Part 20

Tyyneesti Milada tarttui hänen käsivarteensa. -- Te ette kajoo häneen! sanoi hän jatkaen: "Meidän rouva Goldscheider ei olisi pitänyt tällaista naista talossa makaamassa. -- Jos kuuntelette Lambergia, -- se ei lähetä ketään sairaalaan. Se pistää mieluummin kaksi guldenia itse taskuunsa joka käynnistä täällä." --

-- Kaksi guldenia, -- puhkui Miller vääntäen käsiään.

-- Noh, senhän me saamme itse maksaa. Mutta neidin olisi pitänyt vähän voidella Lambergia. Silloin hän tekee, mitä vaan haluatte. -- Sitten neidin pitää päästä hyviin väleihin Luisenkadun sairaalan vahtimestarin kanssa. -- Eikä saa unohtaa kanslian henkilökuntaa. -- Silloin otetaan vastaan vaikka miten ja milloin ilman tohtori Lamberginkaan säädöksiä. Eikä koira perästä hauku. -- Dubben olisi pitänyt päästä kolme kuukautta sitten sairaalaan. -- Hänen hermostonsa ei ole ainoastaan epäkunnossa. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kuin hän sai kouristuskohtauksen parittelun kestäissä.

-- Siitä leviää huhuja. Ja se vahingoittaa liikettä. Ja sitten voitte antaa Dubben kauniin huoneen Gisille; hän haluaa sitä. -- Sen saatuaan pysyy hän paremmassa mielentilassa. --

Miladan sanat osoittivat sellaista varmuutta, että Millerin koko hermoärtymys ja epäröivä oikullisuus jäi sikseen kuin kärpänen liisteriin.

Unohtaen arvonsa ja innostuneena sanoi hän:

-- Hyvä, se käy laatuun. Mutta kannattaako tällainen taloudenpito? Vai Gisillekö hienoin huone. Ihanan pitsiverhon hän repi äskeisin kappaleiksi. Ja nyt hän oleskelee reekelin takana. -- Onko se kohteliasta minulle? Kaikkea saa tehdä minulle, mutta hävyttömyyksiä en kärsi. -- Ajatelkaa Mizziä! Aina hän metkuilee. Teidänkin täytyy riidellä hänen kanssaan. Minä en jaksa enää sitä kuunnella.

-- Hyvä Jumala, Mizzin vertaisia on tusinoittain. Hänen poistumisensa ei olisi korvaamaton vahinko.

Milada otti Dubben päästä kääreen uudistaakseen sen.

-- Paras olisi, ettei suututtaisi Gisiä tuon verhojutun tähden. Se olisi edullisinta liikkeelle.

-- Loruja, verhon repiminen maksaa rahaa, ja hän voi milloin tahansa taas ruveta pirstaamaan.

-- Mutta jos te härnäätte häntä, niin vieraat vähenevät ja se merkitsee myös rahan menoa, -- vastasi Milada päättäväisesti. -- Schöller, joka ennen osti Gisin tähden aina noin viidensadan guldenin edestä samppanjaa, -- ja se tuotti enemmän kuin puolet voittoa, -- oli eilen niin pahalla tuulella, että hän ei ostanut edes paperosseja vaan poltti omiaan. --

Kotvasen kuluttua sanoi Milada kuin itsekseen peittäen Dubben: -- Liikkeen tunnen kuin viisi sormeani. -- Niin sivumennen kuin hän sen lausui, ei se ollut vaikuttamatta Milleriin. Tämän naama siliintyi, saaden terveemmän värin ja kissamaisen ystävällisen ilmeen.

-- Nyt hän nukkuu, siksi lähden. -- Milada aukasi oven laskien Millerin kulkemaan edellään ja katsellen välinpitämättömänä käytävää. -- Mutta tämä oli vaan näennäistä. -- Itse asiassa hän tarkasti hyvin terävästi Millerin muka hillittyjä mutta sangen puhuvia kasvonpiirteitä. Silmiinpistävästi riehui Millerissä taistelu, hän ojensi kätensä kuin pidättääkseen Miladaa. -- Vihdoin aukenivat hänen kiinni puserretut huulensa: -- Kuulkaa, Rezek! --

-- Mitä?

