Part 19

-- Jesus Kristus, Maaria! -- Dubbe horjahti... Hän ei enää äännähtänyt, rikkirevityssä olennossa ei näkynyt enää vastustushalua eikä raivon merkkiäkään. -- Nyt totuus hänelle ilmeni kaikessa alastomuudessaan... Ei Goldscheiderkaan enää tiedä lapsesta, hän mutisi, -- pienen lapsen on hän heittänyt maailman jalkoihin, -- -- kuin leikkipallon! -- Alastomana on hän sen repinyt äidin rinnoilta! -- Se ei voi olla totta... Te olette nyt suuttunut minuun! -- Jumalan armon nimessä... Se on niin kauheaa, ettei sille voi muuta kuin nauraa... Eikö totta? Eihän ihmislapsi noin vaan voi hävitä... kristittyjen maassa, jossa se on pantu kirjoihin? Eikö sen nimi pidä löytyä kirkonkirjoista?

Dubbe astui pöydän ääreen.

-- Teillä on tuossa paljon liuskoja, kaikki laatikot ovat täynnään papereita... jossain pitää löytyä osoite... Kuulkaa... Dubbe väänsi käsiään. -- Jos olen puhunut pahasti, -- antakaa anteeksi, -- minä olen kuin hullu, en saa öisin unta -- minä -- hän kääntyi toisten puoleen. Te nauratte minulle kaikki -- --, mutta se on totta -- -- minun on niin ikävä lastani,... kuulen sen huudon yöt päivät korvissani.

Portinvahdinrouva, jolla oli itsellään neljä lasta, astui Dubben viereen, vaikka oli kovin korkealuontoinen.

-- Neiti, me menemme poliisikamariin! -- -- Me löydämme lapsenne. Täytyy etsiä kirjoista... Tehän tiedätte, milloin se on syntynyt, mikä sen nimi oli.

Dubbe kääntyi ja laski vapisevat kätensä rouvan olalle. -- En tiedä edes, minkä näköinen oli lapseni. -- En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja. Sielua kylmää, kun sitä ajattelee... Kätilö ja Goldscheider ovat kaiken hommanneet. He sanovat, että siitä maksetaan rahaa joka kuukausi, aina kuuteen vuoteen. Sitten olen täältä vapaa, tästä kurjuudesta, he sanoivat... Millainen olinkaan lapsivuoteessa... melkein nälkähullu... surun ja kuljeksimisen näännyttämä... He ovat minua kehoittaneet... anna lapsi pois... Ventovieras sen otti, -- minun pienen lapseni, -- miten se lie kärsinyt!... Nälkää, lyöntejä, vilua. -- Nyt se on kuollut. En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja...

Onneton nyyhkytti horjuen edes takaisin, kunnes kaatui Miladan syliin, joka oli astunut häntä tukemaan.

-- Hän on hullu, mutisi Goldseheider, tarttuen kuin kouristuksessa laukkuunsa ja sateenvarjoonsa.

-- Paras on sulkea hänet hulluinhuoneeseen, sanoi hän Millerille, joka vaan osasi aukoa ja sulkea suutansa.

-- Älkää minulle suuttuko, -- äännähti tämä kauhuissaan.

-- Sulkekaa ovi jälestäni, sihahti Goldseheider portinvahdinrouvalle ja yhdellä iskulla oli hän hävinnyt hämmästyneen ihmisjoukon keskeltä.

Sulkeutuneen oven pamahdus herätti Dubben houreista...

-- Älkää laskeko häntä pois! Älkää, kirkui hän yrittäen juosta jälestä...

Miladan vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.

-- Rauhoitu, Martta, rauhoitu! -- Tule mukaani -- kaikki selvenee vielä, jos olet oikein luja ja järkevä.

Ja puhutellen hellin sanoin vei Milada kalpean mielipuolen tavoin ympärilleen tuijottavan Dubben ulos.

-- Kylläpä oli koko kanalja tuo Goldscheider, mutisi portinvahdinrouva sylkäisten; sitten hän astui kadulle. Mutta vanhasta rouvasta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ilman hattua oli tämä livahtanut.

Konttorihuoneessa seisoi neiti Miller silmät selkoselällään. Niissä ei näkynyt järjen kipunaa... Pikku pää pyöreine, muorimaisine samettihattuineen vaipui rinnalle.

