Part 16

* * * * *

Arvokkainta ja tärkeintä Hornerin opetuksessa oli se, että hän opetti Miladan itsetietoisesti käsittämään omaa yksilöllistä ja erinäistä luonneoliotaan. Siihen asti oli Milada pitänyt itseään ympäristönsä omaisuutena, Goldscheiderin käytettävänä välikappaleena, jolla oli paljon velvollisuuksia, ja jonka täytyi nurkumatta ja vastustamatta totella välttämättömyyden sallimusta. Hän oli ollut sanan todellisessa merkityksessä -- epäitsekäs. Luonteenomaisella uskollisuudella säilytti hänen sielunsa ainoana todellisena ominaisuutena ylpeytensä Punatalosta ja sen kasvavasta luotosta suurkaupungissa.

Samalla hurskaalla uskolla noudatti hän talon järjestelmää. Eikä hän ollut koskaan rikkonut yhtään noista kahdeksasta ohjesäännöstä, jotka kehyksissä riippuivat talon joka huoneessa.

Meidän rinnassamme on syvälle juurtunut tarve jotain kunnioittaa ja palvella. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa ihminen rakentaa itselleen alttarin asettaakseen siihen Jumalan, jonka hän tekee itsensä kuvaksi.

Horner riisti Miladalta tämän uskonnollisen hartauden Punataloon, sen tärkeyteen ja merkitykseen, antaen hänelle sen sijaan perususkon vapauteen ja oman yksilöllisen minänsä loukkaamattomuuteen.

Milada kuunteli Horneria suurin, miettivin silmin katsellen herkeämättä häntä...

-- Minä sanon, -- neuvoi Horner, -- että sinä -- voit lähteä ovesta ulos, -- olethan vapaa. -- Milada Rezek, sellainen käsite, ja nimi, on kai jossain kirjoissa. -- Mutta sinun olemuksesi, se mikä sinussa on selittämätöntä, ikuista, jota säilytät manttaliluetteloon liitetyssä ja Punataloon vangitussa ruumiissasi, se voi lähteä liitelemään, palaamatta, se on vapaa. Etkö ole koskaan sellaista kuvitellut?

-- En, vastasi Milada, ääni sameana mielenliikutuksesta.

-- Minä ja sinä, -- me emme ole samaa. Käsitätkö? Sinä, -- sinä syöt, juot, nukut ja parittelet silloin kun rouva käskee, -- ja minä, -- ajattelen, tahdon, toimin, miten minun taas täytyy. Puhuttelen sinua, sinun minäsi vastaa. Älä siis usko, että mikään laki voi säätää ja pakottaa, miten sinun minäsi ajattelee. -- Se minä voi katkota kahleita, mutt'ei määrätä omaa ajatustapaansa. Mitä sisälläsi tapahtuu, se on tärkeintä. -- Ei suinkaan ulkonainen sattuma ole se. Joka askeleesi, joka kädenliikkeesi voi vaikuttaa ulkonaisiin tapahtumiin.

-- Onko tämä mailma, -- Horner osotti kädellään ympäristöä, -- "sinun olemuksesi?" Alatko, lopetatko sikäläisenä? Kuoletko, olematta ollut muuta kuin portto?

-- Hulluutta! -- Horner kajosi Miladan otsaan. -- Tämä on olemuksesi keskus. Mitä siinä tapahtuu, muodostuu, päättyy, se kuuluu renkaana vuosisatojen olemassa olon ketjuun. Ruumiisi on sielusi palvelija. Hoida sitä! Olet tehnyt silloin velvollisuutesi, eläös sitten porttona tahi keisarinnana! -- Saman tekevä. -- Tahdotko uuden kuvan? Hyvä! Vaihdetaan kulisseja. -- Horner asetti tuumien paksun sormensa nenälleen.

