Part 17

Fanni osasi uskomattoman paljo lörpöttää, eikä kukaan häntä kuunnellut niin innokkaana ja luottavaisena kuin Putzi, muuan kovin kaunis, mutta typerä ja himokas olento, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta vaan karkeita sukupuolihaluja. Hän oli arvossa pidetyn kaupunkilaiskauppiaan tytär, joka jo neljätoistavuotiaana antoi kenen tahansa kaikissa salasokkeloissa itseään käyttää. Kun hän lisäksi kehittyi rahanahneeksi ja koristehaluiseksi eikä tiennyt, mitenkä saattoi kiini joutumatta ruumistaan myydä, joutui hän tekemisiin erään ammattiparittelijan kanssa, joka ei kuitenkaan uskaltanut tyttöä kokonaan viedä pois kotoaan, vaan hankki hänelle salaa parittelutilaisuuksia, kulkien suurkaupungin pääkaduilla, käyden ohikulkevien herrojen kimppuun tehden tarjoomuksia sanoen: "haluatteko nuorta kaunista tyttöä?" Vähän aikaa kävi liike häiriöttä, mutta sitten pisti poliisi nokkansa siihen, molemmat otettiin kiini ja pantiin lukkojen taa. Kun asia oli oikeudessa, selitti tyttö itkevälle isälleen hyvin kuivasti ja toprakasti vasten naamaa, että hänen, ikävä kyllä täytyy tunnustaa ei voivansa elää ilman miestä. Ja jos isä tahtoo olla oikein hyvä, niin hän antaa hänelle siihen tilaisuutta. Hän kyllä muuttaisi kotoaan pois eikä vaivaisi siellä ketään sen koommin läsnäolollaan. -- Koska Putzi oli hidasajatuksinen ja laiska, kuunteli hän mielellään, ruumis patjoihin painuneena, silmät kiiluvina ja puoleksi ummessa, kuinka tuo vilkas, mielikuvitusta täynnä oleva Fanchon väritteli mitä loistavammin pikkuisia elämänsä kokemuksia, mitä hän osasikaan kertoa niiltä ajoilta, jolloin hän oli taiteilijoiden mallina, miten ne olivat eläneet villiniloisesti, mitä päähänpistoja ja kokkapuheisia kohtauksia heillä oli ollut. Keskellä kertomustaan hyppäsi Fanchon pystyyn juosten peilin eteen kääriytyen huiveihin ja harsoihin, pistellen kukkasutia tukkaansa näyttääksensä toisille tytöille, mimmoisena maalarit hänestä olivat kuvan tehneet. Laihan, sivistyneen ruumiinsa väänsi hän kaikenlaisiin keikaileviin ja jäykiksi jähmettyneihin asennoihin. Hän heittäytyi pitkäkseen lattialle kuvatakseen uinuvaa luonnotarta, tekopalmu oli muka metsä ja pesuastia oli olevinaan lähteensilmä. Mallina olo oli epäilemättä ollut tytön hauskin ja sisältörikkain aika. Kyllä hänestä perästäpäin oli tullut "viinimpi", mutta niin lämpöistä ja herttaista ei elämä ollut missään Fannin mielestä kuin nuorten taiteilijoiden parissa, missä hän oli hallinnut ainoana naisena. Taiteilijat olivat iloista ja vierasvaraista väkeä, silloin kun heillä vaan oli jotain antaa. Ne eivät koskaan rähisseet, eivätkä pakottaneet naisia taipumaan raakamaisuuteen, ollen kiitollisia vähimmästäkin suopeudenosoituksesta. "Fanchon, sinä sydämen lohduttaja", oli Froh aina sanonut. Froh'in [Froh (iloinen). (Käänt. huom.)] oikea nimi oli Temple, mutta häntä sanottiin Froh'iksi. Hän oli oikea kultaihminen! Jos hänellä oli jotain itsellään, niin sitä riitti myös toisille. Makkaroita, olutta, juustoa, papyrosseja, vaikka ne olivat hänen omiaan, niin niitä täytyi hänelle takaisin tyrkyttää. Itse hän vaan soitteli jonkinlaisella läpytyskoneella, naurettavan pienellä leikkipianolla, valssikappaleita ja lauluja, myös oikeita oopperaosia, niin ihanasti ja myötätempaavasti, että häntä täytyi tuntikaupalla kuunnella. Frohia rakasti Fanni kovasti, jukemaut rakasti, vaikka hänellä oli väärä jalka, eikä ollutkaan taiteilija vaan jonkinlainen tohtorismies.

