Part 27

Odottamatta myöntävää vastausta, jonka Milada sai vasta kovan taistelun jälkeen Milleriltä, oli Bine jo pannut täynnään intoa ja toivoa matkatarpeensa kuntoon. -- Hän järjesti ne pieneen käsilaukkuun, -- johon hän sijoitti -- punasilkkisen -- kotipukunsa, ja äskeisin suureksi läjäksi kasaantuneet käsityönsä.

Yö, niinkuin aina pyhien aattoina, oli Punatalossa meluisa ja äänekäs.

St. Pöltenin leski, jonka Ascher oli sinne välittänyt, oli myös ollut osallisena. Leski oli lyhyt, vaalea, pyöreähkö nainen, hänellä oli helmikirkkaat silmät ja helmeilevä naurutapa. Hän jutteli kovin, ja nauroi väliin niin heleästi, että se kuului yli koko salin, niin että Miller jo mulautti häneen sangen kärttyisänä, antaen selviä viittauksia, että tuo meno häntä suututti. Miller ei pitänyt siitä, että miesten ja naisten seurustelu rajoittui vaan turhanpäiväiseen hakkailuun ja että yhdessä olon tuottava ja todellinen tarkoitus unohtui tyhjään juttelemisen ja hauskuuden tähden. Tämän huonon tavan oli leski tuonut mukaansa säännöllisemmistä piireistä.

Muuten herra Albrechtkin oli samana iltana salissa ja lesken olisi pitänyt olla hänen käytettävänään, jotta hän olisi saatu poistumaan ja toinen sijaan. Herra Albrecht oli kenkäkaupan omistaja ja Goldscheiderin entisiä avustajia. -- Millerille hän suostui hommaamaan vaan kenkiä, -- sillä herra Albrechtin mielestä ei Millerille kannattanut hankkia "muuta tavaraa", hän ei sitä käsittänyt. Herra Albrecht oli vastenmielinen vieras, hän ei koskaan maksanut rahassa, eikä antanut edes juomarahoja. Hän vaati, että kaikki hänen kulunsa suoritettaisiin kengillä. Miller ei voinut häntä sietää. Hän olisi mielellään lyhentänyt herra Albrechtin käynnin Punatalossa välttämättömimpiin minuutteihin ja sitte nähnyt hänen häviävän. Herra Albrechtin karkeat, punaset kädet, kömpelöt liikkeet, ja pystysuora tulenvärinen tukka ei kohottanut ympäristön mainetta. Miller ei voinut sietää hänen pitkiä selityksiään ja sammaltavaa puhetapaansa. Eikä leski voinut häntä sietää. Hän koetti mitä epätoivoisimmalla tavalla livistää hänen seurastaan. Kaksi kertaa viikossa leski pääsi tulemaan St. Pöltenistä kaupunkiin, ja joka kerta oli tuo suutarinroikale talossa yrittäen häntä hellästi hyväillä.

-- Hän olisi onnellinen, selitti tämä leskelle, jos pääsisi no-no-ll-osta Ka-ka-karlastaan.

-- Jo-jos ke-ken-k-känne ah-dis-ta-vat, sa-no-kaa v-vaan Mi-millerille... Mutta mi-mi-tä mi-minä sa-saan siitä -- sammalsi suutari nauraen typerästi...

Leski muuten saavutti huomiota herättävän aseman. Hänen porvarillinen menneisyytensä, josta hän aina räkätti kuin räkättirastas, tuotti hänelle kunnioitusta.

Sali tyhjentyi vasta silloin, kun idän koin kirkkaat juovat välähtäen laajenivat kuin avoimet sädekimput.

Kevätjuhlallisina alkoivat helluntaipyhät. Aamu oli raikas. Päällystakkeihinsa kääriytyneet olennot jättivät Punatalon rientäen katuja pitkin kotiin. Valo toisensa jälkeen sammui yön huvittelupaikkojen ikkunoista.

Puoli kuudelta Bine läksi talosta. Hänen kasvonsa hukkuivat suuren sulkahatun varjoon. Se käsi, jonka hän antoi Miladalle jäähyväiseksi, oli kylmä, ja se vapisi.

-- Iloitsen äärettömästi, kuiskasi hän.

-- Tule täsmällisesti takaisin, sanoi Milada seisoen ulko-ovessa, sinähän tiedät, miten tärkeää se on.

-- Tiedän, tiedän, sanoi Bine lentäen pois...

