Part 2

-- Ole hiljaa, Jan. Sinä olet yksi Jumalan lammas. Sinulta ei voi paljon vaatia. Jos minä olisin viime vuonna lähtenyt tuon juutalaisen kanssa, niin sinä olisit kauniisti pannut pillit pussiisi, ja vienyt tytön isän polvelle. Eikö totta?

Katariina hyppäsi vuoteeltaan ja pudisti tummanruskeaa tukkaansa. -- Ja luuletko, että minä olisin siihen suostunut! E-en. Niin ei niitä pidä kohdella, noita talonjusseja. Viekkaita ne ovat, mutta Katariina on ovela! Köyhiä me olemme, me kutojatyöläiset, mutta mitä me kiinni saamme, sen me pidämme. -- Härkämäisiä me olemme. -- Katariina polki lattiaa.

-- Älä puhu noin jumalattomasti ja villisti, etkö tiedä...

-- Kylläpä nyt olet hurskas, senkin kuvatus! -- -- Kyllä minä näen, mihin sinä tähtäät. -- E-ei. Se on niinkuin minä sanon. Hän saa luvan mennä kadulle ja ottaa kiinni, justi niinkuin minäkin. Minun sieluani te ette muista. Enkö minä ole ollut lapsi minäkin? Vai enkö? -- Riittää jo. Sen pitää vielä nousta viimeisenä päivänä ja nauraa kaikkia vasten höskiä. --

Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja nojasi leukansa polviin. Vihan ja pilkan tunne sai hänen kasvonsa vääntymään.

-- Kun tytön isä saa kuulla, että se käy kiinni ottamassa kaduilla ja antaa kahdesta ja kolmesta guldenista -- tyttö, joka on hänen omaa lihaansa ja vertaan, aatteles, -- jota hän kuljettaisi nelivaljakolla ja samettipatjaisissa vainuissa, koska hänen laillinen rikas vaimonsa ei voi saada lapsia... Jos sinä minulta turmelet tämän koston tuuman, jos sinä petät minut, niin -- Katariina hyökkäsi Jankaa kohden nyrkki koholla. -- -- Sitten hän laski sen tyyntyneenä alas, nyökäytti päätään kuvalleen peilissä ja sanoi:

-- Mutta minä tiedän kulttiseni, ett'et sitä tee, sinä et henno olla niin julma Katariina raukalle. -- Milada -- Milada-da -- huusi hän kyökin ikkunasta.

-- Tuolla se leikkii kissan kanssa. Kiireesti Katariina kampasi hiuksensa ja alkoi laulaa:

Kde domov muj? Kde vlast je mä? Kde voda hûci po lucinàch --

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja kääntyi. -- -- Hän näytti tyytyväiseltä ja sovinnolliselta.

-- Janka, kultanuppu. Lakkaa keittämästä ja kuuraamasta, säästä toki käsiraukkojasi. Ota apulainen, -- tänään saamme rahaa, sen vannon. Tänään Katariina on järkevä. Odotas. -- Mutta miksi'et sinä laita itseäsi nätiksi kuin ennen? Siitä on neljätoista päivää, kultaseni, kun sinä olit viimeksi kävelemässä. Siksi sinä olet niin tympääntynyt.

Hän hyväili hienoilla sormillaan Jankaa ja puhui mairitellen, kunnes tämä nosti päänsä ja katseli häntä valjuin silmin.

Samassa tuli Milada ovesta. -- Tule pian tänne? Me teemme tädin kauniiksi. Sitten tädin pitää nauraa, sano se hänelle!

-- Jos et täti naura, niin et sinä saa ketään kiinni, vastasi Milada kovin vakavana.

Katinka tuuppasi Jankaa kylkeen ja purskahti nauruun.

-- No, katsos nyt, tuleeko tytöstä pyhä maalaistyttö! -- Mutta, Janka, sinun hiuksesi ovat ihan rasvaiset. -- Milada tuo pian lanoliinia ja puuteria, kininivettä ja kölniläistä, pian, pian.

