Part 18

-- Löytyy vähäpätöisen kaltaisia sanoja, joista tuntuu verenhalu. -- Löytyy riettaita sanoja, jotka eivät tuota sen enempää vahinkoa, kuin kellojen kilinä ilmassa. Tieto on yksinään aatelisuuden merkki. -- Aateloi tiedollasi sinun mailmasi!

-- Käytä voimasi antamiseen! -- Missä paljo on annettu, siellä on myös innostusta. -- Se on vanhaa viisautta! Sinä opit vielä kerran rakastamaan, sen minä sanon, rakastat noita pirstoutuneita, pois potkituita, kurjia olentoja. Ja ehkäpä tämä rakkaus on oleva se liekki, joka polttaa vanhojen jumalien alttarin tuhaksi. -- Tällainen uhrautuminen ei hukuta uhrautunutta. -- Kuule! Vaikka ihmisrakkauden meri kuohuisi kuinka voimakkaasti ja valtaavana tahansa, niin on sen sisin olemus sittenkin pieni lähteen silmä ropakossa ja sen lähteensilmän nimi on itsekkyys.

* * * * *

Seuraavana harmaan hämäränä aamuna astui Milada salista puettuna heleään pukuun, käherrettynä ja maalattuna... Se kiihtymys, joka edellisenä päivänä oli tärisyttänyt koko talon, kiehui myös hänessä, sillä myös hän oli elämänsä tien risteyksessä. Goldscheider oli myynyt talonsa. Hän oli siitä jo kertonut vierailleen. Hän oli kulkenut myöhään yöllä Miladan ohi ja hymyillen sanonut -- tee nyt varma päätös. -- Rouva Goldscheider oli riidellyt kiihkeästi ja äänekkäästi Hornerin kanssa ja ensi kerran koko käyntiajallaan ei Horner tullut saliin illan kuluessa.

Paljon vieraita oli ollut salissa. Fanchon, Gisi, Dubbe olivat hassutelleet aina mahdottomuuksiin saakka. Jotain luonnotonta kiihtynyttä ja sairaalloista ilmeni heidän meluavassa ilossaan. Dubbe kantoi herransa, erään pienen vaaleatukkaisen kreivin, kammariinsa ja tämä karisti istuessaan sylissä kukkaronsa sisällön Dubben päälle. Bine makasi mahallaan lattialla ja kokosi roskia...

Yön hurjat kuvat kieppuivat vielä Miladan aivoissa. Ja kaikkien näiden kuvien taustana oli Miladan selvä tietoisuus, joka räikeästi valaisi unelmat, mitkä mieleen johtuivat. Hän ymmärsi, että kaikkien näiden yli vyöryi lieju, jota hänkään ei voinut estää... Hänen jälkeensä tulisi uusia ja kukkeimpia... Nämät samat tanssivaiset liitelevät olennot vaipuisivat samaan kurjuuteen, samaan paheeseen kuin edelliset. Joukkoja tulee, joukkoja menee, tulevat ovat nuoria, elämänhaluisia ja iloisia, menevät ovat kalpeita, rikkirevittyjä, ja heidän silmissä on kuolemantuska. -- He kohottavat kätensä ihmisiä kohden huutaen: -- auttakaa meitä, auta sinä meitä, anna meille edes sielusi. --

Milada istui ikkunan luo, ja nojasi päänsä seinään. Hänen oli uni... Äkkiä joku kuin ilmeni hänen eteensä tarraten häneen rukoillen... -- En voi tehdä mitään, -- yritti Milada huutaa. Kylmät sormet takertuivat hänen paljaisiin olkapäihinsä...

-- Milada, minä se olen -- ... Dubbe seisoi Miladan edessä yöpaidassa ja paljain jaloin... Hänen kasvonsa olivat ilman poskimaalia ja kovin uurteiset kuin haahmolla... -- Jumalan kiitos, että sinä olet valveilla. Minun täytyy puhua kanssasi. Hän nukkuu, tuo kreivi nimittäin. -- Herttainen poika... Koko yöksi hän jäi luokseni... kultakämmeneni... Jumalan kiitos! Nyt tulee minunkin kurjuudelleni loppu... Oletko kuullut, että Goldscheider myy? Oi, minusta ei ole enää mihinkään!

