Part 26

Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. -- Outo, tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa. Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti todellisuuden tajunnan. -- -- Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat entiset harrastuksensa häipyivät kauas -- kauas...

Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni... Elämä oli tyrehtyä Miladan rinnassa...

-- Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, -- sanoi Milada vaikeasti, tukehtuneella äänellä.

-- Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen taaksepäin. -- Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy pelastaa, -- mikäli se on tieteen vallassa... Minun isäni on ottanut osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. -- Siellä on vapaapaikkoja... Hankin Fannille vapaapaikan... Oletteko nyt tyytyväinen?

Milada hengitti vapaana... Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.

-- Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois... Hän on vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.

-- Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet. Hoitakaa te mieluummin Milleriä.

Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton ja heleä. -- Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen kynsistä... Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! -- Leikkipuhe ei tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.

Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan... Hänen silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa...

Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.

-- Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen ääreen...

-- Meidän tohtorimme, -- sanoi Fanni hieman ärtyneenä, -- ei ollut kovin tyytyväinen minuun.

-- Katsokaa nyt, -- alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä. Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.

-- Kuulkaa, Fanni, -- tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne ovat teille kiusana. --

-- Mitä vielä, -- keskeytti Fanni kiihkoisena, -- Zimmermann sanoi, että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. --

-- Kävikö Zimmermann täällä, -- sekaantui Milada puheeseen.

-- Kävi kai! Ja hän sanoi...

-- Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon, -- sanoi Gust, -- mutta olette oikeassa... Jos rupeatte elämään järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten luo...

-- Minut viette täältä pois, -- kysyi Fanni jäykistyneenä nousten istumaan.

-- Maalla te paranette pian... Saatte maata tuntikaupalla luonnon helmassa lääkärin hoidon alaisena. --

-- Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, -- huudahti Fanni heittäen peitteen päältään. -- Hävetkää, hävetkää, jos olette ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta... Sellainen hulttio te olette.

Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.

Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen ankarasti:

-- Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa vanhemmillenne, niin tehkää se, -- ne voivat ottaa teidät luokseen ja te saatte sinne apua...

-- Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut kotiin!... Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!... Ymmärrättekö? Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua... Minä menen poliisikamariin... Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä minua pois täältä.

Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. -- Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille, kalpeille poskille.

Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.

Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi, tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti:

-- Pidä suusi kiinni! Selkääsi tarvitsisit, kana, jotta aivosi selkenisivät... Heti paikalla menet sänkyyn! Sinun pitää tulla terveeksi maalla!

-- Terveeksi, -- huusi Fanchon ollen suunniltaan, -- pitääkö minun elää siellä lehmänsonnalla ja ruoholla!? Mitä! Kiitos kaunis, että tuo on minut maalannut... Mutta minua ei niin kukisteta kuin Putzi... Minä olen kovin sitkeä. --

-- Roistot, -- sanoi Milada kyllästyneenä töyttäen vuodetta.

-- Kuulkaa, minä puhun poliisille, miten te täällä puoskaroitte. Lamberg käski tehdä sen. Lamberg on jo täysioppinut tohtori, mutta te olette vaan ylioppilasnulikka. --

-- Hiljaa, -- huusi raivossaan Milada kurottaen kätensä.

Fanni kiipesi sänkyyn kuin äkäinen piski...

-- Säälitkö helmasi, -- huusi hän patjojen välistä...

Huoneen ovi aukesi mennen paukahtaen kiinni...

Milada ei kääntynyt. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut... Hän ei uskaltanut katsahtaa Gustiin... Ei... Äkkiä hänen jalkansa rupesivat vapisemaan, niin että hänen täytyi tukea itseään pöydällä...

Gust ei voinut ehtiä vielä kauas... Ehkä hän oli juuri ehtinyt eteisestä käytävään.

Hänen täytyi saavuttaa Gust... lausua pari selittävää sanaa... saada Gustin ymmärtämään... Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi menettänyt liikuntamahdollisuutensa... Gust meni... eikä Milada voinut häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana värissyt... Kaikki oli ohi! -- Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada huoneesta.

Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.

