Part 25

Gust ei likimainkaan osannut ottaa sitä nuorten voimalla leiskuvaa tunnelmaa, joka tästä lähtien talossa vallitsi, omaksi ansiokseen.

-- Vaan kuitenkin ainoastaan hän, tuo nuori, herttainen mies, jolla oli välkkyvän siniset silmät ja lujat, lämpöiset kädet, jotka suuressa innossaan aina auttivat, missä apu oli tarpeellinen, oli se, joka tämän kevät-ihmeen aikaan sai.

Gust oli jotensakin vähän aistillinen, harkitseva luonne niinkuin hänen kovin hienotunteinen, sairaalloisen herkkä äitinsäkin oli ollut. Kuin äiti hän piti kaikesta siitä, joka oli siroa, valoisaa ja kaunista, kaikesta, joka aisteille oli mieluisaa. Hän ei ryhtynyt kuitenkaan nauttimaan kovin kourin; hän ei pitänyt karkeista nautinnoista eikä lihanhimon hurjisteluista.

Hän ihaili kovin kaunista Arrigazzia, mutta hän ei ärtynyt sukupuolisesti, kun tämä, valittaen luuvaloa, makasi alastomana, tuoksuen hyville voiteille, vuoteellaan. Gust hieroi kipeät olkapäät ja peitti hänet sitten huolellisesti, -- "sillä kipeät olkapäät eivät kestä vetoa", sanoi Gust. Tämän nuorukaisen sisäinen sielun puhtaus ja koskemattomuus teki nämät liassa ryvettyneet naissielut vielä kerran lapsellisen viattomiksi ja pyhiksi.

Gust puhui Arrigazzin kanssa hauskaa ja virheetöntä ranskaa, -- kieltä, joka sai hänet muistamaan lapsuutensa ja äitinsä.

Vaitelias Karia elpyi, niin että hänen silmänsä säteilivät huomattavan kiiltävinä, kun Gust kehui hänen kotiseutunsa vuoriston ihanuutta. -- Yhäti yritti Fanchon udella, tunsiko Gust Froh'in, ja kun Gust kielsi, ei hän voinut sitä oikein käsittää. -- Gustin pitäisi mennä valtuustoon ja tervehtiä Frohia Fannin puolesta, neuvoi Fanni, niin hän oppisi tuntemaan oikean toverin.

Se henkinen välittäjä, joka sai Gustin unohtamaan räikeän itserakkautensa, joka häntä alussa vaivasi, ja kiintymään näihin "ilmiöihin", jotka hänen porvarilliset periaatteensa tuomitsivat kunniattomaan häviöön, oli ihmeellinen ja hänelle vielä käsittämätön talon "taloudenhoitajatar", tuo Milada Rezek, jolla oli egyptiläisen patsaan muotoiset silmät, jotka näyttivät uneksivan eteläisen yötaivaan alaisia ihmeellisiä salaisuuksia...

Miladan kylmä, näkyvästi itseensä sulkeutunut älykkäisyys, joka oli vapaa kaikesta naiskiemailusta, veti Gustin tunteet puoleensa vastustamattomalla voimalla, mutta Miladan personan kovuus, jota ei voinut mitenkään väärin käsittää, ne karkeat luonteen piirteet, joilla hän kahlehti ympäristönsä puolustaen sitä mailmalta, se loukkasi Gustin porvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuitenkin vähitellen, askel askeleelta lähestyi Gust häntä. -- Milada herätti hänessä uteliaisuutta, hän synnytti Gustissa osanottoa, hän osoitti Gustille yksilön kohtalon, antoi hänelle persoonassaan liikuttavien kuvien ja vastenmielisyysilmiöitten kokonaisuuden, ja näytti hänelle näkymättöminä toimivat yhteiskunnalliset syyt, jotka synnyttävät paheitten murhenäytelmän. Lopuksi antoi Milada Gustin tuntea itserakkauden ilon siitä, että Gust oli uskaltanut astua tähän ihmiskohtaloiden korpeen tienraivaajana ja löytöretkeilijänä.

-- Hän herättää voimakasta mielenkiintoa -- hän ihan kahlehtii tunteeni, -- sanoi Gust itseksensä Miladasta. -- Sellaista mielenkiintoa lienevät herättäneet ne naiset, jotka saivat Zolankin luomaan "Germainen" ja "Nanan." Minä olen vakuutettu siitä, että Joszi hullaantuisi häneen. --

Tämä viimeinen lause oli muka jonkinlainen sisäinen selitys siitä kieltämättömästä pakosta, joka saattoi Gustin kerran päivässä ainakin halajamaan tilaisuutta saada katsahtaa Miladan loistaviin, syviin silmiin.