Hän painoi iloisesti Jankan tuolille, lykkäsi selkään omat hiuksensa, jotka vallehtivat niskassa paksuissa villeissä takkuloissa ja puhuen hyväilysanoin sekaisin böhminkielellä ja saksaksi -- voiteli hän kaikenlaisilla hullunkurisilla tempuilla Jankan kasvoja lanoliinilla, sitten ripotti hän niille vaaleanpunaista puuteria. Niskaan, korviin ja hiuksiin hän pirskotti orvokkihajuvettä. Hiushaivenia hän veti otsalle ja kähersi ne utumaisiksi kiehkuroiksi. Viimeiseksi hän sitoi Jankan kaulaan mustan loisto-ompeluksilla koristetun samettinauhan. Astuen muutamia askelia taaksepäin ja tarkastettuaan työtään, taputti Katariina käsiään.

-- Katsos nyt, minkä näköinen täti on.

-- Täti on kaunis, sanoi Milada nyökäyttäen päätään ja korjasi näppärästi rasiat ja pullot pois.

-- Tuo se punainen puku!

-- Ei, ei, sanoi Janka torjuten ja katseli kuvaansa peilissä. -- Se on kuin naamiopuku keskellä kirkasta päivää.

Mutta Milada laahasi sitä jo perässään.

Puku oli silmiin pistävän helakanpunainen koristettu kaikenlaisilla helyillä. Ja vaikka Janka kuinka pani vastaan, täytyi hänen pukeutua siihen. Milada hääräsi kovin innokkaana hänen ympärillään, napitti hameen ja järjesti rimsuja ja hetaleita. Sitten hän meni äitinsä viereen ihailemaan tätä koreutta.

-- Tänään saat kreivin kiinni, Jan täti, sanoi Katariina ystävällisesti, mutta meneppäs myös sinne, missä sinut nähdään.

Milada veti tätiä hameesta.

-- Jos saat paljon rahaa, niin osta kanarialintu Lorinserilta, täti kulta, kuiskasi hän; nyt se ei tule meille kalliiksi, -- se ei syö enää paljoa mitään. --

Janka käänteli itseään peilin edessä ja ihmetteli itseään. Todella, hän oli muuttunut. Ei uskonut omia silmiään... Nyt saattoi taas mennä kadulle.

Hajasäärin, jäykkänä ja varovaisena, pyyheliina leuan alla istui Janka tuolin syrjälle juomaan kahvia.

-- Perunoita on kaapissa ja vähän voita, sanoi hän Miladalle.

-- Ei nyt ole aikaa, vastasi lapsi salaperäisesti ja sipatti mennä huoneesta huoneeseen aina käsivarret ja kädet täynnä uusia tavaroita. Hän toi lemuavia alusvaatteita, kilpikonnahiusneuloja, kampoja, helminauhoja. Hän kurottui vaatesäiliöihin, aukoi niitä, järjesti kahisevat, huolimattomasti sinne viskatut hameet.

-- Tahdotko sen keltaisen, hän kysyi.

-- Ei, vaan valkoisen, komensi Katariina.

-- Mutta se on likainen.

-- Kyllä se vielä välttää.

Katariina riisui aamunuttunsa ja seisoi paitasillaan. -- Hänen paljaat käsivartensa ja niskansa olivat kellertävän valkoiset kuin norsunluu. Hän viuhtoi lyhyitä paksuja tuppuraisia suortuviaan, tempoi ne päälaelle ja kiersi ne leveälle ja korkealle kuin kruunun. Sitten hän pukeutui puhtaisiin alusvaatteisiin ja otti päälleen valkoisen hyvin ohueesta kankaasta tehdyn pitkän hameen. Paitansa punaiset silkkinauhat hän solmi ja peitti päänsä mustalla kudotulla huivilla, jonka tähden hän oli saanut kadulla haukkumanimen "mustan." Hänen silmänsä välähtivät ja hän sanoi Jankalle:

-- Tule!