Milada oli väsynyt ja loppuun ajettu. Jo varhaisesta aamusta oli hän saanut kuunnella Millerin haukkumisia ja valitusvirsiä, -- täytyen tyttöjen suhteen tyynnyttää, sovittaa ja tehdä muistutuksia... Heti, kun jokin herrasvieras poistui talosta, piti Miladan juosta tytön huoneeseen vaatimaan taloon kuuluvaa maksu-osuutta, urkkien, jättikö vieras juomarahoja yli luvallisen määrän... Ja lopuksi hän tunsi aina selässään urkkijan ja saiturin silmät, jotka vaanivat, ottiko hän muka itselleen talon rahoja.

Auttaen portinvahdinrouvaa sekaisin olevan salin ensi ruokkomisella, tuli hänen mieleensä kohtaus Hornerin kanssa kaikkine likaisine vastenmielisine pikkuseikkoineen. Selvemmin kuin koskaan Milada oivalsi, että Hornerilta ei ollut enää mitään elämää pysyttelevää toivottavana.

-- Mihin mies pystyi, sen hän oli kokenut. Horner oli kuitti, -- nyt hänessä kyti vain viha ja pelko.

Hän pelkäsi, -- Milada näki hänen sielunsa köykäisyyden, hän osasi vaan vihata sitä, joka oli vahvempi ja tunnerikkaampi kuin hän. -- Hän vihasi sitä, joka oli häntä nuorempi ja elinvoimaisempi! --

Milada aukasi salin ikkunan. Aamuvalo virtasi huoneeseen, se lävisti kuin tulikeihäillä sen harmaan paksun yöhöyrykerroksen.

-- Äläkä anna Hornerin sekoittaa katsantokantaasi. Kulje suoraan tietäsi! -- Onni on tunteista yksinkertaisin.

Niin oli Goldscheider hänelle puhunut. Silloin oli Milada uskonut mailmanparantajan tehtäväänsä, Horneriin, tulevaisuuteensa. Toinen toisensa perään olivat nuo uskonnontunteet lauhtuneet, hälvenneet. Kuin tähdet auringon noustessa taivaanrannalle ne hävisivät -- totuuden valossa!...

Milada lähetti portinvahdinrouvan nukkumaan. Kotvasen hän kuuli tuon naisen raskasten kompuroivien askelten äänen käytävissä. Hän kuuli ovien aukenevan ja sulkeutuvan. Sitten vallitsi talossa syvä hiljaisuus. -- Kaikki nukkuvat, ajatteli Milada, -- ihmiset ovat väsyneet, siksi he nukkuvat. Minä yksin talossa valvon. Ja kun tuo viimeinen ajatus välähti Miladan sielussa, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi tuolla tosi-asialla syvempi merkitys, kuin mitä sille ensi hetkellä osasi antaa... Nukkua! -- Niin kaikki muut nukkuivat vapautuen unen hämärässä elämän kirjavasta, kuvarikkaasta vaihtosarjasta. Sielun komerot olivat suljetut, todellisuuden portti oli kiinni ja unettaren kepeät sormet olivat painaneet silmäluomet umpeen. -- Hämärä on rauhoittava, nukkuminen ja uni on hyväteko, älkää herättäkö onnettomia ihmislapsia nukkuessaan. Uni on heidän ainoa onnensa. -- Mutta Milada oli katsonut aurinkoon. Sen vahva loimu oli tunkeutunut hänen silmiinsä, sen valo oli viiltänyt hänen sisimpänsä läpi, niin että kaikki, mikä hänessä oli tomuista ja valoarkaa nyt kimmahti ja siroontui tuhansiin hiukkasiin.

Hänen tietoisuutensa irroitti hänet ympäristön teennäisyydestä. Hän tunsi kaikki metkut ja ansat, ja sen raa'an häikäilemättömyyden, jota kapitalistiset yrittelijät käyttivät vaanien uhrejaan, jotka he pyydystivät taitavaan apajaan johtaakseen heidät sitte turmioon. Hän tunsi tällä liikealalla vallitsevan riistojärjestelmän, jolta mikään esivalta ei suojellut uhreja, hän oli selvillä siitä laittomasta, kaikkien yhteiskunnallisten säädösten ulkopuolella olevasta asemasta, johon ammattiportto on sysätty sivistysmaissa, missä hän saa kärsiä väkivaltaa niin omaisuuteensa, kuin vapauteensa ja ruumiinsa terveyteen nähden.