Hänen kätensä hypistelivät Goldscheiderin unohdettua kynsiviilaa. Äkkiä hän viskasi sen pois villisti, hurjan pelästyneenä kuin olisi hän leikkinyt käärmeellä.

-- Kylläpä olen joutunut läpeen, sanoi hän vaikeroiden, tämä on vasta kaunista, -- alku ei ole juuri lupaava, sen täytyy myöntää...

Neljäs osa.

Millerin salonki.

Johdesana:

Meidän aikamme häpeän muistomerkki.

(Schiller.)

Uusi rouva, joka nyt ryhtyi Punataloa hallitsemaan, ei ollut sitä sitkeää, tuulta ja vettä kestävää lajia, jota hänen edeltäjänsä oli ollut. -- Hän ei missään tapauksessa ollut tehtävänsä tasalla.

G----gin pappilassa oli hän ollut mainio taloudenhoitaja, oli ollut hurskas ja altis kirkon ja herransa palvelija, -- "uskollisin olento" kuten arvoisa kirkkoherra ylistäen hänestä sanoi, iltaisin istuen paikkakunnan herrakerman seurassa pelipöydän ääressä.

-- Kyllä, hänelle vastattiin, -- käytännöllinen ja säästäväinen on neiti Josefiina -- mutta Jumala varjelkoon joutumasta sellaisen pirun kanssa tekemisiin! -- ajatteli moni hengessään... Kukaan ei kestänyt yhteistoiminnassaan hänen kanssaan. Kun viljankorjuuaikana neiti Fiinan oli pakko ottaa palkkalaisia avuksi, niin nämät valittivat, että kohtelu oli hävytöntä ja ruoka kehnoa. Kaksi vanhaa koturia, kahdeksankymmenen vuoden vanha Kaisa ja pian satavuotias Ursula moukuttivat hampaattomilla leuoillaan kiertäen tihrusilmänsä taivasta kohden; se on, "Kiero-Kaisa" niin teki, -- "Ursula viiro" sanoi neiti Fiina, "oli siksi liian höpsö."

Neiti Fiina keitti kyllin laihaa soppaa, vaikka pitäjä oli kylläkin lihaisa; hän säästi joka voigrammasta, vahtasi joka kanaa, ettei se vaan laskisi toisen maalle; hän kitkutti joka pakollista menoa ja maksua, hän teki kauppaa kuin juutalainen joka messusta, vihkiäistapauksesta, kastetoimituksesta, laskien, kuinka monta sanaa kirkkoherra sanoi kuolleen haudalla, melkein hän luki rahassa arvoisan herra kirkkoherran äänen soinnut saarnatessaan ja ne kädenpuristukset, jotka hän antoi synninvaivoissa oleville. Kirkkoherra lihoi ylenmäärin potaatti- ja papuruuista, -- sillä neiti Fiina sanoi niitten olevan terveellisemmät kuin liharuuat, jotka kiihoittivat ihmisen syntiä tekemään ja elämään epäkristillisesti. Tämän sijasta ylläpiti neiti Fiina pappilassa veljentytärtään. Tämä oli solakka, huokaava neitonen, joka oli ihmeellisesti täti Fiinan näköinen. Erittäin heillä oli molemmilla hurskaan-alamainen katse ja ohueet, täysin kauniit huulet, jotka kuvasivat vanhemmassa naisessa kouristunutta pakollista hyväsydämisyyttä, mutta ilmaisivat, että nuoremmassa oli hyvä joukko salaisia himoja ja sangen suuri tahdonlujuus ajaessaan halujaan perille. Veljentyttären kalpea epäpuhdas iho ja mitättömän mitätön pystynokka muistuttivat "pappia", "joka oli kovin kiintynyt pienokaiseen lapsesta saakka." Neiti Fiina vanhempi oli ympäristön kauhu. Joka yksinäinen nainen, joka sai lapsen, sai kuulla neiti Fiinalta kunniansa. -- Sääli on pyhää kastevettä, jolla tuo äpärä kastetaan, oli hänellä tapana sanoa.

