Part 24

Gust tunsi taas, kuinka hän punastui... Toisen kerran hän punastui samasta asiasta tänään... Heikkoutta! -- Kuule Joszi, miten sinä olet tuohon lopputulokseen johtunut?

-- Noin mailmanrannalla! Tämäkin asia on herättänyt minussa vanhoja muistoja. Minä olen kyllä itsekin rappiolla... Joszi oli hyvin harvapuheinen, kun oli kysymys hänen menneisyydestään. Mutta tässä tunnelmassaan antoi Gust niille kahdenkertaisen merkityksen.

-- Oletko sinä ollut ennen tekemisissä näiden tyttöjen kanssa? kysyi Gust jännitettynä.

-- Heidän? -- Jumala nähköön! -- Mutta olen nähnyt melkein samanlaisen kauniin elämäntarinan. Long long ago! (kauvan aikaa sitten!) siksi, jos tahdot kuulla kertomuksen... Joszi viskasi sikaarin pätkän kadulle. -- Minä olin silloin nuorempi kuin sinä nyt... olin täydellinen ritari moitteeton ja vaeltava rakkausonnen etsijä. Eräänä iltana, niinkuin tänäänkin, pelastin tytön erään sikamaisen miehen käsistä. Se tapahtui kahvilassa. Mies antoi tytölle kymmenen guldenia, -- siksi piti tytön tehdä, -- hyi saakeli, -- katkasi Joszi puheensa... sattui, että minä rakastuin silmittömästi tyttöön. Minä uskoin, piru vieköön, -- että tämä nainen oli koko laajasta mailmasta juuri minun tähteni syntynyt ja kasvanut, enkä minä saisi sitä onnea antaa luisua millään käsistäni. Hän sai minut niin mielettömän vakavaksi, ettei kukaan nainen ole voinut enää sitä tehdä eläissäni. Minä rupesin kärsivälliseksi, hyväksi ja ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi, -- mitä vaan haluat. Joszi sytytti paperossin, jatkaen: -- Paljon rahaa maksoi minulle, poikaparka, eroittaa tyttö imijöistä. Kiitin Jumalaa, kun hän pääsi niistä irti. Kun tyttö astui uuteen huoneeseen, itki hän... Minä en tahtonut hänen kanssaan asua -- sillä, -- elä naura minulle! -- minä aijoin hänet naida. Ja rääkätty, poljettu nainen, ajattelin minä, viihtyy parhain yksinäisyydessä. Minä kuvittelin nimittäin, että kaikki, mikä oli miestä, inhoitti häntä. Ja jos minä en häneen itse koskisi, tulisi hänestä taasen puhdas nainen.

-- Lorun loppu oli se, -- Joszi heitti pois puoleksi poltetun paperossinsa, -- että hän rupesi suhteisiin leipurin kanssa, -- Joszi nielasi jotain ja yski. -- Tämän kertoi postinkuljettaja minulle vihastuneena siitä, kun tyttö ei suostunut hänen kanssaan suhteisiin. -- Tyttö ei kieltänytkään syytöksiä. -- Hän sanoi, ettei hän voinut elää ilman miehiä, -- ja kun, -- minä en tahtonut, -- sanoi hän, -- otti hän leipurinsällin vuoteeseensa. Syntyi vaitiolo, -- Sinun ei tarvitse hakea selitystä eikä puhua mitään. -- Tässä laulussa ei ole mitään loppusointua. Se on jokapäiväinen ruma asia, väritön niinkuin minun koko elämäni on oleva. Se on yksi niitä kertomuksia, jonka jälkeen kuulijakunta katselee mielipahalla ympärilleen kysellen: suokaa anteeksi, onko tämä leikkiä?

-- Sehän oli anteeksiantamattoman hävytöntä. -- räjähti Gust sanomaan.