Milada katseli moittien äitiä. -- Miksi äiti kävi noin huolimattomasti puettuna, kun kaapissa oli kauniita silkkisiä pukuja.

-- Tee tulta, huusi Katariina.

-- Syö myös lapsi, varoitti Janka, -- sitten molemmat naiset astuivat jyrkkiä portaita alas.

Kotvasen kuunteli lapsi... sitten kuului Katariinan korkea laulunliverrys, tyttö nyökäytti päätään vakavasti, niinkuin se, joka kuulee kaiken käyvän toivottuun suuntaan. Sitten hän rupesi kuumeentapaisella kiireellä touhuamaan. -- Huiskin, haiskin viskatut puvut, likaiset alusvaatteet, kammat ja nauhat tulivat paikoilleen. Hän nousi tuolille ja järjesti pöydän. Likaiset kupit ja lasit hän vei pesupöydälle. Rypistyneet sänkyvaatteet hän laahasi ruokasaliin ja pani makuukamarissa niitten tilalle puhtaita silkkisiä, hajuvedelle tuoksuvia Katariinan juhlavuoteesta, sillävälin hän ehti niitä vielä silitellä laihoilla ruskettuneilla sormillaan. Uskomattomalla taidolla ja johdonmukaisessa järjestyksessä hän kulki huonekalusta toiseen ja poisti sekasotkun. Kuin pieni tonttu hän teki tulta pesään. Sitten hän haki esiin omenoita Katariinan sängystä ja viinipullon ja asetti ne kuntoon. Janka ei sitä niin kaivannut kuin äiti. -- Lopuksi hän katseli tyytyväisenä työtään. Hän ei ollut mitään unohtanut. --

Puoleksi alas kierrettyjen punapeitteisten lamppujen valo teki huoneet viehättävän salaperäisiksi. Kuinka ihanaa. Mutta piti kiirehtiä, sillä jos äiti tulee kotiin, piti olla käytävässä tulta näyttämässä. Milada pisti taskuunsa hiukan haaleita perunoita, vahakynttilän ja tulitikut ja hiipi ulos. Piti tuntea Punatalon hyvin voidakseen yöllä siellä liikkua. Pitkin puisia käytäviä ja jyrkkiä portaita, käänteitten ja solien kautta, joissa lattia oli märkä, sillä sillä kuljettiin paljon, täytyi osata kellariholviseen alikäytävään. Siellä seisoivat neidit vaaleisiin puettuina, liehuvat pitkät röyhelöt kaulassa ja valkoiset harsot kasvoilla ja lausuivat mielipiteensä sangen rohkeasti ja äänekkäästi... Muutamat tahtoivat mennä tarjoiluihin, toiset menivät ottamaan kiinni kaduilta, toiset menivät "kundien" kotiin. -- Tarjoiluissa menee markkoja. Sitten on vielä riskeeraus, sanoi muuan neitonen kiperästi ja kaivoi ohueella kävelykepillä kiiltokenkänsä kärkeä. -- Kyypparit ovat kitupiikkejä, -- pitää syödä illallinen, väliin pistouvata enemmänkin.

-- Hyi saakeli, sylkäsi joku. --

-- Älä mene sinne, lähde unkarilaisiin paikkoihin.

-- Siellä on pakko antaa olutpullosta.

-- Olut maistuu hyvältä, vastasi nauraen unkaritar.

-- Joko tulee tilauksia, kysyi nuori kiiltokenkäneitonen kahdelta, jotka palasivat kujalle.

-- Kyllä. Tänään on siellä eräs hirveä kameli.

-- Ovatko kaikki tällaisia täällä? Budapestissa. --

-- Siunaa, kuinka mahani kurisee ja kylmä on lisäksi.

-- Tahdotko pastilleja?

-- Olut maistuisi nyt hyvältä, virnisti unkaritar tiilenvärisine kasvoineen ja rohkeine konkkanenineen. -- Katsos nyt!

