Part 21

-- Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi pykälä, -- vastasi Horner leikkaavalla ivalla. -- Mutta mitä sinä puhut säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton, ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi. Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö -- pahaanko, ken voi sen arvostaa! -- Horner pui nyrkkiään. -- Meissä on vahva valta. -- Jos ihmiset olisivat viisaita, -- niin ne varoisivat itseään paremmin isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi. Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia! -- Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. -- Horner nosti etusormensa. -- Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset" yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty -- ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, -- se on elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää, ihmisolento?

-- Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, -- jatkoi Milada, otsa uurteisena. -- Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea. Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.

-- Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, -- pisti Horner.

-- Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, -- sanoi Milada, silmät kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän juuri tapahtuman. -- Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti ottaa päällensä oman paitansa. -- "Täällä ei saa käyttää omia vaatteitaan!" -- Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: -- Vaimo, vaiko tyttö? -- Ylikätilö vastasi: -- tyttö! -- Lääkäri vihelsi, sanoen: -- paita päähän! -- Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja toista. -- Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. -- Yhä uudelleen hän kuvasi sen. -- Ja miten lasta siellä hoidettiin. -- Milada vaikeni hetken.

-- Asianlaita on nimittäin tällainen. -- Lapsi pannaan nukkumaan matalaan vuoteeseen lattialle. -- Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi nostettu hänen rinnoilleen. -- Hän häpesi sitä haluaan. -- Eihän hän ollut vihitty vaimo! -- Koko yön lapsi itki. -- Dubbe hätääntyi lapsen tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. -- Hoitajatar antoi Dubbelle vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää saada antaa lapselleen.

-- Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! -- Joka kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. -- Ja hän säästi kuin hullu. -- Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. -- Ja aina sama juttu. -- Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. -- Meidät voi kohdata mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. -- Joka pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.

Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. -- Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! --

Milada jatkoi: -- Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy. Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se on itsetietoinen, se rakentaa. -- Me emme voi rakentaa. Me hävitämme. Meidät täytyy ensin...

-- Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! -- Miten korkealle ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? --

-- Eivät merkitse mitään! Helvetinoppi ei ole koskaan estänyt porttolanemäntää kiskomasta saataviaan tytöiltä, eikä taivaanosuudella ole vielä koskaan saanut vuokraansa maksuun. Varma omaisuus tekee ihmisen vahvaksi. Ei pilvissä jaksa kukaan pysytellä. En ole ennen kuin nyt ymmärtänyt, että elämisen varmuus kehittää hyviä puoliamme. Jolla ei ole varmaa todellisuutta, se hukkuu. Sen sanon sinulle, Horner, minä en anna enää johdattaa itseäni! Mitä tapahtuneekaan, en antaudu tahdottomana siihen. Sen tiedän. En tahdo hukkua kuin nämä toiset! --

Horner hieroi kikattaen käsiään.

-- Tämä on se paha karma! -- Todella! -- Mitä teet eläimellisyydellesi?

-- Sen otan sarvista kiinni ja käännän tahtoni mukaan. Ja olkoon, että seuraan eläimellisiä vaistojani! Vaikka häviäisinkin, häviän vapaana. En anna itseäni tappaa kuin hirttonuoralla.

Horner lensi pystyyn. Hänen kasvonsa elivät ja vavahtivat, ja sylki räiskyi hänen suupielistään.

-- Voita, tyttö -- hän kirkasi. -- Turhaan ei vanha Horner ole istunut lantaläjässä otusta vaanimassa. Pyhä Sontiainen on löydetty. -- Se haisee... Horner astui askeleen taaemmaksi ja kumartui niin, että rasvainen hattu kosketti lattiaa. --

* * * * *

Eräänä iltapuolenpäivänä, varsin harvinaiseen aikaan saapui Horner Punataloon. -- Hän tapasi Miladan konttorihuoneessa innokkaasti neuvotellen Moosmannin kanssa, joka äkkiä oli päässyt taas Millerin armolliseen suosioon.

-- Tänään olemme tiedustelleet Birknerin vuoksi, -- sanoi Milada, -- kolme lehteä ei ole ottanut vastaan ilmoitusta, -- neljä lehteä käyttää sitä uutista huomenna hyväkseen. -- Kolmen päivän kuluttua on meidän talossamme liikettä. -- Hei! -- Ompelemme vallan ihka uusia pukuja. Katso! Kaikki muut ovat samallaiset. Birkner saa valkoisen puvun. --.