-- Tunnetko lakean niittymaan keisarin pääkaupungin ulkopuolella? Etkö ole nähnyt sitä koskaan hameittesi alla? Mitäh? Siellä on keltaisia ja vihreitä vainioita, ja pitkiä jonoja puita, jotka keväällä ovat täynnään kukkia. Niittyjen takana kohouu vuoria vuorten jälestä. -- Loitompana ne tulevat tummemmiksi, jyrkemmiksi, valtaavammiksi. Havumetsä kiipee vuoren seinää ylös aina pilviin asti. Tässä vuoristossa, näissä metsissä, laaksorotkoissa, ja syvänteissä elää myös ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, yhtä nuoria kuin sinä, kulkee elukoineen tässä yksinäisyydessä. Kuumina kesäpäivinä et kuule muuta kuin hyönteisten surinaa, lehmänkellojen kilkettä, ja loilotuksia alpilta alpille. Kun matkustavaisia saapuu, piiloutuvat tytöt ja pojat. He ovat ihmisarkoja. He eivät pidä teidän mailmastanne ja teidän ilostanne, teidän lakinne ei siellä vallitse eikä teidän paheenne. Voit koota siellä kahmaten kukkia, haistella niitä ja sitten viskata ne pois. Voit poimia esiliinasi täyteen metsämarjoja ja juoda suusi täydeltä viileää vuoripuron vettä. Voit juosta kilpaa eläinten kanssa, pureskella olkia ja tirkistää aurinkoon. Pane vaatteesi kuntoon, lähde sinne, asetu sinne elämään. Joka emäntä ottaa palvelukseensa niin vahvan tytön kuin sinä olet. Tiedät, että ovi on auki tuolla alhaalla. Miksi pelkäät lähteä? Häh!

Milada painoi kapean ruskean kätensä hienoine joustavine sormineen otsalleen. -- En voi kuvitella että se olisi minulle sen parempi, -- hän valitti ahdistuneena.

-- Ei haittaa. Mailma on laaja ja monenkarvainen. Vaihdetaan taas kulisseja! -- Sinä otat shaalin päähäsi ja tumman puvun yllesi ja sen sijaan, että tulisit saliin, menetkin ulos kaupungille. Mutta ota sitä ennen poskimaali kasvoistasi, -- sanoi Horner jyrkkänä. -- Sinun täytyy lähteä pois Punatalokujalta. Kuljet pää pystyssä kirkkaassa päivän valossa. Sinä kyllä totut siihen. Elämä on muodostumista. -- Horner kurotti kätensä. -- Tuletko mukaan? Häh! Tulet rakkaan kaupunkimme keskustaan?

-- Tulen, -- vastasi Milada katse piintyneenä.

