Part 22

Mutta itse asiassa oli Miller kokonaan joutunut Miladan johdon alaiseksi, kadottaen näkyvistään koko liikkeen sisäisen koneiston. -- Milada teki sopimuksia asioitsijoiden, hankkijoiden, tyttöjen ja kundien kanssa, hän hoiti kyökin, vaaterahaston ja kirjanpidon, ainoastaan rahat piti Miller itse... Puhtaaseen rahaan ei saanut kukaan kajota. Millerin vahva aikomus oli se, että tulojen vastaanotto teki hänestä talon valtijattaren. --

Milada oli liian viisas, jotta hän ei ottanut vastaan ulkonaista edustamisvelvollisuutta; kaikkialle hän työnsi silloin "neidin", mutta ei yhtään liikeyritystä päätetty tehdä, jota ei Milada ollut tarkastanut ja hyväksynyt. Milada järjesti kuitenkin asian niin, että Miller luuli itse tehneensä ja järjestäneensä päätökset. Se taikasana, jolla Milada kaikissa ristiriitaisissa tapauksissa voitti, oli aina: "näin tehtiin Goldsheiderin aikana." Tämä tukki Millerin suun, kun hän joutui ahneutensa, ilkeytensä ja tyhmän itserakkautensa uhriksi ja silloin oikutteli itsetyytyväisenä ja ällipäisenä kuin huonosti kasvatettu lapsi. --

Asioitsijoitten ja tyttöjen seurassa koetti Miller aina niin kauvan kiertää ja vääntää asiaa ja pelastua puhetavoilla ja verukkeilla, kunnes hän sai kuulla Miladan arvostelun. Hän huusi silloin "Rezek, Rezek -- minulla on niin paljon tehtävää, sopikaa te herran kanssa siten asiasta, kuin minä jo eilen säädin."

Myöhemmin kyllä asioitsijat huomasivat tämän tempun. He kääntyivät suoraan Miladan puoleen, jonka kanssa sopimus tehtiin pikemmin ja mukavammin kuin tuon aina epävarman ja hapuroivan Millerin kanssa. Nyt vihdoin siitä asti, kun hän oli vastaanottanut liikkeen, sai Miller tuntea miellyttävän levon tunteen ja sivultakatsojan mukavuuden.

Kyökissä oli kaikki kunnossa, -- Riedl järjesti kaikki, tytöt eivät riidelleet eivätkä rähisseet. --

Milada oli sanonut heille: -- "Neidit puhuvat yleensä liikaa palvelijattarien kanssa. Se ei sovellu, se poistaa kunnioituksen. Puhukaa vaan välttämättömimpiä asioita."

Milada noudatti itse tarkkaan tätä sääntöä. Myöskin hänen suhteensa toisiin tyttöihin oli vähitellen, huomaamatta ja hitaasti, paljon muuttunut. Ja tuo perintöjuttu, jota Milada ei tahtonut lähemmin selostaa, päinvastoin alleviivasi lyhyillä vastauksillaan, oli antanut hänelle erityisen arvoaseman, jota hän kaikissa tapauksissa viisaana ja taitavana käytti hyväkseen. Hän teki kosolta viittauksia siitä, ettei Millerin liike onnistunut hyvin, koska se oli kiinnitetty ja Miller oli liikaa pikkumaisen ahne, ja miten Miller oli iloinen ja onnellinen saaden Miladan avukseen. Mutta siinä tapauksessa täytyi liikettä hoitaa kuin omaansa ja jäädä siihen, jotta oma säästö ei menisi hukkaan. Täten hän laski vahvan perustan sille tulevaisuudelle, jonka hän aikoi itselleen valloittaa. Yleisesti oli myös tunnettu, että Milada ei ollut kokonaan riippuvainen Goldscheideristä; mustan Katariinan juttu ylhäisestä alkuperästä ja Miladan rikkaasta isästä johtui taas ihmisten mieliin ja myöskin se seikka, että kai vanha rouva sen tiesi, koska hän niin hoivasi tyttöä. Alussa kyllä muutamat tytöt yrittivät tehdä kiusaa, siten syntyen välttämättömiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä ja tyytymättömyyden purkauksia... Erittäinkin Mizzi teki parhaansa mustataksensa Miladaa ja härnätäkseen toisia tyttöjä häntä vastaan. Mutta tarkemmat huomasivat pian, että Miladan toiminta ei johtunut kätyrimäisyydestä eikä vallanhimosta. Lapsesta asti oli hänen nähty työtä tekevän ja ottaen osaa taloudenhoitoon; hänen laajennettu työalansa ei tuntunut vanhempana luonnottomalta. Tytöt huomasivat pian, että oli edullisempaa puhua asioista Miladan kanssa. Tämän lyhyt, sitova selitys ei niin suututtanut kuin Millerin pitkät ropotukset, joiden kautta ei päästy mihinkään tuloksiin. Joskus sanoi muuan Miladalle, "sinä teet turhaa työtä. -- -- -- Hommaat Millerin asioita ansaitsematta siitä niin paljo, kuin herrojen kautta."