-- Oletteko jo ollut kauan täällä? --

-- Kaksikymmentäkaksi vuotta, se on koko elämäni ijän.

Nyt Milada katsoi neitiä suoraan uhkaavana ja ylimielisenä kasvoihin.

-- Siten tämän ammatin jo on oppinut tuntemaan. Millerin vihreässä villapuserossa raivosi kamppailu erilaisten tunteitten välillä, jota hän hehkuvin poskin ja räpyttävin silmin ei voinut enää peittää. Mutta vielä oli hänessä epäily vahvempi kuin avuttomuus. Puoleksi aukinainen suu meni huoaten kiinni ja sanaa lausumatta hän käänsi Miladalle selkänsä. Kulkien käytävää pitkin mennäkseen Gisin huoneeseen huokasi hän yhä raskaammin:

-- Jumalani, Jumalani! Kaksikymmentä vuotta tällaisessa ammatissa, kyllä kai sen sitte jo tuntee! --

Pappilanelämän ihanuus kuvastui hänen silmiinsä kuin paha uni.

-- Voiko täällä oppia mitään säädyllistä -- ajatteli hän aukaisten Gisin oven, joka onneksi oli auki.

Gisi makasi poikkipäin vuoteellaan puettuna vaan mustaan silkkiseen paitaan ja polttaen lyhyitä Havannasikareita. Hänellä oli konjakkipullo, jonka hän Millerin sisään astuessa piiloitti peitteen alle. "Bertl" oli sen salaa kuljettanut taloon. --

Gisi makasi juuri aatteissaan, pitikö hänen "Bertlin" kehoituksesta lähteä kesäksi Müncheniin maalarien malliksi vai eikö. Bertl oli ennustanut etuja koituvan tästä matkasta, mutta Gisi ei pitänyt melusta ja ponnistuksista. Hän oli siksi liian mukavuutta harrastava, hän tiesi, että olisi täten pakoitettu kulkemaan halki koko valtakunnan ja olla maalarien kylttinä, aivan kuin silloin sen juutalaisen kauppamatkustajan kanssa, joka taulukokoelmineen kuljetti häntä kaupungista kaupunkiin. Kylläpä siten ansaitsi vaatteita, koristeita ja muuta romua, mutta jos Bertl kyllästyisi häneen, niin hän saisi jäädä Münchenin kadulle "ihkasen yksin."

Näin pitkälle hän oli päässyt mietteissään, kun Miller astui ovesta sisään.

-- Hei, ajatteli Gisi, -- nyt on lepo kaukana, kun tuo ruisrääkkä rupeaa rääkkymään! --

Miller mennä sipatti sinne tänne, piteli revittyä verhoa, mörisi "he, he" ja "hm, hm" eikä osannut sanalla ratkaista kysymystä.

-- Juo vielä vierasta konjakkia, -- ajatteli hän raivoissaan, -- ja nainen kehtaa polttaa sikareita ja tuhlata siihen enemmän kuin pari guldenia. Eikä osta niitä minulta, että saisin voiton, -- lopetti hän mietteensä.

Gisi polttaa tuprutti häikäilemättä, vaikka hänkin toivoi, että asia olisi ratkaistu suuremmitta kolinoitta, sillä ei hänenkään mielensä tehnyt lähteä tästä lämpimästä sängystä Münchenin taiteilijaelämän levottomuuteen.

Gisi nousi haukotellen vuoteeltaan sylkäisten hehkuvaan sikarinpätkään ja heitti sen sitte pesuastiaan. Sitten hän istui vuoteensa reunalle alkaen napittaa korkeavartisia kiiltävän mustia kenkiään. Tätä tehdessään hän nosti jalkansa niin korkealle, että Miller sinnepäin vilahtain aina näki valkoisen jäntevän säären ihka haaroihin asti. -- Se harmitti häntä kovin.

-- Minun täytyy kai hankkia uusi verho, -- puhkesi Miller vihdoin sanomaan sillä nöyrryttävällä jälkitunteella, että oli alkanut ajaa asiaansa väärällä tavalla.