* * * * *

Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä kirjoittamaan tätä kirjettä.

Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina, ajattelin, hän palaa kuitenkin... Jo kului viikko, -- silloin tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton... Onko mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun, ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?

Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.

Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?

Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja soiton:

-- Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! -- Aatteles, mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, -- mietin itsekseni.

Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi, jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon. Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En jaksa mitään pidättää. --

Horner on opettavainen. Hän on periaatteessaan täydellinen. Mutta jos tartun hänen käteensä, sanoen: osoita minulle tositoiminta -- niin tuo komea mies -- livistää.

Fanni joutuu Zimmermannille. Ainoa, minkä saatoin häneltä pusertaa, oli lupaus, että hän ei läksisi tältä kadulta, ennenkuin hän ilmoittaisi sen minulle. Hänen viimeinen elinvoimansa häviää siellä. Ehkä minun täytyy vielä kerran pyytää teiltä apua Fannille. En voi uskoa, että meidän ja teidän välinen suhteemme on ihan rikki.

Hyvästi sanoo teidän

Milada Rezekinne.

Lähettäen tämän kirjeen vapautui Milada siitä jännityksestä, joka oli häntä tähän asti kiduttanut ja joukko herkkiä toiveita syntyi hänen sielussaan.

Jo kolmantena aamuna pikemmin, kuin Milada osasi odottaa, ennenkuin edes salaisin lähetyskuume oli lauhtunut, saapui Gustin vastaus.

Ruskea, nahankeltainen pieni kirjekuori oli tarjoumusten, alastomien naisten valokuvien ja laskujen joukossa. Milada otti sen varovaisin sormin käsiinsä, pitäen sen kotvasen hyppysissään, ennenkuin sen aukasi. Hänestä kirjeen pienet, hienot, varjottoman kepeät kirjaimet olivat kuin kultakirjaimia. Hänestä kirjeestä levisi vieno tuoksu. -- Gust kirjoitti:

Me voilà (kas niin) hyvä neiti, -- en ole teihin suuttunut. Teidän kirjeenne vastaa teidän luonnettanne. Se on vakava, järkevä ja hiukan salaperäinen. Kiitos siitä! Pikku kiukkupussille en ole suuttunut. Suokoon luoja, että hänen kevytmielisyydellään olisi rajansa, muuten on joka apu liian myöhäinen. Sillä merkkaan, että esitykseni ottaa hänet "Humanitas"-laitokseen yhä vielä pitää paikkansa. Olen aina täyttävä lupaukseni. Neiti Milada, kunnioitan suuresti teidän salaperäisen uhrautumisenne käsittämättömät syyt. Minä -- älkää minulle vihoitelko, -- en halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitollisiin tehtäviin. Että muuten olen vapaa ennakkoluuloista, -- selviää kai siitä, että kirjoitan teille. -- Eikö totta?

Olen käväissyt tällä aikaa Berliinissä, ehkä vietän kesälomani siellä päin. Sitä ennen tulee kai helluntai lintujen lauluineen, kevätvehreyksineen ja metsätuoksuineen, ja satoine muine ihanuuksineen. Kun palaan, saamme lähemmin keskustella tästä asiasta. Saanko minä käydä teidän luonanne, -- vai tuletteko te minun luokseni?

Päätöstänne odottaa

Gust Brenner.

Milada laski kirjeen pois ja aukasi taloustilikirjan. Konemaisesti hän kirjoitti sinne numeroita, laski ne yhteen ja kirjoitti ne sivun loppuun. Hänen jännityksensä oli hälvennyt jättäen jälkeensä onttouden, joka teki melkein ruumiillisesti kipeää.