Milada tunsi rouva Zimmermannin laitoksen, missä tytöt pidettiin kuin vankeina, -- kotona niitten täytyi olla puoli alastomina, sillä emäntä pelkäsi niitten puettuina pakenevan. Poliisien tarkastuksetkin suoritettiin siinä laitoksessa koko kadulla kuuluisalla tavalla. Koko toimituksen aikana täytyi tyttöjen olla poliisien käytettävinä. Kauneimpien oli pakko ihka-alastomina kulkea herrojen perästä konjakkipullo kädessä. Milada tiesi, että sellaiset tytöt, jotka eivät voineet eivätkä enää jaksaneet miellyttää, lähetettiin läpi yöpimeyden tuntemattomuutta kohden, hän muisti sen salaperäisyyden, jolla koskemattomat tytöt kiedottiin, hänen mieleensä tulivat ne juonet, millä naisten neitsyeellisyys revittiin rikki, kaiken hän tunsi kylläkseen, -- aivan tympääntymiseen, inhoon asti, kunnes hänen tunteensa olivat tylsistyneet jokapäiväisen tottumuksen voimasta. Siksi hän ei jaksanut enää itkeä, ei mitään onnea toivoa. -- Ei mikään hymy poistanut sitä tuskaa, ei mitkään sanat parantaneet niitä haavoja, ei mikään pelastuksen pilkka valaissut sitä surkeutta, mihin hän ja hänen kurjuustoverinsa olivat vajonneet.

Milada astui ikkunan luo, hänen katseensa painui häikäistymättä hehkuvaan päivän silmään. -- Hän puhui auringolle. -- -- Kuin rautaisilla pihteillä kuristaa minut kurjuus, -- sanoi hän, -- en voi liikahtaa. En jaksa hengittää tässä ilmapiirissä. -- -- Tahdon auttaa, tahdon kumota...

-- Elän, hoidan taloutta, johdan tätä taloa vanhaan tapaan... Kohoan hitaasti täältä, mutta kuljen raatojen yli... En tahdo enää sitä tehdä... En tahdo... toisti hän ajatuksissaan vihaisena.

-- Mitä sinä tuntisit aurinko ollessasi loppuun palanut, tyhjä ja autio, ollessasi musta möhkäle, jossa ei olisi valoa, eikä lämpöä elvyttääksesi mailmaa, helliäksesi ihmisiä?... Sinun täytyisi... Olisit pakotettu... Halu rakastaa olisi jäänyt kuolleeseen sydämeesi, siksi sinun täytyisi itkeä...

Aamuilman viileyden läpi tunkeutui lämmin valoaalto, -- se hyväili Miladan kasvoja, se hiipi jäykiksi pusertuneille nyrkeille, jotka painuivat ikkunalautaa vastaan, se aukasi ne kääntäen loistollaan käsipohjat lempeinä aukenemaan. --

Ja tässä hiljaisuudessa kuului kuin ääni: -- Lapsellinen olet... Jos sydämesi olisi kuollut, eihän se voisi enää lemmestä värähdellä... Loppuun palanut aurinko kuolee mailmansa kera... Ei ihminen voi kuoltuaan mitään tuntea... Lempi, lempi on elämän ikuinen tunnusmerkki. Sillä, joka lempii, on itsessään myös lemmen voima, sillä on valo omassa itsessään, jota ei mikään voi sammuttaa. Sillä on lämmin sana, avulias käsi ja pelastava keino kaikille. -- Sillä on auttajansa. -- Myös sinulla on se, Milada...

Milada poistui hitaasti ikkunasta. Oliko hänelläkin apu tarjolla?... Vastakohtana kaikkiin sanoihin, mielikuviin ja periaatteisiin, jotka olivat tehneet hänestä selvänäköisen ja toivottoman ihmisen, joka ennen oli hurmaantunut ja häikäistynyt ihanteista, voisiko olla mahdollista muuttaa tosi-asioita, luoda uusia tositapauksia? Se ajatus oli suurenmoinen täyttäen Miladan sielun ihmeen kauhistuksella. Pitikö hänen ryhtyä sellaiseen tehtävään, toimien, työskennellen? Onnellisena ja innokkaana kuin leikkivä lapsi rupesi hän seulomaan muistojaan, määritellen tosi-asioita ja perustuen pikkuseikkoihin. Hän muisteli kaikenlaisia eri tapahtumia, kokonaisen joukon tosi-oloja, jotka miellyttävinä hänen sielussaan kumpuivat heittäen painon sen yltä pois. Milada huomasi, että usein oli jo niin tapahtunut, kuin hän oli halunnut, aika aijottain oli hän jo voinut omin voimin toimia, väliin oli teko auttanut, epätoivoisille oli hänen tarmokas asiaanryhtymisensä pelastustien raivannut. --