-- Te ette voi kuvitella, mikä Froh oli miehiään! Aina hän oli valmis tanssiin ja temmellyksiin, ja osasi näytellä niin vakavia asioita, että kuuntelijoiden selkäpiitä karmi ja kyyneleet tulivat silmiin. -- Ja sitte Fanni kehuskeli -- käteni, jalkani, selkäni, kaikki he käyttivät mallina piirtäessään ja valaessaan pronssia. Froh oli hänet kerran pukenut kietoen harmaita harsoja hänen alastoman ruumiinsa ympäri ja mustia ja valkoisia harsoja valloilleen hänen päähänsä, jota ympäröi tummanpunaisista ruusuista tehty seppele. Fannin piti niin puettuna suljetuin silmin kurottaa eteenpäin käsivartensa kuin tietä etsien. Kaikki taiteilijat maalasivat hänen kuvansa siten. Eräs niistä teetti sellaisen kuvan ympäri ihmeen kauniin hopeisen kehyksen ja lähetti sen taidenäyttelyyn, antaen sille nimeksi "Hämärä" ja pani sille hinnaksi viisisataa guldenia.

-- Nyt sinut kuitenkin saa halvemmasta, viisasteli Rampa-Anna.

Fanni jatkoi: -- Senjälkeen pidettiin kekkerit, jossa minä istuin ylimpänä puettuna harmaisiin harsoihin.

-- Mutta sinä et kai tarjennut ilman mustia villahousuja?

Mutta Fanni ei suuttunut koskaan pistopuheista. Hämmentymättä hän jatkoi. Tietysti joka ilolla on loppunsa, taiteilijat eivät aina häntä voineet käyttää. Professori viskasi kerran raivoissaan pensselin pois ja sanoi: -- ei aina voi samaa naamaa sutia. -- Froh toi silloin toisen mallin.

Uusi tulokas oli paksu ja punatukkanen, ja sanoi ylpeästi: -- Ainoastaan pään saatte maalata. -- Kun olikin koppava! Ei antanut taiteilijoiden muka maalata roppaansa sellaisten taiteilijoiden, joita hienoimmat naiset kiittivät siitä nöyrän koreasti ja joille vielä maksavat lisäksi paljon rahaa. Mutta Froh ei häikäillyt, hän käskikin sen punatukkasen riisuutua varjostimen takana ja näyttää vaan päätä, sillä kasvoilla on aivan toinen väri, kun ihminen on alaston... Punatukkanen teki työtä käskettyä. Silloin Froh veti varjostimen hänen edestään pois. Nyt kävikin selville, miksi tuo kuopus oli ollut niin siveellinen... Froh kysyi, eikö olisi ollut parempi, että hän olisi lähettänyt tänne vanhimman tyttärensä... Sus'siunatkoon kuinka naikkonen räjähti.

Erittäin leveästi kertoi Fanni taiteilijain ja hänen eronhetkensä. Bine Michal, tuo tyyni, leveä maalaistyttö, joka kuunteli näitä kertomuksia kuin ilmaista teatteria, ei voinut ymmärtää, mitenkä joku saattoi niin suurta suuta pitää menneisyydestään. Fanni raukka piti kaikkea vanhaa vielä vaan kuin elettävänä ja eli itse edelleen siinä mukana, kuin taiteilijat yhä häntä rakastaisivat ja maalaisivat hänen kuvaansa.