-- Mutta miksi varron häneltä jotain yli-inhimillistä? -- ajatteli Milada. Mitä minä olenkaan kuvitellut? Olen ajatellut hyvin alkuperäisesti, että hän voisi astua kaikkien juopien yli, -- auttaa minua, -- ja kaikkia! Sehän on naurettavaa! Hänestä on helluntai vuoden tärkein tapaus, ilon juhla, jolloin pitää nauttia. -- Gust oli ollut Berliinissä, suunnitteli tulevaisuuttaan. Sehän oli luonnollista, kun asettui Gustin tilalle. Todella, jos Milada oli itselleen rehellinen,... niin Gustin käynnit Punatalossa olivat olleet hänelle paljoa painavat merkkitapaukset, hänen poissaolonsa synnytti kamppailun, joka oli painaa hänen sielunsa lutoon.

Mitä tämä tapaus oli Gustille?! Miehestä tämä oli merkityksetön hetki, joita hälveni hänen ylenpalttisessa elämässään sadottain. Laskuvirhe oli siis Miladan oma, hänen sommittelunsa ei ollenkaan vastannut asiain todellista kantaa. Se oli tämän ristiriidan syy. Gust oli tavallaan hyvä ja auttavainen. Mutta ympäristö johti hänet pois Miladan luota, Miladan mailmasta toiseen mailmaan, johon hänen voimansa kuuluivat, joissa niitä tuli käyttää... Mikä saikin Miladan uskomaan, että Gust olisi innostunut Miladan harrastuksiin kulkien sitä elämänrataa, jonka Milada oli valinnut? Gustin hyvyys ja vapaamielisyys oli vapaan ihmisen huvittelua, joka valaisi Punataloa kuin aurinko kylmää avaruutta. Kun Milada ja Horner laativat suunnitelmia, etsivät periaatteita ja ponsia, järjestivät ohjelmia, -- oli Gustista asia heti ratkaistu. Hän sanoi lujan myöntymisen tahi kiellonsanan raivaten sillä kaikki esteet tieltänsä.

Vielä kerran Milada aukasi Gustin kirjeen tutkien hänen selvää, korutonta käsi-alaansa.

-- Saanko minä käydä teidän luonanne, -- vai tuletteko te minun luokseni?

Täten oli jo laitettu porras hänen ja Gustin välillä. Oliko hänellä oikeus kulkea sitä pitkin? Mutta Milada luki puoleksi konemaisesti, puoleksi miettien edelleen.

-- Minä, -- älkää minulle vihoitelko, -- en tunne halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitolliseen tehtävään. --

Mutta Gusthan seisoikin tuolla puolen juopaa varmana, huolettomana, eksymättömänä, luottaen omaan tahtoonsa.

-- Minä en halua ollenkaan. -- Milada näki mielikuvituksessaan, millä kasvonilmeellä Gust sen kirjoitti.

* * * * *

Hornerilla oli paha aikansa. Gustin käynnit sekä muutkin niitten yhteydessä tapahtuneet pikkuseikat olivat Millerin suun kautta tulleet Hornerin tietoon. Ja Horner aavisti Miladan härkämäisen vaiti-olon johdosta, että Milada oli pikiintynyt "tuohon nuoreen kloppiin", jota Horner valeli ilkeillä syytöksillä, myrkyllisillä kokkapuheilla ja ylevämielisillä arvosteluilla.

-- Olen kuullut, että sinä harjoitat maallista onnenkauppaa! Huonoja papereita sillä on! Humpuukiyritys! Minä en sillä mitään menetä. Enkö ole eroitettu pois yhtiöstä? -- Vaiko mitäh?

-- En tiedä, mitä sinulle on juoruttu, totta vaan et puhu, Horner.

Horner teki poistavan liikkeen.

-- Se on oma asiasi. Olen aikoja sitten antanut sinulle prokura-oikeuden. Oli vain naurettava, että uskoin löytyvän nainen, joka oli suuripiirteinen ja johdonmukainen! Minä katselen taas sivusta. Mene sinä virran mukaan, nainen, sukupuolesi ei pysty muuhun.

-- Horner, sinähän olet itse kehoittanut minua: Älä mitään pelkää, ryhdy kaikkeen! Tartu ennen kuulumattomaan ja pysy kiinni päätöksissäsi! Mistä voit nauttia, nauti siitä!...