Gisi, jonka kanssa Milada oli avomielisempi kuin toisille, ehdotti hänelle kerran, että he voisivat joskus alkaa yhteisen liikkeen, ehkä perustaa hienon kapakan -- Bertl heitä kyllä myös avustaisi, -- eihän tässä saa piinastaan ruokaansa suolaa.

Silloin vastasi Milada. -- Katsos minä olen syntynyt täällä... Minä säälin Punataloa. Minä en tahdo nähdä sen joutuvan rappiolle. Siksi jään tänne.

Tämän selvän kannan ymmärsivät hänen toverinsa ja kunnioittivat sitä tavallaan.

Kaikki muut he olivat tässä talossa vieraita, tänne ajelehtineita; miten heitä miellytti tahi miten onni potkasi, niin he käänsivät selkänsä Punatalolle. Mutta Milada jäi sinne. Hän oli tämän kadun lapsi.

Konttorin ovella koputettiin. Se oli Miladan kova koputus ja odottamatta vastausta hän astui huoneeseen. Hänellä oli hattu päässä ja takki yllä ja hänen kasvonsa olivat raikkaan kevättuulen punaamat.

-- Kyllä nyt olen saanut leuhkoa, sanoi hän vähän kiivastuneena, ennen kuin sain asiat kuntoon. Ei kukaan tahdo sunnuntaina tehdä kauppaa,... sain uhrata koko joukon juomarahoja.

Milada asetti Millerin eteen laskut, joita tämä kovasti happamalla naamalla tutki... Riisumatta hattuaan ja takkiaan seisoi Milada kirjoituspöydän ääressä aukaisten kirjeitä.

-- Neiti, huomiseksi on tilattu illallinen kuudelle henkilölle. Birkner on tilattu, -- hevossiitosyhdistyksen jäsenille. Ylimääräinen tarjoilu on pyydetty kello kahdeltatoista kahteen. Se tuottaa jotain se. -- Milada luki edelleen nauraen.

-- Ovatko ihmiset ihan hassastuneet? Tässä on pinkka maaseututilauksia. Aivan kuin me olisimme Birknerin omistajia. Hänhän on Edin omaisuutta... Tuossa ovat laskut. Suutarin laskua vastaa hänen oma laskunsa meiltä. Tarvitsee vaan pyhkäistä pois!... Ascherilla on muuan tyttö myytävänä... Jos haluatte, voinhan mennä katsomaan. Hän tarjoo lesken St. Pöltenistä, kirjoittaa hän. Kovin... herra jumala miten olen väsynyt. -- Milada istahti.

Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. -- Miller sitävastoin oli Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään, niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.

-- Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, -- alkoi Milada puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. -- Milada jatkoi kylmän rauhoittavasti. -- Ei mitään erityistä... minä aijon lähteä talosta.

Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat... Mutta hän karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: -- Mikä teidän päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja -- turvautuen yhtäkkiä lakitietoihinsa, sihisi hän: -- Te olette pantu porttolan luetteloon, teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: -- Nyt minä lähden... Mitä te luulette minun sitte tekevän? --

-- En tiedä, mitä neiti tekee toisille -- vastasi Milada. -- Minun laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka paljo minä olen neidille velkaa.