-- Ero tapahtui nähkääs täten: Froh sanoi: "Sinusta ei ole enää malliksi, mutta ei ole pakkokaan. Ota kirja ja lue, kun me maalaamme. Muutakaan et jaksa sairaine keuhkoinesi tehdä. Juo myöskin paljon maitoa", -- niin hän sanoi. Niin tapahtuikin. Taiteilijat antoivat minulle kuvia huoneeni seinäkoristeiksi, kuvanveistäjät tekivät minulle punasen tuhka-astian. Kaiken vei minulta sitten tuo raato, ensimäinen vuokraajamatamini niin, ja iltaisin muistan hyvin, että läksimme huvittelemaan Alhambraan. Minä maksoin kaikkien, sen punatukkasenkin puolesta. Mutta tämä sanoi muka, että hän puhui silloin viimeisen kerran minun kanssani. Senkin raato! Minä tarjosin heille kahvia, viiniä, kaakkuja ja muuta hyvää suuhun pantavaa. Ja minä tarjosin heille niin mielelläni... Sitten he saattoivat minut kotia. Kello yhdeltätoista odotin nimittäin vieraita... Frohin enoa, oikeata maalaisäijää, joka oli ostamassa kaupungissa nautakarjaa. Eikös Froh ollut hyvä ihminen? Heti hän lähetti minulle enonsa. Mutta kyllä siinä oli myös työtä saada enon liikkeelle.

Liekö enollakin ollut puujalka, tokasi Putzi heleästi nauraen.

Niillä näkyy olevan sukuvika, sanoi Rampa-Anna.

Ei mitenkään, puolusteli Fanni innokkaasti... Frohin oli täytynyt selittää enolleen saattavansa hänet ihan koskemattoman neitsyeen luokse... mutta se maksoikin sata guldenia. Viisikymmentä piti antaa Frohille, tytön äidin varalle.

-- Joka myöskin oli neitsyt, pisti Rampa-Anna nauraen...

-- Viisikymmentä guldenia piti antaa tytölle... Sen enon piti itse maksaa. Noh, ja sitten hän oli kertonut tytöstä ihmeellisiä asioita, kunnes eno oli ihan hullaantunut siihen --.

-- Sinuun, karjasi Rampa-Anna.

Yhdentekevä! Minuun silloin, toisinaan muihin... Rautakovakin neitsyt olisi jo lähtenyt siitä liisteristä... Mutta minä en voinut aavistaakaan... Jukuliste en! -- vakuutti Fanni kun kuului epäilevä huuto "todellako" -- muuten minä olisin vähä katsonut eteeni enkä laskenut tuollaista lähettyvilleni... Ja sen minä sanon... se vasta melua piti... Ja alhaalla oli Froh sakkineen, joka lauloi:

Sininen, sininen sormustin -- on enolle kyllin syvä ja enon paksu kukkaro se on neidille varsin hyvä.

Minä sanon teille, se oli kamala juttu. Ensin minä luulin, että vanhus ei sietänyt laulua ja siitä niin raivostui. Mutta tämä vaan huusi: minä tahdon neitseen. Missä se neitsyt on?

-- Minun vuokramatamini oli oikeata lajia, kyllä sillä oli kita ammollaan... Ensin se kaasi kokonaisen ämpärillisen vettä hänen päälleen, sitte hän sanoi: "Tässä oli nyt lumivyöry, ei kai Jungfrau [Vvuori Sweitsissä, jonka nimi on Jungfrau (neitsyt). (Käänt. huom.)] ole kaukana." -- Sitten tuli poliisi... Frohin eno otti tämän niskasta kiini ja sanoi, -- oliko tämä se neitsyt ja saisiko sitä koettaa! Kuvitelkaa...

Ja minä koitin enoa rauhoittaa sanoen: olkaa hyvä ja rauhoittukaa! Mutta tämä vaan huusi, -- viisikymmentä guldenia on mennyt hukkaan. Matami sanoi... "viidelläkymmenellä guldenilla hän aikoo saada neitsyeen... Sellainen kollon poski! Viidelläkymmenellä guldenilla ei saa imisäsikaakaan, joka vielä olisi 'neitsyt'."