Dubbe heittäytyi Miladan vuoteeseen ja lyyhistyi sen syrjälle.

-- Mene nukkumaan Martta!

Kynttilöiden muodostamat varjot peittivät haamun tapaisina Dubben, joka ojenteli paljaita kauniita käsivarsiaan. -- Enkö minä vielä ole kaunis!? Eihän pari vuotta, jumala siunatkoon, tee ihmisestä loppua! Olenhan minä opettajatar, onhan minulla todistuksia, täällä oloni -- oli vaan tyhmä erehdys. -- Dubbe kääntyi pudottaen käsivartensa alas. -- Nyt minä palaan omaan mailmaani.

-- Niin helpolla se palaaminen ei vaan käy -- Milada pirskoitti vettä kasvoihinsa. -- Ja milläs sinä aijot itseäsi elättää? Kuinka sinä luulet saavasi tuntiopettajan paikkoja?

-- Kaikkialta voin saada suosituksia, -- sanomalehdissä, -- oppilaitoksestani, -- lähetystöstä, -- olenhan minä opettanut lähettilään rouvan luona, -- I speak a realy english (minä puhun virheetöntä englantia) -- -- minä en pelkää työnhakua. --

-- Martta, oletko puhunut Goldscheiderin kanssa?

-- Senkö kanssa! -- Korkealle kohotettujen kulmakarvojen alta välähti sininen katse kuin salama... -- Se on kiusannut minua kuin rakkari pannatointa koiraa. Tiedätkö sinä, minkä tähden se ei ole laskenut minua pois?... Ei edes Carlotan luo! Hän pelkää, että minä puhun liikoja ja ne pelkäävät myös, jotka ovat olleet hänen kätyrinsä... Lapsivuoteelta he ovat raastaneet minut tänne porttolaan, -- lapseni he veivät minun rinnoiltani, -- ensiksi minä tahdon lapseni takaisin...

-- Onko sinulla sen hoitajan osoite? -- kysyi Milada väsyneesti ja soinnuttomasti. Hän oli kuullut tämän saman jutun niin monasti, että oli siihen kyllästynyt... Mutta Dubben tuskaa heijastavat silmät janosivat aina vastausta.

-- Goldscheider tietää sen. Hän sen toimitti hoidettavaksi. Sen pitäisi olla jossain kaukana maalla vieraitten ihmisten... sellaisten naisten luona, näes, jotka elävät pienten lasten hoidolla. Nyt minä otan sen sieltä pois. -- Milada kulta, minä en pelkää. -- Kaksi vuotta Kristuksen nimessä ei ole mikään ijankaikkisuus, joka pelastuksetta ja ehdottomasti hukuttaa. -- Minä rupean tunteja antamaan ja lastani kasvattamaan. Eikö totta Milada, kaksi vuotta ei merkitse mitään!? Minä tunsin erään tytön, joka sairasti neljä vuotta luumätää, ja kun hän pääsi sairaalasta, nai hänet eräs nuori kaunis mies. No mutta sano sinäkin jotain Milada!

Milada teki toivottoman liikkeen. "Hullu" sanoivat muut, kun Dubbe houri lapsestaan... Joku oli kuullut, että se oli kuollut heti synnyttyään.

Milada tarttui Dubben käteen: -- Sinun pitää kuitenkin puhua ensin Goldscheiderin kanssa! Ymmärrätkö? Jos pyydät jotain siltä, joka tämän talon on ostanut, niin se sanoo, että asia ei koske häntä. Sinä olet kauppatavara, etkä muuta.