-- Nopeasti pitää sinun kiiruhtaa sivukatuja pitkin. Tutkit vuokratarjouksia talojen ovilla. Tämä ei sovi sinulle, eikä tuokaan, mutta tämä, seis. "Vuokralle tarjotaan halpa huone täysihoidolla siivolle naimattomalle naiselle." -- Tämä on ihmeen mainiota! -- Tarkasta sitä! Saat huonekumppaniksi kalvetustautia potevan hattuompelijattaren. Aivan paikallaan. Emäntä on jonkun alemman virkamiehen leski puettuna pitsipäähineeseen, sarvikehyksiset silmälasit nenällä, ja hyvä suustaan. Ikkunalla on ruukkukasveja, pöydällä kellastuneita valokuvia. Rouva utelee sinua, kuulee sinun olevan orvon, itkee tillittää mukanasi ja taittaa sinulle voileivän lohdukkeeksi. Kalvetustautinen sinuttelee sinua heti uskoen sinulle, että hänen orpanansa on kauppamatkustaja ja että häntä on turhaa toivoa. Hauskaa keskustelua. Sinä lähdet työn hakuuseen. Työtä voit kyllä saada rakkaassa kaupungissamme, apu-ompelijattarena, päiväläispalvelijattarena, kutojattarena, pesijättärenä, paikkaajattarena j.n.e., j.n.e. Yöt sinä nukut siveänä, yksin tuon kalvetustautisen kanssa. Joka ilta istutte lesken kanssa, joka aina puhuu rauhassa nukkuneesta miesvainajastaan. Kun on oikein hauskaa, kiehauttaa hän teetä. Houkutteleeko tämä tulevaisuus sinua? Lähde. Tuollaisiin kolkkiin pääsee aina, kun vaan jalkansa liikuttaa. -- Horner jatkoi hymyillen katkerasti, melkein surunvoittoisasti. -- Nyt alkaa elämäsi kehitys. Sinä odotat, että jotain tapahtuisi. Sinä aavistat, että jotain tulee tapahtumaan, sinä ja tuo kalvetustautinen toivotte, että jokin mies häiritsisi nunnarauhaanne. -- Oletko tuntenut kevään leutoutta keisarillisessa kansanpuistossa? -- Sinä et ole sitä koskaan tuntenut. -- Silloin puut ja pensaat kukkivat siellä tuoksuen ja linnut niissä livertelevät. Lämmin kuiske kohisee ilmassa, se kuiskaa jotain joka nuoren ihmisen korvaan, -- sinulle myös. -- Sinun silmäsi etsivät kaihoovina, sinun, kuin muittenkin kalvetustautisten työläistyttöjen -- katseesi etsivät jotain. Tuuli repii ja viskelee hattuasi, villi kevätvihuri kiertää suortuvasi kasvoille. Sinä pidät molemmin käsin hatustasi kiinni ja hameesi pingoittuvat kuin kiitävät purjeet. Sellainen on kevättunnelma kansanpuistossa.

Horner keskeytti puheensa tirkistäen eteensä.

Sitten hän kiihtyi. -- Joka aamu ajattelet; tämä on se päivä, varmaan tänään jotakin tapahtuu. -- Muuan pieni herrasmies, joka haisee parturisaippualle ja hajuvedelle, jolla on hyvä paikka ja kunniallinen nimi, puhuttelee sinua. -- Et kuuntele. -- Sinulla ovat toisenlaiset suunnitelmat. --

Horner puhdisti kurkkunsa. Hänen hymynsä muuttui virnistykseksi.

-- Nyt tulee rakkauden onni. Mutta se on aivan toisellainen, kuin miksi sen olet kuvitellut. -- Kaikki entiset etusi eivät enää mitään maksa. -- Et saa vaatia liika puhtautta, se on epäillyttävä merkki. He, he, he, ensin hakkaillaan, sitten simaillaan, sitten kinataan, sitten vingutaan, joskus itketäänkin. Nyt alat vähitellen oppia tuntemaan koko ihanuuden. -- Horner asetti sormenpäänsä vastakkain levittäen käsiään.

-- Sinä menet avioliittoon, saat lapsia, keität ruokaa, peset lapsenrättejä. Taas elämänura. Miellyttääkö se sinua?

Milada vastasi: Ensiksikin en usko sinuun täysin. Minä en ole vapaa. Poliisi voi saada minut kiinni ja tuoda minut tänne takaisin, jos Goldscheider sen vaan vaatii. Enkä osaa ommella, en kutoa, yleensä en omaa mitään ammattitaitoa. -- Hän koski käsillään nuorta ruumistaan -- enkä voi edes synnyttää enää lapsiakaan. Kuvasi oli kaunis, -- vaan minä en voi sitä enää toivoa.

-- Ei tee mitään. Piru näytti sinulle mailman ihanuudet, -- sanoi Horner painolla. Kaikkea voit saavuttaa, mitä järkesi esittää. Huvittele, leiki kohtalosi kanssa! Heitä noppaa! Mutta huomaa! Toinen elämän osasi ei ole sen arvokkaampi kuin toinenkaan. Kaikkialla saat nähdä ahdistusta, taistelua, hapuilemista ja eteenpäin ryömimistä pohjattomuudessa. Se on elämän salaisuus. Ihmiset tekevät itsensä tärkeiksi, näyttelevät ylpeyttä, pokkuroivat ja raatavat, ja lopuksi yks' kaks' heitetään ne kuin nuket -- viimeiseen ahtaaseen kammioonsa.