Senjälkeen ukko maksoi kympin ja hävisi pois kuin sauhu.

Kertomus herätti yleistä naurua.

-- Miksei Froh sinua nainut, kysyi Bine käytännöllisenä ihmisenä.

-- Hänen piti jatkaa lukujaan, puolusteli Fanni kiihkeästi.

-- Ja sitten se puujalka teki esteitä avioliitolle, kikatti Putzi.

-- Koska hän sinua rakasti, sanoi Bine painolla, -- niin todellisena rakastajana hänen olisi pitänyt sinut naida.

-- Niin kuin Cyrill, sanoi Rampa-Anna juhlallisesti.

-- Pidä suusi kiini sika!

-- Kyllä minä sinulle näytän!

-- Te maan moukat olette mahdottomat!

-- Kyllähän vielä hijoutuu täällä kaupungissa, lohdutteli Rampa-Anna kuvaamattomalla ivalla, tuupaten Bineä kylkeen...

Silloin aukasi Olympia hitaasti oven, tarkasti huoneessa olijoita ja sanoi, astuen lähemmäksi arvokkaan näköisenä: -- Täällä puhutte pötyä, ettekä tiedä -- että rouva myöpi meidät.

Pau! Puh! Se iski kuin pommi... Tytöt hyppäsivät pystyyn. Kysymyksiä ja huudahduksia sinkoili ristiin rastiin...

Bine yksinään jäi vaijeten istumaan ja Milada kuunteli silmät suurina nojaten ovenpieleen.

-- Minä tiesin jo kauvan, mitä oli tekeillä, sanoi Olympia, rouva antoi myös siitä viittauksen. Mutta hän ei koskaan puhu mitään suoraan. Mutta eilen juuri kun me järjestimme paitoja -- Olympia kääntyi Miladan puoleen, joka nyökäytti päätään -- tuli etsivä herra Sucher... rouvan luo... Pois lähtiessään sanoi "etsivä" ovensuussa -- "hyvin joustava ihminen, vaatimaton, joka ymmärtää liikettä." -- Rouva vastasi, "sepä hyvä, olisi vahinko jos liike rappeutuisi."

Herra siunatkoon, jos se on mies, niin saamme selkäämme, vakuutti Putzi toki salatulla ilolla.

Gisi Geyger pureskeli huolellisesti hoidettuja kynsijään.

-- Minä kokoon kampsuni, Fredl tahtoo saada minut pois täältä ja...

-- Se ei käy laatuun, sanoi Olympia, huitoen kiihkeästi käsillään. -- Koska talo myydään, ei ketään lasketa vapaaksi, -- inventaariot pitää olla oikeat.,

-- Jos tämä ei sovellu minulle, rupean taas elämään säädyllisesti. Rouva paroonitar St. Pöltenistä ottaa mielellään palvelukseensa Roserlin.

Suunniteltiin vimmatusti, kaikissa heräsi toiveita, levottomuutta, tyytymättömyyttä. -- Bine yksin vaan ei liikahtanut. Putzi sanoi: -- Amshelin veli -- se ontuva -- se hakkasi meitä myös, totta vie hakkasikin. -- Kaikkialla oli loppumaton järjetön sekamelska. Keskellä kaikkea, niinkuin aina tällaisissa mylläköissä, kertoi Olympia Pariisin elämästä, hokien itsekseen sen ihanuuksista. Milada sulki oven... Myöskin hänen sielussaan raivosi myrsky. -- Myyty! Meitä myydään kuin nautakarjaa! -- Varhaisimpia lapsuuden muistoja nousi hänen sieluunsa.

Hän muisti äitinsä ruskeanpunaisine hiuksineen, joka kulki laulaen huoneessa... karttuunisessa puvussa... Kuitenkin tuntui Miladasta kuin olisi äidissä ilmennyt vielä villimpi ja kauheampi ahdistus kuin noiden toisten naisten suulaassa kirkumisessa.