-- Unkarilainen porsas.

-- Kuka on sinusta porsas?

-- Sinä.

-- Hän on oikeassa. Joka vähästä antaa, on --

-- Suu kiinni, tulee ihmisiä.

-- Jesus, ainoastaan tuo italialainen asioitsija.

Janka palasi ylpeänä. -- Siellä on jo "kundeja" ulkona. -- Tytöt läksivät lykkäämään. Kaikista ovista ja nurkista ne läksivät meluten ja kiersivät rallatellen poliisia, joka halveksien tarkasti heitä. -- Sitten he livahtivat räikeästi valaistulle vilkkaalle pääkadulle.

-- Täti, sanoi Milada tärkeän näköisenä, ja hiipi Jankan luo, joka komeilevin askelin kulki kahisevan pukunsa jarruttamana, -- sinä et saa antaa kahdesta guldenista niinkuin viime kerralla, jolloin tytöt tuolla ylhäällä sinua pilkkasivat.

Janka viittasi raskasmielisenä... Minä tiedän sen kyllä, sanoi hän kiusaantuneesti ja kiiti edemmäksi...

Ihka mustaan huiviinsa peittyneenä, solakkana ja kimmoisana kuin korkea, nuori kuusi, omituisesti polttavin katsein, jotka välähtivät kujan puolipimeydessä kuin liekit, seisoi Katariina tähtikirkkaan taivaan alla... Hän antoi toisten kulkea ohitsensa kiinnittämättä heihin vähintäkään huomiota. Häntä katseltiin pilkallisesti, kuin vahingossa töyttäsi joku häneen kyynäspäällä, väliin kuului äänekäs raaka kokkasana, -- kuin kivi olisi häneen viskattu. Mutta hän ei kääntänyt edes päätään. Syvään ja voimakkaasti hän hengitti raitista yöilmaa. Hajuvesilemun, kyökkihajun ja yölöyhkän kuristamat keuhkot laajenivat. Hän kulki talojen ohi sirosti huojuvin lantein, kiirehtimättä, kiemailematta. Hänen valkoisen pukunsa pitkät helmat laahasivat käytävän likaa. Toiset kääntyivät nurkan taa ja vilkkuilivat siellä. Hän jäi kujalle. Hänen ei tarvinnut loitommalle mennä. Miehet hakivat häntä kyllä itse...

Hyvin harvoissa tapauksissa Katariina meni kaupungille. Kun talossa oli kova rahanpuute, silloin hän pukeutui hienoihin ja kahiseviin vaatteisiin kuin ylhäinen rouva. Töyhtöhattu päässä valkoiseen harsoon peittyneenä hän kulki keskellä kirkkainta päivää pääkadun käytävillä. Kun hän tahtoi palata omalle kujalleen, tarvitsi hänen vaan vienolla hymyllä suostua tarjouksiin. Hän otti kotonaan niin paljon maksua, kuin mitä hän kulloinkin tarvitsi... kymmenen guldenia, väliin sata ja enemmänkin. Katariinan kanssa ei kukaan tinginnyt. Illalla tulivat miehet itsestään. Niitä oli monenlaisia, sellaisia, joita Katariina kuljetti perässään kuin matkalaukun kantajia, kääntämättä päätään heitä kohden, tekemättä niille verhotulla käsivarrellaan yhtään ainoata kehoittavaa liikettä. Hän aukasi käytävän oven, vihelsi hiljaa. Milada hiipi hänen luokseen tulitikkuineen ja kynttilöineen ja valaisi äitinsä tietä, joka jäykkänä ja vaieten kulki tuon herrasmiehen seuraamana. Mutta oli niitä sellaisia, joiden kanssa Katariina laski leikkiä ja nauroi, joille hän kertoi jotain tahi joita hän kuunteli tarkkaavana, kunnes hän lopulta rupesi kiihkeästi ja ääneen puhumaan, hellästi ja hyväillen lähestyen heitä viehkeästi suostuen heidän lähenemiseensä. Silloin kuului laulunhyräilyä hänen rinnastaan, yhtyen räikeänä vastakohtana käytävä-oven ilkeään ritinään ja vanhojen puuportaiden narinaan. Milada juoksi edellä ja vaistomaisesti takertui äidin innostus lapseenkin.