Vastaus oli myös pikainen. -- Olisin sen myös maksanut! -- Mutta Bertl kielsi sen ankarasti.

Kengännapittaja lensi samaan paikkaan kuin sikari. Ja Gisi nousi sangen toprakkana seisomaan kauniilla kengissä välkkyvillä jaloillaan. Hänen katsettaan ei voinut väärin tulkita.

Millerin selkäpiitä karmi. -- Hän aavisti vaaraa. -- Hänellä oli lamauttava tietoisuus siitä, että hän ei voinut tälle asialle mitään eikä voinut yleensä vaikuttaa rahtuakaan talon järjestyksen muuttamiseen tahi siinä tapahtuvien epäsäännöllisyyksien estämiseen, -- hän ei voinut edes välttää sitä kohtaloa, joka häntä itseään uhkasi, vaan oli pakoitettu näkemään, kuinka se päivä päivältä tuli lähemmäksi. -- Siksi hän nosti kaksi sormea ilmaan huutaen äärimmäisyyteen asti kiihoittuneena:

-- Jumalan käsi iskee ylpeihin ja saastaisiin! Voi teitä kaikkia! --

Sillä sai hän enemmän aikaan, kuin mitä hän saavutti suunnitelluilla häijyyksillään ja petoksellisuudellaan.

Gisi jäi sanattomaksi. -- Korvapuustin -- Herra Jumala, sen hän olisi käsittänyt. -- Mutta tuollaista hän ei ollut ikinä kuullut. -- Hän veti helpotuksen huokauksen Millerin hävittyä, ihmeellinen hyvinvointi täytti hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän saakka. Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen miettien tuota äskeistä tapahtumaa.

Täällä ilmeni ihmeellisiä seikkoja. -- Hän päätti lopullisesti luopua Bertlin ehdotuksesta.

Seuraavana päivänä lähetti Miller portinvahdinrouvan Miladan luo vaatien hänen heti pukeutumaan toimittaakseen sen asian, -- jonka rouva -- oli eilen alkuun pannut.

Koko sairaalan matkan ajan kulkivat molemmat naiset vaieten vierekkäin. Miller katseli Miladaa sivultapäin epäilevän ja tutkivan näköisenä. Mutta Miladan tummissa, vakavissa kasvoissa ei näkynyt mielenliikutuksen värettä. --

Sairaalan vahtimestari tunsi hyvin Miladan. Miller oli sisimmässään raivossaan siitä huolettomuudesta, jolla vahtimestari pisti taskuunsa ne kaksi guldenia, mitkä Milada lykkäsi hänen kouraansa.

-- Hänen puolestaan sai heti kuljettaa sairaan sinne, ja ylhäällä olevien suhteen -- tiesi neiti itse parhain...

Miller ja Milada menivät ensi kerrokseen.

-- Olkaa hyvä ja antakaa rahaa, -- sanoi Milada. -- Huoaten kourasi Miller vihreätä laukkuaan. -- Milada pudisti päätään.

-- Liian vähän, -- hän sanoi, -- ei mikään virkamies tyydy vähempään kuin viiteen guldeniin. -- Ja kun Miller harhailevin katsein empi, jatkoi Milada:

-- Rouva Goldscheider antoi yhtä paljon. --

Se naula piti. Sitten Miller maksoi sairaspaarien vuokran ja juomarahat. -- Ja kun Miller oli suorittanut kaikki nämät maksut kuuluvasti aina huokaillen, ei Dubben ottoa sairaalaan tarvinnut enää epäillä...

-- Kuka korvaa minulle nämät kustannukset? -- vikisi Miller, kun he pääsivät kadulle, -- eikö tämä ole ihan kaivoon viskattua rahaa? Eikö? Kenen puoleen minä saan kääntyä hädän hetkenä? Kuka antaa minulle kreuzeriakaan?

-- Uusi neiti -- vastasi Milada lyhyesti. Miller töllötti häneen mitään käsittämättä.

-- Nyt neidin pitää muistaa, kuka voisi astua Dubben tilalle. -- Pitää hankkia halvalla jotain halpaa. --

-- Sucher on suutuksissa, tunnusti Miller puoliääneen.