Jokaiseen elämän keskustaan voit tunkeutua. Joka osaa voit näytellä. Kaikissa olet sama, sillä sinuun ei voi koskaan tulla sen enempää, kuin mitä sinussa on ja voi olla.

Ei missään ole seisahdusta, ei missään ole varmoja rajoja. Kaikkialla tapahtuu ylimenoja, kaikki aaltoilee, kuin muuan vanha kreikkalainen sanoi ja tämän Goldscheider panee käytäntöön kuljettamalla alueelleen yhtä hyvin pikku työläistyttöjä kuin komeita puotineitejä, opettajattareita kuin muita enkeleitä...

Nyt onnistui vaikein leikkaus. Miladan sielu irtaantui vähitellen alkuperäisyydestään. Hänen läheisimpään ympäristöön kahlehditut ajatuksensa viilettivät rajattomaan avaruuteen palaten hedelmöitynä uudella, ihmeellisellä siitepölyllä. Hänen entisen luonnottomasti puristuneen käsityskykynsä sijaan tuli riemuisan rohkea näkökanta, niin että siinäkin paikassa, missä hän toimi, hän saattoi tuntea yhtenäisyytensä koko ympärillä sykkivään elämään. Hän tiesi nyt, ett'ei mikään mailmassa ole toisistaan riippumatonta, eristettyä, kuollutta. Kaikki johtuu toisesta ja sulaa toiseen.

Ne vaaleisiin puetut punaisiksi maalatut neidit Goldscheiderin salissa, joiden seurassa hän eli, ja ne, jotka yön suojassa kuljeskelivat Punatalokujalla, ne ylhäiset rouvat, jotka kaupungin käytävillä katselivat halveksuen hänenlaisiin ja ne onnelliset tytöt, jotka äitinsä suojassa kulkivat käsikädessä, ne kuuluivat kaikki yhteen, ne muodostivat yhteisen eroittumattoman massan ilmiöitten mailmassa, jonka alkuperäisessä ja ikuisessa yhteydessä ei mikään laki eikä oikku voi asettaa rajoituksia.

* * * * *

Loppupuoli talvikautta oli tuottanut kauniille Kamilla neidille onnea. Muuan venäläinen insinööri, joka sattumalta oli joutunut hauskassa seurassa yökenkään, näki Kamillan ja rakastui kuin salaman iskemänä tuohon kauniiseen vaaleatukkaiseen tyttöön. Suoritettuaan Kamillan velat mitä runsaskätisimmin otti hän tämän mukaansa matkoilleen.

Kamilla oli ollut Punatalon vanhin vetovoima, mutta siitä huolimatta laski Goldscheider hänet irti ilman erityistä vastustusta. Kamilla otti perinpohjaiset jäähyväiset kaikilta näyttäen melkein onnelliselta vastanaineelta rouvalta komeassa matkapuvussaan kun hän hymyillen kättä puristaen ja läheisimpiä ystävättäriään rakkaasti suudellen jätti Punatalon.

Dubbe oli tietysti soittanut lähtöhetkenä. Hän lensi sitten Kamillan kaulaan ja huutaen ja nyyhkien oli hän tätä niin pusertanut, että tämä rakastettu ystävä peloissaan lensi mustaksi ja rupesi henkeään vaikeasti vetämään.

Vasilj Mileivitsch, joka näytti juutalaiselta tahi mustalaiselta, löi häntä peräpuoliskaan.

Silloin Dubbe taas rupesi nauramaan ja juoksi ovesta ulos. Tuo oli ihan kuin kissa. Sitten hän taas makasi ulvoen huoneessaan, ja "nunna", joksi Rampa-Anna pilkallisesti kutsui Miladaa, heitti Dubbelle "juhannuskukkateetä", että se auttaisi saamaan "insinöörin" -- kikatti Anna.