-- Tuosta äiti pitää, ajatteli pienokainen, hyräili samaa säveltä kuin äiti ja juoksi kadulle sanomaan Jankalle, että äidillä on sellainen vieras, jota he eivät saa häiritä. Milada oli ylpeä siitä, että hänen äitiään noin seurattiin... Tarkasti hän laski ihan sormillaan, kuinka monta herraa kävi äidin luona yössä ja oli kovin riemuissaan, kun kaikki sormet eivät enää riittäneet kerralla.

Katariinassa oli sitä hurjan tenhoovaa viehätysvoimaa, joka ilman ponnistuksia teki hänestä valloittajan pitäen tenhonsa kahleissa miehet, -- -- hänessä oli jokin viehkeä hempeys, joka hurmasi lapsenkin alakuloisen mielen. Katariina oli niitä olentoja, jotka olkoot missä asemassa tahansa aina hallitsevat ympäristöään ja joiden hallitsemiseen jokainen nurkumatta alistuu voidakseen heidän iloisesta tunnelmastaan lämmetä unohtaen pahimmatkin mielenapeudet. Joka Katariinaan rakastui, se kiintyi pitkiksi ajoiksi ja palasi eronkin jälkeen yhä uudelleen. Tämä katunainen saattoi ostettujenkin hyväilyjen temmellyksiin ja teeskenneltyihin syleilyihin valaa jotain yksilöllistä, joka pakoitti miesten kunnioittamaan häntä harvinaisen sielukkaana naisena. Häntä ei mies helposti unohtanut. Ja usein pimeänä yönä jokin muisto hänen heleästä naurustaan, hänen kysyvästä katseestaan tahi hänen ruumiinsa kimmahduksesta sai miehet kiihoittumaan ja voimakkaasti haaveksimaan.

Väliin hän kutsui muutamia miehiä luokseen asumaan ja piti niitä luonaan päiviä jopa viikkojakin. Hän hommasi silloin heidän mielikseen kuin nuori aviovaimo. Oli herkkä ja taipuisa... Hän sulki ovensa järkähtämättömänä muille sisäänpyrkijöille, ei välittänyt hituistakaan Jankan ropotuksesta, ja möi mieluummin silkkipukunsa, kun rahat loppuivat antautuen uskollisena vaan yhdelle ainoalle miehelle.

Väliin hän teki niin jollekin nuorelle ylioppilaalle, väliin muutamalle taiteilijalle, joka oli eksynyt kujalle hakemaan kauniita malleja ja ihastunut Katariinan suloiseen ruumiiseen. Väliin hän suosi näyttelijöitä ja työttömiä raukkoja, jotka iloisesti ottivat vastaan hänen naisellisuutensa rikkaita lahjoja. Hän innostui näihin ihmisiin, kyseli heidän perheoloistaan ja elämänkohtaloltaan, neuvotteli heidän kanssaan, teki tulevaisuutta varten suunnitelmia, selitti lohduttavalla kielellä, miten heidän asiansa voivat parantua, rauhoitti mairesuin heidän levotonta mieltänsä ja herätti uudelleen eloon särkyneitä toiveita. Hän teki elämän sileäksi, ja pelasti heidät epätoivosta hellillä suudelmilla ja lämpöisillä katseilla kuin rakkauden jumalatar...