-- Entäs missä oli Janka?... Erään kalpean naisen valkonen haamu liukui Miladan ohi menneisyyden muistojen usvassa... missä he olivat kaikki... Tänään, tänään -- oli Miladan vuoro... Mutta hänhän oli vapaa --... kuitenkin toisella tapaa kuin Horner oli hänelle luulotellut. Hän ei ollut vapaa ainoastaan mielikuvituksissa... vaan todella... Hän muisti Goldscheiderin sanat... "Kun minä jätän tämän liikkeen, ei sinulla ole mitään velvollisuuksia tässä talossa. Ainoastaan minulle olet sinä velkapää"... Milada sulki silmänsä tuntien pyörrytystä niinkuin se, joka kulkee hitaasti syvänteen reunaa. Mihin saattoi hän mennä? Mailma oli niin suuri... Mihin?... Pitikö hänen lähteä tästä lämpimästä pesästä?... Hän meni huoneeseensa. -- Suljettuaan oven, hän painoi otsansa ikkunaruutua vastaan... Väkivallalla hänen täytyi tuupata pois luotaan Dubben, joka epätoivoisena oli häneen tarrannut kiini. -- Luuleeko Milada että hänen asemansa tästä paranee? -- Kerran täytyy hänen päästä täältä pois... eikö totta?... Hänen piti kerran kuitenkin ottaa lapsensa luoksensa ja palata kotimaahansa Saksaan. -- Voi tuota Dubbea, joka päivisin oli kuin hullu, aina rähisi, aina riiteli ja aina kertoi samaa elämäntarinaansa, samoja surujaan, jotka eivät ketään enään viehättäneet. Öisin oli hän niin meluavan villi, niin ylenpalttinen ja räikeä että Goldscheiderin täytyi häntä usein muistuttaa. -- -- Pois kaikki hullut, ajatteli Milada. Nyt täytyi hänen saada rauhassa ajatuksiaan järjestää, -- ajatella omaa tulevaisuuttaan... "järjestäytyä" niinkuin Horner sanoi...

Vähän hänellä oli rahaa, neljä sataa guldenia, mutta hyvät vaatteet... Niillä hän saattoi tulla vähän aikaa toimeen, kunnes saisi työtä, jotain varmaa ja hyvää työtä. -- Hänhän oli terve... Toiset luonnollisesti... esimerkiksi Fanchon... ne pelkäsivät... Milada tiesi, että Fanni sylki verta. Kun Olympia toi tuon tiedon äsken, kalpeni Fanni liituvalkeaksi, niin että se näkyi poskimaalinkin alta. Goldscheider piti häntä siksi, että tuo vanha Kröger oli sitä pyytänyt... Kerrottiinpa että ukko maksoi Fannin puolesta... Vaan jos joku toinen ostaisi talon, täytyisi Fannin livistää... Varmasti... ja Fanni oli kuitenkin niin herttainen olento... Hän oli viaton ja avuton kuin lapsi. Niin, kylläpä Fannikin rupeaisi itkemään.

Mutta mitä se Miladaa liikutti. Hän olisi jo silloin kaukana täältä... ehkä peräti Pariisissa!...