-- Minulle! Velkaa! Herra Jumala! -- Miller nauroi kuin hullu. -- Te olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, -- ja lisäksi se, mikä Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! -- Hän varoitti minua aina. -- Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. -- Hän oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.

Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.

-- Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, -- jatkoi Milada. -- Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! -- Mitä tämä taasen merkitsee? Ettekö te siis ole jotain? -- Mitä minä siis olen neiti? -- Miladalle tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia, ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.

-- Mitä se minua liikuttaa, -- sammalsi Miller. Se on toki -- äkkiä hän muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:

-- Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? -- Onko juuri erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin muita, -- huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö niin...

Milada pudisti päätään... Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?...

-- Sairastun, sairastun, pitääkö teidän nyt vielä välttämättömästi sairastua?...

-- Me sairastumme toisemme jälkeen tällaisessa elämässä ja kuolemme varhain.

-- Herra Jumala! -- huudahti Miller todella kauhuissaan. Mikä nyt tulee minulle eteen, miten käy tämän liikkeen?! Sehän häviää silminnähtävästi.

-- Liike ei häviä, tytöt vaan siinä häviävät, -- vastasi Milada ivallisesti. -- Pitää aina varata uutta tuoretta lihaa siihen... Pitää hankkia nuorta verta, se on tällaisen liikkeen salaisuus.

Miller painoi päänsä alas. Tämähän oli loppumatonta taistelua. Ei saanut koskaan mihinkään kiintyä. -- Tuskin oli sovittanut ja silittänyt ne särmät ja lovet, joita jokainen uusi tulokas toi mukanaan, ennen kuin taas äkkiä erottiin ja uusia kasvoja ilmestyi, joita uudelleen piti oppia käyttämään! Tämä meni yli Millerin ymmärryksen, hänellä ei riittänyt voimia tällaiseen elämään.

-- Neidin täytyy nyt nimittäin kovin pian päättää, uudistetaanko talon henkilökunta vai eikö, sanoi Milada nyt. -- Aina olla samalla asteella ei ole hyvä. Ja jos asian laita jää sellaiseksi, pakenen minäkin. Minun täytyy katsoa eteeni, niin kauan kuin olen nuori ja elinvoimainen.

Kun Miller ei osannut siihen mitään vastata, jatkoi Milada:

-- Tässä liikkeessä olen pian kulunut, niin etten jaksa yrittää enää muualla. Ja lisäksi minua säälittää tämän liikkeen nolous, että tahdon ryhtyä johonkin toiseen toimeen... Onhan minulla rahaa... Syntyi vaitiolo jolloin Millerin silmät kauhusta mustenivat... Osaanhan minä hoitaa taloutta, jatkoi Milada. Joko minä perustan itse tällaisen liikkeen tai menen minä teatteriin, -- niinkuin Gisi. Ja pääsenhän minä naimisiinkin, kunhan olen täältä vapaa.

Miller istui mykkänä tuijottaen avaruuteen. -- Nyt oli siis kaikki kuitti, loistava kapitalistinen yritys joutuisi tuuliajolle, keksivän älyn puutteessa. Tämä olisi ihanaa! Toinen menee naimisiin, toinen kuolee, toinen rupeaa tanssijattareksi. Kaikkien muiden on mukava olla, mitenkä hänen sitte käy?

Hänen täytyi maksaa, antaa rahaa, ylläpitää asijoitsijoita, kustantaa ilmoituksia lehtiin, kierrellä, udella, lahjoa salapoliiseja, muuten viranomaiset ottaisivat hänen kiinni ja vieden hänen kootut tavaransa ihan hänen käsistään. -- Ja jos kaikki, jotka vaan miehen saisivat, olisivat niin päättäväisiä kuin tämä. Niin mikä sitten tulisi hänelle neuvoksi?

Miller ponnisti voimiaan ja astuen äkkiä juhlalliselle kannalle huudahti hän: --

-- Miksi te siis olette ollenkaan tullut tänne!? -- Kukaan ei ole teitä tänne käskenyt. -- Itsehän te olette tänne tuuppautunut.