Moni niistä tuli vakavaksi ja pyysi hänet vaimokseen saattaakseen hänet säännöllisiin elämänoloihin, mutta hän hylkäsi nämät ehdotukset empimättä ja lujasti. Syvän alennustilansa toivottomuus antoi hänelle voimaa oivaltaa oikein väärinkäytettyä, rääkättyä luonnettaan. -- Mitä minä tahdon -- se tapahtukoon. -- Usein oli Janka kuullut ne sanat ystävättärensä punahuulilta ja luottavana siihen yhtynyt. -- Ja vielä nyt sama ajatus liukui yli noitten hienojen jo lievillä viivoilla punattujen huulien kuin purppuravaatteen revittyjen liuskojen yli. Janka nyökäytti yhä yhtä uskovaisena niille päätänsä. Kun Katariina nukkui, tahi oli ostoksilla ulkona, istuivat Janka ja Milada puukasalla hellin ääressä hyvin lähellä toisiaan ja puhuivat kuiskien hänestä, miten hyvin uusi puku vaatetti häntä, ja mitä osaisivat hänelle päivälliseksi laittaa, jotta hän tulisi oikein iloiseksi... ja siitä rahanpaljoudesta, jonka he taas tänään aamulla löysivät kätköistä. Tuo hieno silinterihattuinen herra oli ne jättänyt osoitteensa ja nimensä kera. Sen oli Milada löytänyt rypistyneenä lattialla, mutta hän otti sen ylös, oikasi sen ja säilytti sen tulevaisuuden varalta hopea- ja silkkipaperin välissä laatikossa.

-- Hän voi sen vielä tarvita, -- mietti hän pikkuvanhana.

-- Mitä pitkiä puheita hänellä on tuon pitkän maistraatin virkailijan kanssa, -- huomautti Janka surullisen vakavana.

-- Ne aivan nauravat, -- tuumi Milada. -- Hänestä ei ole mihinkään, -- tuo marsnerilainen sanoo, -- että hän ei maksa koskaan.

Janka pudisti päätään. Kun hän jotain harkitsi, muodostui hänen otsaansa kaksi syvää poikkijuovaa ja hänen silmänsä painuivat puoleksi kiinni.

-- Täältä pitää päästä pois, -- sanoi hän hitaasti ja raskaasti.

Miladan silmät säihkyivät. -- Rakas täti, se ei käy laatuun, se ei käy. Äiti ei lähde pois täältä, tuollaisen tähden.

-- Etkö tahtoisi päästä sinäkin pois täältä --?

-- Minä? En... Koko elämän ijäkseni jään minä tänne sellaiseksi, kuin äiti on.

-- Oi lapsi! Mailmassa on niin paljon kauniimpaa, niin paljon valoisampaa ja parempaa kuin täällä... Näkisit sellaisen laakson, missä ei ole ahdistavia taloja, vaan niittyjä, peltoja, taivaan sineä -- ja reunalla metsää. -- -- Nyyhkytys nousi Jankan sisimmästä sielusta.

-- Onhan meilläkin kukkia, täti. Ja kanarialintu meillä on, odota vaan vähäsen, kyllä se vielä laulaa, -- sanoi Milada kiihkeän moittivana. -- Kuule petoa -- se kutsuu minuakin! Milada taputti käsiään, mietti kotvasen ja meni viereiseen huoneeseen, istui kumaraan ja vaikeni. -- Jahka verenpisara alkaa kukkia, saat nähdä, kuinka ihanaa on täällä elämä, -- kuiskasi hän vielä kerran vakuuttaakseen Jankalle, joka tuijotti synkkänä ja liikkumattomana eteensä.

Maistraatin virkamies Raffel eli "italialainen asioitsija", joksi tytöt häntä takana haukkuivat, koska hänellä oli rakastettuna muuan italialainen tyttö kotoisin Toscanasta, -- kuului kujapahasen innokkaitten vieraitten joukkoon.