Neiti Fiina pesi pyykkiä, ompeli ja kehräsi, tehden kaikki askareet itse ja jos joku puhui siitä, vastasi hän nöyränä ja vaatimattomana: Koska hyvä herra kirkkoherra elättää meitä kahta vierasta ihmistä, niin täytyy minun tällä lailla tienata.

Ja kyllä pappilassa tienattiinkin. Kahdessa pankkikirjassa oli kyllä numeroita. Toinen niistä oli "veljentyttären" nimissä, toinen oli papin omissa nimissä. Vaan kukaan ei tiennyt, kuinka paljo oli laatikoissa arvopapereissa ja osakkaissa. --

Nuori neiti oleskeli talvet enimmäkseen Wienissä parooni von Waldeckin palatsissa. Paroonilla oli suuret tilat G----gin pitäjässä ja olikin siksi sen kirkkopatruuna. -- Neidin siellä olo johtui siitä, että paroonin taloudenhoitajatar, neiti Petronella, oli aivan "hassastunut" pappilan Fiinaan.

Fiinan täytettyä kaksikymmentäkaksi vuotta, tapahtui pappilassa sellaista, että sen koko ihanteellinen rakkaus ja sopu kerrallaan katkesi.

Myrskyisen kohtauksen jälkeen tätinsä kanssa, jonka yksityisseikat jäivät ikuiseksi maailmalta salatuiksi, laittoi veljentytär eräänä aamuna matkalaukkunsa kuntoon ja matkusti hotelliomnibussilla asemalle ilman, että kukaan pappilan asukkaista oli häntä saattamassa. Täti kertoi myöhemmin vähän lauhduttuaan, että Fiina oli lähtenyt Pariisiin onnistuen siellä mainiosti, sillä itse parooni kustansi hänen kasvatuksensa; mutta sen tapauksen jälkeen hän näytti vielä vanhemmalta, häijymmältä ja äreämmältä kuin ennen.

Kaksi vuotta myöhemmin kuolla kupsahti autuaallinen herra kirkkoherra jättäen "uskollisimmalle sielulle" neiti Fiinalle molemmat pankkikirjat sekä kaiken muun kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.

Kun Fiina oli jättänyt ammattiseuraajalleen pappilan talon ja tarhan, aitat ja kellarit raskaasti huoaten, niin vetäytyi hän pieneen taloon, joka oli rakennettu vuoririnteelle, jossa hän aikoi viettää aikaansa syvimmässä yksinäisyydessä tukkimetsien ja lehmälaitumien keskellä. Taloa kutsuttiin "päiväkummun taloksi."

Mutta elellen toimetonna Kaisan ja vihreäharmaan Ursulan seurassa, heräsi hänessä taas polttava huoli olemassa olostaan. Eikö olisi paras heittäytyä pappilaelämän tyyneydestä elämäntaisteluun?! --

Mitä piti hänen tehdä? -- Pankkirahat sulaisivat syödessään... Piti siis alkaa niillä keinotella... niin kuin hänen isänsä oli tehnyt -- ratsumestari. -- Mutta isä oli tehnyt vararikon. Mitä piti hänen tehdä? --

Toimetonna hän ei voinut elää.

Ja hylkiötytär eleli vaan Pariisissa.

Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä ja äkkiä hän muisti miehen, joka oli ollut juopon ratsumestarin paras apu ja jolle vähitellen koko Millerin perheen aarrevarasto oli liukunut, talot, hevoset, hohtokivet ja taideteokset --, vaikka hän ei ollut mikään "Juutalainen" -- niinkuin hän selitti jokaiselle, joka ryhtyi hänen kanssaan liikeasioihin. Se mies oli J. Kessler, asioitsija ja koronkiskuri. Sama mies oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Millerin perhe oli ollut suurimmassa rahapulassa, hommannut ja saanut neiti Fiinalle taloudenhoitajan paikan pappilaan.

Nytkin neiti kirjoitti eräänä kauniina päivänä Joachim Kesslerille, millainen oli hänen taloudellinen asemansa ja mikä tulisi neuvoksi. Heti mies vastasi. Nyt hänellä oli hienot liikepaperit, joiden otsikkoon oli painettu: välittää kiinteimistöjä, kauppoja, myöntejä, tavaranvaihtoja, ottaa ulos saatavia, järjestää vararikkoja, selvittää epävarmoja saatavia j.n.e.