-- Anteeksiantamattoman hävytöntä? -- Sen sanoin itsekin alussa. Ja tapahtuman herättämä mielenliikutus piti minua kuukausia jännityksessä. Minun vanhalle Aatamilleni oli erittäin hieno kuvailla, että olin saanut kärsiä tavattoman hävytöntä kohtelua, se karkoitti ankarimman tuskan, vaikka se kidutti hermojani ja jäykistytti toimintakykyni. Mutta myöhemmin kuultuani, että toverini, tavalliset poropeukalot, olivat saaneet kokea ihan samaa ja kertoivat sen olutpöydän ääressä (sulkumerkkien sisässä selitettynä, niitten kertomusten sankarit olivat olleet vielä paljon taitavammat kuin minä), silloin vedin paksun viivan yli koko jutun ja yritin unohtaa sen perinjuurin. Silloin hirtin vanhan siveysopin ja rauhoituttuani kuiskin omaan korvaani: Miten sinulla oli oikeus vaatia, vanha ystävä, että tuo olento voisi niin irtaantua entisistä tavoistaan, että häneltä saattoi vaatia, jotta hän rupeaisi elämään sinun tarkkaan viivoitetun sääntösi mukaan. Sinun miehuullinen luomisvoimasi sinut petti. Lapsellesi voit antaa kasvojesi piirteet, mutta toiselle yksilölle et voi pakoittaa sinulle mieluisaa uutta luonnetta. Se oli korkeinta suuruuden hulluutta, uskoa, että saatoit omin röyhkein voimin asettaa naisen piiloon paheilta, joita hän vuosia oli harjoittanut, joilla hän oli myrkytetty kuin alkohoolilla ja vaatia, että tuo nainen hyväksyisi sinun itsekieltäymyksesi kiusottavia kouristuksia. Ja sille kannalle olen jäänyt. Minä en ota mitenkään veljellisesti osaa kohtaloosi. Jonkin syyn seurausten lain johdosta olen tullut muistaneeksi tämän jutun. Siinä kaikki. Hyvää yötä! -- Olet jo kotona.

-- Tule luokseni, Joszi. Juokaamme lasi asian johdosta. Se tekee sinulle hyvää.

-- Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi, virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!

Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.

-- Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat... Minun pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin taa... Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, -- ja huutaisit jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä. Minun on nälkä, että näköä haittaa. -- --

Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi: porttoja, -- ammattikiemailua -- likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi vastenmielisen varottajan pois mielestä.

Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. -- Tässä puhuen, millainen on suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani -- kuten aina, -- vastaa tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa. Ikävystyttävä on! -- Kaikki on niinkuin ennenkin. --

* * * * *

Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää toki luulko, että -- --! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen, hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.

-- Hm, -- hän on toki -- huolimatta suurista ansioistaan hieman liian paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, -- hiukan déraciné (kannaton). --

Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska, mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle... Joszia ei saanut lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.

-- Hm, -- yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, -- hyvä Jumala, -- pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää asioitaan.

Gust otti Joszin hopeakellon lattialta. Se näytti mykkänä ja syyttävänä kolmatta tuntia.

-- Oi, -- sanoi Gust häpeissään.

Hetken kuluttua hän meni kylpemään, ajoi partansa. Ja puhtaalla ihollaan tuntien puhtaitten vaatteiden viileyden synnyttävän hyvinvoinnin, meni hän aamulla kahvilaansa -- Sill'aikaa hänen toverinsa raappi vastenmielisesti räkää kurkustaan, kiertyen nukkumaan nukkumasta päästyään.

Gust ei ollut vielä muistanut Punataloa. Ehkä sen kuva hetkeksi välähti hänen mielessään, mutta periaatteen miehenä lykkäsi hän sen sopivampaan aikaan. Kun hän joi aamu-trabukoansa, rupesi hän laajemmin muistelemaan eilispäivän tapahtumia. Hän seurasi niitä ajallisessa järjestyksessä aivan kuin sivultakatsoja, arvostelija, aivan kylmäjärkisesti.