Hän oli aina tyttöjen kintereillä, käyskenteli heidän kanssaan, toi heille hedelmiä ja vihanneksia, -- katseli heitä kun he pukeutuivat, korjasi heidän tukkalaitteensa muodon, antoi heille opetusta "tyylissä" -- ja muita hyviä neuvoja, -- mutta vetäytyi heti syrjään, kun "vakavampi" ihailija saapui. Hän lausui siinä tusinan merkillisiä lauseita, oli väliin vakava kuin lähetyssaarnaaja, väliin hullunkurinen kuin sirkusilveilijä. Tytöt nauroivat hänelle ja olivat harmissaankin, koska hän ei antanut koskaan muuta kuin hedelmiä ja vihanneksia, joita hän sai ilmaiseksi, koska hän oli toritavaroitten tarkastaja -- eikä itaruudessaan edes korvannut niitä hellyyksiä, joita sai osakseen tunteellisina hetkinä, edes pienillä tilapäiskohteliaisuuksilla. Nyt hän oli käynyt Katariinan kimppuun. Tähän asti hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, koska pelkäsi hänen ylpeätä, voimakasta luonnettaan. Mutta Katariina oli ainoa, joka huomasi, että noissa "hassutuksissa" piili tässä miehessä halu iloita ja nauttia elämästä, johon hänellä olivat vaan yllämainitut mahdollisuudet. Samassa hän ymmärsi, että noissa äärimmäisissä mielikuvituksen hyppäyksissä oli jotain hänen hengenheimolaisuuttaan. Ja kiitollisena kaikesta uudesta ja vaihtelun mahdollisuudesta tässä olemassa olonsa ahtaudessa, antoi hän anteeksi miehen luonteen hiomattomuuden ja kohteli häntä hienotunteisella ymmärryksellä. Joka ilta hän käveli tämän miehen kanssa ja nauroi, kun hän kutsui häntä "armolliseksi neidiksi" ja oli vähällä tervehtiessään suudella hänen sormenpäitään. -- Miks'ei, sanoi mies innostuneena, hän tahtoi käyttäytyä eri tavalla Katariinan kanssa kuin noitten "hienojen tyttöjen" kanssa, jotka hän tunsi omasta seurapiiristään, jotka eivät tahdo osata pysyä miehestä koskaan erillään. Kun joku vaan lähenee heitä, niin ne ihan sulavat kiimasta niin, että vesi kieleen herahtaa. Hän lisäsi myöhemmin, että naisissa on hyvin vaikea löytää todellista naisellisuutta. -- En tarkoita tuota tyhmää kajoomatonta, vaan sellaista, jossa ei ole mitään teennäistä eikä itsekästä, vaan rehellistä luonnon viettiä. Porvarillisten naisten suhteen hän oli aivan toivoton. Niinkauan, kun he ovat naimatta ovat heidän sukupuolivaistonsa avioliikemiesten tunteita. Ei mitään turmeltumattomia sielunilmauksia. -- Ja rouvista minua taivas varjelkoon. Ne ovat nukkeja, sjiraffeja. -- Mies näyttelee avioliitossa leivän hankkijan tahi korkeintaan komedian kulissien osaa, parhaimmassa tapauksessa on hän siitossonnin asemassa. -- Jos he uskaltavat seurata vaistojaan, -- niin he tahtovat vaan himojaan tyydyttää välittämättä sen enempää rakastajastaan. Sellaiseen hän ei voinut taipua. Hän tahtoi, että hänet piti tuntea, aivan perinpohjin, ei rakastajana eikä "kundina", vaan uroksena Huugo Raffel, toritavaroitten tarkastaja, jolla on pihtikintut sekä Aataminomena, ihan alastomana ja sellaista rakkautta osoittaen, jota hän tuntee omalla tavallaan. -- Hän ei rupea nukkumaan naisen kanssa, joka ei hänelle sovi ja joka ei häntä tarvitse, kuin hän naista. -- Sellaista naista saa kauan odottaa, mutta hänellä on siihen aikaa. Toki ei hänkään ole ijankaikkisesti nuori. -- Katariina tunsi sanoissa vakaumuksen, joka häntä miellytti.