Kessler kirjoitti Millerille, että häntä riemastutti tieto siitä, että hänen pieni huolenpitonsa oli saattanut neiti Millerin niin varakkaaseen asemaan ja että hän tekisi kaikkensa, jotta tuo nätti kapitaali tulisi sijoitetuksi tuottavaan yritykseen.

Jo oli kevät eikä Millerin ja Kesslerin välillä ollut vaihdettu kuin joitakuita vähäpätöisiä kirjeitä, kunnes G----gilaisen vuoristohiljaisuuden katkasi sähkösanoma... "Loistava tulevaisuus -- harvinainen tilaisuus -- persoonallinen läsnäolo välttämätön -- tulkaa heti." -- --

Suin päin pantiin tavaroita kuntoon, "päiväkummun talo" vuokrattiin muualle talonpojalle, ja koleana maaliskuunaamuna seisoi neiti Miller nenänpää mielenliikutuksesta punaisena suuressa, vaaleassa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka piti olla herra Kesslerin yksityisvastaanottohuone. -- Hän oli sama liikehtivä mies, naamassa sama hyvänsuopeus teeskennellen epäitsekästä välittäjää, -- ainoastaan sillä eroituksella, että hänellä oli nyt kupuvatsa, jolla heiluivat paksut, kultaiset kellonperät. Ja sekä kellonperät että vatsa pullistuivat, kun herra Kessler sanoi entisyytensä tavan vastakohtana: "vaikka olenkin juutalainen, -- mainitaan ja tunnetaan minut korkeimmissa piireissä... Ja minä olen ylpeä siitä, että en ole uskoani kieltänyt kuin monet muut nykyään." Kessler ei puhunut paljoa ehdotuksestaan. Hän asetti Goldscheiderin kirjat Millerin eteen ja hänen paksu peukalonsa hyppi kuin kiihkeä kirjasaksa numerosta toiseen. Ensin kuului kauhun, sitten pelon, lopuksi hämmennyksen huuto, -- sitten kaikki sulautui henkeäahdistavaan ahneuteen, jota ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.

-- Herran haltuun siis -- äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit, jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki kuuluivat hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä rahasummasta, ei juolahtanut Millerin mieleen. -- Kessler antoi kunniasanansa, että hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä neljänäkymmenenä vuotena, jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli kyllä vastustuskykyä. Hän jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten ajaa tahtonsa läpi... Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja jos se ei auttanut, niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen kohtauksia. Hän osasi mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä, matoisella vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä ei ollut se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se ominaisuus, joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa: käsitys siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä ne toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut olemassa Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli tekemisiin.

Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain tuntematonta, -- jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen, jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti -- mutt'ei koskaan heidän säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen kovuutensa, jopa oikkunsakin oli perusteltu. -- "Hän on roisto, mutta hän ymmärtää ammattinsa", sanoivat tytöt hänestä.

Niinpian kuin Miller otti liikkeen haltuunsa, muodostui kaksi puoluetta, -- toisen muodostivat tyytymättömät, nyljetyt orjattaret, jotka toimivat vierasta vastustavalla mielellä. Heitä harmitti Millerin pikkumaisuuteen asti menevä ahneus, hänen saituutensa, -- hänen epävarmuutensa ja matelemisensa kohdellessaan vieraita, lyhyt, karkea tapansa komennellessaan tyttöjä, ja siksi heistä kehittyi hänen panettelijoitaan. He ivasivat ja virnistelivät hänen räkättävää esiintymistään salongissa, kun siellä tapahtui jotain "sopimatonta", mutta joka tänlaisessa ympäristössä ja tunnelmassa oli luonnollista. Kaikkein enimmin heitä harmitti Millerin suoraan mahdoton uteliaisuus ja epäileminen, joka kohdistui kaikkeen ja kaikkiin.

Kaikkialla hän vainusi vihollisia ja vastustusta... Jokaista hän koetti saada urkkijakseen ja ärsyttää toista vastaan.