Hän muisti Dubben, Fannin, Kamillan sekä useita muita kodittomia vieraita tyttöjä, joille hän oli hankkinut hetken levon; hänen oli onnistunut taitavalla tempulla nostaa ne sisällisen epätoivon kurimon kuilun yli. Hän ei ollut antanut heidän nähdä rappiotilaansa, toivottomuuttaan. Hän osotti, että heillä oli silmät, silloin kun toiset vaelsivat pimeydessä, että heillä oli toki ruokaa, kun vielä onnettomammat näkivät nälkää, että he saivat toki elää, silloin kun toiset olivat maan mullassa. Siksi hän saattoi aina ylläpitää tytöissä kipinän rohkeutta. Aurinko ei ihmisessä sammu, niinkauan kuin ihminen hengittää! -- Mitä tämä kaikki oli?

Se äkkinäinen onnentunne, joka äsken oli vallannut Miladan mielen, kuoli, synkkiä varjoja ilmestyi hänen silmiinsä. Mitä merkitsi yksilön lankeemus, yksilön kohoamien? Mitä maksoi Gisin usko, Fannin kepeämielinen hymy kaikkien yhteisen kauhean, rajattoman kurjuuden rinnalla? Tuhansia huokaa sorron ikeen alla, kirouksen painamina. Kuka saa mailman huokaukset vaikenemaan, kuka rakentaa ihmisille sillan yli rannattoman kärsimysten rämeen? Ettekö voi antaa siihen vastausta te mailman viisaat? Teidän vaiti-olonne tappaa meidät kaikki, kaikki! -- Milada kohotti käsivartensa kurottaen ne heräävän kaupungin yli, jonka katoilla elämän ensi haaverikas hymy helmeili.

-- Mitä te muut tiedätte meidän elämästämme? Mitä te rouvat ymmärrätte, kun kokootte hameenne helmat kohdatessanne meidät, jotta ette saastuisi meidän kosketuksestamme... Ja mitä te käsitätte, te miehet, jotka yöksi tulette luoksemme kärsien meitä vaan silloin, kun poskemme ovat punaisiksi maalatut ja kun me jaksamme teille hymyillä? Te nautitte ruumiimme lämmöstä, meidän ilakoimisemme vapauttaa teidät elämän painavista huolista, mutta kun olette saaneet halunne tyydyttää, paiskaatte kylminä oven jälkeenne kiinni ja pakenette.

Te miehet, te ette tahdo nähdä, miten me naiset teidän tähtenne vanhenemme, miten me kuihdumme, miten sairas ruumiimme meitä kiduttaa, miten sielumme eläimellistyy, koska olemassaolomme on mennyt sirpaleiksi elämän joutavassa sirinässä ja särinässä, koska meitä kauhistuttavat menneisyyden muistot ja tulevaisuuden musta hauta.

Kenellä teistä on sydän koputtaa päivänvalossa huoneemme ovelle, aukaistakseen suljetun sielumme komeron kysymällä: Miten sinä himojemme orja, päivisin elät? --

Milada hengitti syvään. Sillä miehellä täytyi olla luja tahto, hänen täytyi olla voimakas ja iloinen kuin kevät, joka puhaltaa piiloon syksyiset mädänneet lehdet ja herättää eloon kaiken sen, jossa elämisen mahdollisuuden tuike on. -- Sen tahdon täytyi ilmestyä. -- Mies oli tuleva! -- Hän nousisi ja sanoisi: Tulkaa, ja seuratkaa minua!

Milada istui avoimen ikkunan ääressä taaksepäin nojautuneena verhoten punasilla uutimilla paljaat käsivartensa. Auringon loimu nousi korkealle leiskuen ja värähtäen. Mitä tämä oli? Milada aukasi silmänsä selkoselälleen.

Eikö joku ilmestynyt hänen silmiinsä? -- Eikö jokin olento lausunut noita sanoja? --

-- Tulkaa ja seuratkaa minua!... Ken hän oli? -- Gust? Hänkö se oli? Gust!