-- Ensiksi on äitini jättänyt minut tänne pienenä Goldscheiderille, -- sanoi Milada, jatkaen sillä selvällä tavalla, jolla hän puhutteli niitä, jotka asuivat Punatalossa. -- Mutta olkoon ihminen tullut tänne mistä syystä tahansa, ei hänen silti tarvitse täällä hukkua, hyvä neiti. Jos joku tekee työtä tehtaassa, niin ei suinkaan hänen täydy seistä ja odottaa, että vetohihna vääntäisi hänen kätensä sioiltaan. -- Pakon ja vapauden välillä on täällä ovi, jonka voi aukaista. -- Sen, joka pelkää tuota suljettua ovea, sen on pakko jäädä. Mutta minä en sitä pelkää. En pelkää teidänkään valtaanne. Te ette voi minua pidättää. -- -- Eikä kukaan voi minua tässä talossa pidättää.

Maa halkesi Millerin jalkojen alla. Säälimättä jatkoi Milada: En puhukkaan niistä kirkollisista pelastuskodeista, joihin ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa, päästäkseen irti täältä.

-- Se nyt vielä puuttui, vaikeroi Miller sielussaan. Liittoutuu vielä kirkollisiin ihmisiin! -- Äkkiä välähti hänen sielussaan ajatus.

-- Milada, -- sanoi hän. Niin totta kuin jumala on taivaassa, nyt puhun teille rehellisesti. -- Jääkää minun luokseni niiksi harvoiksi vuosiksi, ehkä kolmeksi, kahdeksi, jotka vielä olen tässä talossa -- sitten, jos saan koottua rahoja niin paljo, kuin olen kuvitellut, -- niin saatte ostaa liikkeen minulta. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, sanoi Miller juhlallisesti, minä olen lupautunut luostariin. Mutta se maksaa paljo rahaa siellä, mihin minä tahdon mennä. -- Jesuksen ristisisarien luo haluan Steiermarkiin. Sitte saatte periä tämän liikkeen minulta. Halvalla te sen saatte, tahi -- ihan -- ilmaiseen.

Miller kätki kasvonsa käsiinsä. -- Nyt hän oli luopunut kaikesta maallisesta. Hän ei sietänyt kuulla enää mitään vastusteluja. --

Mutta Milada jatkoi: ehkä te tarkoitatte hyvääkin, neiti Miller. Mutta teidän hyvyytenne toteutuminen on perin epävarmaa. Kuka tietää, mitä meikäläiselle voi parissa vuodessa tapahtua? Paras on, että me teemme varmat sopimukset heti.

-- Minä en tahdo tuottaa neidille mitään liike-esteitä, ei varsinkaan tässä tapauksessa, -- päinvastoin minä tahtoisin liikettä edistää, jos neiti niin haluaa. Minä olen rehellinen, säästäväinen ja käytännöllinen, -- minä olen perehtynyt tällaisiin yrityksiin. Ilman sellaista apua ei neiti menesty. Jos ottaisitte tähän ventovieraan, niin se tulisi paljo kalliimmaksi. Jos neiti tahtoo pitää minut taloudenhoitajattarena ja antaa minulle viidennen osan voitosta ilman velvollisuutta antautua miehille, niin minä jään tänne mielelläni.

Miller lensi pystyyn: Viidennen osanko!? Kysyi hän kauhuissaan.

Milada oli varustautunut vastaanottamaan myrskyä. Osan voitosta!? toisti Miller vielä itsekseen. -- Niin arvokas toki on työni, neiti, -- sanoi Milada lujasti, -- ja luonnollisesti kun te eroatte liikkeestä, on minulla etuoikeus ostaa se teiltä, sillä, kuten te ehkä tiedätte on minulla rahaa. -- Yrityksemme voisi taasen elpyä entiselleen -- Milada kumartui tuttavallisesti kirjotuspöydän yli. -- Sovitaanko kaupoista neiti? Sitte saatte nähdä kuinka Rezek osaa tehdä työtä.