-- Niin, niin -- vastasi Dubbe lapsellisen parkuvalla äänellä --, mutta hän ei voi pidättää minua, sen sanon sinulle... Hänen täytyy tuntea omantunnonvaivoja.

Dubbe hyppäsi pystyyn ja karahti Miladan kaulaan.

-- Ah, Milada, sinä olet hyvä, sinä olet jalo. Minä puhun hänen kanssaan rauhallisesti. Minulla on sata tehtävää. Mitä sinä arvelet? Pitääkö minun ensin vuokrata huone ja sitten vasta ottaa lapsi luokseni, vaiko päinvastoin? Lapsi ei saisi olla hetkeäkään enää vieraitten ihmisten hoidossa. -- Dubbe katseli Miladaa kasvoihin tuijottavin silmin. Lukemattomien tuntien tuska kuvastui niissä.

-- Mutta ajattele, jos en saakaan enää lastani takaisin! En koskaan, -- kuiskasi Dubbe.

-- Tule huomenna luokseni, Martta kulta! Silloin saatamme puhua tästä asiasta tarkemmin. Portinvahtirouvan lähetämme lastenlöytökotiin, jotta hän voisi ottaa parempaa selvää asiasta. Nyt pitää sinun mennä nukkumaan.

-- Nukkumaan! Mitä? Minäkö? Ei rakas nunna! Minä luulen, että minä yleensä en nuku enää koskaan.

-- Dubbe, Dubbe! -- Milada tarttui Dubben velttoina riippuviin käsiin -- mitenkä sinä luulet jaksavasi puhua huomenna tyynesti Goldscheiderin kanssa! Sinä kaipaat rauhaa. Mene nukkumaan.

-- Vuoteellani nukkuu jo toinen, -- sanoi Dubbe äkkiä oudosti kaikuvalla äänellä. -- Se ei tee mitään. Minä olen hirveästi väsynyt.

Milada irroitti kouristuneet kädet hyväillen niitä hellästi.

-- Voi nunna kulta, sinun on lämmin, mutta minun on vilu, huuh... Kun suljen silmäni, niin näen aina edessäni lapseni, joka huutaa minun perääni... Usko minua, minä kuulen sen huutavan joka yö...

Alhaalla pärähti kellonsoitto. Samassa silmänräpäyksessä koputettiin kiihkeästi ovelle. -- Onko neiti Dubbe teidän luonanne neiti Milada?

Sisäpiika puhui suuttuneesti ovelta -- kas sitä, kas sitä, kun ihminen jättää kreivin yksin. Tietäisipä vaan rouva tämän!...

Dubbe hyppäsi pystyyn. -- Jeesus siunatkoon! Minä en ole maalattu. Auta minua, Milada! On jo kirkas päivä! Katsos, ei tuota herttaista poikaa saa pois. -- Dubbe seisoi peilipöydän ääressä maalaten itseään kiireesti, ja kastellen huuliaan ja korvalehtiään punavedellä sekä piirtäen kulmakarvojaan mustalla. Väsyneet surua ilmaisevat kasvojenuurteet olivat hävinneet, silmät säihkyivät taas. Hän pirskoitti hajuvettä hiuksiinsa, niin että niistä tippui. Paitansa pitsit hän järjesti mielistelyhaluisena kaulan ympäri. Pam, niin ovi paukahti kiini...

Mitä tämä oli? Vakavaako laatua, pilaako, teeskentelyäkö, hulluuttako, epätoivoako?... Kaikkea ehkä hiukan, -- ajatteli Milada alakuloisena, riisuutuen. Hän laskeutui vuoteelle ja nukkui keskipäivään asti.

Herättyään sai hän kuulla uutisia siitä, mitä talossa sillä aikaa oli tapahtunut.

Edellä puolenpäivän oli herra Sucher erään toisen herran kanssa käynyt talossa ja neuvotellut kauvan ja vakavasti Goldscheiderin kanssa.

-- He näyttivät kaikki kolme perin tyytyväisiltä, kun he astuivat pois konttorista, tiesi Olympia kertoa.