-- Mutta joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Älä turmele ruokahaluasi ansarihedelmillä ja makeisilla! Sinun täytyy jaksaa sulattaa karkeampaakin ravintoa. Älä myö itseäsi ylellisyystuottajille persoonallisen onnen kauppahuijauspörssissä. Sen olen aina lisännyt puhuessani nautinnoista, hyvä neiti. Mutta suo anteeksi. Sinä olet rakastunut, sinä olet tietysti onnellinen. Mutta minä sanon sinulle, jalosukuinen neitsyt, että se ilmiö on toisluokkainen. Rappeutumisilmiö! Taudin syy on syvemmällä. Vaiko mitäh! -- Ah sinä käännät minulle selkäsi, sinun ihana onnesi on siis kuin helisevä vaski. Luonnollisesti, sillä minä unohdin, että sinä olet rakastunut... Silloin on kaikki täydellistä, jonka rakastetussaan omistaa. Asiain syvien syntyjen etsiminen on rikkiviisaasti hylätty kanta.

Äkkinäinen vastenmielisyys valtasi Miladan hänen kuullessaan tuontapaisia puhetapoja. Miksi Horner puhuu noin, ja mitä se hyödytti? Mitä sillä voitti? Ajatteli hän tuskaantuneena.

Horner kurotti likaiset sormensa häntä kohden.

-- Puhu vaan, -- vastasi Milada hiljaa mutta pelottomana katsoen Hornerin ivallisina pistäviin silmiin.

Horner löi nyrkkinsä pöytään. Mitäh! -- Eikö se todista, että olet sukupuolisesti sairas ja kituuntunut, koska antaut sokeasti ja vastustuksetta ensimäiselle vastaansattuvalle poikaviikarille, kiihkeästi halajoiden tuota märkäkorvaista nulikkaa, jonka suu on kostea makeista sanoista ja suudelmahalusta... joka ei voi muuta kuin kiertää silmänsä pilviä päin ja häälyttää -- -- kaluaan.

Hornerin sikamaisuus sai Miladan mielen kuohuksiin. Hän kalpeni sangen näkyvästi.

-- Sinä panettelet, -- sanoi Milada itsensä hilliten.

-- Luonnollisesti, -- tiuski Horner, -- neiti tuntee itsensä tuon pojan jalon tunteen kunnioittamaksi, niin sanotun rakkauden pyhittämäksi, synnittömäksi, mitäh? Nyt sinä olet kuin uudesti syntynyt, arvoisa ihminen, viskaat kylmäjärkisyytesi pois kuin likaisen paidan, revit rikki kaiken sen, joka on ollut ja olisi ollut sinussa olemassa, häh!? Tuon poroporvarillisen vekkulin ansaan siis lankeat? Ja se tapahtuu siksi, että hän osaa luulotella sinulle ihailevansa sinun neitsyeellistä luonnettasi. Minua ilettää, hyi saakeli! Etkö käsitä asemaasi. Koko tuhmuus on se, että sen sijasta, että hän rehellisesti maksaisi sinulle, niin hän ottaa sinut ilmaiseen, säästäen kolikkojaan...

Synkkänä, huulet lujasti yhteen puserrettuina, seisoi Milada raivoovan miehen edessä.

-- Sinä käytät väärin vanhaa suhdettasi minuun, Horner, -- sanoi Milada raskaasti hengittäen...

Kotvasen kuluttua hän jatkoi. -- Ajattele, mitä haluat! Gustia et tunne. Ja mikä on selittämättömintä tässä jutussa on se, ett'et tunne minuakaan. Ja kaikesta huolimatta on puheesi likaista panettelua. Se ei koske meihin kumpaiseenkaan...

Horner hätkähti. -- Nuo teräksenkovat, selvät sanat ilman kuuluvaa kovuutta, ilman kärkeä, iskivät häneen kuin nuijalla.