-- Niin, niin, -- huokaili Olympia, -- ihanaa on matkustaa. Saa asua komeissa hotelleissa, olla puettuna silkkiin, eikä tarvitse rakastaa muuta kuin yhtä miestä.

Koko seurakunta oli muuten utelias näkemään, kenen Goldscheider hankkisi tilalle, sillä vähemmällä kuin kahdeksalla tytöllä ei ehtinyt mitenkään talossa "kävijöitä" tyydyttää.

-- Ehkä hän ottaa Fritzin Carlotan luota, -- tuumittiin.

Olympia pudisti päätään. Hän ainoastaan tiesi vähän rouvansa hommista.

-- Fritzi sanoi jo viime vuonna tohtori Isersteinille, että hän ei halua tulla Punataloon. Hän saa paikan Berliinissä, -- selitti Olympia.

Oltiin siis odottavalla kannalla. Tämä seikka on sen jännittävämpi, koska oli kyseessä korvata lempineiti, niin kutsuttu samppanjavaltijatar.

Ei ollut ihme, että kaikkien naamat venyivät, kun kaksi päivää myöhemmin roteva, luiseva likka, pellavanväriset hiukset sileiksi kammattuina ja posket tiilikivenpunaisina ravasi Kamillan komeaan pilkullisilla batistiverhoilla ja keltaisilla huonekaluilla sisustettuun huoneeseen. Tämä ei ollut kokeneen rouvan makua vastaava tulokas. Tytössä on jotain talonpoikaisrohkeaa. Hän kurotti käpälänsä joka neidille sanoen nimensä olevan Bine Michal ja että hänen oli hauskaa tehdä heille tuttavuutta.

Tytöt purskahtivat nauramaan niin että ne olivat vähällä pakahtua, kun Laura veti huonosti sidotusta kääröstä leipiä ja makkaranpään.

Mutta vastatullut kääntyi reippaasti selitellen uhkarohkealle juutalaisnaiselle, että hänellä on tapana suuttuessa olla hyvin kovakätinen, ja joka tahtoi häntä koetella, niin... hän pani kätensä puuskaan.

Rokonarpinen Roosa, jolle tällaiset väittelytavat olivat liiankin tuttuja, kääntyi tympääntyneenä mutisten nenästään, että kaupungissa ei eletä "moukkien viisiin"... Mistä asianomainen oli tapansa saanut, sitä hän ei tiennyt, mutta ne tuntuivat kuitenkin kovin "hollituvalta"... Ja Roosa mennä kohautti arvokkaana ulos vieden muut mukaansa.

Kylmäverisenä uhmaileva ilme verevissä kasvoissaan asettui vastatullut huoneeseensa asumaan.

Goldscheider oli liittänyt tämän uutuuden liikkeeseensä ihan huolettomasti. Hän istui edelläpuolenpäivällä konttorissaan. Portinvahdinrouva saattoi sisään siististi puetun maalaistytön joka talonpoikaisnaisten hyvännahkaisen fiksulla itsetietoisuudella näytti lapun, jolle ei ollut kirjoitettu muuta kuin omistajan osoite suurilla epäsäännöllisillä kirjaimilla. Kokeneena ei Goldscheider tehnyt turhia kysymyksiä. Tyttö oli nuori, vahvannäköinen, hyvin käytettävissä, sekä osotti asiantuntemusta tällaisessa ammatissa. Michal puhui oleskelunsa ensi aikoina hyvin vähän, mutta oli sen sijasta harvinaisen vilkkaan utelias ottamaan selvää kaikesta siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Lisäksi hän oli hyvin innostunut työhönsä, jota hän harrasti siihen määrään, että nousi ottamaan hymyillen ja tarjoutuen jokaista herraa vastaan, joka vaan salin ovesta sisään astui, näitten suureksi huviksi. Hän luopui tuosta tavastaan heti, kun Goldscheider siitä muistutti pitäen sitä kömpelyytenä. Tuskimpa Goldscheider olisi normaali-aikoina koko tyttöä saliinsa laskenut. Mutta Bine oli kovin mukaantuva tehden tehtävänsä perusteellisesti.