Portinvahdin rouva oli pessyt viinilasit, ja Fanchon vakuutti, että ne eivät lemuneet pompalle, sillä hän oli perehtynyt tällaisiin asioihin.

Sen jälkeen oli Goldscheiderillä ja Dubbella ollut yhteenotto. Kun molemmat miehet olivat menneet pois, oli Dubbe mennyt Goldscheiderin huoneustoon, vaikka portinvahdin rouva oli koettanut häntä estää. Ensin kuului Dubben äänekäs, kiihkeä ja hermostunut puhe ja sitten puhui Goldscheider. Sen jälkeen rupesi Dubbe kirkumaan ja parkumaan. Kun tuoli kuului menevän kumoon, ryntäsi portinvahdin rouva sisään. Silloin Dubbe ryntäsi ulos Goldscheiderin huutaessa: "se tarvitsee piiskaa!"

Nyt oli rouva tunti sitten lähtenyt pois hevosella puettuna silkkiin ja vihreisiin "helyihinsä."..

Bine kertoi tämän Miladalle tyynesti ja tasaisesti kutoen kertoessaan sohvakoristetta, nostaen aika ajoittain tuota epätaiteellista kudelmaa ilmaan ihaillakseen. Fanchonin huoneessa, jonka seiniä peitti alastomain ihmisten kuvat, istui joukko tyttöjä keskustelemassa viime tapahtumista.

-- Ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, hän ei ollut pahimpia, huokaili Rosa, jota Punatalon elämä oli kovin miellyttänyt.

-- Roisto hän on -- ärähti Mizzi, joka edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, -- jospa tässä voisi pitää puoliaan häntä vastaan!...

-- Kaikki tässä nyt moittivat! piikitti Laura myrkyllisenä, -- joko olet nuollut umpeen ne haavat, jotka se Amschel huiskale sinuun hutki? Kaikki tässä myöskin uskaltavat!

-- Mitä? Kuka on minua hutkinut? Senkin mätäläpi, smyygihuora!

-- Anna takaisin se sormus, jonka minulta siellä varastit!

-- Jos sinua pyörittäisi kuinka, sinä tyhjä yöpottu, ja koko tunnin syynäisi Amschel Lulefiansa, niin ei sinusta löytäisi yhtään ehta sormusta, korkeintaan sinusta putoisivat tekohampaat suusta, heitti hänelle Mizzi päin naamaa.

-- Kyllä sinä osaat, sanoi Rampa-Anna hohottaen. Fanchon huusi melun seasta kimakalla äänellä: -- olkaa siivolla, täällä ei kuule enää omaa ääntään.

Sisäkkö ryntäsi kiihtyneenä sisään: -- Neidit, neidit, pukeutukaa pian! Uusi omistaja on alhaalla. Tuolla se on kadulla meidän rouvan kanssa. Sisäkkö kiiti eteenpäin, aukasi ovia ja ilmoitti saman uutisen useihin kamareihin. Kaikki ryntäsivät ikkunoihin. Mutta Dubbe ei hievahtanut paikaltaan. Hän makasi silmät sulettuna vuoteellaan ja ähkyi.

Kadun toisella puolella näkyi todellakin kotvasen aikaa Goldscheider, keskikokoisen harmaisiin puetun naisen seurassa, jolla oli silmiin pistävän pieni pää, mikä viipahteli sinne tänne hätääntyneesti kun joku kohdisti häneen katseensa. Kapea harmaa höyhenkoriste, joka ulettui ainoastaan kaulan ympäri, lisäsi hänen lintumaisuuttaan, jota vielä lisäsi vanhanaikuisen kauhtananliepeet liepsahdellessa tuulessa kuin siivet.

-- Hänen nimensä on varmaankin Lotta, -- sanoi Rampa-Anna kikattaen. Mutta kenenkään mieli ei tehnyt nauraa. Odotuksen synnyttämä jännitys oli liian kova.

