Part 15

Tämä levottomuus oli eräs muoto ihmisen halusta saada omistaa jotain varmasti. Se oli katoovaisuuden pelkoa, kuoleman kauhun aineellistumista. Kun Horner ei voinut luonnollisella tavalla, muitten kuolevaisten kanssa nähdä itseään kuolemattomana siten, että siitti lapsia, niin hän kauhistui nähdessään itsensä kuolevan ilman jälkeläisten siittämismahdollisuutta. Ja kun hän ei tahtonut turhan vuoksi elää, kuvitteli hän voivansa jatkaa sukuaan tuolla henkisellä monimutkaisella tavalla. Siksi tämä hävytön mies, tämä aate-anarkisti, joka ei pelännyt minkäänlaista alasrepimistä, oli sairaaloisen arka kaikkein hienoimmallekin halveksumisviittaukselle, joka häneen sattui. Hän oli niitäkin ihmisiä, jotka sanovat halveksivansa toisten ihmisten tuomiota ja kuitenkin joka moittivasta sanasta, joka hylkäävän liikkeen johdosta ponnahtavat tuskia kärsien pystyyn. Hän oli noita kerjureita, jotka mailman tuomio murtaa, sillä heillä ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa voidakseen asiaansa tositeolla puolustaa. Siksi Horner poikkeuksetta muljautti ympäristöönsä ivallisen ylevillä mutta samalla loukkaantumisen tuskaa osoittavilla katseilla, epäillen kaikkien toisten lauseitten sisältävän salapistoksia ja viittauksia, samalla kuohahtaen jo edeltäpäin joka lähestyvää vastaan, sillä hän pelkäsi, että se voisi hyökätä sittemmin hänen niskaansa voittaen hänet heikomman.

Täällä Goldscheider'in salissa oli hänen helppo noudattaa julmaa vainoomishaluaan. Hän istui täällä aivan kuin salaväijyksissä, riemuiten siitä raihnaistumisesta, jonka hän vahingoniloisena tarvitsi yhteiskuntaruumiissa. Täällä oli edustettuna joka kansanluokka, kurjalisto, vaurastuneempi työväenluokka, pikkuporvaristoa, hienostoakin, joka lajia naarasta hiipi takaportaita pitkin tänne henkipattojen maahan porvarillisen järjestelmän vahvasta linnasta. Ja herrat aseenkantajat, ritarit ja kavaljeerit tanssivat ahkerasti näissä makuukamareissa, unohtaen tehtävänsä yhteiskunnan suojelusmuureille. Ja herrat ritarit laskivat nykyisiä taudin siemeniä kaikkein puhtaimpienkin kukkien terhiöihin... Saatanallista rakkaudenleikkiä! Ha! Ha! Ha!...

Goldscheiderin salista Horner pistäysi vaihtelun vuoksi Carlotan viinitarjoiluun, sieltä hän meni nuuskimaan mamma Zimmermann'in kellarikerrokseen. Väliin hän kuljeskeli kuuluisassa "Agular" salissa, eräässä ihan salaisessa seurassa, missä aatelismiehet parittelivat alhaison tyttärien kanssa, ja yhteiskunnan ylhäisimmät naiset makasivat issikkarenkien kanssa.

Mutta aina hän lopulta palasi Elisensä luo, eikä hän viihtynyt missään niin hyvin kuin vanhan ystävättärensä talossa, jossa saattoi vielä nähdä tapahtumain ja kohtaloiden yksityisseikkojen yhtyvän suureen yhtenäisyyteen. Tällä naisella oli älyä, toisilla oli vain vainu. Toiset kalastivat, mitä sattui, söivät ja antoivat raadon jäädä maahan makaamaan. Elise kutoi verkkonsa taiteellisella näppäryydellä, ja luovalla ylellisyydellä hän nyppi verkostaan vaan loistavimmat hyönteiset, todella hyödylliset. Toiset hän laski menemään. Eikä hän tappanut otuksiaan -- hän vaan huumasi ne. Hän antoi ihmistahdolle vielä toiminta- ja temmellystilaa. Siksi Goldscheiderin salissa järjettömin hurjistelu näytti sielukkaalta. Toisissa porttoloissa sitä vastoin oli elämä sisällyksettömintä nukketanssia.

