiilleen.

Viides osa.

Kokemuksia.

Johdesana:

Itsenäinen omatunto on siveyspäiväsi aurinko.

(Goethe.)

Toisena helluntaipäivänä varhain aamulla palasi Bine odottamatta Punataloon... Kukaan ei ollut huomannut hänen saapumistaan, ei kukaan muistanut, kuka oli aukaissut hänelle oven.

Kun Milada kulki hänen huoneensa ohi, kuuli hän heikon kohinan, hän avasi oven ja näki Binen. Bine istui täysissä pukimissa, niinkuin hän edellisen päivän aamuna oli lähtenyt talosta mustalla puisella matkalaukullaan. Ja kuitenkin hänen vaatteittensa sekasotkussa oli jotain, joka herätti Miladan huomion. Hame oli kuin kiireessä vinosti kiinnitetty, pitsiröyhelö oli liukunut poikki olan, musta sulkahattu oli huolimattomasti päähän pantu, se oli russaantunut, ja letit, jotka olivat ennen siististi pään ympäri kierretyt, olivat valuneet niskaan hatun mukana.

-- Bine, mikä sinun on? --

Kun tyttö katsahti hitaasti ja raskasmielisenä häneen, huomasi Milada, että jotain pahaa oli tälle tapahtunut... -- Mitä sinulle on tapahtunut? Nouse ylös, sanon! Noh, mutta nouse toki seisomaan, likka!

Värähdys, joka nyt jäykkänä ja kouristaen välähti Binen kasvoissa, liikutti istuvan jäseniä, kuin olisi tämä herännyt lyijyraskaasta unesta.

Tämä värähdys oli hirvittävän tunnepurkauksen enne. Bine heittäytyi pitkälleen lattialle, huusi ja ulvoi, viskaten päätänsä niin hurjasti sinne tänne, että se joka kerta kolahti lattialautoihin.

Silmänräpäyksessä oli huone täyttynyt... Useimmat tytöt olivat puetut -- paitaan -- seisoen ja puhellen keskenään tuon raivoovan ympärillä... Mikä hänelle on tullut? -- Eikö hän käynytkään kotonaan? -- Pitääkö hakea lääkäri? -- Onko hän ottanut myrkkyä. -- Herra Jumala siunatkoon!

Turhaan yritti Milada saada Bineä pystyyn... Toiset auttoivat häntä. -- Putzi valoi päättäväisenä kannullisen kylmää vettä hänen päähänsä, sillä aikaa, kun Rampa-Anna räiskytti hullunkurisella tavalla hänen päähänsä hajuvettä. Mutta kouristuksentapaisesti ja rautalujana tarrasi Bine lattiaan. Hän lausui parkuessaan sanoja, joita kukaan ei käsittänyt, hän tappeli villinä avustajiensa kanssa, hän löi Miladan käteen, kun tämä yritti nostaa hänen päänsä lattialta.

-- Ei mikään auta, -- sanoi Rampa-Anna lopussa laskien hajuvesipullon pois, -- koska täällä ei ole miesvoimaa, annetaan kirkua...

Portinvahtirouva saapui ja sanoi: -- Neiti Miller soittaa yhtenänsä kysyen, mitä on tapahtunut... Mutta hyi häpeä, neiti Bine, -- pidätte tuollaista menoa talossa. Katsokaa ikkunasta! Väkeä on jo kadulla kuulemassa. Pian tulee poliisi... Sitten käy kuin Zimmermannilla jälestäpäin.

Ne sanat tepsivät... Bine makasi liikkumatta... Nyt Milada veti hänet ylös.

-- Mikä sinun on? -- Mitä on sinulle tapahtunut? Tytöt huusivat sekaisin. -- Noh, puhu toki ihminen!