Goldscheider kosketti heti sen jälkeen vieraan kättä tehden kehoittavan liikkeen. Harmaa nainen sipasi näkyvästi hämillään ohimoitaan silittäen hiuksiaan. Sen jälkeen hän tarttui päättävänä pukuunsa sipsuttaen Goldscheiderin seurassa yli kadun. Ovikello helähti... Väristys kävi läpi talon ja tytöt kiitivät vaieten joka taholle.

Totta tosiaan! Punatalo oli myyty. Sen otti huostaansa jalosukuinen neiti Josefiina Aglaia von Miller, -- vanha, laiha, ansiokas nainen, joka oli hoitanut runsaasti kaksikymmentäviisi vuotta erään kirkonmiehen taloutta rikkaassa Steiermarkissa... Ah, mikä satoisa lihava virka-alue. Siellä löytyi peltoja, niittyjä, nautakarjaa, vihanneksia ja puutarhahedelmiä, ja kaikkea oli yltäkyllin. Yleensä elämä oli siellä ihanaa! -- Neiti Miller pyyhki kyyneleitä joka kerta kun puhui menneistä ajoista. Muutamia päiviä jälkeen helluntain otti hän virallisesti Punatalon haltuunsa. Goldscheider istui konttorissaan ottaen vastaan. Ihmisiä tuli ja meni, niitten joukossa oli likkakauppiaita, tyttöasioitsijoita, myös muutamat talon läheisiksi ystäviksi muuttuneet salissa kävijät pistäytyivät hetkeksi ottamaan jäähyväiset poislähtevältä rouvalta. Oli yleisesti tietty, että rouva jättäisi kokonaan kaupungin.

-- Lähden johonkin Saksaan, -- vastasi Goldscheider antamatta varmempaa selitystä kysyttäissä, mihin hän muuttaa. Myös neidit tulivat hänen luokseen, jokaisella heistä oli selittämättä olevia seikkoja, toivomuksia ja liikeasioita. Heidän piti ratkaista riitoja, sovittaa vääryydentekoja ja neuvotella. -- Goldscheider selitti, että heidän on nyt kääntyminen uuden rouvan puoleen ja että entisyyttä ei voi enää muuttaa. Piti tyytyä kohtaloonsa. Olympia yksin sai matkarahat, sillä uusi omistajatar ei halunnut taloudenhoitajatarta, sanoi hoitaneensa kyllin itse taloutta, jotta ei tarvinnut palkkalaista, osasi itse hoitaa parhain...

-- Lisäksi tuo on jo liian kulunut -- sanoi. -- Siis täytyi tuon sukupuolielämän kuluttaman naisen taas lähteä vaeltamaan... tällä kertaa Galiziaan asti suuren anniskelun palvelukseen missä kävi vaan sotilaita... Olympia väänsi kasvojaan sen kuullessaan, mutta Sucher lohdutti häntä: -- Siellä juodaan vaan maitoa. Herroilla on toiset palvelijat.

Päivällisen aikaan oli Goldscheider järjestänyt kaikki liikeasiansa ja odotti nyt vaan seuraajaansa... Seuraajaa! Poismuuttavan rouvan huulet vetäytyivät hymyyn... Miten oli tuo laiha olento, jolla oli verettömät ahnaannäköiset kädet ja joka aina oli pelon vallassa, eksyä tänne G----g'in seurakunnasta, missä hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta pappilan hoitajana!

-- Minä tahdon päästä hautaan kunnianarvoisan herrani viereen --, oli uusi tulokas sanonut. Sellainen aikoi siis vallita täällä?

Kun Sucher mainitsi summan, jonka saattoi ansaita tällaisella liikkeellä, niin välähti noissa lempeännäköisissä ruskeissa silmissä ilon ja ahneuden välke.