Miladan huoneessa hyppi Horner vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla.

-- En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, -- sinä ajattelet ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. -- Sinulla on ollut uskomaton menestys -- eikö totta? -- Tahtoisin vaan tietää, tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran haudataan.

-- Peijakas! -- sanoi Milada. -- En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.

-- Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? -- Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin, miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen, jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama ruumiisi -- kaatuu -- ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on ylhäisten sukujen perhehautakammio, -- miten yksityisten toivo saada komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! -- Se antaa elämälle voimaa ja lentoa. -- Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei muuta, niin kolme kyynärää! -- Jos sinulla ei ole edes se oma, ei sinun tahdollasi ole tarmoa, -- sinun kunnianhimollasi ei ole uskaliaisuutta, -- sinun päätelmilläsi ei ole -- selkärankaa. Paras tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä... totta tosiaan, en jaksa seurata kehitystäsi, -- olen väsynyt. -- Milada katsahti Horneriin. -- Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja levottomammat. -- Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet silmäterät. -- Milada tunsi tuon ilmeen.

-- Sinä juopottelet taas, Horner, -- sanoi hän.

Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin povitaskustaan suuren kirjekuoren.

-- Siinä on, -- sanoi hän pikaisesti, -- ota se, -- maksuvapaana ja verottomana, -- sinusta tulee ihana ruumis.

Milada katsahti sanatonna Horneriin.

-- Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus -- minä melkein rakastaisin sinua kuolleena. -- Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä, kenkään ei saa sinua enää himoita, -- kellekään ei sinun tarvitse antaa hyväilyjäsi -- rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi teatterimainen! -- Onko tämä seikka naurettava? -- Horner naksautti sormillaan.

-- Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän. -- Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä olemassaolosta -- joka elää -- toisen kuolemasta.

-- Kuule tyttö, -- olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää tuhaksi. -- Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä vahvana kuin voittaja. -- Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta mieheltä, joka lopulta on voittanut?

Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen viiksiensä päät vapisivat.

-- Etkö ole kertaakaan kuvitellut, -- alkoi Horner äkkiä hiljaa uudelleen puhua, -- etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki -- päättynyt! -- Vielä näet tuon kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun, puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia, maukkaita, -- ha, ha, ja sitten kerran -- bum! -- Kaikki on lopussa!

-- Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja uudelleen syntymisestä, -- huusi Horner kiivaana, -- säästä minua kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta. -- Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. -- Sinä et kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, -- peninkulmia olet kaikkonut -- illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.

Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.

-- Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen, tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan poveen. -- Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee ja pinnistää. -- Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun kuiluun. -- Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa hento sielusi sieltä.

Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin puhetta.

Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen ajatusjuoksuaan.

-- Eikö niin?! -- Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset imeytyvät otsapintaasi. -- Aamukoitto valaisee harmaan taivaan, auringonsäteet väräjöivät nenälläsi... Maitokuski ja leipäpoika saapuu... He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. -- Kyökissä kuuluu iloinen ääni... Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.

Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä pesuvaatteita, -- sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut sietää ajelehtimassa huonekaluillasi... Mustetta ja kyniä varastetaan huolettomasti kirjoituspöydältäsi... he huutavat ja lörpöttelevät ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat kasvojasi... mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! -- Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? -- Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat, kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, -- koska päivällä jo kuolet?!

Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, -- se ihmevoima, joka tekee meistä ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi, että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä. -- Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin loppumattomaan ijankaikkisuuteen, -- kuin että uskallamme siihen valmistautua... minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä porasin ja vikisin kuin pieni poika. -- Ja minä olin silloin pieni poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he olisivat lastansa tulleet lohduttamaan... mutta ne vaikenivat. -- Silloin muodostin oman kantani -- etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: -- Nautinto auttaa -- sikamaisin hävyttömyys! -- Ei mikään muu auta niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. -- Lihan himoa, -- huomaappas se, likkaseni, -- pitää sinun seurata niin paljon kuin sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän. Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki hymyilee silloin... Maan paino ei meitä masenna... Kuin poikaset me makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta... Me luulemme olevamme luojia ja luomakunnan voima kuohuu meissä... Näemme uusia polvia syntyvän... Silmiimme kangastaa uusi maailma... Mutta... Poikaset jäivät yksin... Liian -- yksin. -- Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!... Hän nauroi käheästi... Taas vedettiin Herraa nenästä!

Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan... Hänen piirteensä olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä pursui sylkikuohua... Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.

-- Mutta juuri siksi -- alkoi Horner puhua uudelleen -- on minut potkittu pois sakista... Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin läheltä... Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni... Minä kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa... Lopputulos on siis seuraava:

Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, -- sanoi hän ja piirsi kädellään suuren kaaren -- olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä... Minua ei mikään enää hämmästytä... Elämä on minusta sangen mukava laitos. -- Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.

Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan kuulijainsa puoleen, sanoen:

-- Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle raadollenne, -- ja sitte Horner kumartui syvään, -- muistaen, että pian on pääsiäislahjain aika, -- olen rohjennut -- hän kumarsi taas -- lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.

Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.

-- Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner. Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:

Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas, neljä paksua kynttilää! -- Minä olen ne itse valikoinnut... Ja pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi... Jos ei muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain olevinaan... Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja haudalle tuhlata.

-- Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! -- Arkku -- on keskipituinen, se sinulle on parahiksi... Ihmiset laittavat arkun viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen suurenee!

Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo...

-- Kuuleppas sinä olet kiittämätön. -- Minä olen hommannut sinulle paikan, jotta voisit kuolla missä tahdot ja milloin tahdot. -- Enkö ole tehnyt silloin hyvin? Etkö nyt voi olla rauhallinen varmasta tulevaisuudestasi? Eikö tästä lähtien kaikki, mikä ympärilläsi tapahtuu, ole roskan arvoinen? Mitä sinulla on enää surtavaa, pelättävää? Nyt voit asettaa elämäsi ihanteelliselle kannalle. -- Minä en huolehdi enää tulevaisuudestasi.

-- Noh, mutta toivotko kaikin tavoin kuolemaani?

Horner räjähti:

-- Tyhmä hanhi! Kaikki ovet ovat sinulle auki. Nyt voit vasta alkaa elää! -- Vasta silloin, kun ihminen on voittanut kuolemanpelon, niin perinpohjin, että sitä voi kohdella veljenään, silloin vasta voi nauttia vapaasti elämästä! Nyt voit toimia! Tee mitä haluat, heitä hiiteen Punatalon emäntä, rupea siveyssaarnaajaksi, ompelijattareksi tahi markkinoiden nuorallatanssijaksi! Osta itsellesi kolme uutta paitaa ja ryhdy pitämään omaa tyttöliikettä, yhdentekevää! Nyt on sinulla onnen lipas kädessä. -- Avaa se! --

Horner työnsi Miladalle kirjekuoren suljettuna.

-- Sulje visusti laatikkoon säädyllinen hautausmahdollisuus -- ota se!

Vastaamatta kiihtyneelle miehelle otti Milada sen sulkien laatikkoonsa...

Horner sytytti Virginiasikarin.

-- Onko siinä luettelonumero?

-- Tietysti! Se on pantu kirjoihin. -- Osaston nimi, ryhmä, rivi ja hauta on tarkkaan merkitty! Voit mennä katsomaan paikkaasi, -- jatkoi Horner suopeana. -- Se on kaunis! Ei ole paljon hautoja läheisyydessä. Hautuumaan kolkka on juuri täytetty. Ilma on siellä erinomaisen puhdas. -- Kolmannen luokan multa oli minusta liian huono. -- -- Se on ihan aidan vieressä, ihmiset ovat sinne mätätyt kuin sillit tynnyriin. Se on roskakansan kohtalo. -- On!

Sikari letkui Hornerin suunpielessä. -- Hänen kasvonsa lopsahtivat väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.

Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät, kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui...

-- Ja, ja, -- kaikki on hyvin, -- usko minua! -- sammalsi hän. -- Kaikki on turhuus ja -- hengen vaiva...

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma hautansa.

Musta, mykkä maa vartoi häntä. -- Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa, hänen ainoa varma tulevaisuutensa. -- Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti tämän nyt vasta? -- Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se teki hänen uurteiset kasvonsa -- hyvän -- ja nuorekkaan näköisiksi.

-- Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, -- elää, elää! -- Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. -- Ja lopuksi -- -- -- Milada kierrähti korollaan virkkaen:

-- Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen sanova: -- Ihana oli toki elämäni vaellus! --

* * * * *

Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten katoolilaisen sanansaattajaa." -- Hirvittävä tapaus!

Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina silinneet... Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista." Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne mielihyvällä kassalaatikkoon. -- Viime päivinä oli kertynyt hyvin rahaa! -- Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea lettilaite... Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha kaulassa... Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se Milleriä vähän pöyristytti. -- Mutta hän tottui siihen vähitellen. -- Joka ilta kuuli saman jutun. -- Nyt hän ei pannut sitä enää merkille. Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan, mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään... Tämä tahtoi aina, että hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa, miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo ukkovainajani oli niin kitsas...

Tämähän kuulosti ihan kapinalliselta! Miehet kävivät Birkneriin kiinni kuin sika leipään. Ja aina niitä tuli uusia ja innostuneempia. Puolen yötä niitä tuli kunnes portinvahdin rouvan täytyi sulkea talo, sillä se oli jo liian täysi. Luonnollisesti ne olivat vallan hienoja herroja! Joka ei maksanut viisikymmentä guldenia, oli pakotettu tyytymään tavallisiin likkoihin. Ja myös ne olivat nyt, Jumala ties, kuin pirun riivaamia. -- Miller teki tottuneena ja kiireesti ristinmerkin. -- Herra Jumala, mitä elämää ne pitivät! Lensivät huoneesta huoneeseen, läpi ullakkojen ja käytävien; toinen toisensa jälkeen, miehet kintereillä; -- ja miten ne kiljuivat...

He olivat kaiken samppanjan juoneet, mitä oli talossa. -- -- Vaikka Milada oli ostanut sitä sellaisien summien edestä, -- jotka Millerin mielestä olivat mahdottomia saada kaupaksi, -- niin se kaikki oli loppunut. -- Aamulla kello kahdeksalta oli tänään Rezek lähtenyt kaupungille tekemään ostoksiaan, hankkimaan hanhenmaksaleivoksia, piirakoita, kaviaaria. -- -- Ja tätä oli kestänyt jo viisi päivää! -- Jumalan kiitos! Nämät Pääsiäispyhät olivat olleet ihania! Herraa sai siitä kiittää. --

Miller syventyi taas alettuun "Sanansaattajaansa", jossa oli kirjoitus: "Orpolasten katoolilaishengellisestä hoidosta" ja otti vastaan katsahtamatta lehdestä sen paksun postipinkan, jonka portinvahdin rouva laski kirjoituspöydälle. -- Miller luki kirjoituksen loppuun, tunsi sydämessään syvää myötätuntoisuutta hyvää kirjailijaa kohtaan nojautuen hyväntuntoisesti huoaten tuolin selkänojaan. Milada saa hoitaa postin. -- Miladahan oli alkanut tämän leikin, lopettakoon sen myös! Tuossa oli nyt pinkka hakemuksia, tarjoumuksia ja ilmoituksia. --

Kyllähän Miller perästäpäin osaisi jakaa käskyjään. Paljon huolettomampi ja helpompi oli nyt hänen elämänsä. -- Tämä Rezekin käyttäminen liikkeessä, oli hänestä mainio keksintö. -- Luonnollisesti ei sopinut näyttää Rezekille että hän oli tarpeellinen, vaikka kylläkin hän hoiti liikettä hyvin. Miller oli mielestään keksinyt ehdottoman viekkaan keinon. Hän päätti antaa kaiken työn Miladalle, itse vaan ahkerasti kulkien hänen kintereillään, tarkkaan urkkien, panna kaikki tulot muistiin ja pitäen rahat itse, ja sitten -- hm, -- kun kaikki oli tehty, potkisi hän Miladan ulos ovesta! Milada voisi helposti tehdä itsensä korvaamattomaksi ja kasvaa emäntänsä yli pään. Paras olisi pitää häntä kovassa kurissa. -- Jos vielä jatkuisi tällaista tuloa puolen vuotta, silloin voisi hän jotain toivoa. -- Sillä mahdotonta oli kuolla -- tällaisen paikan emäntänä!