Mutta vaikka Milada kuinka koetti kiusata itseään, irroittaen käsitteensä ympäristön vaikutuksesta, aina ne kiertyivät itsepäisinä sinne takaisin, muistuttaen hänelle toisten kiihtyneitä, pelästyneitä kasvoja, karkoittaen hänen mielestään kauniit tulevaisuuden kuvat, joita hän koetti uudelleen kaapata kiini äkkiä ilman järjestystä, epäjohdonmukaisesti. Siten täytyi täällä aina elää. -- Aina täytyi uudistusta pelätä... Tulevaisuus tuotti aina vaaroja... Ainoastaan nykyhetkessä saattoi jotenkuten elää. Peljätä tyttöjen täytyi, aina vaan peljätä. Heissä ei ollut elämänuskon eikä rohkeuden kipinää... Herra jumala jos voisi lujasti uskoa itseensä, tuntea sitä varmuutta -- "että sinulle ei tule mitään pahaa tapahtumaan... sinun persoonasi on loukkaamaton..." Kenpä voisi valaa heihin tuota uskoa! Herkeämättä kulki Milada huoneessa edestakaisin... Hänen aikomuksensa oli hyvä, mutta eikö se ollut kokoonpantu kirjaimista kuin sanat: kahlehdittu -- toivoton -- masennettu? -- Ja oliko hänenkään asemansa todellisuudessa sen parempi kuin muitten? Mitä hän jaksoi tehdä tällä ruumiillaan, mitä hän kesti kaikesta huolimatta sairaaloisella sielullaan?... Alaspäin menoa olisi hänenkin tulevaisuutensa. Kyllä Goldscheider saattoi helposti sanoa: Mailma on laaja... Horner saattoi saarnata: "Henkesi on vapaa"... Mutta hän tunsi kahleensa paremmin kuin he. Kyllä hänellä oli rohkeutta avata ovi... Mutta rohkeutta katsoa ihmisiä silmiin toverina, saadaksensa heiltä ystävällisen sanan, hyväntahtoisen kohtelun, se häneltä puuttui... Hänen olisi täytynyt valehdella sekä omasta itsestään että menneisyydestään. Hänessä nousi veri tätä valhepakkoa vastaan. -- Se ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä mailmaa vastaan. Se oli jotain selittämättömän arkaa ja outoa, joka hänessä kiehui. Oliko se myötätuntoa, sääliä vaiko yhteisen pelon synnyttämää yhteistunnetta, -- sitä hän ei voinut ratkaista, hän tunsi vaan irroittumattoman sisäisen yhteenliittymisvaiston niihin, joiden täytyi tänne jäädä, vaikkakin hän mahdollisesti olisi voinut täältä paeta. Hän tiesi ettei hän voi irtautua niiden tyttöjen mailmasta, joidenka elämä oli alkanut yön pimeydessä, jonka syvyydestä kohtalo heidät viskasi tanssimaan nautintojen rikollisessa, räikeässä valossa, josta se sama kohtalo syöksi heidät samaan kuiluun takaisin, kun synnin valo sammuu. Hän oivalsi.

Hänen kurja rahavelkansa Goldscheiderille, joka häntä tähän asti oli pidättänyt talossa, ei häntä enää kytkenyt, pikemmin hänet kahlehti murtumaton tahto, joka johtui hänen sisimmästä sielustaan, kohdistuen kaikkeen siihen, joka turvaa etsien häntä läheni. Tätä tunnetta hän ei voinut sanoihin pukea. Se oli näkymätön, kaikkialla vallitseva, häntä ohjaava tunne, josta hän tiesi, ettei se hänestä poistuisi, vaan pakottaisi palaamaan tänne, lähtisi hän minne tahansa. Se painoi leimansa koko hänen kehitykseensä, se kumosi hänen yksilöllisen tahdonvoimansa, hänen itsenäisyytensä, se teki perinpohjin tyhjäksi Hornerin siunatun "miinus" periaatteen.

Niin sekavat olivat hänen tunteensa, että kun Horner aukasi oven, ryntäsi hän tätä vastaan sanoen: "Horner, liike myydään ja minun täytyy lähteä mailmalle. Pariisiin minä lähden, siellä toivon saavani elää ihmisiksi lopun ikääni..."

Horner asetti paksun likaisen etusormensa nenälleen.

-- Pariisi on kyllä oiva paikka. Mainio. Kuka on pannut tämän aikeen päähäsi?