-- Mutta riski, riski -- toisti hän aina. -- Eikö tänkaltaisissa yrityksissä tapahdu usein onnettomuutta. Kuolevat, sairastuvatko? --

-- Mutta tämä ei ole sentään karjanhoitoa, jossa täytyy omalla kustannuksellaan niitä hoitaa, armollinen neiti, -- sanoi Sucher, -- jos ne sairastuvat. Täältä ne viedään ilmaiseksi hoidettaviksi ja parannuttuaan ne palaavat ilman työhönsä, että teidän on ollut pakko maksaa niistä penniäkään... Ja jos ne eivät enää sovi teille, niin voitte lähettää muitta mutkitta ne mailmalle... Te voitte myös myydä ne ensiluokan paikkoihin... Naisia ostaa Fischer Budveisissa, Kohlmann Teplitzissä, Meyer Brünnissä... Eikö totta?

Goldscheider nyökäytti päätään.

-- Sitten teiltä voi ostaa tyttöjä Jonathan Czernovitzissa, -- minkä tytön olette taas saanut Jonathanilta joka on tuottanut teille paljon rahaa, sanokaa -- Sucher näpsäytti sormillaan.

-- Rosamundan, -- vastasi Goldscheider umpimähkään.

-- Tosiaan Rosamundan... Se vasta osasi pitää hauskaa. Joka päivä oli samppanjakekkerit. Juotiin hänen seurassaan kolmesataa pullollista samppanjaa. -- Mitä te ansaitsitte niistä?

-- Sataviisitoista markkaa, vastasi Goldscheider.

-- Vuottakaa, -- Sucher heittäytyi taaksepäin. -- Siis ansaitsette niin paljo ainoastaan samppanjan myynnillä... Miten paljo saatte ruuan myynnillä? Entäs kuinka paljon tulee tyttöjen käyttämisen kautta?... Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka paljo maksaa kahviannos!

-- Guldenin ja viisikymmentä kreuzeria. [Tekee noin 3 S:mkaa. (Käänt. huom.)]

-- Mitä se maksaa teille itsellenne?

-- Viisitoista kreuzeria.

-- Katsokaa nyt, -- Sucher heittäytyi taaksepäin tehden käsiliikkeen.

Goldscheider muisti nämät pitkät, ikävät liikekeskustelut, väittelyt ja selvittelyt, ennenkuin vanhapiika oli ottanut onkeen kuin nälkäinen ahven.

Nyt sai liike mennä syteen tahi saveen -- hän oli päässyt siitä irti.

Goldscheider oli päättänyt lähteä talosta sanomatta kenellekään jäähyväisiä, herättämättä huomiota.

-- Jäähyväiset, -- lähtöpuheet -- kukkia, -- ... Brrr... Tänlaisissa seuroissa... ei tiennyt, mitä vielä saisi kuulla! Voisivat vielä haukkua häntä jäähyväiseksi hyvänpäiväisesti... Heittäisivät vaikka yöastian hänen päähänsä... Jospa vaan saisi kääntää selkänsä tälle talolle niin pian kuin mahdollista! -- Aina kylmäverinen rouva oli hiukan hermostunut, täynnään mielettömiä epäilyksiä. Hän heitti avainkimpun laatikkoon, veti avaimen pois suulta, kätki sen kirjekuoreen, painoi siihen sinettinsä kirjoittaen siihen: -- Neiti von Millerille. --

Sitten hän otti matkalaukustaan pienet sakset alkaen puhdistaa hyvin hoidettuja kynsiään. Sitten hän soitti: Portinvahtirouva, onko sähkösanomia tullut minulle? -- Ei. -- Hyvä! -- Seis! Sanokaa Miladalle, että hän tulee konttoriin!

Hän ja Horner, -- ne olivat nyt sopivalla tavalla yhteen saatetut. -- Goldscheider hymyili pilkallisesti. -- Horner oli valanut myrkkyä ja sappea hänen ylitsensä, kiusaten häntä tuhansilla pikku ilkeyksillä, -- arvottomilla, turhanpäiväisillä kohtauksilla ja niin vastoin heidän entisiä sopimuksiaan. Mistä tämä johtui?