Ensin hän muisti käyntinsä tyttöpaikassa, sen taloudenhoitajattaren ja hänen suuren rahalaukkunsa, erään tyttöparan onnettomuuden, ensi avunantinsa... Kaikki tuo oli hyvin joka-aikaista. Ehkä Fanchonin tuli kylmä, kun hän peitti itsensä. Toinen tyttö, joka oli valesivistynyt ehkä, tahtoi säästää lääkärinmaksut Lambergilta. Oli käytännön ihminen...

Edelläpuolenpäivän Gust vietti tapansa mukaan sairaalassa, sitten hän söi aamiaisen Joszin seurassa talolla, livisti kumminkin kahvilaseurastaan, sanoi olevan itsellään muita hyvin tärkeitä tehtäviä, -- ammattitöitä -- lisäsi hän, ja painoi puolen tuntia myöhemmin Punatalon oven messinkistä kellonnappia.

Portinvahdinrouva aukasi, sisäkkö ryntäsi paikalle tervehtien kohteliaasti, ja kysyen, tahtooko hän tavata jotain erikoista neitiä.

Gust vastasi karkeasti, että hän tuli katsomaan, miten se neiti jaksaa, jonka hän eilen leikkasi ja sitoi.

Sisäkön kasvot venyivät vakaviksi. Hän sanoi: Odottakaa hetkinen -- ja naputti Millerin huoneen ovelle.

Gust jäi epätietoisena seisomaan kiroten noloa asemaansa, johon oli antautunut. Silloin ovi aukesi ja Miller astui ulos suu messingissä.

Miller oli saanut tietää, että tuo vaaleatukkainen lääketieteen ylioppilas Gust Brenner oli upporikkaan rautakauppiaan Brennerin ainoa poika ja perillinen ja Miller oli sen verran liikenainen, että hän tahtoi mitä lämpöisemmin kannattaa sellaisen miehen lähestymistä Punatalon asukkaita.

-- Oi, herra tohtori, me olemme äärettömän kiitollisia... te olette liian ystävällinen!... Miller painoi nappulaa vetäytyen huoneeseensa. -- Neiti Miladalla on oleva kunnia pitää teille seuraa. --

Gust nousi portaita ylös. Ensi kerroksen portaissa tuli Milada puolitiestä häntä vastaan.

-- Voi, kuinka olette hyvä, -- sanoi Milada hengittäen syvään.

-- Miten hän voi, -- kysyi Gust.

-- Koko yön on hän vaikeroinut, -- vastasi Milada ottaen takin Gustin yltä, -- hänellä on myös kuumetta.

-- Onko Lamberg käynyt täällä, -- kysyi Gust hiukan pahoillaan.

-- Ooh, -- sanoi Milada, -- ei hän niin vaan tule. -- Minä mittasin kuumeen.

-- Tekö? Vai niin. -- Gust hämmästyi, eikä voinut sanoa mitään. -- Myös häntä hämmästytti tänään Miladan ihmeelliset kasvot...

Noitten suurten, harmaitten silmien ohi ei tahtonut voida kulkea käytävässä.

-- Missä hän nyt on, -- kysyi Gust kärsimättömänä.

Milada kulki edellä, aukasi Fanchonin huoneen oven...

Tällä kertaa koetti Gust saavuttaa opettajansa auktoriteetin, hän yritti jäljitellä vanhempien lääkärien liikkeitä, katseita ja häikäilemätöntä hyvänsuopeutta.

Fanni makasi kalpeana ja apeamielisenä vuoteellaan. Paksu vaalea letti oli valunut siististi palmikoituna pääalukselta lattialle.

Vuoteen vieressä istui tyttö, joka teki käsitöitä. Tyttö oli komean ja rohkean näköinen, ja nousi heti poistuakseen! --

-- Jää, -- sanoi Fanni itkevällä äänellä.

-- Minä palaan pian.

-- Hän tekee minulle pahaa.

Bine silitti hyväillen kättä, joka häntä pidätti...

-- Minä menen, herra on hyvä sinulle, -- ja tyttö kumarsi kömpelösti.

Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen ärtyisyyden. -- Miten voitte, -- kysyi hän ystävällisesti.

-- En niin hyvin kuin te.

Gust nauroi: -- Mitä te minusta tiedätte? -- Siis! -- Hän nosti käsivarren. -- Kaikkialla puhkee paahkoja, -- mutta ne eivät ole enää niin pahoja. -- Ne me tukahutamme jo alussa. -- Hänellä ei ole enää kuumetta, -- kuulkaa, herra professori.

-- Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, -- väitti Milada.

Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen uudelleen... Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.

-- Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, -- minä olen pian liikaa.

-- Ette suinkaan, -- huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin, jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.

-- Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät olisi huomanneet häntä kyllin, -- miten pitää nukkua? -- Tuota -- ja tuota -- joka paikkaa pakottaa... Ja syhyy niin kovin.

-- Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, -- sanoi Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?

-- Rikotaan vähän pintaa... sanoi Milada.

-- Kas vaan ajatteli Gust, -- hän on kai ollut sairashoitajatar ja muistaa vähän entisestään, mutta älykäs hän on kaikissa tapauksissa. --

Ja Gust tunsi, kuin olisi kiusottava paino pudonnut hänestä tämän havainnon jälkeen.

-- Voiko kirjoittaa reseptin täällä?

-- Teidän täytyy tulla minun huoneeseeni.

-- Tulkaa vielä takaisin tänne tänään, rakkaani, -- rukoili Fanni. -- Mitä saan syödä? Milada ei anna minulle kerrassaan mitään.

-- Se on oikein. Te saatte syödä vaan soppaa, maitoa, valkoista lihaa, ei mitään ryyditettyä -- eikä väkijuomia.

-- Ennen olen syömättä.

-- Niin, Fanni, nyt et saa enää kerjätä konjakkia.

-- Onko sekin väkijuomaa?

Gust meni kiireesti käytävään. Milada tuli perästä kasvot kouristuksen tapaisesti hillityt. Sitten he antoivat tunteilleen vallan. Milada laski kätensä helmaansa taivuttaen yläruumiinsa eteenpäin ja nauroi. Gust laski kätensä selän taa nojautuen seinään yhtyen nuorekkaan Miladan iloon.

-- Mitä se on? -- huusi Fanni loukkaantuneena. Milada veti Gustia hihasta, johtaen hänet loitommalle ja sanoi. -- Minä selitän hänelle asian.

-- Ei se ole tarpeellista, -- vastasi Gust seuraten Miladaa hänen huoneeseensa.

Huoneessa oli pieni pöytä asetettu ikkunoitten väliin kirjoituspöydäksi. Huoneessa ei ollut nimeksikään sitä väkevää, kuvaamatonta hajua, joka vallitsi Fannin huoneessa ja joka oli Gustia hiukan liikaa vaivannut. Ikkuna oli auki, ja raaka, kostea ilma virtasi huoneeseen. Huone oli jokapäiväisen käytännöllisesti järjestetty kuin ylioppilaskamari. Siitä puuttui vaan se epäjärjestys, joka vallitsi ylioppilaan huoneessa, missä oli viskattu sinne tänne alusvaatteita, kirjoja ja tupakkavehkeitä. Täällä vallitsi ankara järjestys.

Milada antoi Gustille mustetta ja kynän aukasten paperilaukun. Hän korjasi omat paperinsa nopeasti pois ja Gust istui pöydän ääreen. --

-- Tätä kirjoituspöytää näytään käytettävän, -- ajatteli Gust kirjoittaessaan. -- Siis pitää kolme kertaa päivässä pestä syhyvät paikat haalealla vedellä ja ripottaa niihin jauhoa. -- Paahkat voi voidella laastarilla; kyllä ne vielä uudistuvat, mutta ne ovat vähemmän vaaralliset.

