Part 23

Honka oli ollut saunottajana Marienbadissa. -- Ja jouduttuaan pieneen kinaan johtokunnan kanssa, pääsi hän asumaan erään ihmisystävällisen tädin luo, joka oli eräs paksu rouva Breslauer. Tämä rouva esitti Honkan kahden veljensä tyttären seurassa kansainvälisen kylpypaikan huvittelevalle seurapiirille. Kesän loputtua hän kuletettiin Aussigin kautta pääkaupunkiin. -- Madre mia (äitikulta) Tyrolissa iloitsi, että hänen tyttärensä, jolla oli unkarilainen nimi, ainoa muisto isältä, eli niin hyvästi "Mondo frettossa" (tässä kolkossa mailmassa) ja kirjoitti hänelle, että hän joka päivä rukoili laupiasta jumal'äitiä, jotta hänen tyttärellensä kävisi paremmin kuin hänen äidilleen Giusta Arrigazzi raukalle.

Vähempää huomiota herätti toisen tytön tulo. Karia Neuern kyllä oli verevä vaaleatukkainen tyttölapsi, mutta nyt olivat hänen kasvonsa kalpeat ja pelästyneen näköiset ja hänen peloittavasti tulehtuneet silmänsä eivät kestäneet auringon valoa.

Miller oli nähnyt, että lääkärit olivat huolimattomia tarkastaissaan. Hän oli kokenut ja pelkäsi siksi.

-- Ei tarvitse pelätä, sanoi Milada. Pragin Neuberger on kyllä tarkka. --

Pian selvisikin, että tulehdus oli aivan vaaratonta laatua. Tytön täytyi ensin voittaa ujoustaipumuksensa tässä ympäristössä, sillä hän oli, niinkuin Neuberger kirjoitti, "kovin siivo tyttö, joka tähän asti oli ollut vain tarjoilijattarena."

Yksityisasioittensa suhteen tyttö vaikeni sanoen olevansa yksin mailmassa, ja että hän ei sitä vaikeroinut.

Joka hetki kilahti tänä iltana Punatalon ovikello. Fanchon ei jaksanut enää pysyä vuoteellaan. Uteliaana hän kurkisti käytävään, kyyristyi ikkunalaudalle, yrittäen saada nähdä vähän "lämmintä aurinkoa." Hän paleli sääret paljaina kärsien tuskia, joita hän koetti salata.

-- Neiti Honka, olkaa hyvä ja tulkaa saliin, -- huusi Miller kimakalla äänellä.

-- Katsokaa, aina hänestä tapellaan, -- huomautti Fanchon surullisena.

-- Neiti Bine, olkaa hyvä ja tulkaa saliin! --

-- Sussiunatkoon, salissa kelpaavat kaikki tänään, huudahti Fanchon pelästyneenä katsahtaen itseensä.

-- On lauantai, selitti Bine filosofisella tyyneydellä pannen työnsä kasaan.

Silloin Fannikin kiihtyneenä puki yllensä punasesta silkistä tehdyn iltapukunsa. Kuulkaa! Jo soitetaan! Näin varhain! Liike edistyi vähitellen. Birknerin villitys oli taas herättänyt muiston Punatalosta mailmanmiesten piirissä.

Miladaa tervehdittiin mielellään liikkeen taloudenhoitajattarena.

-- Hän on Goldscheiderin kouluttama, -- sanottiin suosiollisesti.

Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. -- Hänellä oli kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.

Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän ei teeskennellyt vakituisille vieraille.

Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.

-- Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, -- sanoi Milada neideille, -- sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä joskus rukkaset! -- Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he tulevatkin tänne. -- Ja jos ette halua miehiä, -- tahi ette ole sillä tuulella, -- niin lapset, -- jääkää huoneisiinne! -- Ei teidän ole aina pakko elämöidä.

Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden muodossa.

Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan, johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.

Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.

Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.

Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.

Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa naisellisuudessaan.

Arrigazzi jutteli ylhäisen näköisen herran kanssa, jolla oli hieman harmahtava suippoparta ja joka kuunteli Arrigazzin pakinaa niin kohteliaana ja innostuneena, kuin olisi hän istunut mailmannaisen vastaanottohuoneessa. Heidän pöydällään oli samppanjapulloja. -- Mutta kumpikaan ei ollut vielä tahtonut niihin kajota. Ikkunannurkassa puoleksi peittyneenä kukkiin ja kasveihin antoi Gisi erään varakkaan ja kuuluisan matkustavaisen, joka alituiseen pisti kätensä housuntaskuun kilistellen kultarahojaan, lohduttaa itseään sen johdosta, että hänen Bertlinsä oli äkkiä lähtenyt matkoille. Paksu pohatta ei Gisiä suurestikaan miellyttänyt; Gisin kauniisti kammattu pää kääntyi usein sisäänkäytävää päin udellen, eikö tulisi uusia vieraita, jotka vapauttaisivat hänet tästä epämukavasta herrasmiehestä.

Tuskin oli Fanchon astunut saliin, kun Gisi hyppäsi pystyyn vetäen Fannin vieraansa luo sanoen: -- Katsokaa, tässä on meidän pikku Fannimme. -- Ja samassa hän hävisi.

Erään kolmannen pöydän luona istui kaksi nuorta miestä jutellen innokkaasti ja juoden mustaa kahvia poltellen paperosseja; Gisi seisahtui niiden pöydän ääreen, silittäen hyväillen vanhemman ruskeakutrisen älykästä otsaa. -- Jää tänään tänne, -- sanoi Gisi hellästi.

-- Ei, Mizzilikkaseni, me olemme jo kerran pettyneet. --

-- Minä olen Gisi, -- vastasi Gisi pahastuneena ja heitellen päätään.

Miehet nauroivat. -- Oletko sinä sen kummempi kuin Mizzi, että kannattaa sinuun tutustua ja erityisesti mainita sinun nimeäsi poikkeuksena yleisestä naissakista!?

-- Minä voisin olla uskollinen, -- vastasi Gisi merkitsevällä äänenpainolla.

-- Siitä saat huonon palkan, -- pisti toinen miehistä.

-- Jos rakastan jotain miestä, ei hänen tarvitse maksaa minulle, -- mutta te, te, -- Gisi mittaili äskeistä puhujaa salamoivalla katseella, -- te ette kuulu niihin.

Tumma nuori mies siristi vahvoilla rilleillä varustetut silmänsä.

-- Miksi en kuuluisi niihin, -- kysyi hän.

-- Te olette minusta liian nahjusmainen, -- sanoi Gisi mennen pois.

-- Hyvää, likkaseni! -- Mitä sanot siitä ennustuksesta?!

-- Naisten tapa puhua! -- Ehkä hän tarkoittikin minua, kun hän hyväili sinua. -- Musta mies nauroi lähtien Gisin jälkeen.

Ovessa hän tapasi lääketieteen ylioppilaan Gust. Brennerin, joka tarttui hänen olkapäihinsä ja kierrähti hänet ympäri.

-- Ei saa Seidner liioitella! -- sanoi hän iloisesti.

-- Viisaustieteilijämme, -- huusi hänelle ruskeakutrinen, -- katsokaa hän seisoo kuin luentosalin ovella -- kuin olisivat hänen ainoat elävät ja viehättävät lemmittynsä -- fysiikka ja matematiikka, -- Gustel kulta! --

Seidner istahti kohottaen olkapäitään. -- Pitää osata mukautua asianhaarojen mukaan, -- huomautti hän kuivasti.