Horner oli nyt pikiintynyt Miladaan, jopa julki ylpeili sillä. Ehkä tyttö tosiaan oli sen arvoinen...

Goldscheider koetti muistella entisiä ajatuksiaan.

Ihmeellistä, että hän astuessaan tämän talon kynnyksen yli jo kiinnitti huomionsa tähän tyttöön... ja sittemmin seurasi hänen kehitystään melkein uteliaana.

Ensi päätös, jonka hänen piti tehdä rouvana, koski tätä tyttöä. Ja näinä kaikkina vuosina, jolloin hän vaan puhutteli Miladaa, -- niin ilmeni tytössä aina jotain persoonallista, kun hänen kanssaan tuli tekemisiin. -- Tyttö oli aina varma kannastaan. -- Sellaisista ihmisistä Goldscheider piti. Miksei siis saattanut antaa hänen vastaanottaa viimeisiä käskyjä?

Milada astui sisään.

-- Minä toivon, että sinä osaat vaieta... Lähden täältä tunnin kuluttua. -- Jos myöhemmin saapuu sähkösanomia minulle, niin lähetä ne Royal hotelliin! Sekä pidä tuo mieletön Dubbe aisoissa, kunnes minä olen poistunut! --

Goldscheider tarkasti miettivänä kynsiään, joita hän kihnasi nahanpalasella.

-- Sinulle tahdon vielä sanoa: Älä anna Hornerin sekoittaa järkeäsi! -- Elämä on kovin yksinkertaista, eikä niin mutkaista ja merkillistä kuin Horner saarnaa. Kulje suoraan tietäsi! Liikanainen miettiminen ja hautominen, niinkuin Hornerin tapa on, heikentää ihmisen. Neuvon sinun asettamaan asiasi niin, -- Goldscheider osoitti kirjoituspöytää, -- että voisit päästä uuden rouvasi avuksi. Hän tarvitsee apulaisen, sillä hän on tyhmä raukka. Jos sinä olet järkevä, niin -- kas -- neiti Miller!

Goldscheider nyökäytti päätään sisäänastuvalle neiti Millerille katsahtaen Miladaan nopeasti ja ankarasti.

-- Hyvin tehty, neiti Miller, te olette täsmällinen. Kaikki on myös kunnossa. Tuossa ovat kirjat, kassa ja tässä on avain. Ja... Ja, tuossa on talon paras neiti! Hän ymmärtää koko taloudenpidon alusta loppuun! Hänen nimensä on Milada. -- Miller nosti rillit nenälleen ja nyökäytti päätään kouristuksentapaisesti.

-- Hyvä, hyvä, mutta kuka noin metelöi talossa?

-- Tavallinen ilmiö --, vastasi Goldscheider välinpitämättömästi. Täällä mellastetaan usein.

Milada astui huolestuneena ovelle päin.

-- Minä en saa laskea teitä sisään -- te -- -- Herra siunatkoon, -- -- raskas ruumis töyttäysi sisään heittäen oven auki ja Duhbe ryntäsi esiin puettuna kävelypukuun, shakettiin ja sateenvarjoon, mutta ilman hattua.

-- Rouva Goldscheider, te ette lähde pois. Ehei, niin se ei vaan käy. Kukaan ei saa kajota minuun, huusi hän Miladalle, joka astui askeleen lähemmäksi -- ja hän jatkoi uhaten ja matalalla äänellä -- minulla on ase.

Goldscheider katsahti hallitsevana Dubben säkenöiviin silmiin ja sanoi: -- Tässä on uusi rouva, jos jotain haluat, käänny hänen puoleensa! Minulla ei ole teidän kanssanne enää mitään tekemistä.

Dubbe heristi nyrkkiään... Kuulkaa, minun kanssani teillä on tekemistä, te -- eikä kukaan muu. -- -- Uutta rouvaa en tarvitse, -- hän ei tunne minua. -- -- Te olette minut tänne saattanut. -- -- Dubbe pui nyrkkiään aivan hillitsemättä... Te olette minut tänne kytkennyt. -- -- Vastatkaa rouva! Pitääkö minun jäädä vai eikö? -- Pitääkö?