Gust puhui kääntyen taaksepäin. Hänen silmänsä sattuivat silloin huoneen kirjavarastoon, joka oli piirongilla. Niitten kultakirjaimiset selät saivat hänet pahemmin ymmälle, kuin lukuisat maalipöntöt Fannin huoneessa. Hän luki kirjojen nimet: Marxin Kapitaali... Yksityinen ja hänen omaisuutensa, -- Parerga ja paralipomena, -- Voima ja aines, -- Bebel, -- Fournier -- häntä pyörrytti. Hänen päässään pyöri ajatuksia, jotka pakottivat aivoissa. Mikä oli tämä nainen ja miten hän oli tällaisessa paikassa? Oliko tämä uusi, harvinainen keino vietellä miehiä? Hän nousi äkkiä seisomaan. Silloin hänet kohtasi surullinen katse, joka oli vakava, ymmärtävä, -- arvoituksen kaltainen Gustille.

Milada oli puoleksi auaissut huulensa, mutta hän vaikeni... hän painoi lisäksi päänsä alas, niin että Gust näki paksut ruskeanpunervat palmikot, jotka kiertyivät pään ympäri.

Gust haki sanaa, jolla olisi voinut sovitella lyhyen, selittävän lauseen...

Milada kohotti päänsä ja sanoi hitaasti, vaatimattomana, sanojaan punniten.

-- Te olette kovin hyvä.

-- Hyvä mies, tahi toisin sanoin, tyhmä, -- ärähti Gust karkeasti harmitellen, että oli joutunut näin likeisistä asioista keskustelemaan.

-- Oletteko ollut sairaanhoitajatar? -- sanoi hän heti sen jälkeen.

-- En ole koskaan sitä ollut.

-- Oletteko käynyt ylioppilaskamareissa?

-- En ole asunut tätä katua loitommalla, -- sanoi Milada, -- olen syntynyt täällä, -- en tunne paljoa muuta maailmaa.

-- Miten tämä on selitettävissä, -- sanoi Gust lyötynä, katse harhaillen kirjojen yli.

-- Minulla on ollut muutamia vuosia ystävä, -- ihmeellinen opettaja, joka on lämpimästi minua holhonnut. -- Minä, -- Milada sivalsi otsaansa ja puhui hyvin nopeaan seuraavan, -- olin jo kovin rappiolla. Olin menettänyt kaiken itsekunnioitukseni, -- kun Horner tuli. -- Tunnetteko apu-opettaja Hornerin?

Vastaamatta kysymykseen räjähti Gust sanomaan: -- Miten teidänkaltaisenne nainen voi elää tällaisessa talossa? Miten voi ihminen, jolla on ollut älyä oppia tuo kaikki, kestää tässä ympäristössä!

-- Minua tarvitaan, vastasi Milada hiljaa.

-- Oletteko osakas?

-- En.

-- Onko teidän pakko, -- Gust yski, -- tarkoitan, täytyykö teidän täyttää tämän talon tehtäviä, -- tarkoitan sellaisia. --

-- Ei enää.

Äkillinen raivo valtasi Gustin. -- Se on häpeällistä, -- mutisi hän itsekseen, --... Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! -- Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.

-- Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.

Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.

-- Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän karkeasti.

Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran, ennenkuin katosi ainiaaksi.

-- Saako Fanni nousta vuoteeltaan, -- kysyi Milada äkkiä tietämättä, mitä kysyisi.

Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.

-- Te olette tarkka liikkeen harjoittaja, -- sanoi hän.

-- Onko teillä mitään liikettä vastaan? -- antoi hän takaisin.

-- Minä halveksin sitä, että kokoatte kultaa noitten kurjien olentojen kustannuksella.

-- Tiedättekö, että useat noista olennoista, esimerkiksi Fanni, olivat niin tyystin huonon ravinnon kuihduttamia, että heidän oli pakko ryhtyä tähän ammattiin. He olisivat muuten täydelleen sortuneet. Tämä talo antaa heille toki välttämättömimmät elintarpeet.

-- Ja he eivät täällä sitten sorru -- Fanni myös, -- Gust jäljitteli Miladan puhetapaa.