-- Mailmanmiehinä, ystävä Gust, olemme esiintyneet kömpelösti: Olemme erehtyneet. Birkner ei ole enää täällä. Mitä tarkoittaa arvoisa kohtalon impi? Minä puolestani sanon, että kahvi on hyvä, tuo tyttö ei ole hassuimpia ja viisaustieteilijämme on täydessä sähkössään.

Gisi oli ovella; vaalean tukkansa hän oli palmikoinut, pukeuduttuaan heleän siniseen suoraan pukuun. Hän keikaili pöydän ääressä oleville.

-- Noh, Seidner, yhdistä langat!

-- Mutta minä haluankin lyhytyhdistystä, pitää ehtiä tänään vielä muuanne.

-- Luvallanne, se on oikeutemme luomakunnan herroina, -- jatkoi toinen.

Musta mies hyppäsi innostuneena pystyyn... Kuului Gisin heleä nauru.

-- Miten minä asian tunnen ja miehen, Gust, -- nauroi Joszi, -- saamme nyt järjestää iltamme kaksin.

-- Haluatteko tekin kahvia, -- kysyi Milada Brenneriltä korjaten edellisten tyhjät kupit.

-- Jos teillä on olutta, niin olkaa hyvä ja tuokaa.

Milada nyökäytti päätään. -- Pullon Pilsnerin oluttako?

-- Panitko huomiota hänen silmiinsä?

-- Hän on yleensä komea, -- intoili Gust, joka tirkisti Arrigazziin.

-- Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.

-- Tuota -- eihän hän ole enää nuorikaan.

-- Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, -- ne kuuluvat Egyptin taivaan alle, -- uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. --

-- Se vielä puuttuisi! -- Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta virallisesti hymyillen. -- Minä en pidä hänen katseestaan -- vastasi hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.

Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla lirutuksilla huilua.

-- Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, -- sanoi Joszi.

-- Miksi hän siis on täällä?

-- Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon päiväsoitolla.

Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen, käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.

-- Nuo ovat salonkisakkipoikia, -- sanoi Joszi pahoillaan, -- niiden tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa huoneessa. --

Gust joi oluensa koettaen tyynenä seurata menoa ympärillään näyttäen halveksivalta, seikka, joka heti ilmaisi, että hän oli ensikertalainen tällaisessa paikassa. Joszi viskeli ympärilleen puoliääneen kirouksia ja sadatteluja, lasketellen välillä ivasanoja ympäristöstään sekä antaen kokonaisen tulvan komppalauseita sadella poikaviikareille, jotka alkoivat runsaasti hullutella ja sikamaisen raa'alla tavalla metelöidä ja irstailla tyttöjen kanssa. Eritoten oli yksi heistä sangen arveluttava; poika oli vaalea ja solakka, silmät kiiluen alkohoolista, suunpielet vavisten ärtyneinä. Tilatessaan viskasi hän heti rahat pöydälle. Huonosti kasvatetun poikanulikan tavoin hän ärisi ja polki jalkoja, kun Puzzi, jonka rinnoille hän oli laskenut päänsä, tahtoi vapautua hänestä.

-- Antakaa minun asettaa kiiltokenkäjalkani jonnekkin. Lattia on rapakoinen, -- huusi hän. -- Eikö minulla ole kauniit kiiltonahkakengät?! -- Hän nosti jalkansa ilmaan keikaillen kapeilla jaloillaan. --

Rampa-Anna levitti käsivartensa. -- Tähän sopii kai panna. --

-- Saakeli soikoon! Sinun rinnoillesi panenkin jalkani. -- Minä maksan siitä, flikka!

-- Mutta minun pukuni on puhtaampi kuin sinun jalkasi -- ja kangas on hienompaa kuin nahka. -- Rampa-Anna silitti keltaista silkkipukuaan.

Bine sitävastoin sitoi pyyhinliinan kaulaansa ottaen vakavana pojan jalat käsiinsä...