-- Sucher on myös liian kallis herrasmies, -- vastasi Milada lyhyesti.

He vaikenivat hetkisen. -- Milada kulki rivakasti edellä ja Miller kapusi hänen jälestään. Miller oli kurjalla tuulella.

Yhä hän kurotteli kättään, yhä hän veti sen takaisin. Hän suunnitteli sata asiaa, hän kuvitteli sata sanontatapaa, -- mutta hän hylkäsi jokaisen.

Pääkadun käänteessä hän sanoi vaikeroiden nyppien Miladan hihasta:

-- Pitäisi mennä sinne, -- tuonne, -- jossa saisi jotain sopivaa, -- jotain erityisen mukavaa, -- ehkä ilmaiseen -- hm -- ehkä -- --

-- Ei ilmaiseen, -- sanoi Milada, -- mutta halvalla. Sitten hän kääntyi palaten jo ennen kulkemaansa tietä takaisin Millerin kulkiessa hänen jälessään melkein jäätävä raivontunne ja itsensä halveksuminen mielessään.

-- Tuolla rantakadulla sen saa, -- sanoi Milada näyttäen paikan sateenvarjollaan.

-- Varmaankin joku asioitsija mokoma! -- Kyllä niistä olen saanut tarpeekseni, vastasi Miller tiukkana.

-- Riippuu siitä, minkälaisia ne ovat, -- sanoi Milada hylkien, -- kaikenlaisten luona emme aio käydä.

"Me" sana loukkasi Milleria. -- Mutta siitä huolimatta hän kävi lujasti asiaan käsiksi: -- Noista hotellivahtimestareista ei ole mihinkään. --

-- Hän ei ole hotellivahtimestari -- oikasi Milada.

Millerillä oli lyhyt hetki se rohkea tuuma, että sanoisi mahtisanan ratkaisten siten selkkauksen, joka häntä yhä kovemmin kiusasi. -- Hänellä oli sittenkin valta. -- Mutta hän tunsi itsensä taas onnettomaksi ja avuttomaksi.

Paras olisi olla huomaamatta koko olentoa. Ei lausuisi sanaakaan! Kohtelen häntä kuin palvelijaani. Vuottakaa, -- annan hänelle kruunun juomarahaksi... "Se on tien löytämisen palkkioksi", sanon, siten pääsen koko jutusta.

Täynnään itsetyytyväisyyttä hän läksi päättävänä kulkemaan koettaen seurata solakkaa tyttöä.

Kun he saapuivat rantakadulle, jäi Milada seisomaan epäröivän näköisenä. Hän tarkasti ensin pitkää, hienoa taloriviä, joka kohosi virran rannalla uutena kaupunginosana. Sitten hän pudisti päätään.

-- Noh, nyt te ette kaiken lopuksi tiedä, mistä pitää hakea mies! Miller heitti sanat myrkyllisellä äänellä. -- Tämä on vasta kaunis juttu. Olemme tulleet tällaisen matkan! Olisin yhtä hyvin voinut ottaa mukaani Goldscheiderin osoiteluettelon!

Kuvaamattomalla katseella katsahti Milada alas häneen.

-- Jos neiti luulee löytävänsä tuon nimen, -- Milada osoitti synkkää koloa, missä kivihiilivarastojen ja rakennuksen alaisina olevien talojen keskellä oli pari vinoista hylätyn näköistä rakennusta, -- osoitekalenterista -- hän laski häveliäänä silmänsä alas, -- niin on kai parasta, että menette huomenna yksin sinne. --

-- Sellainen hävytön heiskale! -- suorastaan sihahtaen aukasi Miller suunsa kasatun vihansa purkausluukkuna. -- Mitä te oikeastaan rohkenette, todella, mitä luulette olevanne...? --