-- Olette oikeassa, -- myönsi Milada kovin vakavana, -- heidän täytyy sortua kaikissa tapauksissa.

-- Minun mielestäni on sangen surullinen liike se, joka heitä auttaa sortumisessansa.

-- Te syytätte liikettä siitä, -- vastasi Milada lyötynä pudistaen päätään. -- Liike on vaan järjestynyt taloudellinen ilmiö, joka on syntynyt siksi, että sen tarve on laajalle ja voimakkaana levinnyt, esiintyen kaikilla kaduilla.

-- Elämä vaatii uhreja. Mutta tässä on kysymys yksilön kunniantunteesta, -- sanoi Gust rikkiviisaana vetäen päällystakin yllensä.

-- Vahinko vaan, että nälkä ja epätoivo on usein voimakkaampi kuin kunniantunto, vastasi Milada puoliääneen.

-- Nälkä ja epätoivo! -- Ijankaikkinen vanha laulu, jota vedetään joka tapauksessa! -- Miks'eivät nämät kylläiset heitä pois kahleitaan? -- Gust teki tyttöjä osoittavan liikkeen. -- Nuo monet, kaikki, -- -- tekin!

-- Muutamat ihmiset ovat tuomitut kantamaan kahleita.

-- Niin, koska ne ovat hopeasta, -- nauroi Gust astuen portaita alas...

Koko päivän kesti tätä samaa tunnelmaa Gustissa; häntä repivät mitä ristiriitaisimmat mietteet. Yön tullessa ja laskeuduttuaan levolle, kokoontui hänessä kaikki, joka häntä kiihoitti ja se kiertyi hyvästi erään salaperäisen, hengitystä tyristyttävän odotuksen keskustaan, joka teki joka lähentelevän harkinnan ja mielenlujuuden tyhjäksi, sulautuen rohkeisiin unelmiin.

Viimeinen ajatus, joka jäi nukkuessa hänen mieleensä, oli tämä:

-- Huomenna näen hänet jälleen!

* * * * *

Seuraavana aikana tuli nuori lääketieteen ylioppilas joka päivä Punataloon. Fanchonin haava parani häiriöttä, ja Gust hoiti häntä vielä sittenkin, kun hän aikoja sitten jo esiintyi salissa. Fanni meni vuoteeseensa juuri vähää ennen, kuin "tohtori" -- siksi Gust kutsuttiin lyhyesti talossa -- tuli. Hän vikisi ja ähkyi vähän, antoi mitata kuumeensa, määrätä ruokalajeja, vähän itseään sääliä, vähän lohduttaa ja hyvitellä.

Se vieroittava tunne, joka alussa oli syntynyt Gustiin tässä ympäristössä, hävisi, sittekun hän oli saanut katsastaa talon asujainten jokapäiväiseen elämään. Hän hylkäsi siksi sen ivallisuuden ja ylimielisyyden, jolla hän panssaroi joka ilmestyvän epävarmuuden ja hämillejoutumisen tunteen itsessään. Hän esiintyi jo päättävänä ja vapaana, ja hänen todellinen rakastettava luonteensa pääsi hänessä voitolle.

Gustin lapsuus oli ollut kovin yksinäinen. Häntä vieroittivat ihmisistä naisten oikut ja kaikenlaiset vihollismieliset vaikutukset. Ylioppilaana häntä hallitsivat vanhemmat toverit; etenkin Joszin ylimielinen maailmantuntemus ja Seidnerin juutalainen väittelytaito, joten hän, äitinsä hemmoittelema poika, aseetonna ja avuttomana aina näitten seurassa joutui alakynteen.

Kuitenkin oli hänessäkin taistelu-intoisia ja itsenäisiä haluja, jotka vaan vuottivat tilaisuutta päästäkseen irralleen hallitsemaan asemaa.

Täällä Punatalossa oli hänellä siihen tilaisuutta. Riittäisi hyvinkin käyttää tutkintoväliaikansa näitten tyttöjen tutkimiseen ja lääkitsemiseen.