-- Sinusta en huoli, -- kiljui poika, -- senkin tolvana! Asetat ihanat kenkäni pyyhinliinalle! Tulkaa tänne, likat, minä maksan. Enkä pidä tuosta böhmiläisestä vuoritissuineen. Niillä voisi jalkojani ruveta pyörryttämään...

Taasen Gisi lähestyi pöytää, missä nuo ensin mainitut ylioppilaat istuivat. Hänen hiuksensa olivat avatut. Päässä hänellä oli seppele.

-- Onko teillä kuokka talossa, -- kysyi Joszi kylmän pisteliäästi vilahtaen kuvaavalla kasvon ilmeellä vastapäätä elämöivälle joukkiolle.

-- Miks'et sinä tullut mieluummin, -- sanoi Gisi kumartuen Joszin puoleen. -- Ehkä sinulla on lemmitty? Onkohan? -- Gisi osotti Joszin sormessa olevaa sormusta, missä oli sydämenmuotoinen punanen kivi.

-- Hm! -- Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään... Heitä tuon poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun kauniista silmistäsi...

-- Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein liikuttavan.

-- Onko tuo neiti Miller?

-- Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.

-- Onko se hänen nimensä? -- Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: -- revityn purppuravaatteen, näen valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. -- Kuulehan, Gust!...

Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.

-- Hän on porsas, -- sanoi Gust, -- mutta kyllä hänessä on humoria...

Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä. Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu, poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.

-- Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden välkkeessä, -- lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen jalkojaan.

-- Oikea ryönä!

-- Tanssi, tanssi vanhalle isällesi iloksi! Minä maksan kaikki. Minä olen Herodes. Minä olen ollut suhteissa kanssasi!

-- Hän on sikahumalassa, -- huusi Joszi.

-- Hiljaa, Johannes-Kastaja, -- rääkkyi Menzel Joszille.

Pojat hirnuivat ilosta. -- Menzel, tänään olet ansainnut selkäsaunan.

Menzel heitti päänsä Puzzin rinnoille ja jalkansa Fanchonin olkapäille.

-- Laskuni! Minä menen.

-- Hyvästi Johannes! Sitten sinulta leikataan pää poikki.

-- Katso hän menee myös, -- sanoi Gust katsoen kauniin Arrigazzin jälestä, joka hävisi herroineen.

-- Fanchon, tule ulos! -- kuului äkkiä Millerin kiprakka ääni. Miller oli saanut asiasta vihin Miladan kautta. -- Fanchon!

-- Laske minut! -- Hän ei laske! -- Laske minut! Fanni irroitti yhden jalan kaulasta, mutta Menzel potki itsepäisenä ja raakana sen takaisin. Äkkiä kuului vihlova huuto, joka helähti yli salin melun.

-- Hei, -- sanoi Gust, -- jotain on hullusti siellä.

-- Minä tapan sen saatanan -- rääkkyi Joszi ryntäen paikalle.

Aivan typeränä ja tollottaen seisoi Menzel lattialla.

-- Mitä nyt, -- sammalsi hän äärimäisen juopuneella äänellä katsellen vaikeroivaa Fannia. -- Silmänräpäyksessä olivat eri seurat hajallaan rientäen onnettomuuspaikalle.

-- Hei, Joszi, auta, kiireesti! -- Gustin ääni raikui selvänä ja kirkkaana kuumassa, vaikenevassa huoneessa.

Mutta Milada oli jo kumartunut Fanchonin yli nostaen hänen päänsä ylös. Miten Fanni oli kalpea! -- Suu oli kouristuksentapaisesti pusertunut kiinni.

Nuori lääketieteen ylioppilas polvistui painaen vaalean, lyhyeksi leikatun pörröpäänsä heikosti hengittävän tytön rinnalle.

-- Onko tyttö ollut sairas, -- kysyi hän katsahtaen ylös.

-- Mitä vielä. On sikahumalassa, -- sanoi Miller raivoovalla katseella. --

Milada kysyi tytöiltä, jotka puoliääneen kuiskivat keskenään.