-- Hän ei ärsytä minua sukupuolisesti, minä unohdan melkein, että hän on nainen, minusta hän on ratkaisematon arvoitus, -- toisti Gust itseksensä joka päivä omantunnonmukaisena ja varovaisena, niinkuin sairas tiputtaa katkeraa lääkettä sokeripalaseen.

Ei koskaan juolahtanut tyttöjen mieliinkään vaatia Gustia tulemaan illalla salonkiin tai muutenkaan antautumaan sukupuolisuhteisiin heidän kanssaan; ei koskaan seurustellessaan kevytmielisinten ja paheisiin vaipuneimpien kanssa kukaan lähestynyt Gustia loukkaavalla irstailulla, eikä röyhkeällä häikäilemättömyydellä.

Milada sanoi Gustille kerran suoraan, että hänelle olisi vastenmielistä nähdä Gustin tapaavan täällä Hornerin. Itse asiassa hän oli salannut tohtorin Punatalossa käynnit kokonaan Hornerilta. Milada selitti tekonsa siten itsekseen, että Gustin kiintymys taloon ei kohdistunut erityisesti häneen ja että Horner epäilemättä käsittäisi Gustin harrastukset väärin. Oi, voi. Näinä kaikiksi ajoiksi rusoisen valon kirkastamina onnen päivinä, -- mietti Milada liian usein, -- onko tämä "oikein vaiko väärin", harkitsi ja sovitteli tavalla, jota ei olisi uskonut tuosta selväpiirteisestä, järkevästä olennosta.

Gust vastasi Miladan esitykseen: -- Olisiko kohtaamiseni Hornerin kanssa yleiseen vastenmielinen tapaus? -- Toivoakseni se olisi vaan Hornerille. Hän pelkää julmasti vahvoja lihaksia. Ettekö te sitä tiedä. Se seikka on maan kuulu. -- Lausukaa vain Joszin nimi en passant (ohimennen).

-- Niin hullu en toki ole, -- vastasi Milada hymyillen. -- Mutta sisimmässään hän iloitsi tämän salaisuuden kuultuaan.

Kuin usein ennen, oli Horner taas alituisessa levottomassa ja selittämättömän oikullisessa mielentilassa, jolloin hänelle ei uskaltanut esittää mitään uutta ja odottamatonta. Miladan mielestä oli huvittavaa säilyttää mielessään kaikki ne ihmeelliset seikat, joita hän nyt oppi tuntemaan, joita hän hautoi sielussaan ja toivoi, sen sijasta, että olisi esittänyt ne tuolle aina rähisevälle miehelle kylmin sanoin ja lausein, jotka ehk'eivät olisi ajatuksia tyhjentäneet. --

Silloin nousi hirmumyrsky tässä luonnon hiljaisuudessa. Äkkiä sairastui muuan tyttö, joka kauan oli Gustille näytellyt kipeän ja pahoinvoivan osaa.

Se tyttö oli Putzi Bleier, joka sai kovan kuumeen, jota Putzin oma luonteen iloisuus, eivät Gustin säätämät "inpackningit" eivätkä Millerin raivonpuuskat saaneet poistumaan. Miller sanoi saaneensa jo viikkoja sitten kyllin "tohtoroimisesta" talossa.

-- Putzi on yleensä veretön, heikko -- kehnosti ravittu, -- sanoi Gust neljäntenä päivänä, -- en näe erityistä tautia, -- antakaa hänelle paljon maitoa, -- ja jos kuume vähenee, niin antakaa paistettua lihaa ja mietoa punaviiniä. -- Hän ei mitenkään saa nousta vuoteeltaan.

Tämän Gust sanoi neiti Millerille itselle, joka hymyili kovin ystävällisenä hänelle.

Mutta tuskin Gust oli päässyt talon näkyvistä, ennenkuin Miller ryntäsi raivopäänä Putzin huoneeseen haukkuen häntä aasiksi, raadoksi, juonittelijaksi... Ja jos hänellä oli vielä aikomus pelata sairaan osaa, niin menköön kunnan sairaalaan... Miller oli saanut kyllin tohtoroimisesta... Jos tohtori vielä kerran pistää nenänsä taloon, niin kadulta itsensä jälleen löytää... Jos joku sairastuu, niin kutsutaan Lamberg ja Miller maksaa! Hänestä näyttää, kuin tuo miesriiviö ylioppilaaksi toisi mukanaan tauteja taloon... Kokeilee ihmisillä kuin nautakarjalla... Heti paikalla kutsutaan Lamberg taloon... Niin... Sitten saa kyllä asian oikean ladun...