-- Tyyntykää, neiti! -- Milada kosketti Millerin käsivartta, jonka tämä veti pois, kuin olisi käärme pistänyt häneen. -- Asian laita on niin, että minä epäröin vaan sitä, ottaisinko teidät ollenkaan tuonne mukaani. Tuolla ylhäällä -- Milada vaikeni, piirtäen auringonvarjollaan hiekkaa -- tuolla ylhäällä ei ole vieraitten aina hyvä olla. Kyllä siellä saa ihmeellisiä "tavaroita." Ja jos "pörrö-Edi" -- siksi talon herraa kutsutaan -- on hyvällä tuulella, niin -- saa vaikka ilmaiseen. Mutta joka kerta on siinä vähän pelon aihetta. Zimmermannin eukko sai siellä kerran oikein aika selkäsaunan. Minut Edi tuntee varsin hyvin, luulen, että hän ei minua kovinkaan pahoin pitele, jos hän onnettomuudeksi olisi selvällä päällä; silloin nimittäin hän on kovin kiukuissaan, ja silloin minä en voi mitään aikaansaada. --

-- Kuinka te kehtaisitte saattaa minut sellaisen ihmisen tuttavuuteen? Tämä juttu tulee yhä kirjavammaksi. Minä voin tehdä kauppaa kunnollisempienkin ihmisten kanssa, en tarvitse tappelijoita. Tuollaisiin rosvonpesiin ette minua -- Miller osoitti vinotaloja -- koskaan saa.

-- Hyvä neiti -- kuiskasi Milada -- melkein peloissaan astuen askeleen edemmäksi -- älkää huutako noin! Älkää usuttako tuota kintereillemme! --

Poliisi kulki suorana ja ankaran näköisenä heidän ohitsensa; Milada näki kirkkaan tarkoituksenmukaisen katseen kohdistuvan heihin.

Miller kalpeni... Tämä on, tämä on, -- hän sopersi -- kuinka teillä on sydäntä saattaa minut -- minut tällaiseen...

-- Meidän liikkeessämme täytyy tutustua tuollaisiinkin sokkeloihin -- vastasi Milada ylhäältä päin. -- Toiset voivat hommata ainoastaan kaupungissa tunnettua tavaraa, -- vanhaa kulunutta! -- Mutta Edillä on uutuuksia! Harvinaisuuksia! Hänellä on sellaisia, joista jo viikon kuluttua koko kaupunki puhuu. -- Kerran kun meillä oli liikepula -- ei toki niin paha kuin nyt, mutta kuitenkin, -- toi Goldscheider sieltä tytön, joka --

-- Mutta jos te menette sinne, katkasi Miller kärsimättömänä hänen puheensa -- enhän minä voi tähän jäädä Jumala siunatkoon -- minä vajoon häpeissäni maan alle. Mitä pitää minun tehdä? --

Vähitellen oli Miladan ääni muuttunut, se sai suojelevan kumppanuuden voimakkaan sävyn... Näettekö tuon hienon kaupunginosan, tuolla, missä on noita komeita rakennuksia! -- Näettekö? Kulkekaa siinä edes takasin kuin hakien huoneustoa, kunnes palaan. Siellä olette turvassa. --

Kiireesti, odottamatta vastausta, kulki Milada poikki kadun hälveten lahonneitten talojen varjoon.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi kimmoisin askelin iloisen näköisenä jo kaukaa viitaten yksinään kävelijälle. Tämä oli rohkea teko, jonka Miller tunti sitten olisi kieltäen hyljännyt, mutta kulettuaan neljännestunnin yksin rannalla pahamaineisen korttelikunnan lähellä kuljeksivien ulosheittäjien ja poliisiviranomaisten keskellä, turvautui hän mielellään Miladan voimakkaaseen persoonaan, alistuen täydelleen hänen ohjattavakseen, saadakseen tukea ja suojaa.

-- Noh? -- kysyi hän siitä huolimatta äreästi. -- Kauan kuhnailittekin. --

-- Mutta kylläpä tein hyvän kaupan -- vastasi Milada -- tulkaa!

Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat kuin aurinko sulasta innosta ja tyytyväisyydestä. Hänestä kävi kevyt viinin ja hajuveden haju.