-- Tiedättekö te jotain?

-- Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, -- selitti muuan äreästi. -- Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.

-- Vai niin! -- Gustin siniset silmät leimusivat. -- Ottakaa kiinni! sanoi hän lyhyesti Miladalle. -- Minä luen lääketiedettä, -- lisäsi hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia soittaessaan.

-- Mitä tämä on! -- Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.

Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille, joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.

-- Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.

-- Vai -- niin, -- hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, -- teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. -- Syntyi vaitiolo. -- Menzel vilkutti tyhmänä silmiään...

-- Sontasaappaita ne ovat, -- rähähti Joszi -- likaisia tallukoita, -- vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, -- ja raskaasti hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.

-- Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner, istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä oikealle. --

Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.

* * * * *

Sill'aikaa tuli Fanchon tuntoihinsa. Gust oli pitänyt hänen kasvoillaan etikkaan kastettua kangasta. Kauhistuneilla silmillä katseli Fanchon ympärilleen.

Kaikkiin Gustin kysymyksiin vastasi hän: -- ei mitään, ei mitään, -- minua ei vaivaa mikään.

Fanchonia näytti kovin peloittavan. Joka silmänräpäys hän oli valmis puhkeamaan äänekkääseen itkuun.

Milada puhutteli häntä: -- Kuule Fanni, tohtori on hyvä, hän tarkoittaa sinun parastasi. -- Katso, Lamberg lähettää sinut heti sairaalaan, -- hän on raaka sinulle...

-- Hän pelkää nimittäin, -- sanoi Milada kääntyen Gustin puoleen, -- että hän menettää paikkansa, jos hän on vakavasti sairastunut. -- Jos olet kiltti, Fanni, ei kukaan saa tietää sinusta mitään. --

Silloin Fanni nosti käsivartensa näyttäen haavansa. Gust näki vasemmassa kainalokuopassa pähkinänkokoisen, puoleksi ruhjotun, likaisen, paidanpitsien tulipunaiseksi ärsyttämän paahkan, vasen käsivarsi oli turvonnut ja arka aina rantimeen saakka.

Gust pesi haavan, aukasi sen täydelleen, puhdisti siitä mädän, jolloin hän selitti, että "Fanni oli uljas nainen", koska hän ei huutanut eikä vaikeroinut.

-- Ennen kärsin enemmän vielä, -- kuiskasi Fanni hiljaa.

Miladalta Gust pyysi lysoolia, jodoformikangasta ja siteitä. Viimeksi mainittuja ei ollut. Milada teki liuskoja ohueista puhtaista nenäliinoista ommellen ne nopeasti yhteen ja Gust tarkasti häntä hyväksyen pään nyökkäyksellä.

Vahva lysoolin ja jodoformin haju levisi pian huoneesta käytävään. -- Vaieten avusti Milada Gustia. -- Nopeasti ja taitavasti, hermostumatta ja hätkähtämättä noudatti hän Gustin kiireellisiä määräyksiä, hän tuki Fanchonia, piti käsivarresta kiini, korjasi mädän ja veren ja nyt hän seisoi vuoteen pääpuolessa hymyillen tytölle, jonka kalpeissa, kiihtyneissä kasvoissa näkyi hyvinvoinnin välke sen jälkeen kuin Gust oli kireälle sitonut käsivarren. Milada koetti rohkaista.

Äkkiä Fanchon huomasi, että hän oli alaston. -- Melkein loukaten kipeätä käsivarttaan, teki hän liikkeen, jolla veti silkkipeitteen päällensä, -- Tämä oli harvinainen, tässä ympäristössä kaksinkerroin ihmeteltävä liike ja nuori mies katsahti hämmästyneenä ja epävarmana Miladan silmiin, joitten harmaata syvyyttä tuskaisen kysymyksen tunne synkensi.