Kerran Horner sanoi rouva Goldscheiderille: -- Jokaista esinettä joka täydellisesti täyttää tehtävänsä, jota tavallaan ei voi kuvitella paremmaksi kuin mikä se on, joka on oman aatteensa virheetön ilmiö, kuvittelen pyöreäksi. Se on joka taholta suljettu, rajoitettu, mutta vapaasti pyörivä... Ihannemuoto on tämä pallo-ilmiö... Olen nähnyt vähäsen sellaisia ilmiöitä mutta sinun liikkeesi Elise, on jotain pyöreätä ja se herättää minussa kunnioitusta. Alussa pidin sinua liian laihana sellaiseen luonnekuvaajan osaan, mutta se oli vanhaa teatteriennakkoluuloa. Sinä voisit järjestää porttolaköyhälistön yhteiskunnalliseksi voimaksi, jos katsot kannattavan rakentaa, -- lisäsi Horner väijyvällä katseella, -- mestauslavan yhteiskunnalle. Sinä kohtelet tyttöjäsi kuin palkollisiasi. -- Se on hyvä! Mutta herätä heissä käsite "vaihtotavara" yhteiskunnallinen tarvekalu. Seuraava kehitysaste heissä on -- itsesäilyttämistaito taloudellisilla vaatimuksilla: järjestäytyminen, osuustoiminta, palkkatariffi, yhteenliittyminen. Ja yksi kaksi voit ottaa johdon käsiisi laatien heille puolueohjelman. Häh, rouva Elise, mitä pitäisit sellaisesta asemasta!? Ryhdy asiaan, ennenkuin muut ehtivät. Siinä on jotain suurta tehtävänä, sellainen kiihoittaa naisia. Me miehet emme ole enää suurenkaan arvoiset, olemme osamme jo näytelleet, siksi väistymme. Meillä on tyhjennetyt, kyvyttömät, herkät aivot. Teidän naisten, joilla on kyllin levänneitä hermoja, Teidän on tulevaisuus!

Ollessaan parhaimmalla tuulellaan, istuen salissa seuraamassa sikäläistä pyörinää näennäisesti tylsin lasimaisin silmin, valtasi hänet suloinen aatehuumaushalu. Hän veti silloin jonkun äskentulleen "tuoreen" tytön polvilleen, sillä tytön tuntematon sielunelämä kiihoitti häntä salaperäisyydellään.

-- Uudenaikainen pakanallinen rakastajajärjestelmä, -- sanoi hän, -- voi syntyä kristillisen mailman ihmislantakasoillakin, jos se vaan hyvin järjestettäisiin, tehtäisiin henkeväksi, saatettaisiin tietoiseksi valtaavasta yhteiskunnallisesta voimastaan. Se olisi oiva korvapuusti, -- sanoi hän riemuiten, -- yhteiskunnan hullunkuriselle säännöllisyydelle, joka säätää lakeja joka ripulikohtauksen johdosta! Juoksevat lokaviemäriin heidän ulostuksensa. Antakaa aika potku kuonokoppasiveys-opille! Tytöt, tytöt, te jotka uhraatte kauniit ruumiinne, nuoruutenne ja tulevaisuutenne ventovieraitten iloksi, teillä on oikeus vaatia sata kertaa enemmän tunnustusta, oikeuksia ja kunnianosotuksia, kuin nuo kalvetustautia potevat naikkoset, jotka houkuttelevat säädyllisyyden rautaristikon läpi miehet kristillisen avioliiton vankeuteen. Mitä ne naikkoset ovat! Ovatko ne muka luonnon palvelijoita! Ehei! Ne ovat vaan rumia siitoselukoita! Mutta, te ilotytöt, te ette ole miellyttäviä vain jotain etuja saavuttaaksenne. Ihanuutenne vuoksi olette olemassa, ja'atte rakkautta tuhlaavin sydämmin kaikille kaihoa tunteville!