Mutta tällainen järjestelmä ei kauan onnistu. -- Kun hän oli kissantapaisella makeudella saanut jonkun puolelleen, niin tämä juoksi kertomaan muille niitä epäilyjä ja syytöksiä, jotka hän oli kuullut ja täten oli talossa joka päivä riitaa, pahaa mieltä, valitteluja ja illalla happamia, itkusta rumentuneita naamoja. Puhdasta tuotannollista, koneellistaloudellista puolta tässä liikkeessä ei Miller luonnollisesti tuntenut. Vaistomaisella saaliin halulla hän kyllä aavisti, että tässä saattoi ansaita paljon ja nopeasti. -- Mutta miten piti alkaa? -- Mistä piti kahmaista? -- Miller ei osannut laskea, että hetkelliset lisämenot saattoivat tulevaisuudessa tuottaa monenkertaisesti, vaan hän tinki ja kihnasi maksusta kuin pahin toriakka ollessaan joka päivä tekemisissä tyttökauppiaiden ja hankkijoiden kanssa, jotka tottuneina Goldscheiderin verrattomaan runsaskätisyyteen antoivat Millerille huonompaa tavaraa kalliimmasta hinnasta. Hän taas oli onnellinen luullessaan täten säästäneensä pari guldenia ja huudahti riemuissaan: Vuottakaa, luulette noin vaan narraavanne Milleriä!

Goldscheiderilla oli ollut tiedonhankkijoita, ja jätti jälkeensä juomarahoistaan hyvän huudon, -- sairaaloihin, synnytyslaitoksiin, poliisin ystäville, pienten salaisten hotelleiden ja matkustajakotien vahtimestareille ja siksi hänellä oli ollut käytettävänään loppumaton tyttövarasto, jolla hän oli keinotellut kaapaten siten varmimman ja runsaimman saaliin. Miller pani kynsin hampain sellaista tapaa vastaan. Ne olivat hänen mielestään paljaita "varkaita" ja "rosvoja", jotka veivät hänen "hiellä kootut pennosensa." -- Kaikki senkaltaiset pyynnöt, hakuut ja kyselyt jätettiin empimättä huomioon ottamatta. -- Hän ei tarvinnut, hänellä oli kyllin, hän ei suosinut tyttöjen uusimista ja muutoksia. -- Tytöille annettiin halvempia pukuja, mauttomia alusvaatteita, joista heidän tuli maksaa samat kalliit hinnat kuin Goldscheiderin aikana. -- Kun Miller ei tahtonut antaa talon puolesta tytöille kynttilöitä, saippuaa, hajuvesiä ja poskimaalitarpeita, nousi siitä sellainen myrsky, että hän peruutti käskynsä, mutta supisti nämät kalliit tavara-annoksensa aina mahdollisimman vähiin, ja kipristi naamaansa joka kerta, kun täytyi niistä luopua. Myös salongissa tarjotut ruoka- ja juoma-annokset vähennettiin tahi niitten hinnat korotettiin.

Tytöt ärsyttivät vakituiset vieraat suutuksiin näitten uudistusten vuoksi. -- Ei ollut harvinaista, että jokin herra kieltäytyi maksamasta vaadittua hintaa ja muistutti, mikä oli ollut Goldscheiderin aikuinen maksutaksa.

Tällaiset selkkaukset eivät tietysti lisänneet vieraitten hilpeyttä eikä ylläpitänyt sitä kepeää kaikkia elämänhuolia karkoittavaa mielialaa, jonka synnyttäminen on tämän ammatin salaisuus.

Pian sanottiin suljetuissa piireissä: "Punatalo ei ole enää entisessä kunnossa, -- oh, siellä on ikävä olla. -- Ei siellä ole muita kuin hautajaisnaamoja. -- Rouva on ilettävä vanha muori."

Tahi sanottiin: "Ennen Goldscheiderin aikana oli siellä lustia elämää! Mutta nyt... on siellä pakanan veurua. -- Aivan talo on deekiksellä." -- Ja niin edespäin.

Neljännesvuoden kuluttua huomasi Miller, joka ei käyttänyt niin säännöllistä kirjanpitoa kuin Goldscheider, ainoastaan merkkasi kiusottavan tarkkaan päivän tulot ja menot, että se summa, jonka hän sai kokoon ei lähimainkaan vastannut sitä, jonka Goldscheider kokoon haali.