Goldscheider nousi seisomaan. -- Sinä olet uudelle omistajallesi, neiti Millerille, joka on tuossa, velkaa muutamia satoja... Epäilen, tokkopa hän laskee sinut talosta, sinä kelpaat vielä hyvin herroille.

Miller katseli töllistäen molempia ymmärtämättä mitään... En käsitä, hän sammalsi... en suinkaan laske ketään vapaaksi.

-- Nylkijä, pyöveli! -- -- Minä, -- minä karkaan, ymmärrättekö, Te ja se uusikin, minä hyppään ikkunasta katuun. -- Niin, niin minä olen saanut kylläkseni siitä, että pitää teidän kukkaroanne täyttää. Seis, sanon, te ette astu askeltakaan! -- -- Tänään en enää pyörry, ehen, -- -- tahdon tietää, missä on lapseni, -- -- käsitättekö? Ei nyt auta raha, eikä rukous, -- -- antakaa minulle lapseni osoite!...

-- Neiti Miller, sanoi Goldscheider tehdyn tyynesti, -- -- tohtori Kahane on asianajajani. Olen valmis maksamaan heti kaksikolmasosaa Dubben velasta. -- -- Antakaa hänen mennä!

-- Mitä? Älkää livistäkö vanha konna! -- Tahdon tietää lapseni osoitteen ja sen hoitajan nimen... Se oli noin pieni, kun te sen riistitte rinnoiltani...

Nyt rupesi Goldscheiderkin hätääntymään.

Hän oli aikonut livistää, jättää kaikki sikseen kajoomatta, selvittelemättä ja lähteä pakoon, mutta vilaistuaan kerran Dubbeen, joka oli kuin hyökkäysasennossa, seisahtui hän...

-- Kovinpa myöhään tunne herääkin sinussa, sanoi Goldscheider yrittäen puhua ylevän pistävästi... Mene synnytyslaitokseen! Siellä tiedetään, missä lapsesi on.

-- Olen ollut siellä kolme kertaa... Rakas Milada, Eikö se ole totta! Sano se tuolle roistolle, tiedetäänkö laitoksella mitään! Missä on lapseni? Minä saatan sinut hirteen, murhaaja, jos en saa lastani takaisin!

Goldscheider oikasi selkänsä.

-- Katsokaa! -- Goldscheider kääntyi läsnäolevien puoleen, portinvahdinrouvan, Miladan ja neiti Milleriin päin, joka seisoi siinä silmät suurina ja vetäen henkeään. Oven takana näkyi muitakin naamoja. -- Katsokaa! Minä olen löytänyt tuon ihmisen velkaantuneena kiireestä kantapäähän... rehellisesti sanoen hänellä ei ollut rääsyä ruumiillaan, matkakirstun oli entinen vuokraajarouva pitänyt, -- Dubbe oli velkaa sairaalaankin, -- olisi joutunut sieltä kadulle. -- Eikö se ole totta?

Goldscheider kohotti äänensä. -- Säälistä otin hänet luokseni lapsineen, joka oli taakka, onnettomuus onnettomuudessa. Sen minä toimitin hoidettavaksi -- -- niin hoidettavaksi niinkuin -- -- huusi hän kiihtyneenä, -- -- löytölapsia voidaan hoitaa; -- sen äiti rukoili, että hän saisi ruokansa porttolassa, sen isää ei tunnettu. Ehkä lapsi kuoli kohta, ehkä kahdeksan päivän perästä. -- Onko äiti kysynyt sen perään? Välittikö hän synnyttäessään siitä? Siitä on nyt kolme vuotta... Nyt, kun äiti on tuossa kylläisenä, vahvana, omistaen pitovaatteita ja liinavaatteita, nyt hän vaatii vielä lapsensakin.