-- En tiedä, minä olen minä... Kuin hullu Bine seisoi töllistäen toisiin. -- Hänen poskensa olivat kuopassa, silmälaudat olivat turvonneet ja punaset. -- Istuin pellolla koko yön, -- sanoi hän hiljaa Miladalle.

-- Etkö siis käynytkään kotona?

-- Kävitkö kotona, Bine?

-- Kyllä minä sen tiedän, -- nyyhkytti Bine raskaasti ja väsyneenä... kaikki, kaikki muistan... hän katseli hitaasti ympärilleen vihaisena, kunnes hänen katseensa kiintyi Miladaan. Miladan harmaitten silmien hyvyyden loisto poisti hänen surunsa.

-- Olen tyyni, -- kuiskasi hän Miladalle nyökäyttäen päätänsä. Sitten hän istui uudelleen puukirstulleen, laski käsivartensa polvien poikki ja painoi siihen päänsä eikä liikahtanut enää.

Aivan ymmällään ja avuttomina katselivat toiset tytöt toisiaan.

-- Hän on humalassa, väitti Anna.

-- Hullu, sanoi Putzi.

Ainoastaan Miladassa heräsi synkkä aavistus.

-- Menkää nukkumaan, -- komensi hän tyttöjä. Yrittämättä enää Bineä liikuttaa, otti Milada hänen päästään märän hatun ja kääri peitteen hänen palelevan ruumiinsa ympäri. -- Sitten hän ajoi muut pois huoneesta.

Tunnin perästä Bine makasi riisuttuna vuoteessaan vetäen hartaasti unta. -- Kuin surkastuneet olivat hänen karkeat ennen terveet ja avomieliset kasvonsa. Sormensa hän sojotti kuin kauhusta ja itsesuojeluksesta. Hengitys oli kuin levotonta vetämistä. Näytti kuin hän pakenisi yhä, pakenisi juoksujalkaa.

-- Likkarukka, sanoi Gisi, joka seisoi päänaluksen kohdalla Miladan astuessa Binen huoneeseen. -- Mitä sinä uskot hänestä? --

Gisi oli hurmaavan herttainen vaaleanvihreässä kotipuvussaan ja äidillisen hellällä hyväntahtoisella liikkeellä hän järjesti Binen sänkyvaatteita.

-- Häntä on solvattu hävyttömällä tavalla, sanoi Milada lyhyesti.

-- Hänkö on sen tehnyt?

-- Niin, Cyrill.

-- Aina on jokin mieshunsvotti syypää, kun me sorrumme, -- ärähti Gisi vihaisena, -- ole sitten ylevä ja puolla muka oikeutta.

Gisi potkasi hatun jalallaan ja hänen suloiset kasvonsa kivettyivät.

-- Luuletko, että hän nyt nukkuu hyvin?

-- Miten minä sen tiedän?

-- Eikö Cyrill huoli hänestä?

-- Onko se sinusta ihmeellistä?

-- En -- oikein -- tiedä, sanoi Gisi epäröiden... Sitten hän huokasi ja meni pois.

Päivällisen aikana ilmoittivat neidit, että Michal oli sulkenut ovensa ja että hän kuului elämöivän huoneessaan.

Mutta aivan viivähtelemättä aukasi Bine oven, kun Milada huusi hänelle. Bine oli siivonnut huoneensa, siistinyt vuoteensa, kammannut tukkansa ja pukeutunut... Hän oli jo iltaakin varten somistanut itsensä. Milada huomasi sen jonkinlaisella sisäisellä rauhoitustunteella. Binen kasvot vaan olivat laihat ja vihasta uurteiset, veristyneet silmälaudat eroittuivat räikeinä paksulta puuteroidusta kasvojen pinnasta.

-- Noh, sano toki, Bine, mitä viime yönä siis on tapahtunut?

-- Viime yönä? -- Tulin hulluksi, kun istuin pellolla koko yön.

-- Etkö käynytkään kotona?