-- Sopisi paremmin Zimmermannille, -- ajatteli Milada. Mutta Goldscheiderinkin pilaantuneille vieraille tuntui tämä palanen luontoa makealta.

Ainoastaan Miladaan luotti Bine vähäsen aikojen kuluessa... Rezek, -- sanoi hän, -- on meidänkin rajaväen nimi... Oletko kotoisin böhmiläis-saksalaiselta paikalta, mitäh?

-- En tiedä, -- vastasi Milada. -- Ehkä äiti on Böhmistä päin. Hän lauloi usein böhmiläisiä lauluja.

Bine uskoi Miladalle myöhemmin rahojaankin. Se oli tämän alhaisella kehitysasteella olevan ja epäilevän olennon lujin ystävyyden merkki.

Binen ilkeimmät ja juonikkaimmat vastustajat olivat Juutalais-Laura kultahiuksineen, joilla hän erityisesti ylpeili, sekä Rampa-Anna, jota nimitettiin siten, koska hän oli saanut lievän halvauksen käsivarteensa, jonka kyynäspää aina oli lerpallaan ruumiista. Tämän nimen hän oli saanut eroittuakseen Annerle Meitnerista, eräästä aivan hyvännahkaisesta, korkeapovisesta Olmütziläisestä tytöstä, joka kertoi ylpeänä, että hän jo yksitoista vuotiaasta ei kelvannut muuksi kuin ilotytöksi.

-- Olisitte nähneet minun rintani, ne olivat komeat ja kovat kuin kaartilaisella, -- kehui hän.

Laura ja Anna kiusasivat aina tätä "päälleen tahtovaa Binea" ja jäljittelivät hänen käyntiään ja esiintymistään, toistaen Binen alituista pääpontta, kertoiko tämä sitten hauskaa tahi riitelikö: Mitä näistä maallisista, onhan minulla Cyrill. --

Kuka tämä Cyrill oli, siitä ei kukaan saanut vihiä. Kaikki houkuttelut, uhkaukset ja tiedustelut Cyrillistä olivat tehottomat. Cyrillistä puhuen pudisti Bine vaan hymyillen päätään -- ja vaikeni.

Michal päätti ensi päivästä noudattaa järjestystä ja työjakoa porttolaelämänsä epäsäännöllisyydessä. Ihmeteltävän säntillisesti hän astui joka päivä kello kahdeltatoista päivällä hyvin nukkuneena, puettuna ja kammattuna saliin kädessä pala paksua harmaata kotitekoista palttinaa, jolle hän ompeli tiheään kuvioita kirkkaansinisellä ja punasella langalla. Hänen käsistään syntyi uskomattoman lyhyessä ajassa joukottain esiliinoja, peitteitä ja uutimia. Päivällisen jälkeen hän nukkui, ja heräämisestään iltaan saakka penkoi hän kaappejaan ja laatikoitaan, pesi ja puhdisti, harjasi ja ompeli vaatevarastoaan ja järjesti joka päivä uudelleen kapistuksiaan. Ja täynnä voimaa ja toimintakiihkoa ilmestyi hän kello seitsemältä salonkiin ottaen osaa kaikkiin hullutuksiin, osoittamatta milloinkaan hapanta naamaa. Ikävimmät ja vastenmielisimmät herrat tyrkytettiin hänelle, ja hän otti ne vastaan nupisematta myöskin silloin, kun hän äkkäsi, että se tapahtui järjestelmällisesti.

-- Herrasneitoset eivät viitsi sitä tehdä, tokasi hän vaan Miladalle.