Horneria ärsytti kuitenkin kaikkein enimmin se seikka, että hän näki Goldscheiderin kyllästyneen hänen mielikuvituksiinsa ja pistopuheisiinsa, sillä Goldscheider ei entiseen tapaansa niitä enää tahtonut kuunnella. Kun Horner etsi hänen seuraansa hänen yksityishuoneessaan, selittääkseen yhtä tahi toista, nyökäytti tämä vain hajamielisenä päätään tahi teki merkityksettömiä leikillisiä vastaväitteitä. Hornerin ehdotuksiin ja parannuspuuhiin hän vastasi avoimesti epäilevänä ja kieltävästi. Horner aavisti, että tuon välinpitämättömyyden takana piili päätelmiä, toiveita ja tarkoitusperiä, jotka olivat aivan ristiriitaiset hänen katsantokannoilleen sekä uhkasivat tulla vaarallisiksi hänen jokapäiväisille pyrinnöilleen. Goldscheider suojeli itseään ja hommiaan erittäin suopealla ja tyynellä kohteliaisuudella, ollen hermostumatta, jännittymällä, mutta vaieten järkähtämättömästi. Mitä kauemmin Goldscheiderin vaikeneminen kesti, sitä levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi tuli Horner. Hän ilmestyi Goldscheiderin puheille sapesta kiehuvilla vihjauksilla, pistopuheilla ja ivasanoilla, pani toimeen kinailua ja julkista toraa, jotka päättyivät räikeillä, äänekkäillä riitelemiskohtauksilla, joissa hän syytti Goldscheideria yhteisen ystävyyden pettämisestä, väärästä pelistä ja suuruudenhulluuden houreista. Nämät syytökset kuuluivat sangen räikeiltä Hornerin ilkeyksillä ja haukkumasanoilla pippuroidulla kielellä.

Itse asiassa Horner oli nyt vihdoin oppinut tuntemaan Goldscheiderin. Goldscheider oli toiminut kyllä moitteettomana Punataloemäntänä, oli kulkenut suunniteltua rataansa katsomatta taaksepäin eikä sivulle, oli toiminut rautaisella säännöllisyydellä kuin hyvin järjestetty kone. -- Kun hän oli hommannut itsensä unohtaen väsymättä yhdeksän vuotta, ilman muuta elähyttävää iloa kuin tyttärensä Alma Lucien koulukirjeet ja lyhyt jokavuotinen matka hänen luokseen Dresdeniin, kun hän oli koonnut tyydyttävän pää-oman, heräsi hänen väsyneessä sielussaan herkän kaihon synnyttämä kysymys, mikä ilo oli hänellä rahastaan. Miksi hän kokosi rikkautta, jos hän oli pakotettu loppupuolta vielä elämänhaluista ikäänsä viettämään tässä rapakossa? Hän päätti siksi rajoittaa liikehommiaan, hän ei tahtonut tehdä Alma Luciestaan kultaista prinsessaa, mutta hän aikoi laskea tämän jalkojen juureen lopun sitä ihmisyyttään, mikä hänellä oli vielä jälellä. Jos hän jäisi tänne ei hänen tyttärensä, rakas auringonsilmäinen lapsensa, oppisikaan enää tuntemaan hänessä äitiään -- vaan Punatalon matamin.