Milada näki orpolastenkodin kuin unessa. Sen harmaalla seinällä riippui ruma, verinen, raihnas mies. Kädessään hän piti sydäntä, joka liekehti.

Hiljaa oli kaikki, hiljaa. Rouva Celestine puhui Vapahtajasta, Jeesus Nazarealaisesta, joka kuoli ristinpuussa.

Gust oli kaunis, Gust oli onnellinen, Gust oli elävä ihminen.

Milada hymyili hellästi nukkuen rauhallisesti...

Kun hän heräsi, valoi aurinko häikäisevän lieskansa huoneen joka soppeen. Sisäkkö tomutti ja puhdisti huonetta huutaen heräävälle.

-- Tänään on vasta oikea helluntai-aamu, eikö totta, neiti Milada! --

* * * * *

Kaikki oli hiljaa helluntaisunnuntaina. Miller oli antanut perään Miladan hartaille pyynnöille saada hommata tytöille muuan aitio käytettäväksi sirkuksessa tänä pyhänä. Kaksissa vuokra-ajuriajopeleissä olivat neidit lähteneet matkalle pirteinä ja toimintahaluisina. Tätä ei voitu odottaa vanhalta "kitupiikiltä."

Putzi vaan nyrpisti nenäänsä väittäen, että missä hän ennen oli ollut, siellä annettiin pilettejä iltanäytäntöön eikä tuollaisiin helppohintaisiin, johon eivät ottaneet osaa muut kuin lapset ja korkeintaan ylioppilaat. Kaikki oli täällä ala-arvoisempaa. Tämä ei estänyt Putzia ottamasta päällensä, mitä hänellä koreinta oli. Päähänsä hän pani niin laajan sulkahatun, että se herätti toisissa kateutta ja sai Gisin huomauttamaan:

-- Hävettää lähteä tuollaisen seurassa. On puettu kuin mikäkin komeljantska. --

Milada jäi Karlan kanssa kotiin. Myös Pöltenin leski pikku Rosinan kanssa oli talossa, niin että sitä ei voitu sanoa "orpotaloksi", niinkuin Miller pelkäsi.

Rosina soitti pianoa, leski kaiveli käsilaukkunsa tuntemattomasta syvyydestä makeisia. Karla nukkui huoneessaan. -- Rukouskirja rinnalla hän oli uinahtanut ja kauniissa, hiukan pullistuneissa kasvoissa näkyi syviä kyyneljuovia poskimaalissa.

Milada istui huoneessaan antaen ajatustensa lentää etäisyyteen -- Rosinan takoessa yksitoikkoista säveltä pianolla. Milada muisti vaalean Kamillan miettien, lähettikö tuo yhä joka kuukausi rahaa sveitsiläiseen nunnaluostariin.

Milada muisti Bineä, -- joka nyt kai istui omaistensa seurassa Cyrillin vieressä kunniapaikalla -- onnellisena ja ylpeänä. Ja Arrigazzin komean kauneuden ohella, joka nyt kai kuihtui Abbaziassa, johon hän muutama päivä sitten oli viety, näki Milada Fanchonin kapeat kasvot, sellaisina jommoisina hän oli ne nähnyt sairaalan punatäplikkäällä päänaluksella, missä Fanchon katseli häntä silmillä, jotka pelokkaina ja vihamielisinä olivat kummallisen kellertävän hehkuvat. Fanchon oli kovin kipeä, mutta hoitajatar sanoi:

-- Kyllä se raato vielä haluaisi jatkaa entistä elämäänsä.

Milada vei Fannille hedelmiä ja suklaata, mutta vastoin tapaansa ei tämä niihin katsahtanutkaan, vaan kuiskasi itkun vääntämine kasvoineen:

-- Harmittaa, -- harmittaa. --

-- Oletko vihainen minullekin.

-- Harmittaa, toisti sairas itsepäisesti hampaitaan kiristäen, -- sen järkevämpää sanaa ei saanut hänen suustaan, helluntai-auringon valaistessa hänen kalpeita sormiaan...

Milada ajatteli: -- Sinua suututtavat kaikki ne ihmiset, jotka helluntaina iloitsevat ja nauravat silloin, kun sinun silmissäsi on vaan suruni katkeria kyyneleitä... Sinua suututtavat ne onnelliset ja terveet, jotka eivät viru sairasvuoteilla toivottomina ja hyljättyinä, sen uskon Fanni raukka...