Gust antoi varovaisesti lääkemääräyksiä, antoi vaan heidän käyttää sellaisia pulvereita ja salvoja, joita sivistyneet maallikotkin tuntevat ja vaaratta käyttävät ilman lääkärin neuvoa. Mutta ei voinut kieltää, että hän Milleristä portinvahdin rouvaan asti oli tehnyt auktoriteetin vaikutuksen tässä talossa. Se kutitti hänen itserakkauttaan ja tyydytti hänen sisäistä suuruuden haluansa, josta ei puuttunut vakava taipumus auttaa siellä, missä apua kaivattiin. Hän sanoi itsekseen, että hänen Punatalo-käynnillään oli vakava ja syvä syy. -- Se aate häntä elähytti, että hän, ylhäisön jälkeläinen, oli kohtalon määräämänä tullut näitten rappiolle joutuneitten ja lain suojaa vailla olevien auttajaksi niin ihmisenä kuin lääkärinä.

Koska kristinuskon lähetyssaarnaajat, ajatteli Gust itsekseen, -- lähtevät mustimpaan Afrikaan, antautuen varmaan vaaraan tietämättä, menestyvätkö ja sen ottavat tehtäväksi vaan tehdäkseen parista neekerisielusta katoolilaisia, -- miks'ei jokin ylioppilas uskaltaisi tunkeutua porvarillisen yhteiskunnan turvista ammattihaureuden erämaahan ja korpeen?!

Hän kulki siksi joka päivä kasvanein itsetuntoin hyvin laitettua, mukavaa kärsimyksen tietä kertomatta siitä kuitenkaan rahtuakaan ystävilleen.

Hänen sankarimoinen, päättävä luonteensa ei pitkiin aikoihin olisi jaksanut vielä kestää Joszin pitkäveteistä "Kas vaan" lausetta tahi Seidnerin purevaa ivahyökkäystä.

Tuskin hän oli astunut Punatalon ovesta sisään, ennenkuin kaikki, jotka vaan eivät nukkuneet, jättivät huoneensa kiirehtien häntä vastaan. -- Häneltä kysyttiin yhtä ja toista, toivottiin apua, pyydettiin lohtua, neuvoja, lääkettä, parempaa ruokaa, tahi ennen kaikkea, että Miller-eukko kustantaisi heille viiniä, -- ainakin kerran päivässä. -- Gustin käynnit saivat vaihtelua Punatalon muuten yksitoikkoiseen elämään.

Huomaamatta itsekkään oli Gust muuttunut tyttöjen läheiseksi ystäväksi. Hän kertoi heille sairaalajuttuja, ylioppilasvitsejä, matkakaskuja. Hän tunsi kaikki uutuudet siinä korttelikunnassa, missä Punatalo ja sotilassairaala sijaitsivat ja jutteli niistä viattomalla tavalla. Tytöt ottivat kiitollisina ja halukkaina joka huvituksen vastaan, arvostelivat joka yksityisseikan joka taholta, toistivat vanhoja juttuja, joita hän kertoi, kuin olisivat ne olleet uusia, jännittäviä ja hauskoja.

Gust toi elämänhengähdyksen taloon. Oli aivan ihmeellistä, miten paljon saattoi herättää vähitellen eloon ahdistetun ja murjotun naisellisuuden alta vekkulimaisuutta, iloa ja kompasanojen latelemistaitoa. -- Tytöt eivät ollenkaan olleet röyhkeitä ja irstaita. -- He keksivät mitä viattomimpia lapsenleikkejä, mitä veitikkamaisimpia temppuja nauraen katketakseen, kun saivat Gustinkin yhtymään tähän koulutyttöylenpalttisuuteen.

Gust tunsi Goethen runoja liian vähän muistaakseen tähän tilaisuuteen sopivan runosäkeen, jonka olisi voinut sata kertaa todeksi vannoa.

-- Porton ensi viettelykset muuttuvatkin puhtaiksi. --