Bine kääntyi katsoen painolla Miladaan. Nyyhkytys nousi hänen kurkustaan, tukehtuneella äänellä hän sanoi: -- Kaikki on loppu. -- Sitten hän astui vanhalla, raskaalla tavallaan Miladan luo tarttuen hänen käteensä.

-- Sinähän tunsit asian. -- Miks'et varoittanut minua: -- houkkio, mitä sinä heiltä toivot? Olethan huono nainen, Bine, turmeltunut, -- et sovi kunnon miehen vaimoksi. -- Olet hylkiö, rappiolla... Miks'et selittänyt? -- Miks'et? --

-- Kuka on tuon kaiken sinulle sanonut?

-- Kuka? -- Kaikki. -- Kaikki. -- Sen sanoi pastori, isä, äiti, Bozenka myös ja -- Bine nyyhki -- Cyrill. -- Kun puhut rehellisesti Milada, -- eikö tuo ole totta, -- eikö totta Milada? -- Bine ei malttanut odottaa vastausta, vaan jatkoi: -- Vai niin, kaikki on mennyt, kaikki... rahat, mökki, lehmä, -- sulhanen, kaikki... Mutta että ne kehtasivat niin hävyttömästi minua kohdella, ajaa minut kuin mustalaisen äitini talosta! Ja papin he usuttivat kintereilleni virsikirja kourassa, hyi, hyi!

-- Minä seison kun koira rankkasateessa enkä tiedä, mitä he minulle aikoivat tehdä. -- Kaikki lyövät ja haukkuvat minua. Sitten he sulkevat ovensa ja minä likka-raukka saan lähteä. Nyt sen kuulit.

-- Kerro toki Bine kerran kaikki järjestään, sanoi Milada silittäen Binen kylmää kättä.

Milada käsitti Binen seuraavasta, sekavasta, vihankyynelten katkaisemasta kertomuksesta, että kuviteltuaan tapaavansa omaisensa odottamattoman iloisina hänen arvaamattoman saapumisensa johdosta, oli hän tavannut ne sangen nolostuneina siitä. Koti oli ollut koristettu, pöytä oli ollut helluntaiksi katettu, mutta vieraita ei saapunut ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastattiin kylmästi ja kuivasti, jotta jo heti tulonsa jälkeen hän kovisti isäänsä kysyen, mitä oli tapahtunut.

Isä vastasi hämillään: äitisi on kuullut jotain sinusta, ja riensi heti pois. Cyrilliä hän ei nähnyt ollenkaan. Bine meni Cyrillin äidin luo, -- ovi oli siellä sulettu, palvelijatar sanoi, että kaikki olivat menneet böömiläiseen kirkkoon. Koko koti oli levoton, äiti katseli häntä vihaisin katsein nauraen ivallisesti ja kun nuorin sisko Bozenka kajosi hänen -- Binen -- hattuun, niin äiti kidahti hänelle. Binen mieltä se oli niin ahdistanut, että hän ei uskaltanut enää mitään kysäistä. Siskojen kanssa eukko aina pisti päänsä yhteen kuiskuttaen. Kerran Bine kuuli kuinka palvelijatar huusi ylhäältä ikkunasta: -- Hän odottaa jo pihalla. -- Kun tyttö näki Binen, poistui hän pelästyneenä ja äiti haukkui. Silloin hänelle seikka selvisi.

-- Kuka odottaa pihalla, kysyi hän.

-- Mitä se sinua liikuttaa, riiviö, mene, kyllä saat sen häneltä itseltään kuulla.

-- Bine oli mennyt pihalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta hän kuuli koiran vinkuvan, sillä se tunsi hänet. Kun Bine menee koiran ääntä kohden, seisoo joku mökin ovella pitäen koiraa kuonosta kiinni. Se on Cyrill sotamiespuvussa...