-- Minun täytyi juoda mukana, -- kertoi hän, -- suunnaton onni oli, että Edi oli niin päihtynyt. -- Katsokaa, koko hame on täynnään täpliä. Niin me joimme. --

Hän nauroi, puhdistaen hamettaan. -- Niin, neiti, me saamme kahdeksaksi päiväksi, ensimäisestä laskien, tytön, jonka aviomies pian -- hirtetään! --

-- Mitäh? --!!! Jeesuksen Kristuksen nimessä -- sanoi Miller seisahtuen.

-- Niin, niin, hän on murhannut asianajajan. -- Rouva istui myös vähän aikaa kiinni, mutta on nyt laskettu irti ja koko kaupunki puhuu hänestä. Edin rouva otti hänet heti turviinsa, talonkortteeriinsa tietysti, heti kun toinen pääsi putkasta. Edin rouva on hieno henkilö, neiti, hänellä on suuria hohtokiviä ja silkkipukuja. -- Ylhäistä väkeä! Hän oli juuri tuolla liikkeessä, ja minä sovin asiasta hänen kanssaan. Hän saa myös ne viisisataa guldenia. -- Edi ei saa kreuzeriakaan, sen on hänen rouvansa vannonut. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että hän ja Edi ovat riidelleet vimmatusti. Sentähden minä saatoin tehdä hyvän kaupan rouvan kanssa.

-- Viisisataa guldenia! -- Jumala siunatkoon! -- Sehän on jättiläissumma! -- -- Kuinka Te saatoitte luvata jotain sellaista? --

-- Minä teen kaupan omalla rahallani, hyvä neiti, jos niin haluatte, ja minä voitan sillä. -- -- --

-- Loruja! Teidän omalla rahallanne! Maksakaa sitte mieluummin omat veikanne! Yleensä puhutte pötyä. --

Miller oikasi arvokkaana pitkän selkänsä. Lopun tietä kulkivat molemmat vaieten kuin hauta.

Seuraavana päivänä läksi Dubbe talosta. Hän oli ihmeellisen rauhallinen, vastustuksetta, melutta hän alistui toisten komennettavaksi.

Kahden sairaalarengin tukemana hän liukui portaita alas. --

-- Kyllä vielä palaan, palaan todella, -- lohdutteli hän jokaiselle, joka sanoi jäähyväiset hänelle.

Astuttuaan kadulle tuntui hän äkkiä kovin heikolta. Hän seisahtui, näyttäen miettivän jotain, etsien katseellaan Miladaa, joka maksoi ajurille. Milada näki hänen kasvoissaan jotain tavattoman surullista ja toivotonta. Mutta ennenkuin hän ehti huolehtia hänestä, olivat miehet lykänneet hänet ajopeleihin, sulkien sairasvuoteen kannen. -- -- --

Odottamatta Millerin erikoisia määräyksiä, tyhjensi Milada portinvahdinrouvan avulla Dubben huoneen, puhdisti ja pesi lattian, kiilloitti huonekalut, kiinnitti uudet vaaleanpunaset uutimet, koristaen ne silkkiruseteilla; sitten hän toi kukka-astioita ja ruukkuja, otti varastosta hienoja silkkisiä sänkyvaatteita, asetti peilipöydälle ja pesukaappiin ylenmäärin hajuvesiä, ruiskuja, kristallisia pulloja nesteineen, norsunluisia lippaita, joita Goldscheider oli hankkinut joukoissa. Päivällisen aikana hän kutsui Millerin katsomaan huonetta.

-- Tämä on Birknerille, -- sanoi hän, -- eikö ole hienoa -- vaiko mitä?

-- Minä annan tämän Gisille, -- ärähti Miller itsepäisesti.

-- Gisi on ilman tätä korea, -- häntä ei tarvitse koristaa. -- Eikö niin? Herrat olivat eilen hyvin innostuneet! Eikö tehty hyviä kauppoja? --

Miller ei suvainnut vastata.

Milada silitti vaaleanpunaista silkkipeitettä.

-- Olisi parasta, -- sanoi hän viattoman näköisenä, -- että me tarjoaisimme taas samanlaista kahvia kuin Goldscheiderin aikana. Vanhat tavat ovat parhaat. Kaikki virkistyisivät, jos ne otettaisiin taas käytäntöön.