Sitten hän karkoitti nuo ikävät kuvat mielestään ja ilman ylimenoa, kuumeen kiireellä, ilmeni hänen silmiinsä Gustin kuva... Aivan sulautuneena sisäisiin tunnelmiin, kuunteli hän vaan Gustin äänen sointua, näki Gustin katseen tyyneenä vaipuvan omaansa, tunsi hänen ruumiinsa tuoksun niin voimakkaasti, että hän sävähti.

-- Tiedättekö, -- lakki toisessa, pullo toisessa kädessä tervehdin minä luontoa korkeimmalla vuoren jyrkänteellä.

Sellainen mies oli Gust, niin nuori, aina ryhtyen toimeen nauravin silmin. -- Se oli sen toisen maailman ilmiö, sen maailman lihaa ja verta, joka tahtoo elää kouraisten itselleen onnea ja nautintoa...

Kadun kirkkaan näköalan tummensi äkkiä varjo. Vastaisella puolella seisoi Horner viuhtoen mukuraisella kepillään ilmassa.

Milada tervehti mennen alas avaamaan. Horner katseli häntä kysyväisenä korkealle kaareutuneitten kulmakarvojensa alta, mutta kun Miladan kasvojen ilme oli tyyni, jopa iloinenkin, astui Horner pari sanaa mutistuaan taloon.

-- Nämät pyhäpäivät, -- ärähti hän, -- saavat ihmisen pahemmin kuin muut pois suunniltaan. -- Jos ei niitä olisi, voisi helposti kuvitella olevansa kuollut... Yht'äkkiä valkenee punasenheleä päivä, joka pistää sisimpääsi. Siivoojatar nousee kello kahdeksalta, sen sijasta, että hän arkeoina on jo kuudelta valveilla. Siksi jäävät vaatteesi korjaamatta... Kellot kilisevät, naapurisi vonkuvat: Oi suven suloisuutta. -- -- Hyi saakeli, koko talo haisee kärynneelle rasvalle. Teeppäs, mitä haluat, sinunkin silmiisi pistää tuo punainen auringon valo. Yht'äkkiä huomaat kaikki... Näet takkisi ruokapilkut... kenkäsi ruskeuden... vuosien tomun ja lian vilttihatussasi.

Horner tuijotti synkkänä vanhaan hattuunsa kiertäen sitä...

-- Joka nurkassa ja käänteessä törmäät yhteen maailman kanssa, tapaat kanssaihmisiäsi, pää-asiallisia ja todellisia olosuhteita. Lyhyeen sanottu, sinä huomaat, että sinun täytyy elää. On rakkaan kristikunnan juhlapäivä! Minusta tuntuu, kuin se olisi pystynenäisen Liisun kireäksi palmikoitu, rasvainen, räikeän sinisillä nauhoilla kiedottu lyhyt sunnuntailetti. Minä istun siinä kuin täi tervassa kiukutellen. -- Horner läimähytti kepillään.

-- Niin Horner, yhdyselämä ihmisten kanssa on joltisen vaikea taide.

-- -- -- Ei teidän kanssanne eläminen, -- sanoi hän, -- siksi se vetää minua aina säärestä tänne teidän luoksenne... Täällä on arkitunnelma ainainen. Horner istahti mukavaan asemaan sytyttäen sikarinsa...

Näin oli kaikki hyvin... Kaikki heidän väliset kinansa olivat unohdetut.

Ja naurettavaa olisi riidellä tuollaisen poikaklopin tähden -- hänen, -- hänen! Hänhän, Horner, oli tehnyt Miladan siksi, -- minä hän tuossa oli ja eli...

-- Sanon sinulle, likka, ja seuraa sinä minun neuvojani... sillä mitä enemmän olet vapaa aatteista ja tahdonpurkauksista, sen korkeammalle sinun sisäinen olemuksesi sinut nostattaa. Sinä voit vaan tahdollasi saavuttaa pikkuseikkoja, sinun aineesi etsii maalinsa. -- Sinun pitää elää alkuheilurin voimalla ja tarkkuudella, pitää syntymistäsi sen ensi heilumisen alkuna, ei tarvita muuta ponnistusta. Sinä kuulet elämänvaellukseni hienoimman sykähdyksen. Annan sen sinulle. -- Horner puhui juhlallisesti ja liioitellen kun aina, jolloin hän oli luonnoton yrittäen saavuttaa puheellaan määrättyä päätelmää.