Bine vaikeni hetkeksi tuijottaen eteensä. Sitten hän jatkaa selosteluaan: Kun Bine tahtoo tervehtiä Cyrilliä, tuuppaa tuo hänen kätensä pois sanoen kuulleensa, että Bine on kaupunkilaishutsu, niin että Cyrillin on täytynyt hävetä hänen tähtensä koko suvun edessä. Ja hänen äitinsä on luvannut lyödä häneltä pään puhki, jos hän ottaa Binen mukaansa kotiinsa. Eikä hän tahdo sormenpäilläänkään kajota synnillä saatuun rahaan, aikoja sitten on pastori ottanut sen huostaansa. Ja nyt Bine saa korjata luunsa ja lähteä takaisin huorapaikkaansa, missä saadaan silkkirisoja ja kultaketjuja.

Kun Bine kauhussaan yrittää puolustautua, ympäröivät hänet isä ja äiti ja kaikki haukkuvat, Bozenka pitää lyhtyä kädessään ja toinen sisar -- ottaa Cyrillin kaulasta kiinni hymyillen hänelle. Silloin Bine käsittää kaiken. Cyrill kalistaa sapeliaan sanoen haluavansa tappaa Binen. Ja Andulka sanoo Cyrillille:

-- Älä huoli, ei kannata tuollaisen takia saattaa itselleen ikävyyttä. --

Bine lentää äitinsä kurkkuun huutaen: Tämän sinä olet aikaan saanut.

-- Niin, -- vastaa tuo, -- suututtaako se sinua, että Cyrill ottaa kunnollisen tytön mieluimmin vaimokseen?

-- Missä ovat rahani, sanon isälle.

-- Äiti kirkuu: Me emme tarvitse sinun rahojasi, lutka, kona! Kysy arvoisalta herra pastorilta, missä ne ovat.

-- Pappikin jo saapuu, sellainen pitkä, musta kauhistus böömiläisestä seurakunnasta, jota hän ei ollenkaan tuntenutkaan. Tämä sanoo, että hän on harkinnut käyttää rahat alttarikuvaan pyhästä Mataleenasta.

-- Papin puhuessa näen, että Andulka nauraa ja Cyrill nauraa kiertäen viiksiään. -- Bine hyppäsi pystyyn. -- Silloin lennän Andulkan päälle ja puristan häntä nyrkeilläni kuin hullu, revin häntä ja kuristan kaulasta kunnes he tempaavat minut hänestä irti. Mitä sitten tapahtui -- Bine pudisti päätään, -- en tiedä. Pappi vaan jäi luokseni kuin raato ja rukoili. Eräs heitti matkalaukkuni pihalle, toinen viskasi hatun ikkunasta. -- Cyrill kirosi jälestäni ja sitten oli kaikki loppu.

-- Miten saavuin asemalle, -- ja minkä kautta, -- en muista. Yön läpi saavuin tänne, istuttuani aikani pellolla. Nukuinko, valvoinko, sitä en tiedä. Tiedän vaan, että tahtoisin kuolla. -- Bine nojasi päänsä seinään nyökäyttäen hitaasti päätään. Milada polki lattiaa.

-- Näin ei asia saa päättyä. Anna minulle postiosoituskuitit, minä menen heti lakitieteen tohtorin Morgenstern'in luo, heti. Hän voi auttaa meitä. --

Bine katseli Miladaa tylsänä turvonnein silmin.

-- Me menemme asianajajan luo! He saavat muiston tästä häväistysjutusta... Minä huomaan jo, miksi koko juttu on punottu.

Bine teki liikkeen... Et sinä etkä asianajaja voi saada -- Cyrilliä rakastamaan minua!

Ovella seisoi Gisi kuuntelemassa.

Myös Putzi kurkisti huoneeseen syvin, loistavin sinisin silmin.

-- He tiesivät koko ajan, miten sinä elit, kaikki siveysinto oli peli, rahanpuijausta... Sinun sotilaasi on myös veijari...