-- Tänään teemme voileipiä. -- Me myymme ne kahdestakymmenestäviidestä kreuzerista, vaikka ne maksavat meille vaan viisi, -- eikö kannata myydä, vaiko mitä?

-- Teidän esiintymisenne sopisi -- torikauppiaalle, -- vastasi Miller pilkallisena. Mutta hän ei tehnyt vastarintaa, vaan kierrähti ovesta ulos.

Milada meni kyökkiin. --

-- Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista, minä teen voileipiä. -- Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! -- Niin, niin!

-- Sus siunatkoon, neiti, -- huudahti päättävän Polifkan aina masentunut seuraaja, -- kun teitä katselee! -- Voitteko vielä nauraa tässä huushollissa!

-- Kuulkaa, rouva Riedl, -- sanoi Milada. -- Minä en ole enää riippuvainen tästä taloudesta. Minä, -- Milada vaikeni hetken salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, -- minä olen saanut perinnön -- isältäni.

-- Hän oli oikea manttaalipomo! -- Nyt on hän kuollut ja saa kaiken maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän päästä tästä vapauteen.

Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen... Mikä onni...! -- Mutta minä olen sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. -- Ja nyt aavistukseni on käynyt toteen...

* * * * *

Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.

-- Neiti sihteeri -- hyvää päivää, -- sanoi hän. Milada heitti kaikki pois hymyillen.

-- Kuulkaa Horner, minä kuljetan neitiä sarvista. -- Hän kiertää ja vääntää, eikä pääse irti. -- Minä juttelen merkillisiä asioita -- sehän on ihan hassua, -- ja jahka onnistun, uskovat he minun puhuneeni totta. -- Tuo perintöjuttu kiertää ympäri koko taloa. Kaikki kyselevät siitä. Marxin teokset, jotka lähetit eilen minulle, pitävät he asiakirjoina. -- Kaikki onnistuu minulle, kaikki mitä vaan toivon. --

Milada levitti käsivartensa. Hänen nuori, solakka vartalonsa kimmahti.

-- Luulen voivani nyt --

-- Syöstä porttolamamma valtaistuimeltaan ja painaa Punatalon kuningattaren kruunu päähäsi, -- sanoi Horner ivaten.

-- Niin! Ja lentää sinun aatteittesi mukaan kuin perhoset, -- lopetti Milada lauseen.

-- Niin pitkälle et toki ole mennyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä, -- noh, sano pian, mitä osaa aiot näytellä, mitä arvo-asteita aiot saavuttaa? Lumppukokoojien pehtoorinko? -- Luittenkokoojien tarkastajattarenko? Mikä noista seitsemästäkymmenestä kuudesta ylpeydenpiruista on ottanut sinussa asuntonsa? Siitähän tulisi kauniita äpäriä! -- Huono ristisiitos teille!

-- Kehnoa avioliittoa! -- Minulle se soveltuu! -- Minä seuraan kehitystäsi! --

Horner kiinnitti rillit nenälleen pengotakseen papereita.

-- Vai sinä olet ryöstänyt Dubben kuolemattoman osan? --

Milada punnitsi papereita kädellään.

-- Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. -- Mainetodistus, tarkastuskortti, muita todistuksia, -- kirjeitä, -- runoja. -- Löysin ne piilostaan hänen vuoteestaan. -- Dubbe rukka! -- Hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! --

-- Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? --

Milada kohotti olkapäitään. -- Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa suorittanut. -- Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo rahojaan. --

-- Mihin Dubbe kuoli? --

-- Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! --

-- Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, -- ärähti Horner Miladalle. -- Jos joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.

-- Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, -- sanoi Milada, laskien kätensä pienelle käärölle... Dubbe oli hyvästä perheestä, -- englannin kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. -- Hän oli silloin nuori ja kuvankaunis.

-- Seis! Kohtaus nousee... rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, -- valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, -- kaikki ohitse, ohitse! -- puuttui Horner Miladan puheeseen.

-- Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, -- huudahti Milada, -- enkä ole saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän velvollisuuden? -- Eikö se ole epäjohdonmukaista? -- Selitä se seikka!

-- Kysymyksesi, -- sanoi Horner ivaten, -- on suuri kunnia sille, joka sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.

-- Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta. Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?