Ja vaikka Goldscheider aikoja sitten jo oli paikkaan tottunut -- karmi hänen selkäpiitänsä kuitenkin tätä kuvitellessaan. Hän ei ollut ehtinyt ajatella tätä ajatusta loppuun ja tuskin saanut tahtoansa ohjatuksi tälle uudelle uralle, kuin hänen pelästynyt, tuhansien katsantojen huojuttama persoonansa ryhtyi toimeen melkein räjähtävällä voimalla jouduttaen häntä kaikki suorittamaan. Äkkiä hänet valtasi täysin kyllästyneen vastenmielisyys siihen liike-elämään ja ansiokeinotteluun, jota tässä keskuksessa harjoitettiin. Aina hän kysyi itseltään tuskaantuneena: mihin tarkoitukseen, mihin! Hän oli nyt tyystin unohtanut sen, että yrityksen päätekijä oli ollut hänen halunsa koota sitä rahaa, joka hänellä nyt oli talletettuna varmoissa paikoissa.

Hänessä heräsi julkinen vastustamishalu, hän tahtoi lukea kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kunniakkaista sankariteoista ja hellistä tunteista ihanasti sointuvalla kielellä.

Näytti siltä, kuin hänen miesvainajansa runollinen henki olisi häntä uudelleen hallinnut.

Läheisenä seurauksena tästä mielenmuutoksesta oli se, että hän hyräili taas heprealaisia laulunsäveliä ja hymyili itsekseen, muistellen niitä vitsejä, jotka hänen isänsä ryysyiset yövieraat laskettelivat pyhäpäivinä. Hän vähensi juoksevat liikeasiansa, möi pörssipapereitaan, vaati saataviaan maksuun, muutti hypoteekkilainansa ja vähäiset kiinteimistönsä rahoiksi. Hän ei enää ryhtynyt suurempiin kauppoihin, otti mistä saattoi nimensä pois ja purki uskottavilla verukkeilla yksityiset sopimuksensa. -- Ainoastaan Sucherille, -- parhaalle uskotulleen, -- kertoi hän aikovansa myödä porttolansa.

Tämä tapahtui talven lopussa. Sucher neuvoi siksi Goldscheiderin, jos tämä aikoi hyötyä kaupastaan, odottamaan yli kesän, jotta uuden talvikauden alkaessa olisi parempia tarjouksia. Esimerkiksi syksyisin kyseltiin Sucherilta usein maaseudulta päin, olisiko kaupungissa porttoloita myytävinä. Nyt täytyi tehdä tarjouksia, sen kautta ei hinta nousisi kovinkaan korkealle. --

Goldscheider päätti sentähden odottaa. Juuri tähän aikaan rupesi Horner tuntumaan hänen aikeilleen epämukavalta ja urkkivalta. Se ei Eliseä ollenkaan miellyttänyt. Hän ei suinkaan aikonut viedä Horneria mukaan uuteen elämäpiiriinsä, eikä tehdä hänelle minkäänlaisia myönnytyksiä, vaikka! -- Siinä sitä oltiin! Juuri Hornerin suhteen tuntui hänestä julmimmalta olla kohtuuton jättäessään hänet ilman selityksiä seisomaan. Elise tiesi, miten syvästi Horner oli häneen kiintynyt, miten vaikeata tämän oli itselleen myöntää että Elise oli täydelleen pettänyt hänen toiveitaan ja tarkoitusperiään. Elise oli yksinkertaisesti kulkenut sen tien, jonka Horner oli hänelle kehitykselle edullisimpana osoittanut, ja tämä itsepetoksiin ja sovitteluihin taipuvainen mies oli pitänyt sitä rauhoittavana myöntymyksenä tunteensa esineitä halajoivalle persoonalleen. Tämän Goldscheider nyt näki selvästi, ja koska hän oli tälle miehelle monesta tosivoitostaan kiitollisuuden velassa tunsi hän jonkinlaisia omantunnonvaivoja. Hän katsoi siis olevansa velvoitettu vaihteeksi hakemaan tälle miehelle vastaavan ystävyyden esineen pakenevan sijasta. Aivan tahallaan pitkän harkinnan jälkeen täysin järkiperäisesti sysäsi hän Miladan tuona sateisena talvi-iltana Horner'in syliin.