-- Ei, vastasi Bine lujana, -- hän rakasti minua jo koulussa, -- mutta -- ja Binen suun ympäri ilmestyi synkkä piirre, -- he ovat itse asiassa oikeassa,... Minunkaltaiseni -- on huono nainen, -- ei sovi maalaiselämään...

Hitaasti, hitaasti syntyi siveysopin käsitteet noissa kömpelöissä aivoissa... Binen kasvot värähtivät ja liikkuivat, näki miten tuo suora luonne kärsi tuskia, selviten käsittämään hirveää todellisuutta.

-- Minä ajattelin ensi aikoina, minä ajattelin, noin paljon rahaa ja hyvinvointia ja kauneutta ei voi saada muulla kuin synnillä ja saastalla. Ja joka kuukausi kun vein rahat postiin, ajattelin: Noin paljon olen ansainnut laiskottelemalla. Mutta kun alussa ei mitään erikoista sattunut, mietin, saattaahan ihminen elää mukavasti saamatta rangaistusta. Nyt tiedän. Kun olin yksinkertainen maalaistyttö huivi päässä, niin isä piti minusta, Bozenka ja Cyrill, kaikki kotona rakastivat minua. Ja nyt, kun minulla ovat kultavitjat, ajavat ne minut pois kylästä. Se on synnin rangaistus.

Putzi sanoi: Ne ovat paljon huonompia siellä kotona.

-- Saat vielä paremman miehen, kuin mitä tuo miesroikale oli, sanoi Gisi.

-- Heidän pitää antaa sinulle rahat takaisin, sanoi Milada vihasta säihkyvin silmin.

-- Etkö sinä voidellut sitä miestä kertaakaan, uteli Rampa-Anna kiihkeästi.

-- Olisit heittänyt vitrilliä naamaan tuollaiselle böömiläiselle raharosvolle.

Bine ei ehtinyt enää jatkaa, sillä portinvahtirouvan putkasta soitettiin jo kerran. Tytöt kiirehtivät käytävään.

-- Kuule nyt sentään, Bine, sanoi Milada nopeasti. Pidä pääsi korkealla ja elä tyynesti edelleen... Minä autan sinua... Unohda kaikki muu! -- Muista vaan tulevaisuuttasi! Milada ei rohjennut kutoa sen enemmän valheverkkoa tuolle rääkätylle olennolle... Hän lopetti puheensa melkein rukoillen: Etkö sinä viihtynyt täällä Bine? Etkö ollut onnellinen?

Bine nyökäytti päätään. Olin onnellinen siksi, että muistelin kotoani, siksi että iloitsin uneksien Cyrillistä -- omasta mökistä -- ja puutarhasta... Kaikki näin jo hengessäni, miten ne olisin järjestänyt.

Hän nousi seisomaan. Huulten ympärillä oleva synkkä uurre syveni, äänen vanhaan harkinnan sävyyn tuli jotain särkynyttä ja valittavaa.

-- Tiedätkö, raskaan raadannan kautta saatu raha on hyvä ja oikea,... silloin unelma käy toteen... Silloin on ilokin siitä oikea... Tiedätkö... Mutta se raha, jonka saa näin synnillisen helposti ja pian, -- ei tuota onnea. -- -- Kotvasen kuluttua lisäsi hän varmana kuin olisi hän päässyt lopulliseen tulokseen: -- He olivat sittenkin oikeassa... Kunnon mies ei voi naida tällaista ihmistä... Se olisi säälittävää.

-- Kunnon mies ei toimi niinkuin Cyrill.

-- Oi, sanoi Bine vetäen Miladaa käsivarresta... Cyrill on kunnon mies... Muuten hän olisi hylännyt minut silloin, -- kun läksin vasta ansaitsemaan rahaa... Äiti -- mokoma -- eukko, -- vihanvälke välähti Miladan katseessa, -- on minut tänne narrannut. Olisi pitänyt aikoja sitten karata kotoa -- kuin -- kuin tänä yönä isäni talosta... Mutta -- piru riivasi minua silloin...