-- Sanon sinulle enemmän. Ihmiselämä on kuin pullo jaloa nestettä, joka valetaan lika-astiaan. -- Ken tuntee tuosta harmaasta ropakosta juoman jumaluuden? -- Lokaviemäri sen pian nielee ja hajottaa sen satoihin pieniin ripsuihin. Sen alku-aines häviää, sen tuoksu katoaa... Sen voima hälvenee. Niin, niin. Niin, niin. -- Horner haukotteli pyyhkäisten kätensä yläpuolella suunsa...

-- Mitä ovat meidän periaatteemme, meidän kiihkoilumme, meidän tahtomme mielenosotukset, meidän suurtekomme muuta kuin värillisiä kuplia, jotka kohoavat olemassa olomme likakuilun yli rikkoutuen ensi kosketuksesta. Ulkopuolella omaa näköpiiriämme ne menettävät merkityksensä, tarkoituksensa -- myös -- sen että me näkisimme ne enää. Vielä merkillisempää on, ett'emme tiedä niistä enää mitään. Se on joka yksilöllisen onnen petollisuus ja naurettavaisuus.

Milada oli taas palannut entiseen asemaansa ikkunan ääreen, jahka oli tuonut Hornerille virvokejuoman. Puoleksi hän kuunteli Hornerin sanoja, puoleksi hän yhdisti ne omaan ajatusjuoksuunsa.

-- Tuo viisaustiede ja Fanchonin vihaiset kyyneleet, Rosinan yksitoikkoinen soitto ja Arrigazzin lemuavien silkkivaatteiden kahiseminen, -- kummallista, -- ajatteli hän, -- kaikki tuo on samaa alkujuurta, on läheisessä yhteydessä, on samaa vivahdusta, levittää saman voimattoman makean tunnelman. Jokainen näistä ilmiöistä näyttää ensi katseella erilaisilta, ja kuitenkin tunnen tässä silmänräpäyksessä -- melkein ruumiissani -- että ne kuuluvat kaikki yhteen.

Horner puhui yhä yrittäen aina temmata Miladan mukaansa, vallata hänen mielensä. Hänen puheensa tuli yhä teennäisemmän yleväksi. Häntä ärsytti tuo tumma vaikeneva olento, jota jo ympäröi myöhäisen iltapäivän hämärä.

-- -- -- Aurinkoinen lepohetki, -- -- korkeat vuoret, -- -- Gust, -- -- naisia, jotka nauravat. Milada kouristi kätensä. He kuuluivat yhteen. Hän muisti iltapäivät Meijerissä, jossa hän näki nuo naiset kasvoista kasvoihin. Joku noista oli kai Gustin oma. Varmasti löytyi tyttö, jolle hän kirjoitti pitkiä kirjeitä matkoiltaan, jolle hän uskoi sen kauneuden riemun, jonka hän tunsi, jonka käteen hän tarttui tällaisena hämäränhetkenä, jolloin saapuva ilta vaippaa kaikki esineet, kaikki mielet viehkeänharmaaseen verkkoonsa. Ah! Katkera huuto kaikui Miladan huulilta.

Hän pudisti päätään... Pois, pois...

Horner jatkoi puhettaan... Rosinan soitto mateli kuin uninen käärme kantojen ja risujen lomitse.

Se sai ajan kuin seisomaan... Tämä iltapäivä tuntui ijankaikkiselta... Eivätkö muutkaan jo palaa?... Milada pusersi huulensa lujasti yhteen...

Horner kurotti peukalonsa häntä kohden. -- Sinulle, juuri sinulle sanon, sinun kuolinkamppailusi on oleva pitkällöinen. Sinä olet liian sitkeä.

Ikkunasta kuului Miladan ääni vastaukseksi. -- Erehdyt, minä kuolen kerran helposti, koska lisäksi kuolen mielelläni. Minä olen silloin niin väsynyt.

Milada läheni Horneria nojautuen pöytään.

-- Luulen joka ihmisen saaneen luonnosta voimaosuutensa, jonka hänen pitää työhön käyttää. Jokainen välttämättömään toimintaan -- -- --

-- Puhu asiaa, asiaa! Äläkä nypi ajatuksiasi, kuin vuohi ruohoa, haukkui Horner, joka ei koskaan jaksanut kuulla toisen puhetta.