Kun tyttö samana iltana poistui toimiinsa, astui Goldscheider kiireellä Hornerin luo sanoen pikaisesti: -- Tarkasta tyttöä, hän sopii sinulle. Hän luki tarkoin antamani laskun ennenkuin sen allekirjoitti. -- Hornerin sisässä kuohui salainen, pureva viha huomatessaan tuon "lahjoittamisen." Hän mörähti jotain painuen syvemmälle tuolilleen, tahtoen pelastaa Elisen juhlamenoista. Tämä juttu oli taas sitä "Juutalaisuutta", sen Horner selvästi käsitti. Se oli säännönmukaista perinnönjakoa. Tositeossa hän oli jo kauan odottanut tätä lainmukaista viralta pois panemista ja taipui siksi siihen vastaanottaen Miladan.

Mutta erästä seikkaa nämät molemmat itsekkäitä tarkoitusperiään seuraavat ihmiset eivät huomanneet viskaten tuon ihmisolennon onnensa pelipöydälle. Sen he saivat nähdä vasta pelinsä loputtua.

Milada ei ollut mikään pelimerkki, joka ammattimaisena kilisi ja välkkyi, hän oli ehtaa, kovaa, sekoittamatonta metallia, -- hienoin ihmisaines, joka milloinkaan oli joutunut Hornerin käsiin. Nyt se oli saapa vähitellen oikean muotonsa, oikean leimansa ja täyden arvonsa. Milada oli oppilas, jota kasvattaessa Horner sai viimeisen kerran käyttää kaikki voimansa.

Siitä asti kun Milada oli jaksanut ajatella, oli hän väsyttävän epäjohdonmukaisten ihanteellisten periaatteiden pyörteen uhri, joka ei missään todellisuuden mailmassa saanut vastakaikua, ei missään nähnyt ihanteitaan heijastavaa kuvaa, ja jota tekivät onnettomaksi ja sekavaksi ne sisällyksettömät, varjomaisen järjettömät muodot, johon nämät ihanteet olivat valetut. -- Kun hän sitten joutui Carlotan viinitarjoiluun, tuntui todellisuus niin jyrkän toiselta, niin jäätävän räikeältä että hän tajusi elämänsä tehtävän heti koko sen kamalassa alastomuudessa.

Kaikki käsitykset mitkä hänessä ennen pursuivat hänen omasta vapaasta tahdostaan, mitkä vastasivat hänen toiveitaan ja hänen unelmiaan, -- kuihtuivat nyt mehuttomina ja verettöminä. -- Punatalonlaisten elämässä, -- sanoi hän, -- ei ole mitään, jota voi harrastaa... Kuljetaan askel askeleelta kuolemaa kohden. -- Me tulemme rumiksi, vanhoiksi, sairaiksi. Nämät ovat ammattihaureuden hirveät viholliset, jotka aina meitä jossain väijyvät.

Meidän on vaan valittava kolmen lepokammion: kadun, kunnansairaalan tahi työhuoneen välillä.

Onnellisimmat meistä ovat ne, jotka joutuvat työhuoneelle.

Näennäinen menestys, hetken onnenpotku, riemuisuus loistossa ja kullassa ei ollut kestävää, eikä luotettavaa. Se oli vaan sivutie, joka kuitenkin johti lopulta kurjuuteen.

Ensi alussa Milada toivoi, että jokin herra, jokin "kundi" olisi hänet pelastanut. Herrathan näyttivät usein hyvin lempeämielisiltä tytöille... Mutta vaikka häntä liikkeessä kovin käytettiin, ei kukaan häntä silti armahtanut. Kun herrat kysyivät hänen kohtaloaan, vastasi hän yksinkertaisesti, -- olen syntynyt ja kasvanut Punatalossa, äitini toimi jo aikoinaan täällä. Tämä tuntui herroista liian jokapäiväiseltä. Sellainen kohtalo ei voinut ketään huvittaa... Toiset tytöt osasivat kertoa paljon hauskempia juttuja. -- Camilla esim. oli kotoisin Genfistä. Gisi oli oleskellut peräti erään turkin haaremissa. -- Heissä oli jotain jännittävää.