-- Luulen, että se on ollut Olympia, vastasi Milada miettiväisenä, muuttuen vilkkaasta odottamattoman jäykäksi, -- etkö sinä hyväksykään poislähtöäni? --

-- Vai niin, Olympiako on nyt neuvonantajasi? Tunnen hänet varsin hyvin. Oli kerran kovin ylpeä likka. Hänen ensimäinen rakastajansa oli ylioppilas. Kaikki tapahtui kuin olisivat pojan aikeet olleet rehelliset. Rakkaudenkohtaukset olivat runollisen siivot, sitten poika vei tytön hotelleihin, teki hänestä langenneen, y.m. Sen jälkeen muuan sirkustaiteilija hävitti lopun, mitä hävitettävää oli. Sirkustaiteilijan kanssa kulki tie Pariisiin, -- hei vaan, -- kaikki kävi kuin rasvatuilla rattailla. Siellä Olympia tapasi hyvin runsaskätisen ostajapiirin, saksalaisen taiteilijasiirtokunnan. Kun hän vähän oli kotiutunut, niin hän takertui etäisten maitten miehiin. Muuan jaapanilainen taikatemppuilija otti hänet taidekumppanikseen ja temppuili hänen kanssaan läpi koko eläintarhan, kunnes tämä "metsänriista" herätti korkean aatelispiirin huomiota. Luonnollisesti näiden joukossa oli eräs ruununperillinenkin, -- pyöreäkartion huippu! Nyt Olympia sai taas kauniisti laskeutua ales päin. -- Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka osaavat kiivetä vaikka sileitä seiniä ylös. Oikea rekordiberra tuosta nautintojen kultaisesta nuorisosta ylläpiti Olympiaa kyllä vielä pidemmän aikaa ostaen hänelle väärentämättömiä hohtokiviä ja ihanan pienen linnan; mies oli enemmän espanjalaista alkuperää. Siinä linnassaan Olympia seurusteli saksalaisen prinssin kanssa, joka jätti hänelle ystävyyden osoitteeksi sellaisen muiston, että hänen täytyi maata puolen vuotta sairaalan sukupuolitautiosastossa. -- Tavallinen seuraus oli se, että Olympia rupesi siveelliseksi, haki ja sai paikan kotiopettajattarena Beauvaisissa. Kahden kuukauden perästä antoi armollinen rouva hänelle jalkapotkun ja armollinen herra matkarahat takasin Saksaan. Täällä Olympia luisui kaikki asteet alas, mitä luisua saattaa, kunnes hän saapui Goldscheiderin valkamaan. Tee nyt tästä tilinpäätös. Olympian loistokkaasta retkeilystä on loppusaalis seuraava: joukko keskinkertaisia valokuvia, tusina värjättyjä selluloossapalloja, kaksi irtonaista hohtokiveä, kuppatauti ja armollisen herran perhekuva. Miksi siis matkustaisit Pariisiin, miksi sinä kuljettaisit kauneutta, nuoruutta ja voimaa yli maan rajan -- täällä sinä voit saavuttaa samat tulokset, vai etkö luule?

Milada ajatteli: miksi minä teeskentelisin hänelle. Siksi hän sanoi avomielisesti: mitä sinä neuvot minun tekemään? Jäisinkö tänne?

-- Katso ympärillesi, sanoi Horner. -- Opi näkemään! Opi tuntemaan! Opi sielukkuutta tosiasioista! Sulata! Kokoa uutta!

-- Mutta Horner, tunnenhan minä kaikkea, mitä täällä tapahtuu.

-- Tunnet, -- räjähti Horner -- sinä et tunne mitään, et osaa arvostella mitään. Haista paska! Raatoja sinä sormin kykenet pitelemään, et muuta! Ota selvää seurausten syistä! Eroita tähdellinen ja yleinen sivuseikoista ja vivahduksista! Mikä on sinussa ja sinunlaisissa erikoista, mikä esiintyy joka tilaisuudessa, se pane muistiisi! Elämän erikoisuudet, jotka ovat kuin punaiset suonet valkoisella pohjalla, ne sinä löydät pian. Opi yhdistämään jokapäiväisyyden ja tavallisuuden eri seikat, rakasta sitä, jota ehkä nyt ylpeänä sivuutat! Mene puserra inhimillisyyttä lyijynharmaista naamoista! Osoita minulle ihmiselämän salaisuudet, ennenkuin kerskailet sen ymmärtämisellä!