Putzi itki ja valitti, -- nousi kuumeisena vuoteeltaan ja kompuroi saliin... Neiti Miller sai nähdä, että hän ei oikeastaan ollut sairas... Miksi kutsuttiin tohtori Lamberg?

Milada lähetti hänet tietysti takaisin vuoteelle kuunnellen olkaa nostaen hallitsijattarensa haukkumisia ja pistopuheita.

Seuraavana päivänä tuli tohtori Lamberg taloon. Hän näki heti, että Putzilla oli lavantauti, sadatteli, että hänet niin myöhään haettiin sairaan luo, määräsi Putzin heti kunnansairaalaan ja että hänen huoneensa ja tavaransa piti sauhuttaa.

-- Noh niin, -- tämä on kaunis juttu, -- noh, nyt sen tietää, mistä se on alkunsa saanut -- sanoi Miller sapekkaana ja purevan syyttävänä.

Miladan täytyi juosta sairaalan vastaanottokansliaan, eikä hänellä ollut aikaa avustaa mielipuolena itseään puolustelevaa Fannia, jota Millerin käskystä tohtori Lamberg syynäsi. --

Lamberg sanoi tuntevansa Fannin jo Goldscheiderin ajoilta saakka,... silloin hän jo epäili häntä... Nyt olisi toki paras... että tuo "pieni vaarallinen otus", -- Lamberg kutitti Fannia kaulasta, -- "toimitettaisiin talosta." Keuhkotautibasillit eivät ole hauskoja asukkaita pitää huoneissaan. --

Tuskin oli Lamberg hävinnyt talon ovesta, kun Miller rupesi raivoomaan. -- Noh nyt kannattaisi suudella rakkaan herra Gustin käsiä! -- sanoi hän Fannille, joka ihan höperönä istua tuijotti puolialastomana. -- Toinen sai lavantaudin, toinen keuhkotaudin häneltä. -- Kyllä se oli senkin tohtori! -- Tuli suoraan leikkaushuoneesta; ja maleksi sitten täällä... Hän siitä nyt sai vahingon kärsiä, mutta sen hän mielellään kesti, kunhan vaan hän itse ja muut tästä lähtien säästyisivät herran tohtoroimiselta...

Fanni kuuli vain yhden ajatuksen... Hänen täytyi lähteä talosta. Tänne hän oli jo kotiutunut, täällä olivat ihmiset toki ystävällisiä, täällä hän oli "pikku Fanchon."

Hän nojasi päänsä käsiinsä... Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä, ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.

-- Onko minun laitani siis niin toivoton, -- kysyi hän sormiensa lomista.

-- Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä saastuttanut. --

-- Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, -- sanoi Fanni äkkiä pudottaen kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.

Miller tuli levottomaksi. -- Kuolla, -- sanoi hän lopulta. -- Eihän heti kuole, -- tyhmää lorua. -- -- Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on "toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. -- Minä vaan en saanut penniäkään, -- lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.

Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, -- vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. -- Huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus.

-- Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan, -- sanoi Miller. -- Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa viikon perästä ympäri taloa. --

Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että Fanninkin täytyy ajaa talosta. -- Zimmermann oli antanut viittauksia, että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä pari kolme. -- Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. --

Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:

-- Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. --

Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:

-- Minä kuolen, -- minun täytyy kuolla, -- Fannin elämä on kuitti. --

-- Nyt hän rukoilee, -- selitti Bine katsoen avaimenreiästä.

-- Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni puoskaroida, -- sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut minuunkin jotain saastaa --.

-- Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? -- kyseli Milada.

-- Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, -- kuule sinä vaan!... huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla... Ja minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo taudit taloon tuonutkin.

Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?... Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut aikaa järjestää ajatuksiansa, -- hillitä sitä kiihoitusta, jonka se hänessä aikaan sai.

-- Parasta oli olla kuulematta.

Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä. Gisi kuiskasi:

-- Milada, minä pelkään kovin! -- Miksi hän teki tuon?! -- --

Miladan sisintä vihlasi tuska, -- Gisi, uskotko sinäkin -- voitko sinäkin puhua tuollaista?

-- Oi, voi, Mila, täytyy uskoa... Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa, ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja ruumiiseen ihan kuin Putzille... Se on totta.

Milada tyrmistyi. -- Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut... Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. -- Tahtoisin tietää, kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? --

-- Noh, tiedätkö, -- hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi kokeilla. --

-- Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän tahtoo vaan auttaa.

-- Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, -- väitti itsepäisenä Gisi.

Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä ääreen... Tämä oli siis hänen työnsä palkka! -- Sen hän sai vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. -- Ja näin he kohtelivat häntä... Nuo naikkoset!... Nuo ajattelemattomat, tyhmät olennot!... Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä auringon valon. -- Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä oli hurjat emätuskat. -- -- Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa Putzin! -- -- Hänhän voisi tälle ihan nauraa... Ei suinkaan hän pane painoa tällaisten ihmisten sanoihin! -- -- Siksi hän oli liian vahva, liian varma, liian ylevä...

Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden katsojaan.

-- Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, -- -- emmekö?

-- Me! -- Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat... Missä, missä hänen ajatuksensa harhailivat! -- Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet haaveksimaan Gustista?

-- Mitä hänessä tapahtui?... Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat kerroin vieras. -- Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. -- Onko siis kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen pyyte?... Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi kuitenkin antautua. Me molemmat... Kasvavalla kiihtymisellä hän huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen oli pakko antautua unelmiinsa.

-- Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, -- sanoi Milada mielikuvituksessaan Gustille. -- Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi, jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. --

-- Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin, jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? -- Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen, silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana rapparille...

-- Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, -- selitti Fanni äidilleen.

Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.

-- Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena ollessani, -- lisäsi äiti kateellisena.

Ulko-oven kello kilahti. -- Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti! -- Hän oli siis talon edustalla... Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen... Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.

-- Aatelkaa herra tohtori! -- sanoi Milada ilman selitystä. -- Putzilla on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.

-- Siis kuten epäilin, -- vastasi Gusti päätään nyökyttäen.

-- Hän houri koko yön. Miller kutsutti Lambergin, joka käski viedä hänet sairaalaan.

-- Tietysti pois talosta. -- Desinfisioidaanko tuolla ylhäällä?

-- Kyllä, nyökäytti Milada päätään vastaukseksi. -- Mutta aatelkaa, herra tohtori, Fanni raukan täytyy myös lähteä talosta. Hänellä on keuhkotauti, sanoi Lamberg, ja Miller ajaa hänet pois talosta.

-- Vai niin, -- vastasi Gust näkyvästi pahoillaan siitä kömpelöstä hätääntymisestä, joka ilmeni Miladan tiedonannossa.

-- Lamberg on tuntenut Fannin kauan Goldscheiderin ajoilta asti, kiiruhti Milada selittämään.

Gust oli hämillään kiertäen viiksiään.

-- Tahtoisin mielelläni auttaa Fannia, -- sanoi Milada hiljaa ja ujostellen, joutuen myös hieman suunniltaan pois. -- Hänelle on sanottu, miten hänen laitansa on, että hänen täytyy pian kuolla. --

-- Kuka sen on sanonut? -- keskeytti Gust.

-- Tohtori Lamberg ja neiti Miller.

-- Sehän oli ilkeä teko, -- puhkesi Gust sanomaan pahoillaan, purkaen sanoillaan molempien kiihoituksen, -- miten he ovat sen uskaltaneet tehdä! Lääkärimies on voinut olla noin tunteeton! -- Sitä en voi uskoa. --

-- Fanni itkee ja rukoilee huoneessaan. En tiedä, mitä pitää hänelle tehdä.

-- Olihan selvää, että hänellä oli keuhkotauti, ihan sen näki ensi silmäyksellä, mutta että jokin kehtasi sen sanoa hänelle vasten silmiä, heikolle naiselle, sehän on anteeksiantamatonta, -- sanoi Gust kulkien huoneessa edestakaisin. -- -- Noh, miten ne aikovat hänet parantaa?

Milada sanoi:

-- Katsokaa tuonne kujan toiselle puolelle! Siellä maan alla melkein, missä ikkunat ovat kaiket päivät verhotut, asuu muuan rouva Zimmermann. Hän ostaa sellaisia tava... tyttöjä luokseen -- pitää niitä omissa hommissaan tahi myöpi niitä. Ei hänen luonaan ole pahinta asua, vaikka nuo tyttöraukat pitkään vuoteen eivät saa hengittää raitista ilmaa muulloin kuin kerran kuukaudessa ajaen issikalla. Mutta Zimmerman on tekemisissä kaikenlaisten pesien omistajien kanssa, sellaisten pesien, mihin sairaat tytöt, sellaiset kuin Fanni häviävät ijäksi, -- ihmisten tietämättä. -- Sellaisista tahtoisin hänet pelastaa.

Gust kulki herkeämättä edestakaisin lattialla.