-- Viidennen osan vaaditte, -- toisti Miller kolmannen kerran, mutta tälläkertaa oli hänen äänessään myöntyvä harkitseva, melkein riemukas sävy. Sitten empimättä tarttui hän Miladan vahvaan, ruskettuneeseen käteen, joka oli siinä hänen edessään ja puristi sitä kovaa. -- Niin, niin, pääasia on että minä vapaudun tästä, ja pian! Jumalan nimeen siis! Saatte viidennen osan. Mutta Rezek, nyt olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, -- ymmärrättekö?

-- Tietysti, koska meillä on laillinen sopimus, -- vastasi Milada iloisesti heiluttaen kättään. -- Nyt rupee liike luistamaan! Ensiksi me teemme puhdasta talossa, neiti! Laura ajetaan pois ja Anna, se rampa nimittäin. -- Tänään laitetaan punssia, se on halvempaa ja sitä juodaan mieluummin. -- Kun keskiyönä myydään sitä, saadaan kolmekymmentäviisi kreuzeria lasista. Minä luulen, että saamme neljäkymmentä tilausta. Spizzarilta täytyy meidän lainata ensi yönä pari tyttöä. Me emme muuten tule toimeen. Ja, -- ovikello soi, -- kas ruokatavarat tulevat jo.

Milada aukasi oven kääntyen vielä puhumaan: Olkaa hyvä, neiti Miller, ja selittäkää tämä seikka toisille ihmisille. -- He tiesivät, että minun piti erota talosta. -- Hän nyökäytti päätään ja hävisi kyökkiin.

* * * * *

Pääsiäisen edellisenä torstaina pyysi Bine Michal lomaa päiväksi. Hän tahtoi lähteä kotiin katsomaan vanhempiaan ja siskojaan ja samalla tapaamaan Cyrilliä, joka saisi "lomaa kasarmista." --

-- Sen voisi hyvin luvata, tuumi Milada ja Miller oli samaa mieltä...

-- Minulla olisi vielä muuan pyyntö, sanoi Bine ottaen taskustaan kultarahan pitäen sitä kahden sormen välissä ilmassa.

-- Aijotko sen taasen lähettää kotiin? -- Se vielä nyt puuttuu.

Michal pudisti päätään. -- En lähetä. Osta sinä jotain kaunista Cyrillille. En tahdo lähteä kaupungille enkä luota toisiin. Kun pääsiäissunnuntaina lähden kotiin, tahdon viedä jotain kaunista Cyrillille... Onko tässä kyllin rahaa? Vai mitä?

-- Riittää, riittää... Mitä pitää minun ostaa? Kepinkö, kirjepitimenkö, sikarikotelonko? -- Yleensä kerro minulle kerran, mikä on Cyrill? Onko hän sukulaisesi?

Bine oikasi ylpeänä selkäänsä. -- Eihän toki! Hän on sulhaseni.

Ja kun Milada näytti kovin hämmästyneeltä, jatkoi Bine luottavana: -- Nythän on hän jo vuoden palvellut sotaväessä ja koska hän on äitinsä ainoa poika sekä isätön, -- pääsee hän pian vapaaksi. En osaa sitä saksaksi selittää. -- Syksyllä on hän vapaa, minun omani, ja sitten! Mutta kyllä Bine on sen varalta säästänyt. Etkö usko, että Cyrill hämmästyy?

-- Totta on kyllä, että sinä olet säästänyt pennosiasi; siksikö sinä olet säästänyt, että voisit mennä naimisiin?

-- Niin, Cyrillin äiti on ostanut sillä mökin. Siellä on lehmäkin navetassa. -- Vuodessa olen lähettänyt kahdeksansataa guldenia kotiini. Enkä nytkään rahoitta sinne lähde. Minä en pane niitä säästölaatikkoon enkä postisäästöpankkiin. Annan kaikki Cyrillin äidille, joka on hyvin käytännöllinen.

-- Voi olla. -- Mutta kuule Bine, -- tietääkö Cyrillin äiti, -- oikeastaan -- tietääkö Cyrill itsekään, mitä sinä täällä hommaat?