-- Ymmärrän, -- sanoi Milada hitaasti -- minä tunnen vaistomaisesti sen, minkä sinä sanoillasi tarkoitat. Sinulla on periaatteita, suunnitelmia, niin. Mutta minä -- minä olen liian itsekäs, Horner, kuului Miladan kiihkeä vastaus, minä en ole ollenkaan hyvä, niinkuin sinä luulet, minä muistan vaan itseäni.

-- Pure hampaitasi yhteen, likkaseni! Joka luulee voivansa tutkia aurinkoa, lentämällä suoraan sen sisään, se polttaa itsensä. Jos me emme pääse pois omista sulatuselimistämme, silloin olisikin itsetuntemustaito kovin helppo. Hanki itsellesi taiteellinen taito katsella kaikkia etäisyydestä, ponnista voimiasi tutkiaksesi ulkonaisia ilmiöitä; anna älysi tehdä opintomatkoja sen sijaan, että se nyt tuloksetta omia sisäisiä ilmiöitäsi hautoo; älä joka päivä tarkasta rahakassaasi kuin pikkuporvari; vaihda, anna sen luistaa, lainaa sitä pois, osta ja myy! Kun lopulta palaat kotiin, tee tilinpäätös, yliarvoja jää sinulle. Se on sinun persoonasi. Joka teko on yksilöllisyytemme mittapuu. Elämämme selvittelemiseen ei tarvita mitään hiushalkaisemistaitoa. Vaikka viisaustiede olisi kuinka hienostunutta, vaikka se olisi kuinkakin monimutkaista, ei se voi antaa senkään vertaa selitystä kuin sinun tahtosi pienin, kaikkein vähäpätöisin aineellinen ilmiö. Mene, antaudu tositoimintaan, silloin on sinun pakko oppia itseäsi arvostelemaan. Olenko minä sinut tyttö todella löytänyt ja kiihottanut nousemaan, jotta sinusta tulisi vaan ranskalaisvintiön huvittelun väline?!

Horner katsoi Miladan kasvoihin pistävine silmineen. -- Tässä sinun pitää kestää taistelu. Tästä paikasta pitää sinun valloittaa mailma. -- Juo, tyhjennä ainoastaan se malja, jonka itsellesi olet valmistanut, et kaipaa muuta. Sinun sielusi on kyllin rikas. Sinä olet kyllin oppinut ajattelemaan, sinussa on rohkeutta ja uhkamielisyyttä, erikoisuutta ja sielukkuutta. Rikas sinä olet. Ja kaiken tuon tahtoisit sinä mailmalla tuhlata, jossa se hukkuu liikatarjontaan. Menisitkö ihmisten luo! Toivoisit apua niiltä, joilla on kyllin, katso ympärillesi, järjestä omaa joukkoasi! Tee ammattihaureuden kurjalistosta itsetietoinen joukko! Kokoa ne järjestöihin, opeta ne taistelemaan etujensa puolesta! Sitä varten olen sinua kehittänyt. Pitää toimia tyttö ennen kuin itsensä voi maailmassa pelastaa, pitää pistää ja lyödä, pitää olla rohkea, aina naurettavaisuuteen asti. Tunnetko sinä kertomuksen Don Quichotesta? Sinun pitää se lukea. Hän on todella sankari, johon voi uskoa. Kaikki muut ovat sitävastoin poropeukaloita, joiden elämä on pantu asiapapereihin, joiden mukaan he puolustavat vaan omia etujaan.

-- Minä kerron sinulle jotain, tule lähemmäksi!

-- Porttolanaiset ovat viattoman hupakkomaiset kuin pienet tytöt.

-- Ne ovat kuin kuningattaret, jotka nukkuvat likavuoteilla.

-- Ne ovat todellisen äitiyden tunteen seuraajia, joiden täytyy itkeä. --