-- Tiesinhän minä, räjähti hän sanomaan, -- minä en pysty tänlaiseen yritykseen. -- Olen siihen liian hyvä. -- Leväperäinen olen.

Sitten hän huusi portinvahtirouvalle, että tämä tulisi hänen luokseen ja haukkui tämän ihan pahanpäiväiseksi liikkeen huonojen tulojen vuoksi, niin että tämä jo ennen ärtynyt henkilö päätti muuttaa toiseen kilpailevaan paikkaan.

-- Luonnollisesti juonittelette jo heti, kun joku vieras astuu jalallaan taloon. Ja luonnollisesti teette kaikki ylös ja kannatte juorupussia rakkaalle rouva Zimmermannille -- häh!

Kun haukkumisen esine poistui kohottaen olkapäitään, puhkesi talossa hirmumyrsky. Miller haukkui, sadatteli ja metelöi niin, että sitä ei olisi saattanut edellyttää henkilöltä, joka oli elänyt papillisissa ja aatelisissa piireissä. -- Kuin hullu, kasvot raivosta käppyrässä lensi hän huoneesta toiseen, repi auki laatikot ja kaapit, penkoi kirstuja, viskasi vuoteet huiskin haiskin voidakseen ottaa kiinni "varkaat verekseltä", uhkasi lähettää kaikki poliisikamariin ja tiuski jokaiselle, että hän oli syypää hänen onnettomuuteensa. Todellisuudessa hän oli menettänyt viimeisen järjen kipinän. -- Hän näki ottaneensa vastaan tehtävän, -- johon hän ei vähäisine henkisine voimineen pystynyt, hän näki pelastuksetta heikkoutensa niitä hallitsemaan. Kuin kaikki kurjat olennot, hän ei osannut ymmärtää, että piti taistella voittaakseen...

Kaikkein raivostuttavinta tässä asiassa hänen matalan järkensä mukaan oli se tosiasia, että hän eli kaikkein loistavimpien ansiomahdollisuuksien keskellä eikä tarvinnut muuta kuin silmät, millä saattoi nähdä kultakasat, joita oli ympärillä -- ja kynnet, joilla voisi repiä ne irki harmaasta kivestä, joissa ne hohtivat. -- Siinä oli kultaa, niin kultaa! -- Goldscheider oli kasannut sitä rojosti. -- -- Hän vaan ei ollut, Miller parka, niin viekas, niin häikäilemätön, niin ovela kuin tuo toinen... Hän oli liian hienotunteinen. -- Hän epäröi liikaa.

Hän kirosi omaa hyväsydämisyyttään ja luottavaisuuttaan, Kessleriä, joka oli saattanut hänet tällaiseen satimeen, Goldscheideria, joka oli narrannut hänet ostamaan koko liikkeen ja autuaallisesti kuollutta kirkkoherraa, jonka manallemeno oli tämän kaiken alku. -- Ja ne kirotut neidit! Saakelin naikkoset! Hän pui nyrkkejään. Olivat täysi kapinassa, nuo naasakat! -- Olivat tehneet ohjelmallisen salaliiton.

Gisi tuli saliin milloin ja missä puvussa vaan suvaitsi. -- Ei aikaakaan niin tuo käytti herroja vastaanottaessaan korkeakauluksista mustaa verkapukua! Sellaisessa asussa ei voinut häntä laskea toimeen. -- Hän -- nainen, -- joka pisti suuhunsa Millerin leipää, lihaa ja torttuja, laiskaan suuhunsa, ei viitsinyt edes paljastaa nahkaansa! -- Mizzi oli kyllä elävä hänkin, mutta hän oli kuitenkin ottanut osaa Millerin valituksiin ja kärsivällisenä kuunnellut hänen tunnepurkauksiaan. -- Hänessä oli vielä hituisen inhimillisyyttä. -- Mutta kas Dubbea! -- Miller läähätti nousevalla kiukulla. -- Kolme kuukautta tuo on jo maannut sängyssä hoitaen hermojaan kuin mikäkin kreivinna... "Maitoa" -- komensi tohtori juottamaan hänelle -- ja "antamaan hänen olla rauhassa!" Ja yleensä tuo tohtori! -- "Hänen kaltaista ei voi viedä sairaalaan", sanoi tuo. -- Luonnollisesti, sillä juuri samana päivänä tuo kävi salongissa, kuin Dubbe oli siellä hassuttelemassa.