Lopulta ei Milada pyrkinytkään tekemään muuta kuin sen, minkä emäntä ja herrat vaativat hänen tekemään. -- Sen hän jaksoikin vielä hyvin tehdä, sillä hän oli nuori, sovittava luonteeltaan ja säntillinen.

Eräs seikka häntä kuitenkin kiusasi. Hänellä ei ollut kunnollista työtä. Tottumaton vetelehtimiseen, kärsi hän kovin porttola-elämän sisällyksettömyydestä, kunnes hän eräänä aamuna meni saliin alkaen siivota, ennenkuin sisäkkö saapui... Tämä katseli häntä pyörein silmin. -- No, no, Anna, elkää vaan pyörtykö! Ennenkuin te tulitte taloon, tein minä yksin tämän kaiken. Jos olette juoruamatta, autan teitä joka päivä niin yli- kuin alakerroksessa. Se tuottaa minulle nautintoa. Työssä ollessani on minun helppo olla.

Siten asia jatkui. Väliin Milada herkesi touhuamasta ja iloitsemasta vaipuen mietteisiin. Hänestä tuntui kuin moni seikka olisi jäänyt taas huomioon ottamatta. -- Mutta kun hänen ajatuksensa jälleen saivat liikkua vapaasti, silloin näkyivät kaukaa kunnansairaalan harmahtavat seinät, pitkä käytävä, rupattava hoitajatar ja rillinenäinen tohtori. -- Se on sallittu, sellainen on kaikkien meidän loppumme, -- ajatteli hän hengittäen syvästi, tyynenä, teeskentelemättä. Niin väsyttävä ja kuluttava on Punatalon elämä!... Väliin hän heräsi kuin iskusta Hornerin usvaisessa ajatuspiirissä ja Horner "tuo toivoton narri" hyökkäsi leiskuvalla innolla tämän ihmissielun kimppuun. Hän repi sen irti henkisestä erämaasta asettaen sen yhdellä heitolla mailmankatsomuksensa välkkyvälle tornihuippunupille.

-- Kuvittele, tyttö, kiipeäväsi korkeata tornia ylös sen äärimäiselle mollille, kunnes näet maan jalkojesi alla teineen ja katuineen, joilla ihmisjonot ovat kuin mustat viirut. Siellä ne kiertävät kuin vaivaiset mateliaiset. Ne juoksevat sinne, juoksevat tänne, koukistuvat, kompuroivat, puikkivat, hyppelevät, yhtyen kaikki tuolle lavealle kadulle. Katu on ihan musta, sysisynkkä, sillä tungos on sillä suuri ja ihmiset kiitävät mielettöminä eteenpäin, kunnes häviävät suureen aukkoon. Korkealla tornihuippunupilla aiot jotain sanoa, tuomita ja arvostella, -- tuo kulki oikeaan, tuo väärään suuntaan. Tornista katsoen, mikä lie oikea, mikä väärä suunta, mikä tie lie suora, mikä mutkainen? -- Teidän Tiltanne, joka juo itsensä joka ilta sikahumalaan ja se espanjalainen kuningatar, joka muinoin voitti siveydenruusun, meistä molemmista, sinusta ja minusta ne kulkivat saman tien, riippuen siitä mistä katsoo.

-- Jos ne voisivat kohota yli aineellisuuden, niin voisi heitä korkeuden mukaan arvostella, -- mutta maan päällä he ovat kaikki samanarvoisia.