-- Mitä? Nauratko sinä meille? Nauratko sinä tuolle tytölle? Pilkkaatko sitä, että hän itsensä peitti?

Tietämättä miksi, lensi Gust tummanpunaseksi, irroittaen miltei väkipakolla katseensa Miladan katseista, joka oli hänet melkein lumonnut ja astui pitkin, kömpelöin askelin pesukaapin ääreen.

Pyhkien käsiään hän antoi aivan kuin hän oli nähnyt professorienkin tekevän klinikassa, viimeisiä määräyksiään.

-- Te ette saa liikuttaa käsivarttanne, te ette saa häiritä sitä, -- ymmärrättekö? Varmemmaksi vakuudeksi jäätte vuoteeseen muutamaksi päiväksi. Jos te perinpohjin lepäätte, on tauti mennyt ohi. Muuten saatte kauvan siitä kärsiä. -- Hän ei saa syödä mitään kiihoittavaa, sanoi Gust kääntyen Miladan puoleen, ja hänen pitää saada olla rauhassa. -- Gust oli niin täydelleen kiintynyt tehtävänsä tärkeyteen, että hän täydelleen unohti todellisuuden ja sen paikan, jossa hän oli. Antaen Miladalle takaisin käsiliinan, sanoi hän hyväksyen: -- Te olette kovin hyvä -- avustaja, tahtoi hän jatkaa, mutta nähden samalla Miladan silmissä välkkeen, joka osoitti ujoa kiitollisuutta ja samalla rohkaisua ja toivoa, niin hän huomasi heti menneensä harhaan, jolloin hän menetti tasapainonsa ja vaikeni.

-- En uskalla mennä siis salonkiin, -- sanoi Fanni arasti ja allapäin.

Milada painoi päänsä alas ja sanoi vahvasti alleviivatulla kohteliaisuudella:

-- Haluaako herra tohtori takaisin salonkiin? Me kiitämme teitä vaivoista.

Äkkiä Gust huomasi olevansa hyvin naurettavassa asemassa. Julkisessa tyttöpaikassa antoi hän neuvoja, määräsi lääkkeitä, käskien noudattaa tyyneyttä, -- sellaista tyhmyyttä! Gust ei osannut koskaan ottaa asioita ylhäältä päin, niinkuin asema vaatisi. Hän vilkasi arasti Fanniin, joka kovin harmissaan ja pahoilla mielin oli kuunnellut hänen määräyksiään, sitten hän vilautti Miladan rahalaukkuun, mutisi pari sanaa ja hävisi. Hän oli tyytymätön itseensä ja pahalla päällä, jumala tiesi mistä, hakien hattuaan ja päälystakkiaan. Milada antoi ne hänelle. -- Miladakaan ei huomannut omaa kiihtymystään, että hänen verensä kiehui, hänen ruskeat poskensa hehkuivat, että hänen kätensä vapisivat ja kouristuivat, kun hän piti Gustin takkia kädessään.

Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.

Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut, vieden Gustin kellon ja lompakon.

Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:

-- Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. --

Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.

-- Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.

-- Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. -- Ehkä, -- tulette toki kerran vielä tänne.

Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle, viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua. Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. -- Ei hän tätä asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt, että sitä pilkattiinkaan! --

Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. -- Hm, -- voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja urkkisivat hänen tekojansa. -- Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti niin, kuin asia oli tapahtunut. -- Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä viisaustieteellistä kysymystä. -- Joszi istui katsellen julman tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka tämä istahti kovin vakavan näköisenä.

Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.

Kotimatkalla kertoi Gust ystävälleen Fannin onnettomuuden yksityiskohdat.

Joszi nyökäytti päätään ja puhalteli sikaaristaan savuja ja sanoi: -- Parasta on pitää kaikkia naisia loitolla itsestään. Tuonlaisia pitää varsinkin varoa, sen neuvon annan sinulle.