-- Heidän pitää antaa rahasi takaisin, toisti Milada, vaikka hän tiesi, että raha ei voinut merkitä nyt mitään Binelle. -- Mutta hän iski tuohon kiinni kiihkoisalla voimalla, -- ja se katkeruus, joka hänessä alkoi kyteä voimatta tosi-oloja muuttaa, purkautui yhä tuohon vihaiseen vaatimukseen...

Jokin kouristui hänessä, kun Bine sanoi: Tyhmä, nuori tyttö olin, kun läksin kaupunkiin. Äiti antoi minulle tämän osoitteen, poliisit laskivat komppasanoja, noh, pidin tätä kaikkea hyvänä...

-- Jospa joku olisi minua neuvonut. Älä tee, likkarukka, tuota. Pysy erilläsi moisista laitoksista! -- Raskas työ on sinulle edullisempi ala, -- olisi ollut hyvä työ tuo neuvominen, -- Bine kohautti olkapäitään. -- Kukaan ei minua suojellut... Molemmat tytöt vaikenivat. -- Sähkökello kilahti. -- Molemmat kuuntelivat. Alhaalta huudettiin: -- Neiti Bine, tulkaa! -- Kuului askeleita. Jostain konemaisesta pakontunteesta aukasi Bine oven ja astui ulos... Milada seurasi häntä... Hän näki Binen täyteliään, raskaan naisvartalon hitaasti kulkevan miestä kohden, kurottaen hänelle kätensä -- vastaten tervehdykseen ja puhuvan... Nyt kulki pari Miladan ohi... Bine katseli eteensä... Mies puristi häntä käsivarrellaan lähelle ruumistaan nauraen irstaasti, kunnes he hälvenivät Binen oven taa.

* * * * *

Kesä alkoi myrskyisenä ja sateisena. Myrskysäällä kulki Milada Luisen sairaalaan. Hän oli saanut kirjeen Fannilta, jossa tämä ilmoitti, että hän nyt pääsi sairaalasta ja mieluimmin menisi mereen kuin Zimmermannille takaisin, joka oli vienyt hänen kaikki vaatteensa, jotta hänen olisi ollut pakko palata... Milada tunsi porttola-emäntien tavat, hän oli ottanut mukaansa alusvaatteita ja puvun voidakseen pelastaa tyttöraiskan pahimmasta pulasta.

Miladan rinnalla kulki "pikku Rosina", solakka vaalea tyttö suloisine kasvonpiirteineen, jonka St. Pöltenin leski oli juuri tuonut mukanaan taloon... Rosina kantoi suurta lipasta, vasemmalla kädellä hän suurella vaivalla piti kiinni suuresta, pehmeästä hatustaan, tuulen vihurien puskiessa.

-- Hyvä, että otin lyhyet hameet, huomautti Rosina katsahtaen vesilätäkköihin.

Ollen säädyllisestä perheestä oli muuan upseeri vietellyt hänet viisitoista vuotiaana... Kun tästä oli pahoja seurauksia, ja vanhemmat ajoivat hänet raa'asti pois kotoaan, vei upseeri hänet St. Pölteniin erään lesken luo; leskellä oli paha onni, sikiön karkoittaminen epäonnistui. Syntyi jättiläishäväistysjuttu, upseeri lähetettiin rangaistuspataljoonaan ja vanhempien talon ovi sulkeutui tytölle ikipäiviksi. Kun tyttö oli vähäsen paikattu sairaalassa, otti leski hänet hoteisiinsa. Luulotellen hankkivansa tytölle paikan pääkaupunkiin, johdatti leski hänet monen mutkan kautta Millerin saliin, -- ensiksi lainaksi, koska hänen täytyi näön vuoksi aina ilmestyä taas St. Pölteniin. --