Milada peitti silmänsä, sillä Hornerin periaatteitten kirkas valo häikäisi häntä, niin että teki kipeää. Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa oli elänyt ahtaudessa. Hän tunsi, että jotain tunki väkivoimalla häneen, jotain, joka oli suurenmoisempaa ja tärkeämpää kuin hän ja kaikki ne elävät olennot, jotka hän tunsi. Se oli -- ajatuskyky. Ja ensi vavahtava kysymys, jonka hän teki Hornerille, oli, -- täytyykö meidän ilotyttöjen aina joutua perikatoon. Ja Horner vastasi kansanpuhujan terävyydellä: -- Kuvittele istuvasi Afrikan aarniometsässä. Sinun on nälkä ja jano. Pääsi päällä riippuu hedelmiä käden ulottuvilla. Ne ovat pulleat, makeat, kullan värisiä taateleita ja banaaneja. Ei mikään eläin pelkää niitä syödä, et sinäkään. Aarniometsä on kaikkien omaisuus. Sinulla ei tarvitse olla talonkirjat. Sinä voit sylkeä kaikkien lakimiesten silmille. Hyvä! --

Mutta, lapsi, meneppäs huomenna keisarilliseen Kansanpuistoon. Siellä kukkii tulikivikeltaisia ruusuja. Ota yksi! Hei! Hei! Herra vahtimestari iskee kyntensä sinuun. Ymmärrätkö! Ruusu kuihtuu ehkä huomenna, mutta siihen ei tänään saa kajota. Aarniometsästä sait kuljettaa vielä mukanasi matkakirstut täynnään mitä ihanimpia hedelmiä. Häh! Miten tämä on selvitettävissä?

-- Mitä merkitsee laki ja oikeus? Miks'et saanut kajota Keisarillisen kansanpuiston ruusunuppuun!?

-- Se on kielletty sakon uhalla ja siellä on tarkka vahti, -- vastasi Milada tuumien.

-- Kas, kuinka olet viisas! -- Korkea oikeus on julistanut: Joka tästä ottaa, hän varastaa. Sellaista sanotaan parakraafiksi. -- Sen ohella seisoo virkapukuinen mies, ett'ei se parakraafi joutuisi huonoon huutoon! -- Hyvä. -- Mutta mitä puistovahtiin tulee, etkö hänelle voi mitään! -- Annatko viedä itsesi noin vaan putkaan!? -- Olethan vahva ja nuori... Onhan sinulla ketterät sääret.

-- Vahti viheltää. Saapuu poliisi ja ihmisiä.

-- Kattos nyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä nojautuen taaksepäin. -- Hänen silmissään pilkisti välke. -- Nyt olet saanut asian oikean pään käteesi: Tulee yksi, ja toinen ja kolmas poliisi, lakia suojellaan joka taholta ja sinä, varas, joka otit keltaisen ruusun, koska sinulla oli taiteellinen maku, -- sinä jäät yksin... Kaikki muut hyppelevät sen rautalangan tällä puolella, jota sanotaan laiksi, jota yhteiskunta on jännittänyt ristiin ja rastiin alueelleen. Ja se, joka ei osaa kääntyä rautalankaa myöten, se kompastuu siihen. Ja se, joka kompastuu, pannaan koreasti ristikon taa... Ja sille, joka huutaa, pannaan suun eteen kuonokoppa. -- Niin se on... Sinun kahta nyrkkiäsi vastaan on poliisilla käytettävänä viisikymmentä apunaan, sinun kahden jalkasi eteen asettuu satoja... Joukko sen tekee. -- Sotilaallinen maantierosvovalta! -- Se, joka yksin uskaltaa vastustaa, se saa elää onnettomuuden erämaassa, siinä, missä aina tuntee rautalangan jaloissaan, missä laki määrää painopisteen...

Näin Miladan sielua kehittäessään leyhytti Horner viimeisen kerran salaisimman ja syvimmän mielikuvituksensa siipiä.

-- Sinä olet se olento, -- joka voi aatteeni toteuttaa, -- riemuitsi Horner. -- Sinun alkuperäsi, sinun kehityksesi viittaa siihen suuntaan, että voit toteuttaa harvinaisimmatkin periaatteet.