-- Sanoa se tyttöraukalle ihan vasten kasvoja! Se on melkein liikaa -- tällaisilta ihmisiltä. Fanni rukka! Onko hän Millerille paljonkin velkaa?...

-- Laskujen mukaan, tiedättekö, on hän Millerille...

Tänä hetkenä häiritsi joku heidän puheensa. Miller lykkäsi laihan ruhonsa varovaisena huoneeseen. Kylmän jäykästi kumartaen tervehti hän "ylioppilaskloppia", joka puolestaan tuskin katsahti häneen.

-- Neiti Milada, -- sanoi Miller arvokkaasti, -- rouva Zimmermann tahtoo saada Fannin laskun jäljennöksen. Sitte pitää Fannin...

Gust asettui, päättäväisenä ja varsin leveäsäärisenä Millerin nenän eteen.

-- Fannin, -- sanoi hän kiihtyen ensi sanalla -- pitää päästä sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! --

-- Kenen kustannuksella, -- saanko luvan kysyä, pisti Miller. -- Se maksaa rahaa, käsitättekö! Minä -- en mitenkään -- pidä häntä talossani.

Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.

-- Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää kadulle. --

-- Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, -- huomautti Milada.

Miller lisäsi: -- Hän on minulle suuren joukon velkaa, -- minä en saata menettää rahojani, -- koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. -- Eikö niin, neiti Milada? -- Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet hänen suhteensa, niin...

Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.

-- Nulikka, -- olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema, mihin hän oli täten joutunut... Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti äkännyt.

-- Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. --

Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa: -- Olkaa levollinen, minä teen sen. --

Miller väänteli itseään epätietoisena ja levottomana. -- Kyllä, mutta tarjous pitää olla luotettava, herra tohtori, jotta saatan siihen suostua. -- Fanni on vielä hyvin haluttu henkilö. Zimmermann on sen myöntänyt. Milada voi sen todistaa, ett'en voi luovuttaa Fannia vähemmällä kuin -- 500 guldenilla...

Koska Gust hätkähtäen vaikeni, kun kuuli tuon suuren raha-erän, jatkoi Miller äreänä:

-- Minä en ole enää nuori, enkä tervekkään, minä olen myös kovin sairas... Milada sanokaa, olenko terve...

-- Neiti on vähän hermostunut, -- sanoi Milada liikahtamatta.

-- Sairas minä olen, perin heikko, -- vaikeroi Miller. -- Hän aavisti hämärästi, että tässä aiottiin häntä vastustaa ja että Goldscheider olisi tässä tapauksessa ajanut Gustin ulos ovesta, jos hän olisi näin kutsumatta sekaantunut hänen liikeasioihinsa. Mutta Millerillä ei ollut siihen kyllin rohkeutta ja tahdonlujuutta.

-- Minä kaipaan kodin rauhaa -- ja hoitoa, -- eikä Fanni. --... Minä menetän rahani, leponi, hermoni. Kuka säälii minua?! --

-- Ottakaa joka aamu, 18-21 asteen kylpyjä ja inpackninkeja, -- määräsi Gust reippaasti...

Miller oikasi käsivartensa. -- Minuun te ette saa kajota! -- kiljui hän ilkeänä paeten ovesta ulos.

Miladan täytyi hymyillä muistellen, kuinka varovaisena neiti Miller pisti joka aamu pitkän nenänsä lämpöiseen saippuaveteen...

-- Kuulkaa, tämä on kamala liike... Tuo ihminen on pähkähullu!

-- Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, -- sanoi Milada kohteliaasti.

-- Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai emmekö? --

Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä... Tuon syvästisulkeutuneen naisen silmiin nousi kyyneleitä.

-- Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? -- jatkoi Gust, -- vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet -- ainakin muutamiksi vuosiksi. --

-- Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, -- sanoi Milada hiljaa kuin uupunut.

-- Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole siis mitään suojaa... Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! --

Joszi oli väärässä, -- Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden raatelemille lasten hartioille.

Milada astui varmana Gustin eteen.

-- Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan kokoon saada, -- en ole ihan köyhä, -- tässä tarvitaan henkilö, joka voi raivata tien, auttaa meitä... Mihin minä vaan käännyn, minä julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. -- Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit kuin muilla ja tulomme, -- muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, -- jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! --

Gust katsahti Miladaan. -- Mikä ihmeellinen olento te olette!... Kohtalotar... sanoitte kerran... kuului Gustin hillitsemätön ääni... Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! -- Selittäkää se minulle! --

Gust tarttui Miladan käsivarteen. -- Värähdys kävi läpi Miladan ruumiin. -- Hän jäykistyi jääden seisomaan.

-- Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta, -- kysyi Gust uudelleen karkeasti.