-- Luulen. Pari vuotta sitten, kun Cyrill läksi sotaväkeen Unkariin, sanoi hänen äitinsä minun äidilleni, -- joka on oikeastaan minun äitipuoleni: -- lähetä likka kaupunkiin! Hän on kaunis ja komea ihminen. Hänen pitää ansaita meille mökki ja sarvikas...

-- Mitä sinä puhut? Sulhasesi äitikö on sinut lähettänyt tänne Goldscheiderille?

Bine pudisti päätänsä. -- Ei, osoitteen minä sain rihkamakauppiaalta, joka sunnuntaisin kävi kylässä. Ja minun äitipuoleni, joka palveli nuorempana keittäjättärenä kaupungissa, tiesi sanoa, että se oli hienoin talo, ja minun piti mennä sinne. Ja kun minä viimeksi lähetin rahakirjeen sinne, vastasi hän, miten Cyrill iloitsi avioliitostamme... Mutta Cyrill parka on kaukana Unkarin metsien takana eikä voi saapua minua tapaamaan. Mutta joka kirjeessä kirjoittaa äiti, että Cyrill kirjoittaa, "tervehdi minun rakasta morsiantani."

-- Ehkä sinun käy hyvinkin, sanoi Milada miettivänä. -- Minä ostan kepin sulhasellesi. Mutta kuuleppas Bine, ole vähän varovaisempi rahojesi suhteen! Eläpäs anna enempää, kuin mistä sinulla on laillinen velkakirja, vaikkapa olisikin kysymys Cyrillin äidistä. Raha-asioissa pitää olla ihmisen varovainen.

-- Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun äitini kuoli, -- Bine teki ristinmerkin, -- ei kukaan ollut minulle niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä. Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.

Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja suopeaksi. -- Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet kerskata. --

-- Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.

-- Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. --

Milada pudisti päätään. -- Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti, kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit kotiin. -- Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä, järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua, syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia, luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa ja kehtolaulua. -- Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa ihanteensa ja elämänsä onnen. -- Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, -- he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi pystyä.

-- Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, -- ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. -- Hän ei luottanut anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.

-- Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.

Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. -- Ei häntä mikään vaivannut, -- ei kerrassaan mikään. -- Pikku seikka vaan. -- Hänellä oli ajos kainalokuopassa. -- Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle mitään sanomasta. -- Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, -- niin mielellään kaikissa tapauksissa olla mukana. --

-- Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. -- Ja kun minä olin aivan pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni. Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko vuoden. --

Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään. -- Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.

-- Isä oli ollut kovin iloinen, oli kulkenut Binen ympärillä, pidellyt silkkipukua, hattua ja laukkua, missä oli ollut hajuvettä. -- Vahinko että Cyrillin äiti oli ollut Dobranin vuosimarkkinoilla. Hän oli kyllä kirjoittanut kauniin kirjeen, jossa oli kuiva lemmen kukka Cyrilliltä.

-- Ajatteles, kuinka äitipuoli ja hänen tyttärensä olivat vihasta haleta, kun he näkivät minut, -- jatkoi Bine voitokkaana. -- Minun äitipuoleni nimittäin huusi heti:

-- Saat selkäsaunan, jos lähdet kylään kuin mikäkin marakatti hattu päässä ja hansikkaat kädessä! -- Mutta silloin isä nousi vastaan ja sanoi: Ole siivolla, tyttö on neiti, mätki sinä omia karjakkojasi vaan! --

Tähän mennessä oli Punataloon otettu kaksi uutta tyttöä. Ilman valmisteluja ja sanatta, Goldcheiderin tapaan, oli röyhkeä ja oikullinen Mizzi paksun Annerlin kanssa lähetetty pois. -- Mikä oli tilalle tullut, oli jotain nähtävää.

Ensimäisestä tytöstä Honka Arrigazzista oli varmasti tuleva Punatalon taivaan tähti. -- Hän osasi myöskin esiintyä asemansa mukaisesti. -- Hänellä oli satumaisen komeita pukuja, silmiin pistävät mailmannaisen tavat ja erään lihavan europalaisen hallitsijan omakätisesti allekirjoittama valokuva.