Sinä olet porton lapsi, koston sikiö... Sinua on vihalla ruokittu, hylkimisellä kasvatettu... Sinä olet aineellisin ilmiö vahvemman oikeuden väärinkäytöstä heikomman sortamiseksi... Voi sun Jumala, kostosta raivoova nainen synnyttää hyljätyn sikiönsä paheitten pesässä!... Ihanaa! -- Äitisi oli profeetta, älykkäämpi sanon minä, kuin kaikki muut... Toisia tuupataan tänne, lykätään, toiset tulevat tanssien, hiipien. Mutta sinä lapsukainen makasit jo loassa, ennenkuin saatoit jäsentäkään liikuttaa... Kuka ei muista sitä pientä juutalaista, joka tallissa syntyi. Odottakaa, luudanmyyjät... Tämä käenpoikanen tuottaa teille vielä kirottua päävaivaa!

Järjestelmällisesti, johdonmukaisesti, kiihoittumatta, kuin tottunut opettaja, ryhtyi Horner seulomaan ja järjestämään sitä muistojen, kokemusten ja epäselvien käsitteiden sekamelskaa, joka Miladan sielussa oli. Hän muokkasi hänen kehityksensä maaperän ihan uudelleen, tehden sen otolliseksi vapaammalle henkiselle kylvölle. -- Hän paransi hyvin harkitun ja laajan suunnitelman mukaan hänen perussivistyksensä, selvitti hänelle luonnon salaisuudet, maantieteen ja ihmishistorian. Antoi hänelle oikean käsityksen taiteesta ja kauneuden maailmasta kitkien häikäilemättömän kovasti hänen mielipiteistään kaikki ne ennakkoluulot, koko sen ylenmääräisen taikauskon ja uskonnollisen tunteilemisen, johon heikot sielut helposti vajoovat nähdessään tämän elämän.

Ja parhaana puolena hänen opetustavassaan oli se, ett'ei hän asettanut oppilaansa hengelle mitään seisahduspaikkoja, ei mitään rajoituksia...

Hän sanoi Miladalle: -- Kaikki, jota me ajattelemme, opimme, luomme, on ihmisten aivojen siilaamaa luontoa. Muutamat ihmiset ottavat välillisesti kaikki vastaan, sekoittaen sen ruumiillisuutensa kuonaan. -- Nerokkaat ihmiset näkevät asiat välittömimmin. -- Siksi he selittävät luonnon täydellisimmin, keksivät menestyksellisimmät totuudet. -- Joka totuus on henkistä luontoa.

Tähän aikaan Hornerin elämä oli onnellisin ja tunnerikkain. Hänen aivonsa, jotka vihattuina virallisina oppitunteina, -- Horner oli opettajana eräässä yksityislaitoksessa pahankurisia poikia varten, -- tuskin pysyivät toisinaan toiminnassa, päivän kuluessa lopulta ihan tylsistyen, ne jännittyivät erinomaisesti niiksi tunneiksi, jotka hän vietti Miladan huoneessa. -- Hän oli siellä puhelias ja innostunut, hänen ivansa oli lempeämpää, hänen persoonansa muuttui miellyttävämmäksi ja lämpöisemmäksi...

Rouva Goldscheider katseli tätä hymyillen.

Tälle sanoi Horner kerran: Te porvarillisesti kasvatetut naiset, tunteilevine muistoinenne ja toimintatapoinenne mailman suhteen, olette orjia, kaikkeen kelpaamattomia. -- Teillä ei ole juuria, teidän parhaat voimanne jäivät siihen porvarilliseen maaperään, josta teidät on irtireväisty. Siksi olette hedelmättömiä... Tällä tytöllä sitä vastoin ei ole mitään menetettävänä. -- Hän ei aseta mitään kapitaalia kasvamaan, hän ei ole äiti, hänellä ei ole äitiä, eikä yhteiskunnallista asemaa. Hän ei pelkää luisuvansa alaspäin. -- Minä sanon, se kasvi, joka voi aavikon kallionrotkossa versoa, se kantaa ihmeellisiä hedelmiä.

-- Ehkä pommeja, -- pisti Goldscheider.

-- Ei. Se kantaa minun kokemusteni sappihedelmiä, -- vastasi Horner käsiään hieroen.