-- Tiedättekö hyvä neiti, minun seurapiirini säädylliset tytöt eivät tahdo tietää muista kuin laillisista suhteista kysymättä, ovatko ne luonnollisia tahi miellyttäviä. Ja jos ne uskaltavat rikkoa seura-elämän tapoja, niin on heillä vaatimuksia, joita minun kaltaiseni mies ei voi täyttää -- tahi jos ne vihdoin johonkin suostuvat, ei saa viittä minuuttia myöhemmin siitä vihjaista eikä saa koskaan sanoa, että he ovat sen itse tiedostaan tehneet. Se ei olisi kyllin hienotunteista. Ja ennenkuin ne saa siihen temppuun suostumaan, pitää rukoilla ja perästäpäin pitää olla kuin katuvainen syntinen ja sääliä heitä. Hyvä Jumala, koko tuo yksinkertainen juttu tehdään niin monimutkaiseksi, että mies sillä aikaa menettää koko siitoskykynsä. -- Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hien otsastaan. --

-- Viimeiseen hetkeen asti ja vielä perästäkinpäin pitää heilua kuutamotunnelmallisessa runoudessa, jossa menettää malttinsa ja vannoo ensikerralla iskevänsä epätoivossaan ensimmäiseen naarakseen, joka kadulla vastaan tulee. -- Ei missään heidän maailmassaan ole yksilöllistä, rehellistä kiimaa --. Täytyy saada rehellisesti tutkia toinen toistaan, tunkeutua toistensa sisimpään, niin sanoakseni ruumiillisesti oppia tuntemaan toisiaan... Sillä sukupuolielämässä kuin yhteiskuntataistelussa pitää tunteitten olla yhteiset voidakseen vähänkin toimia yhdessä --. Minä esimerkiksi, jatkoi hän tarttuen takkinsa huojuvaan nappiin, voin lukea sanomalehteä rakastettuni luona. Minä en pidä ututunnelmista. Minä olen todella paatunut ja raaka, jos vaaditte minun puhumaan pötyä. On miehiä, joiden pitää lymytä sukupuolisuhteissa jonkinlaisessa henkisessä suruharsossa, joille ei saa puhua silloin ääneen, ei mitenkään vetää suutaan hymyyn, muuten ei tule koko jutusta mitään... ja jotka vähimmästäkin leikkipuheesta pakenevat. On miehiä, jotka pitävät ainoastaan naisista, joita pitää viimeiseen asti mankua ja maklakoida, jotka vannovat, että ainoastaan kunnottomat naiset suostuvat vähemmällä. Senkin sohlot! Luulevat luonnon kaipaavan korjausta. He tekevät kuin lapset, jotka aina tahtovat itse panna sokuria makeaan soppaan, luullen sen vasta silloin maistuvan paremmalta. Minä voin rakastaa sanomalehden ääressä. Minä en kaipaa mitään valmistuksia, en mitään jännitettyjä yllätyksiä, en päivän pitkää vanuttamista... Antakaa minun itsenäisesti toimia, ja minä olen parhain silloin voimissani. --

Hän huitoi innostuneena käsillään, niin että ohi kulkevat tytöt kääntyivät häntä nauramaan. Hän väänsi kasvojaan kuin olisi hänen luontoaan kääntänyt.

-- Teidän toverinne ovat säädyllisiä kanoja. -- Se on heillä yhteistä "siveellisten tyttöjen" kanssa. -- Kun joku heihin sitten kajoo, ovat he herkät kuin pommit...

-- Teille ei siis tarvitse näytellä, ei tehdä kommervenkkeja, tahi jotain muuta hullua, -- vastasi Katariina hitaasti ja miettien. Te annatte myös naiselle itsenäisyyden -- te mukaannutte hänen mukaansa.

-- Tietysti, vastasi hän kiireesti ja iloisena -- näen, että Te olette minut käsittänyt... mutta toista oli neiti Rosan laita viimeviikolla. Se oli kauheaa.

Katariina siristi harmaita silmiään. -- Sellaista harjoitetaan peilin ääressä, -- todisti hän halveksien.