-- Enkö tunne Gustia, -- hyvä, hyvä! -- Enkö tunne häntä, -- virnisti Horner. -- Neljä vuotta on hän istunut koulunpenkillä silmieni edessä, ja minulla oli onni nähdä hänen lyhytnenäistä maitonaamaansa. Enkö siis tunne häntä. -- -- Hänen ranskankielinen itsekirjoittama elämäkertansa alkaa täten: -- Mon père est le troisième plus riche de la ville. (Isäni on kolmas järjestyksessä kaupungin pohatoista.) Hän oli minusta jo naurettava polvihousuissaan, riistäjäluokan perikuva. -- -- Loiseksi sanoin hänet jo silloin. Kirjastani saat sen nähdä, -- Horner löi povitaskuunsa, -- siihen on kirjoitettu loinen hänen nimensä perästä.

Milada ei enää vastannut. --

Horner vilahti häneen sivulta päin. Hän huomasi joutuneensa liian pitkälle hyökätessään, ja yritti nyt peräytyä hyvässä järjestyksessä.

-- Et sinä ole siihen syypää, -- sanoi Horner, -- mitä kenkään voi heikkouksilleen. Näytin sinulle perussyyt, koska ne halusit tietää. Sanon sinulle, ruumiissamme on ikuinen taistelu. -- Ikuisesti meitä vainoovat loiseläimet, meissä on miljoonittain näkymättömiä vihollisia. Mitä, etkö sinäkin ansaitsisi -- rehenteli Horner, -- ruhtinas olisi sinulle liian halpa. -- Sellainen rotu-ihminen kun olet! -- Kun sinua katselee, tulee sinua nyt sääli.

Hornerin ääni vavahti. -- Miladan vaiti-olo ja jäykkä hylkivä asento painostivat häntä. Hän kääntyi Miladan puoleen kerjäten, naurettavasti, väärällä äänellä...

-- Luuletko minun kaipaavan sinua? Kyllä sinäkin vielä muutut, -- sen sanon, -- ole varma! -- Eikä tee pahempaa tuollainen kompastus. Ympäristö ottaa uhrinsa, ottaa, ottaa... No, mikset puhu, -- mikset? -- Horner veti Miladaa hihasta. -- Ole vaan hyvä, äläkä juorua! Eikö totta? -- Minä olen oikeastaan rauhaa rakastava ihminen... Ja mikä oikeus minulla on sekaantuakaan sinun asioihisi!? -- Minä en kestä enää mielentäristyksiä, tiedätkö! -- Enkä vaivaa sinua enää läsnäolollani, -- kähisi Horner, -- mitä minua tämä elämä liikuttaa? Piru periköön sinut ja henttusi! Tulkaa minusta onnellisiksi. Onnellisiksi, käsitätkö? -- En estä teitä... Terveyteni ei sitä kestä... Toivotan onnea -- sinulle, -- ja yhdeksän lasta teille...

-- Ole vaiti, -- sanoi Milada torjuten, -- tehden kyllästyneen konemaisen liikkeen ovelle päin.

Horner otti häntä pyytäen hameesta kiinni. -- Kuule, -- sihisi hän kasvot tuskasta vääntyneinä, -- elä pane toimeen kohtauksia minulle! -- Älä panettele minua selän takana. -- Olen sairas mies! -- Sellainen mielenliikutus voisi viedä minulta hengen. -- Puhu mitä haluat, -- sovi hänen kanssaan, -- pakene, vaan älä lausu sanaakaan minusta! -- Jos näet minut vielä kerran täällä, saat sylkeä minua vasten naamaa! -- Kuuletko? -- Sylkeä saat vasten läsiä! Sylje...

Milada seisoi suorana katsahtaen noihin kouristuneisiin kasvoihin. --

-- Häntä pidin miehekkäänä miehenä, -- ajatteli hän itsekseen, -- jonka piti auttaa minuakin. -- Hän siveli kädellä otsaansa...

-- Kyllä, kyllä minä menen. -- Anna minulle ensin kunniasana, että pidät suusi visusti kiinni! -- Kas niin. -- Olen ollut liian vanhuuden höperö, olen lörpötellyt liikaa. -- Jaa, jaa... Siis hyvästi! Horner otti hattunsa ja painaen sen päähänsä hiipi hän ovesta ulos...