-- Tuon -- pitääkö sellaisen panna sairaalaan makaamaan, -- ha, ha -- nauroi vaan tohtori.

He olivat tietysti kaikki samassa juonessa! Kaikki ne söisivät hänet! Tuossa se kana jo oli maannut puolen kuukautta eikä viitsinyt liikkua paikaltaan. -- "Mutta varroppas, kyllä minä saan sinut tanssimaan!"

Miller meni ensi kerrokseen kuunnellakseen oven takana. -- -- Luonnollisesti istui siellä kaksi muuta kanaa kaakattamassa! -- Hän laski korvansa oveen kiinni. -- Luonnollisesti oli siellä Milada! -- --

Miladan suhteen Miller tunsi jonkinlaista kummaa kunnioituksensekaista luottoa; hän antoi Hornerin käydä esteettä hänen luonaan, aluksi luullen hänen hyvin maksavan, myöhemmin, koska Horner ei yksinkertaisesti ollut tietävinään muorin epäsuorasta ulosheittämisestä ja pistopuheista. -- Kuin ennenkin Horner kulki Miladan luona milloin häntä lystäsi, ainoastaan salissa oloansa hän supisti mahdollisimman vähiin. -- Sen järjestelmä oli hänestä muuttunut liian oikoseksi.

Muuan neiti kulki Millerin ohi, pierren kovasti kulkiessaan ja ennenkuin Miller ehti nostaa siitä metakan, -- aukasi Milada oven... Vai niin neiti, -- sanoi Milada. --

-- Niin, minä se olen. -- Mitä tämä on!? Vieläkö tuo vaan loikoo sängyssään? -- Ylös paikalla! -- Sen kuskaan pois. --

Miller veti vaaleanpunaset uutimet syrjään, niin että päivänvalo valaisi räikeänä Dubben laihat kasvot, jotka Millerin räkätessä vääntyivät ivalliseen virnistelyyn. Dubbe pusersi käärettä, joka haisi väkeville rohdoille, otsaansa ja ohimoilleen.

-- Ei, ei, en anna tuota enää tapahtua. -- Olen jo puhunut Sucherin kanssa... Te joudutte pois -- Ymmärrättekö? --

Dubbe istahti vuoteessaan katsahtaen tiukkana uhkaavan neidin ruhoon. -- Pois, ilmapallollako vaiko ruununkyydillä? -- Yhdentekevää. Nyt olen onnellinen, sillä ei minulle voi sen pahempaa tapahtua kuin tämä jo on. --

-- Putkaan teidät toimitan, jos ette hyvällä lähde. Ulos talostani pitää teidän joutua. -- En kärsi enää tällaista menoa!

-- Pitääkö minun pukeutua paikalla? -- Tahi maalata poskeni, nauraa -- rakas rouva? -- Dubbe sai vaivalla kätensä nostettua puuskaan heiluttaen päätään.

-- En jaksa pukeutua sinun eikä kenenkään mieleen, -- hän ähkyi pudoten patjalleen. Sitten hän kääntyi seinään päin eikä välittänyt Milleristä, joka kutsui Jumalan kostajaksi tälle helvetin ansainneelle syntiselle. Mutta Miller huomasi pian olevansa ihan voimaton tässä sekamelskassa ja se tunne tuli hänessä niin voimakkaaksi, että hän rupesi nyyhkimään kuin pikku lapsi, joka poraa, kun ei saa ajettua tahtoansa läpi.

Milada seisoi vuoteen päänaluksen kohdalla ja hänen harmaat silmänsä muuttuivat yhä pistävämmiksi ja halveksivammiksi, mitä enemmän Miller pauhasi.

-- Lähettäkää Dubbe sairaalaan, -- sanoi hän kotvasen kuluttua.

-- Sairaalaan! -- toisti Miller. -- Häntä ei oteta sinne; hän on terve, sanoo tohtori Lamberg. -- Ja terve hän onkin, -- terveempi kuin minä, kirkui taas Miller -- hän vaan makailee, velmuu ja juopottelee. -- Miller hyppäsi vuoteen ääreen.