Koska hän yleensä oli vakuutettu siitä, että tähän taloon otettiin vaan miellyttävimmät ja komeimmat tytöt, piti hän elämäänsä edistyneempänä kuin niitten "rohjojen", joiden täytyi käydä kaupungilla pesemässä, kuuraamassa ja siivoomassa. Hän ei enää siihen voisi tottua, vakuutti hän. Tämänlaisen ansion helppous ja verrattain suuri tuottavaisuus, jota Punatalon elämä tarjosi, hurmasi maalaistytön mielen, vaikkakin hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että jokin tuntematon vaara aina häntä siellä uhkasi, vaara, joka epäilemättä kerran tulisi. Sentähden hän mietti erittäin tarkkaan ja punnitsevasti joka askeltaan. Ja kuitenkin hän mukautui hämmästyttävän pian ja joustavana neitien joukkoon, joissa vallitsi suurkaupunkilaishienoston esiintymistapa, saattoi sanoa, että neidit olivat viehättäviä ja säädyllisiä, sillä Goldscheider kehitti juuri sitä ominaisuutta ja koetti sitä ilmi tuoda sangen viisaalla tavalla.

Punatalossa oli kaksi "eroittamatonta" ystävää, Fannerl Schwabe ja Putzi Bleier. Ensimäisen nimi oli oikeastaan Fanchon ja hän oli monessa liemessä rypönyt ennenkuin hän tähän taloon tuli. Goldscheider oli taloonsa ottanut tämän kuihtuneen hennon kurjuudenlapsen, jonka posket ilmaisivat että hänellä oli keuhkotauti, vaikka silmät sinisine kiiltoineen osoittivat elämään kiintymistä, ainoastaan siitä syystä, että muuan kovin vaikutusvaltainen talossakäviä sitä vaati säälien tyttörukkaa. Fanchon oli lapsellinen ja ajattelemattoman iloinen, herttaisen meluava ja leikkisän hupakkomainen huvittaen vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia miehiä houkutellen heitä salaisiin tunnelmallisuushullutuksiin. Jumala ties, mitä tuo hänen vanha rakastajansakin oli hänen tähtensä tehnyt! Hän oli ostanut tytölle peräti huvilan yrittäen parantaa tuon kuolemansairaan olennon auringon avulla luonnon helmassa, -- mutta likka oli sittenkin hänen luotaan livistänyt, hän ei tahtonut elää ukon seurassa, ei mitenkään. Hän kaipasi elämää, naurua, tovereita, uusia miestuttavuuksia, hän kaipasi sellaista piiriä, jossa remutaan, kiihkoillaan, lauletaan ja haaveillaan saavuttamattomia. Fanchon'in laihojen, verettömien ruumiinjäsenten liikkeissä oli paljo sopusuhtaisuutta, jopa kauneuttakin, vaikka ne kulkivat suorinta ja jyrkintä tietä kuolemaan. Tyttö tanssi ja hullutteli saaden toisetkin hulluttelemaan. Mutta sitten hän istui tuntikausin paikallaan polvet pystyssä lukien rukouksia ja kulettaen laihoilla verettömillä käsillään rukousnauhaa hirveässä kuoleman pelossa.

Fanchon oli synnyltään erään muurarin lapsi, hän kertoi sangen mielellään, että ne muut viisi vekaraa siellä kotona olivat Schwabe-ukon omia. Ennen häitään oli äitimuori pitänyt yhtä erään rakennusmestarin kanssa, joka oli kovin elämänhaluinen ja lystikäs herra, vaikka hän rakenteli kirkkoja.

-- Minä luulen, että hän oli vähän uskonnollinenkin... ja äiti sanoi aina, että hänellä jossain oli jotain eriskummallista. --

-- Sitten hän varmaankin oli ympärileikattu juutalainen, -- sanoi Ramppa-Anna.

-- Ei se haittaa mitään, koska hänessä oli niin paljo, että hän sai tehtyä minut -- sanoi Fanni hyvännahkaisesti. Minä elän niin mielelläni.