Milada antoi kuin kivettyneenä tarjotun kätensä vaipua alas.

-- Sitä en sentään voinut aavistaa! -- Olen pitänyt häntä rohkeana ihmisenä... Pidin häntä sellaisena miehenä, joka voisi elämänsä uhrata aatteensa puolesta... joka voisi periaatteensa puolesta kuollakin. -- Kaikki oli valhetta! -- Kaikki oli mielikuvitusta! -- -- Enkö koskaan opi tuntemaan totuutta? -- -- Kaikki on toisin, kuin mitä aivoni kuvittelevat... Elänkö alituisesti erehdyksissä?

Ja Gustin sanat kaikuivat hänen korviinsa: -- Laskemalla paarman Hornerin päälle, saimme me poikaviikarit hänet juoksemaan pitkin luokkahuonetta. Täällä porttolassa hän kai näyttelee suurta herraa, -- se on hänen tapaistaan, tuon hulikaanin.

Koululapset ymmärsivät paremmin, mikä Horner oli, kuin hän, Milada! -- Milada oli pitänyt Horneria vapahtajanaan. -- Hän painoi miettien otsansa ikkunaan... Pitikö hänet hylätä kaikki, minkä Horner oli opettanut?... Pitikö hänen vaipua takaisin lapsuutensa aikaiseen onttoon, hyödyttömään, tahdottomaan epätoivoon? Hän tunsi sen yksinäisyystunteen rautaisen renkaan itseään pusertavan, joka yhä tiukemmin oli häntä kiristävä hänen loppuijällään.

Helluntaipyhät olivat keväisen ihanat ja juhlalliset. Ne olivat kevään riemupitoja. Lauantaina sitä ennen tuli postissa näköalakortti vuoristosta. -- Kortissa oli kaksi allekirjoitusta: Gust ja Joszi. -- Gust oli vielä kirjoittanut siihen kepeät, lennokkaat sanat: ihanaa, ihanaa on elää täällä! --

Milada tutki värikästä kuvaa. Siinä oli lumihuippuisia alppeja, pieniä, sinne tänne sirotettuja taloja vihreillä rinteillä ja valkovaahtoisia, kiemurtelevia puroja... Mutta hänen mielikuvituksensa liikkui laimeasti ja vastenmielisesti.

Elämä ei ollut aina sellaista.

Päivällisen aikana ryntäsi Bine tummanpunaisena ja mieli kuohuksissa Miladan huoneeseen:

-- Milada, -- huusi hän, -- antaako hän -- minulle lupaa matkustaa päiväksi kotiin? -- Vaan päiväksi, -- ja sen jätän sisään, mitä se tuottaa liikkeelle vahinkoa. -- Katso, minä olen saanut tietää, että Cyrill tulee kotiin juhliksi.

-- Hänkö kirjoittaa sen sinulle?

-- Ei, vaan Toni Stadler. -- Toni on toverini. -- Toni kirjoittaa, -- katso, -- että kylässä pidetään suuri juhla tanssineen ja että Cyrilliä odotetaan kotiin vierailemaan... Minun täytyy lähteä kotiin. Kuule, -- Milada, -- minä annan sinulle mitä vaan, jos laitat, että pääsen lomalle.

-- Minäkö kieltäisin sinulta sen? -- En suinkaan. Milada otti kirjeen käteensä, lukien sen kertaseen läpi. Olisiko oikein häiritä Binen lapsellista iloa epäilyksenviittauksilla? -- Kuuleppas, -- miks'eivät omaisesi kirjoita sinulle?

-- He kai luulevat, että kun olin kotona pääsiäiseksi, -- niin ei akka täältä nyt laske minua. -- Eivätkä he tahdo herättää minussa kaipuuta. Mutta kun tulen näin odottamatta, -- aatteles, miten ne jäävät suu selällään seisomaan...

-- Minä ilmoitan asian Millerille... Huomennako tahdot lähteä?

-- Illalla palaan ja... Sano akalle, että äitini on sairas... Hänestä valehtelen mielelläni vaikka mitä.